Part 3
— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä, mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin m.m.:
»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa kokonaisuudessaan.
Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka. Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle, joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta kuin hyötyä.»
KAUNIS ESIMERKKI.
Kieltäytyessään vangitsemasta Svinhufvudia oli nimismies Nordström toiminut omantuntonsa vaatimusten mukaisesti. Hän joutuikin ensimmäisenä kärsimään menettelystään rangaistuksen viranomaisten taholta. Viipurin läänin kuvernööri kiiruhti vielä samana päivänä, jolloin Svinhufvud vangittiin, erottamaan hänet virastaan.
Raportissaan kenraalikuvernöörille 28.11.1914 Viipurin läänin kuvernööri sanoo Nordströmin toiminnasta seuraavaa:
»Koska Luumäen piirin nimismies Nordström, joka kahdesta kiertokirjeestäni huolimatta ei ainoastaan ollut ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen Svinhufvudia omavaltaisesti aloittamasta käräjiä — hän jätti tekemättä minulle ilmoituksenkin siitä, joten Svinhufvudille oli käynyt mahdolliseksi laiton tuomarinviran hoitaminen lähes kahden päivän aikana —, vaan vieläpä, kuten jälkeenpäin on selvinnyt, tahallaan sulki puhelimensa tehdäkseen lääninhallitukselle mahdottomaksi päästä yhteyteen hänen kanssaan, on osoittanut ilmeistä tottelemattomuutta ja täydellistä epäluotettavuutta, minä viipymättä marraskuun 12/25 päivänä erotin hänet virasta.»...
Selitettyään senjälkeen määränneensä tutkimuksen toimitettavaksi Nordströmin toiminnasta kuvernööri ilmoittaa aikovansa saattaa hänet vankeusrangaistukseen, jos vain käy ilmi, ettei hän ole toimittanut kuvernöörin määräyksiä poliisikonstaapeleille, niinkuin näyttää todennäköiseltä. Tämän uhkauksen kuvernööri panikin täytäntöön: Nordström sai istua kolme kuukautta vankeudessa.
* * * * *
Saatuaan hovioikeudenauskultantti Elias von Hertzenin 22.11.1914 päiväämän kirjeen, jossa hän ilmoitti kieltäytyvänsä istumasta Luumäen käräjiä, vaati Viipurin hovioikeus kirjelmässään 26.11.1914 häneltä selitystä menettelyynsä. Vastauskirjelmässään 7.12.1914 ilmoitti Hertzen m.m.:
»Koska Hov. asessori P.E. Svinhufvud ei kuitenkaan ollut laillisesti virasta erotettu, oli Hovioikeuden Hov. ausk. Tapanaiselle antama määräys pätevyyttä vailla. Samasta syystä ei Hovioikeus voinut määrätä myöskään minua hänen sijaisenaan istumaan mainittuja käräjiä, vaan oli sekin Hovioikeuden toimenpide pätevyyttä vailla. Tästä syystä en voinut istua noita käräjiä, vaan jäivät ne tuomiokunnan varsinaiselle tuomarille Hov. asessori P.E. Svinhufvudille toimitettaviksi.»
Tästä selityksestä välittämättä tuomittiin Hertzen kärsimään 5 kuukauden vankeusrangaistus. Vuoden 1916 alussa hän suoritti Kuopion lääninvankilassa rangaistuksensa.
Taistellessaan vuonna 1918 Vienan-Karjalassa sairastui Hertzen siellä ja menetti henkensä.
* * * * *
Hovioikeuden auskultantti Toivo Tapanainen oli parhaillaan istumassa Valkealan käräjiä saadessaan 20.11.1914 Viipurin hovioikeuden kirjeen, jossa hänet määrättiin hoitamaan Lappeen tuomiokuntaa Svinhufvudin jälkeen. Istuttuaan käräjät loppuun ja neuvoteltuaan sillä välillä menettelystään pyysi hän kirjelmässään 4.12.1914 vapautusta tehtävästään. Kun ei siihen suostuttu, oli hän pakotettu 7.12.1914 toisessa kirjelmässään Viipurin hovioikeudelle ilmoittamaan, ettei tule missään tapauksessa määräystä noudattamaan. Tämän johdosta määrättiin nostettavaksi syyte häntä vastaan, ja hänet tuomittiin vankeusrangaistukseen 4 kuukaudeksi, minkä hän suoritti Viipurin lääninvankilassa.
* * * * *
Kertomukset Nordströmin, Hertzenin ja Tapanaisen menettelystä todistavat, että Suomessa oli vielä miehiä, jotka uskalsivat panna oman asemansa vaakalaudalle voidakseen puolustaa esimiehensä kunniaa ja ilmaista vastalauseensa hänen laittoman vangitsemisensa johdosta. He kärsivät tietysti rangaistuksensa yhtä syyttömästi kuin Svinhufvudkin, mutta he tekivät sen ilolla, sillä he tiesivät sillä tavoin edistävänsä samaa asiaa, jota Svinhufvudkin menettelyllään tarkoitti osoittaa, nimittäin, että viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään olivat nyt katkenneet.
* * * * *
Mutta ei ainoastaan Suomen sivistyneistö, vaan myöskin yhteinen kansa oli valmis näyttämään solidaarisuudentuntoaan. Hyvänä esimerkkinä siitä on Kotkaniemen isäntärengin Reetun menettely. Hän oli nuorena miehenä tullut kartanoon Padasjoen pitäjästä, jossa hänen isällään oli pieni torppa. Kotkaniemessä hän oli jo ollut alun seitsemättä vuotta, kun Svinhufvud vangittiin. Tänä aikana hän oli seurannut kunnioittavin mielin sitä taistelua, jota käytiin Suomen oikeuksien puolesta. Kun hän sai tiedon talon isäntää kohdanneesta onnettomuudesta ja näki, kuinka suuret taloudelliset vaarat uhkasivat Kotkanientä, tuli hän aamulla ennen Ellen Svinhufvudin Viipurin-matkaa ilmoittamaan tälle, että kyllä hän on valmis nyt hoitamaan Kotkaniemen maita ilman mitään palkkaa. Hän siis, jolla ei mitään ollut, oli valmis luopumaan siitäkin vähäisestä ansiosta, mikä hänelle renkinä kuului, helpottaakseen siten isäntänsä vaikeata asemaa ja auttaakseen häntä säilyttämään Kotkaniemen.
HÄÄT VANKILASSA.
Oli sunnuntai ja joulukuun kuudes päivä.
Luumäen kirkosta kuului virrenveisuu viereiseen pitäjäntupaan saakka, jossa istui muutamia naapuri-isäntiä poltellen pyhäpiippuja.
— Kuuluvat vihkivän sen meijän asessorin tyttären tänään.
— Niin nuo kuuluvat haastavan.
— Ja ihan vankilassa.
— Tänään on kuulutuskin kirkossa.
— Eiköhän tuota lähetä kuuntelemaan.
Miesten astuessa kirkkoon on pappi juuri lopettanut saarnansa. Päät penkkiriveissä ovat kumartuneet rukoukseen. Siellä täällä, naisten puolella, vilahtelee valkoisia nenäliinoja silmäkulmilla. Nyt kaikuu papin voimakas ääni yli kirkon. Kuinka hyvin hän onkaan osannut sovittaa rukouksensa sanat. Tuntuu aivankuin hän pyytäisi Jumalan suojelemaan sitä miestä, jonka ne, jotka itsensä olivat ylentäneet, olivat karkoittaneet kaukaiseen vieraaseen maahan. Monet kädet yhtyvät ristiin, ja harras rukous kohoaa taivaalle.
Kohta kuuluvat jo papin sanat hänen kuuluttaessaan kristilliseen avioliittoon toisen ja kolmannen kerran tilanomistaja Olof Alfthanin Pulsasta ja asessorintyttären Mary Svinhufvudin Kotkaniemestä.
* * * * *
Kun karkoitusmääräyksen toimeenpanoa ei alkanut kuulua määräajan kuluttua, heräsi vangin omaisissa halu järjestää Mary Svinhufvudin ja Olof Alfthanin vihkiminen heti, eikä jouluna, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Kihlautunut pari oli jo kerran kuulutettu Luumäellä. Nyt oli vain järjestettävä nopeasti toinen ja kolmas kuulutus sekä hankittava vankilan viranomaisilta lupa saada toimittaa vihkiminen vankilassa, jotta morsiamen isä voisi olla tilaisuudessa läsnä. Walter von Gerich ja Arvid Stråhlman antoivat luvan vihkiäisten järjestämiseen vankilassa omalla vastuullaan. Ja niin oli sunnuntaina keskipäivällä kaikki valmista. Odotettiin vain puhelinsanomaa Luumäeltä toisesta ja kolmannesta kuulutuksesta, jotta vihkiminen voitaisiin laillisesti suorittaa.
* * * * *
Vankilan isossa kansliahuoneessa seisoo pöydän takana virkapukuinen, keski-ikäinen pappi. Hänen edessään on valkopukuinen nuori nainen, jonka kasvot ovat yhtä valkeat kuin morsiuspuku. Vihkimäjuhlan vieraidenkin kasvoilta on hymy paennut. He seisovat kaikki, niin morsiamen äiti kuin sulhasen tädit, aivankuin suuressa surujuhlassa.
Nyt vihitään vangin tytär, ja vihkiminen tapahtuu vankilassa.
Pehr Evind Svinhufvud seisoo syrjässä muista, katselee ja kuuntelee. Mitä hän ajattelee, sen tietävät vain nuo vankilan synkät ristikkoikkunat.
Ovien ohi vilahtaa harmaapukuisia miehiä, jotka vaanivat katseillaan vankia. Joku heistä yrittää tulla sisäänkin, mutta peräytyy kuitenkin takaisin.
Merkillisistä vihkiäisistä vankilassa Svinhufvud kertoo:
— Nuorempi tyttäreni vihittiin, ja se tapahtui lääninvankilan kansliahuoneessa, jotta minäkin saisin olla mukana. Vankilan pappi, Friman, joka oli vanha tuttu, toimitti vihkimisen. Siellä oli vaimoni — ja Yngve — ja minä — rouva Kottelin — ja muutamia Olofin sukulaisia — ja vaimoni äiti — ja keitä siellä oli. Pikkanen seurakunta, vain toista kymmentä henkeä kaikkiaan, ei sen enempää. Gerich se järjesti kaiken. Hän ja Stråhlman saivat jäljestäpäin »skraapan» siitä, että olivat sallineet vihkimisen vankilassa.
* * * * *
Samana päivänä, jolloin vihkiäiset olivat lääninvankilassa, lähetti Viipurin läänin kuvernööri kaupungin poliisimestarille seuraavan määräyksen:
»Kehoitan Teitä ottamaan vastaan täkäläisestä lääninvankilasta siellä säilytettävänä olevan entisen hovioikeudenasessorin, Lappeen tuomiokunnan tuomarin, Pehr Evind Svinhufvudin ja lähettämään hänet maanantaina 7 p:nä joulukuuta 7.30 aamulla lähtevällä pikajunalla yhden komissaarion sekä etsivänpoliisin seuraamana Petrogradin kuvernöörille enempää toimenpidettä varten.»
Mutta tästä määräyksestä ei Svinhufvud eikä kukaan hänen omaisistaan tietänyt mitään. Yhtä vähänhän kukaan tässä vihkimätilaisuudessa läsnäolleista aavisti silloin, kuinka suureksi merkkipäiväksi sama joulukuun kuudes oli myöhemmin tuleva maamme historiassa. Ei kukaan tietänyt, että kolme vuotta myöhemmin Suomen kansa julistautuisi itsenäiseksi. Vielä vähemmin aavisti silloin kukaan, että morsiamen isä, jota nyt oli verisesti loukattu, olisi juuri se mies, joka julistaisi Suomelle vuosisatoja odotetun itsenäisyyssanoman.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Svinhufvudin tyttären vihkiäisiä toimitettiin lääninvankilan kansliahuoneessa, saapui sinne Viipurin poliisilaitoksen etsivän osaston päällikkö toimittamaan parin vangin kuulustelua. Sattumalta ohjautuivat hänen askelensa kansliahuoneeseen, ja niin hän joutui vihkiäistilaisuuden näkijäksi. Huomatessaan väkeä kansliahuoneessa peräytyi hän tosin heti takaisin, mutta kysyi kuitenkin häntä vankien luo ohjaamaan tulleelta Walter von Gerichiltä väen kokoontumisen syytä ja sai myös siihen totuudenmukaisen vastauksen. Näine tietoineen lähti etsivän osaston päällikkö heti vankien kuulustelun suoritettuaan ilmoittamaan tapahtumasta Helsinkiin kenraalikuvernöörin kansliaan, josta jo varhain seuraavana aamuna soitettiin Viipurin läänin kuvernöörille ja tiedusteltiin, kuinka on mahdollista, että Svinhufvudin tyttären vihkiminen on saanut tapahtua vankilassa. Viipurin läänin kuvernööri lähetti vielä samana aamuna määräyksen kaupungin poliisimestarille kuulustelun ja tutkimuksen toimittamisesta asiassa.
Toista viikkoa myöhemmin Viipurin läänin kuvernööri lähetti kenraalikuvernöörille selityksen asiassa. Se oli päivätty 16.12.1914 ja oli näin kuuluva:
»Sittenkuin tietooni oli tullut, että täkäläisessä lääninvankilassa olisi 23 päivänä marraskuuta kuluvaa vuotta vanhaa lukua vietetty siihen aikaan sanotussa vankilassa säilytettävänä olleen, Tomskin kuvernementtiin karkoittamistaan odottavan Svinhufvudin tyttären häitä, minä heti määräsin poliisimestarin toimittamaan poliisikuulustelun asiassa. Minulle toimitetusta pöytäkirjasta olen havainnut, että huhu oli ollut tosi ja että vankilan johtaja oli myöntynyt siihen, että Svinhufvudin tyttären vihkiäiset oli toimitettu vankilan kansliassa; vihkiäisissä olivat läsnä paitsi sulhasta — erästä Alfthania — morsiamen vanhemmat ja lähimmät sukulaiset, kaikkiaan 12—15 henkeä. Paitsi näitä olivat läsnä vankilan v.t. johtaja Stråhlman, hänen apulaisensa von Gerich ja vankilan pastori Friman, joka toimitti vihkimisen. Vielä on pantava merkille se seikka, että kun etsivän osaston päällikkö Heinjärvi saapui vankilaan toimittamaan poliisikuulustelua, niinhyvin Stråhlman kuin Gerich pöytäkirjaan merkittyjen kertomustensa mukaan julkilausuivat ihmettelynsä sen johdosta, että kuvernööri sekaantuu vankilan sisäistä järjestystä koskeviin asioihin, jotka heidän mielestään voivat koskea ainoastaan heitä itseään ja vankeinhoitohallitusta eikä kuvernööriä. Maan kuvernööreille ja lääninhallitusten virkamiehille annetun arm. vahvistetun johtosäännön 27 §:stä kuitenkin selvästi havaitaan, että kuvernöörin tulee pitää huolta vangittujen henkilöiden oikeasta säilyttämisestä rangaistuslaitoksissa. Mielestäni se, että Svinhufvudin tyttären vihkiäisten on sallittu tapahtua vankilan seinien sisäpuolella, todistaa vankilan v.t. johtajan puolelta täydellistä vankilapalveluksen asettamien vaatimusten ymmärtämisen puutetta.
Poliisikuulustelupöytäkirja lähetetään samanaikaisesti Suomen vankeinhoitohallitukselle.
Tämän saan Teidän Ylhäisyydellenne kunnioittaen ilmoittaa.»
64
Vankilanjohtaja Arvid Stråhlman lähetti omasta puolestaan jo aikaisemmin laajan selityksen vankeinhoitohallitukselle. Tämän kirjelmän syrjään on vankeinhoitohallituksen silloinen ylijohtaja P. Strauch tehnyt seuraavan merkinnän:
»Kenraalikuvernöörin minulle antaman ohjeen mukaisesti ei tämä Viipurin läänin kuvernöörin tiedonanto aiheuta mitään toimenpiteitä vankeinhoitohallituksen taholta. Olen henkilökohtaisesti antanut määräyksen virkaatekevälle vankilanjohtajalle Stråhlmanille, että hänen tällaisissa poikkeustapauksissa tulee puhelimitse edeltäkäsin neuvotella vankeinhoitohallituksen ylijohtajan kanssa tai antaa asiasta tieto kuvernöörille.»
Juttu päättyikin tähän aiheuttamatta vankilan viranomaisille lisää ikävyyksiä.
LÄHTÖ VIIPURISTA.
Vanki oli yksin. Vaikka päivä alkoi jo hämärtyä, näkyi vankilan pihalla vielä miehiä kävelyllä. Oli näet sunnuntai, ja vangeillekin tahdottiin silloin antaa enemmän vapautta. Katsellessa noita muita vankeja, joiden kasvoissa kuvastui rikollisuus, muistui Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen toinen päivä vankilassa. Silloin oli hänellekin tarjottu tilaisuus mennä kävelemään vankilan pihalle yhdessä muiden vankien kanssa. Mutta hän oli vain kiittänyt huomaavaisuudesta ja kieltäytynyt, sillä eihän hän, joka oli ollut noiden toisten tuomari, voinut mennä sinne.
— Voi olla vielä vanhoja kundeja!
* * * * *
Vihkiäisillallisten jälkeen, joissa oli vallinnut painostava mieliala, Ellen-rouva on nukkunut rauhattomasti. Tosin ei hänellä enää kahteen viikkoon ole ollut rauhallista yötä, mutta nyt tuntuu uni kokonaan paenneen. On kuin hän yhä vain seisoisi vankilan isossa salissa ja näkisi harmaapukuisten salapoliisien vaanivan kaikkialla ympärillä. Mutta aamupuoleen, kun väsymys jo on uuvuttanut viimeiset voimat, Ellen-rouva vaipuu hetkeksi horroksiin. Lundsonin ruokasalin seinäkello lyö kuusi, mutta ne lyönnit hän kuulee vain puolella korvalla. Ne tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa ja jäävät hetkeksi korviin kumajamaan.
Kuului vihlova, kimeä soitto. Mutta ennenkuin Ellen-rouva ehti tajuta, että oltiinkin pimeässä Viipurissa eikä Luumäellä, oli puhelin jo pärähtänyt viimeisen kerran. Pimeässä eteishuoneessa kuului hetken ajan kyselevä ääni, mutta soittaja oli poissa. Pahoin aavistuksin palasi Ellen-rouva huoneeseensa. Kuka oli soittanut näin aikaisin aamulla? Kellohan oli vasta puoli seitsemän, ja ulkona oli pilkkopimeä. Hän kiersi sähkölampun palamaan. Valkeaan kattoon livahti musta varjo, mutta lattialle ja vuoteelle piirtyivät keltaiset valojuovat.
Jälleen kuului puhelinsoitto eteisestä.
Walter von Gerichin puolesta, jonka oli täytynyt kiiruhtaa vankilaan, ilmoitettiin puhelimessa vain lyhyesti:
— Nyt ne lähtevät viemään häntä! Juna lähtee kello puoli kahdeksalta, mutta siihen ette enää ehdi! Matkustakaa seuraavassa junassa Pietariin!
* * * * *
Vankilan portin edustalta — kello oli vasta vähän yli 7 aamulla — vieri auto ulos pimeään kaupunkiin. Vain siellä täällä tuli joku yksinäinen jalankulkija vastaan. Katulyhdyt, jotka himmennettyinä valaisivat pimeitä katuja, vaikuttivat unisilta, niinkuin yksinäiset työhönsä kiiruhtavat ihmisetkin. Poliisiupseeri v. Grossin ja muutamien vartijoiden saattamana kuljetettiin karkoitettu junaan, jossa hänelle oli varattu kokonainen vaunu. Kun vankilan portailta lähdettiin, oli Walter von Gerich pyrkinyt mukaan autoon karkoitettua saattamaan, mutta komissaari v. Gross oli työntänyt hänet pois Silloin Gerich juoksi rataa pitkin nopeasti asemalle ja tapasi aivan viime hetkessä Svinhufvudin. Kiireessä hän sai ilmoitetuksi vain seuraavat sanat:
— Tulen vaimosi kanssa seuraavassa junassa!
Kun vartijat olivat asettuneet paikoilleen, vihelsi juna ja lähti, mutta ikkunoiden eteen vedettiin verhot. Juna läheni lähenemistään Suomen ja Venäjän rajaa. Jossakin viimeisillä asemilla hakivat vartijamiehet vangille voileipiä. Minuutit kuluivat hitaasti, kunnes juna vihdoin pysähtyi Valkeasaareen, Rajajoen toiselle puolelle.
Suomi oli jäänyt taakse, eikä karkoitetulle oltu suotu tilaisuutta sanoa edes katsein hyvästiä omalle maalleen. Mutta sydän sanoi hyvästit salaa. Karkoitettu näki läpi vaunun verhojenkin edessään isänmaan yhtenä suurena kokonaisuutena. Hän näki Suomen saaret ja järvet, näki viljapellot ja kylänraitit. Hän muisti kotiveräjän ja pihakoivun, muisti allien ja kurkien tulon, kun ne keväällä taivaankorkealla kiiruhtivat yli Kivijärven Vienan-Karjalaan. Allit pysähtyivät muutamiksi keväisiksi päiviksi saarten rantoihin rallattelemaan, mutta kurjet eivät jääneet. Niiden siipien suhina kuului vain kotiportaille tyyninä kevätiltoina.
Mutta junan kiitäessä Pietaria kohden kiiti sen edellä suuren Venäjän pääkaupungin kuvernöörille sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Svinhufvud saapuu, samanlainen sähkösanoma kiiti yhdenaikaisesti myös Helsinkiin kenraalikuvernöörille, ja se kertoi seuraavaa:
»Tänään aamupikajunassa lähetettiin Pietariin Svinhufvud poliisikomissaarion, etsivän konstaapelin ja santarmialiupseerin saattamana. Pietarin kuvernöörille on ennakolta ilmoitettu sähkösanomalla. Svinhufvudin lähdöstä ei ollut kellään tietoa, eikä kukaan ollut asemalla saattamassa.»
* * * * *
Viipurista-lähdöstään Svinhufvud kertoo:
-— Heti seuraavana maanantaina häitten jälkeen, jotka olivat sunnuntaina, tuli käsky aikaisin aamulla: pian vaatteisiin, puolen tunnin perästä lähdetään! Minä menin puoli kahdeksan junassa ja vaimoni ja rouva Hasselblatt yhdeksän aikaan.
* * * * *
Niiden vieraiden joukossa, jotka Viipurissa kävivät tervehtimässä Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli myös hänen vävynsä, insinööri Sommar. Kun vävy kysyi appiukoltaan, mitä tämä ajatteli tuomiostaan, oli Svinhufvud vastannut:
— En luullut, että kävisi näin. Ajattelin, että lähettäisivät Krestyyn tai sotatuomioistuimen tuomittavaksi johonkin muuhun vankilaan.
Vielä oli vävy kysellyt, luuliko appi pääsevänsä takaisin kotiin. Siihen oli Svinhufvud vastannut samoin sanoin kuin Ignatiuksellekin:
— Kyllä — Jumalan ja — jatkaen hymähtäen — Hindenburgin avulla!
Svinhufvudin kasvoilla ei pieninkään ilme ollut osoittanut mielenliikutusta, mutta omaiset sanoivat hänelle kuitenkin hyvästi, niinkuin sanotaan sille, jota ei enää koskaan odoteta kotiin palaavaksi. Svinhufvudin vanha äiti, joka asui Helsingissä, ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin muut. Hän luotti lujasti siihen, että poika vielä kerran palaa kotimaahan. Vanhuuden takia hän ei lähtenyt poikaansa tervehtimään Viipurin lääninvankilaan, samoinkuin ei Svinhufvudin sisarkaan, Mathilda, jonka terveys oli heikko. Molemmat kuitenkin luottivat lujasti tulevaisuuteen.
PIETARISSA.
Kun aamu alkaa valjeta sumuisessa kaupungissa, jossa asuu miljoonia ihmisiä, heräävät kadut yöunestaan tuossa tuokiossa. Ensimmäisinä elonmerkkeinä alkaa pimeiltä kaduilta kuulua kimeitä raitiotievaunujen soittoja. Lyhdyt sammuvat, ja yö vaihtuu hämärän alta kuultavaan päivään. Silloin yhtyvät raitiotievaunujen soittoihin autojen tuuttaavat äänet, ja pian kuuluu kaikilta kaduilta ajurien hevosten tuttu kipkap, joka puukatua vastaan sointuu hillitysti, mutta mukulakivillä sorahtaa vihlovasti korvaan. Pääkaduilla vyöryy kohta autojen ja ajurien katkeamaton jono risteilevien raitiotievaunujen keskellä, ja ihmismeri lainehtii leveillä katukäytävillä.
Miljoonien ihmisten ja tuhansien katujen kaupungin rauhattomaan vilinään katoaa myös sen ajurin tie, joka tänä aamuna kuljettaa Lappeen tuomiokunnan tuomaria kuvernöörintalolle. Saattomiehet istuvat vieressä ja puhuvat vierasta kieltä, sitä samaa kieltä, joka nyt kaikilta suunnilta kantaa korviin. Vieraskieliset ja räikeänväriset kyltit pistävät silmiin, ja omituinen koleahko kaupunki-ilma lehahtaa vastaan.
Ollaan Venäjän suuressa pääkaupungissa. Vielä kaksisataa vuotta sitten oli samalla paikalla suomalainen Nevanlinna ja sen ympärillä suomalaiset kalastajakylät. Nyt oli tilalle kohonnut venäläinen jättiläiskaupunki, ja suomalaiset saarikylät olivat vaihtuneet satakatuisiin suuriin kaupunginosiin. Silloin oli Nevanlinna ollut — itää vastaan, nyt oli Pietari tukikohtana Suomea vastaan.
* * * * *
Päivä on kulunut, ja ilta on vaihtumassa yöksi. Karkoitettu istuu yksin ja mietteissään. Käytävän ovi avautuu, ja sisään astuu pari vartiomiestä, jotka puhuvat keskenään venäjää ja antavat karkoitetulle merkin seurata mukana. Ollaan taas Pietarin kaduilla. Kaupunki on nyt aivan toinen kuin aamulla. Katulyhdyt ovat jälleen syttyneet, mutta niiden valot ovat himmeät. Jostakin kaukaa kuuluu raskaiden askelten tasainen tahti. Kohta ilmestyy eteen sotilasosasto. Miesten kasvoja on mahdoton erottaa, mutta olalla olevien kiväärien varjot heijastuvat pitkinä vastapäiselle kivimuurille. Ne näkyvät vain hetken lyhtyjen kohdalla ja katoavat jälleen. Sotilasosastokin katoaa. Ensin pikajunaan yön selkään. Sitten maailmansotaan.
Ajuri pysähtyy vankilan mustien muurien viereen. Noustaan ylös kivisiä portaita. Käytävissä viruu vankeja joka paikassa, mutta viimeksitullut viedään erikseen yksinäiseen koppiin. Ovi paukahtaa kiinni, ja hetken ajan kuuluu sen edessä avaimen rapina. Sitten on taas hiljaista. Karkoitettu oikaisee itsensä vuoteelle, mutta uni ei ota tullakseen. Katosta heijastaa valoliekki silmään eikä anna unen rauhaa. Kuva toisensa jälkeen kiitää ohi silmien. Luumäen käräjät, Viipurin vankeus, vankilan häät, kaikki muistikuvat pyrkivät nyt mieleen. Viimein valtaa väsymys ruumiin. Kaasu liekki lepattaa yhä heikompana. Ohut, keltainen valoviiru pyrkii silmäripsistä ulos, jakaantuu moniin säikeisiin ja sammuu uneen.
* * * * *
Pietarin asemalla oli varatuomari Antti Hackzell vastassa Svinhufvudia. Pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä hän oli suostunut ajamaan karkoitetun asiaa Pietarissa.
Hän tiesi hyvin, että kaksi, kolme kuukautta kestävä matka vankilasta toiseen, joissa raivosi mitä vaarallisimpia kulkutauteja, suurten rikollisten ja pahantekijöiden seurassa, olisi saattanut muodostua Svinhufvudille mitä arveluttavimmaksi. Saivathan etappitietä kuljetettavat vangit suorittaa matkansa kurjissa tavarajunien perään kytketyissä vankivaunuissa ja viettää usein viikkomääriä siirtovankiloissa. Kun muistaa, että kaikki tämä olisi tapahtunut talven kylmimpään aikaan, jolloin Siperian pakkanen kohoaa yli puoleensataan asteeseen, voi helposti kuvitella mielessään sen synkän kohtalon, joka nyt odotti Svinhufvudia. Pelastaakseen hänet tästä kiiruhti Hackzell Pietarin katuja virastosta toiseen hankkimassa Svinhufvudille lupaa saada suorittaa matka Siperiaan omalla kustannuksellaan ja tavallisessa matkustajajunassa. Hän kääntyi ensin Pietarin läänin kuvernöörin, kreivi Adlerbergin puoleen, mutta tämä torjui heti pyynnön asian poliittisen luonteen takia ja neuvoi Hackzellia sensijaan kääntymään santarmien ylipäällikön puoleen, jolla yksin oli valta ratkaista asia.
Santarmihallitus oli Pietarin synkimpiä virastoja ja sen päällikkö, kenraali Dshunkovski, maan kaikkein eniten pelättyjä miehiä. Hänen puheilleen pääseminen näytti suoranaiselta mahdottomuudelta. Onnistuakseen kuitenkin tehtävässään Hackzell päätti pyytää Suomen ministerivaltiosihteeriä, kenraali Markoffia, hankkimaan hänelle pääsyn Dshunkovskin puheille, mutta Markoff kieltäytyi itsepintaisesti. Ja kuitenkin olisi hänen tarvinnut vain soittaa Dshunkovskille, niin ovet olisivat avautuneet.
Masentuneena kahden ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta Hackzell päätti kääntyä erään tuntemansa valtioneuvoksen puoleen, joka seurusteli Venäjän oikeusministerin Shtsheglovitoffin perheessä ja joka siellä oli tutustunut eräisiin korkeihin santarmiupseereihin. Mainittu valtioneuvos suostuikin avustamaan ja antoi Hackzellille suosituksen, jonka avulla hän pääsisi eversti Niedermüllerin puheille santarmihallituksessa. Tämä suositus taskussaan avasi Hackzell pelätyn santarmihallituksen ovet ja pitkän aikaa odotettuaan pääsi vihdoin Niedermüllerin puheille. Mutta tulos oli hyvin laiha. Niedermüllerillä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, eikä hän voinut edes hankkia audienssia kenraali Dshunkovskin luo. Hän suostui kuitenkin auttamaan Hackzellia pääsemään kenraali Dshunkovskin pääsihteerin, Senko-Popovitshin puheille.
Hackzell siirtyi isoon saliin odottamaan. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Korkeita santarmiupseereja kulki käytävässä alinomaa, ja eräs kenraali tuli häntä puhuttelemaan. Aika alkoi jo lähetä iltaa.
Siitä, mitä sitten tapahtui, Hackzell kertoo itse seuraavaa:
‒ Kellon lähetessä kuutta tuli eräs siviilipukuinen herra hakemaan minut pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli suurenpuoleinen pöytä ja pari nojatuolia, ja pyysi odottamaan. Hetken kuluttua astui sisään kiireisiin askelin toinen siviilipukuinen mies, ojensi minulle kätensä ja viittasi istumaan. Asettaen kellonsa pöydälle ilmoitti hän minulle tiukasti:
»Kolme minuuttia!»
Sekä mies että hetki ovat vielä tänään elävinä mielessäni. Edessänihän oli Senko-Popovitsh, yksi niitä herroja, kenties ainoa, joka talossa määräsi ja jonka määräämisvalta käsitykseni mukaan ulottui paljon laajemmallekin. Hän oli ilmeisesti Venäjän kaikkein mahtavimpia miehiä, kooltaan pieni, kasvoiltaan ruma, oikea puoli naamaa palohaavan runtelema, mutta kasvojenilmeiltään raudankova ja tuijottava. Puhuin hänelle suoraan ja päättäväisesti, sillä tiesin, että tiukassa paikassa on venäläiselle puhuttava paljon rohkeammin kuin mitä hän osaa odottaakaan. Selitin hänelle suoraan, että Svinhufvudin vieminen Siperiaan etappitietä merkitsisi hänen tuhoansa ja kysyin:
»Onko tarkoitus nostaa Suomi ilmikapinaan?»
Selitin, että Suomi tulisi joutumaan täydellisen epätoivon valtaan, jos sellainen loukkaus Svinhufvudia kohtaan saisi tapahtua, kuin nyt oli kysymyksessä.
Kolme minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Senko-Popovitsh otti kellonsa, pisti sen taskuunsa ja ilmoitti minulle kuivasti, ettei minulla olisi tilaisuutta tavata kenraalia. Samalla hän kertoi minulle salaisuutena, että kenraali oli saanut käskyn matkustaa ylimääräisellä junalla klo 1/2 12 yöllä Livadiaan; samaan aikaan matkustaisi sinne myös keisari omalla junallaan. Ennen matkaa sanoi hän kuitenkin vielä kerran tapaavansa kenraalin ja lupasi esittää tälle asian, mutta tuloksesta hän ei voinut ilmoittaa mitään.
Noustessaan seisomaan kysyi hän minulta:
»Mikä on puhelimenne numero?»
Ilmoitettuani puhelinnumeroni sanoi hän lyhyesti:
»Soitan teille klo 11 illalla ja ilmoitan kenraalin päätöksen.»
Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.
Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.
Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin. Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:
»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette minua!»
Kellon ollessa tasan yksitoista soi puhelin. Senko-Popovitsh ilmoitti lyhyesti:
»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen! Hyvästi!»
Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta. Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen rouva Svinhufvudin tietoon.
Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.
Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.
* * * * *
Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies, joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset saattomiehetkin mukaan.
Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti, että matkalle lähdetään heti.
* * * * *
Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:
— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan, josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille. Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.
Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa: voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti, vaikkakin panin lakin silmilleni.
Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.