Part 7

— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi. Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta, että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet, hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.

Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen, sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.

Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias. Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen. Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.

Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen, seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset. Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!

Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.

Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita. Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi, sitä mukaa kuin vesi laski.

Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5 tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja. Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan, josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille, pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40 ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.

Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa, kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään tarpeeseen.

Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.

Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli, ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi. Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.

JÄLLEEN TOMSKISSA.

Laiva pyörähti leveältä väylältään Tomin sivujoelle. Rannat kapenivat, ja virran juoksu koveni. Mutta kevät piti ilojaan yhä kukkeampana. Lehdet aukenivat yhä leveämmiksi, ja kukkien värit kävivät yhä kesäisemmiksi.

Joen mutkien takaa alkoi jo vilahdella Tomskin kirkkojen kupoleja, jotka auringossa välkkyivät kuumina ja kuparisina kuin tulet. Samasta kaupungista oli joulun alla lähdetty synkkään talvi-ilmaan aavistamatta, kuinka kauniiksi aurinko, joka silloin oli kaukana etelässä, saattaisi pukea Siperiankin metsät ja niityt. Keväistä, vilpeätä Tom-jokea ei ollut enää tuntea samaksi pakkasen puremaksi viittatieksi, jollaisena se lepäsi lumien sisässä joulun maissa.

Tapahtumista Tomskissa kertoo Semeshko eräässä kirjeessään Helsingin Sanomille seuraavaan tapaan:

— Saavuimme Tomskiin toukokuun 17 p:nä klo 2 ip. Levähdettyämme matkan jälkeen hotelli Europassa lähdimme kihlakunnan »ispravnikan» V.I. Pelioshevskin luo. Hän otti meidät itse vastaan, mutta määräsi Svinhufvudin jäämään virastoon odottamaan lähtöään Kolyvaniin. Minä hämmästyin suuresti tämän odottamattoman määräyksen johdosta, varsinkin kun se vakaumukseni mukaan oli aivan tarpeeton. Menin »ispravnikan» virkahuoneeseen puhumaan asiasta yksityisesti hänen kanssaan.

»Minä en voi mitään», sanoi Pelioshevski, »Svinhufvud on vangittu ja jää vartioitavaksi, kunnes hänet lähetetään Kolyvaniin».

»Mutta eihän se ole tarpeellista», vastasin hänelle, »eihän Svinhufvud pakene!»

»Voitteko te vastata siitä, ettei hän pakene?» »Tietysti!»

»Minä en voi mitään, sillä minulle on annettu määräys vartioida häntä erittäin huolellisesti.»

Kun huomasin keskustelun jatkamisen turhaksi, käännyin »Sibirskaja Shisnj»-lehden toimittajan, E.B. Baitoffin puoleen. Hän suostui heti auttamaan ja soitti puhelimitse asiasta poliisimestarille, M.P. Sheremitoffille.

»Minä vakuutan teille», sanoi Baitoff, »ettei Svinhufvud pakene. Sallikaa hänen levähtää matkan jälkeen ja viettää yönsä rauhassa hotellissa.»

»Kun hänet tuodaan poliisikamariin», sanoi Baitoff, »vapautan hänet kyllä».

Iloisena keskustelun tuloksesta lähdin heti hakemaan Svinhufvudia. Tapasin hänet »ispravnikan» huoneen käytävässä. Hän lepäsi kahden, seinän vieressä olevan puulaatikon päälle asetetuilla paljailla laudoilla.

Mutta vapautumisesta ei tullutkaan mitään. »Ispravnikka» oli lähtenyt pois. Hänen apulaisensa ilmoitti, ettei Svinhufvudia viedäkään poliisikamariin, ja kieltäytyi samalla omasta puolestaan vapauttamasta häntä, Klo 11 illalla kävin viemässä hänelle peitteen, tyynyn ja ruokaa, jotka hänen vaimonsa lähetti hänelle.

* * * * *

Toisesta käynnistään Tomskissa Svinhufvud kertoo:

— Kun olimme matkustaneet viisi päivää, tulimme Tomskiin. Vaimoni meni hotelliin, mutta minut vei vartiomies »ispravnikan» virastoon, vanhaan tuttuun paikkaan, missä ennenkin olin ollut. Sen minä muistan, että vaimoni ja Semeshko lähettivät minulle tyynyn ja peitteen sinne. Sanottiin, että minä saan olla siellä yötä, kunnes passit laitetaan kuntoon. Sain siis vapaan kortteerin, mutta mistä ruoat sain, sitä en muista. Joko minä vartiomiehillä ostatin ne tai sitten sain ne vaimoni toimesta. Illalla tultiin minulle sanomaan, että yöksi ottaisin parhaan paikan tampuurista, sillä nyt sinne tuli muitakin.

»Ottakaa nyt tämä puulaatikko tästä!»

Ja — hast du mir gesehen — sinnepä tuli aika liuta muitakin. He olivat tavallisia karkoitettuja ja olivat menossa pohjoiseen päin. Heillä oli ohut patja mukanaan selässään ja teekannu kupeellaan. Oliko heitä nyt 6—10 kappaletta. Sitten sinne tuli eräs itävaltalainen herrasväki, vanha herra, jonka nimi oli Ritter, ja eräs rouva, joka tuntui olevan sukua herralle, noin 30-vuotias, erinomaisen kaunis, sekä nuori poika. He olivat sotavankeja, »Zivilgefangene», ja menossa niille maille, mistä me olimme tulleet. Minä luovutin tietysti paikkani rouva-paralle, joka voihki koko yön, voimatta nukkua yhtään. Vanha herra istui lattialla hänen vieressään ja lohdutteli häntä, mutta poika kuitenkin vähän nukkui. Pohjoiseen matkaavat karkoitetut olivat hyvin ruokottomia. He yskivät ja röhkivät ja kiroilivat koko ajan ja olivat ylipäänsä hyvin epämiellyttävää seuraa. Minä sen kyllä kestin, ei se niin vaarallista ollut, vähän torkahdinkin siinä lattialla, mutta vanhaa ukkoa ja nuorta rouvaa oli kovin sääli. Aamupuoleen rupesi ukko vähän juttelemaan minun kanssani, kertoi mistä oli kotoisin, sanoi nimensä ja selitti olevansa Itävallan alamainen ja siviilihenkilö ja olevansa nyt kuljetettavana ties minne.

Päivällä vietiin minut taas laivaan, ja niin päästiin jälleen siinä viiden maissa lähtemään. Semeshko tuli rantaan saattamaan ja söi päivällistäkin kanssamme.

Yksi tavarakollimme oli hävinnyt laivassa ja olisi jäänytkin sille tielleen ikipäiviksi, ellei Semeshko olisi tullut apuun. Hän sanoi, että laivaväen tarkoituksena oli varastaa säkki — siinä olivat muuten turkit sisällä —, mutta että hän panee ne tiukalle. Me lähdimme sitten jatkamaan matkaa Semeshkon jäädessä Tomskiin. Hän oli reilu mies ja tunsi maanmiehensä hyvin. Hän meni laivan konttoriin ja selitti, että laivasta on hävinnyt sellainen ja sellainen säkki ja että paha herrat perii, ellei se hyvin äkkiä tule takaisin. Lopulta turkit löytyivätkin, ja Semeshko lähetti ne meidän peräämme Kolyvaniin. Ilman hänen apuaan ne olisivat tietysti jääneet sille tielleen, sillä yksin emme olisi kyenneet saamaan niitä takaisin. Varastajat olivat laskeneet, että kun meidät viedään kruunun kyydillä, niin turkit jäävät heidän saaliikseen. Mutta Semeshko hoiti ne hunsvotit. Hän kirjoitti muuten Kolyvaniin moneen kertaan. Myöhemmin hän pakeni Kiinan kautta Amerikkaan.

Laivamatka Tomskista Kolyvaniin oli yhtä ihana kuin alkumatkakin. Samaa kaunista ilmaa ja samaa terveellistä oloa jatkui laivalla koko ajan. Pari päivää se matka kesti, ehkä alun kolmatta, ja eräänä kauniina iltapäivänä siinä viiden, kuuden korvissa tulimme Kolyvanin laivarantaan. Laskimme suoraan rantaan, sillä mitään laivalaituria ei siellä ollut. Sitten nousimme tavaroinemme rannalle, jossa oli vastassa hevosia. Otimme kaksi hevosta; tavarat panimme toiseen ja itse istuimme toiseen, ensikertaa muuten tarantassiin. Tämän vehkeen olimme aikaisemmin nähneet vain kuvissa ja kuulleet siitä puhuttavan, ja se osoittautui olevan koko hyvä, parempi kuin maineensa Siperian kertomuksissa. Siinä oli kahdet pyörät takana ja kahdet pyörät edessä akseleineen, sitten kaksi pitkää tankoa ja niiden päällä kori, jotenkin samanlainen kuin reessä. Huonommat korit olivat pajusta ja paremmat tuomesta. Koriin pantiin heiniä alle ja siinä sitten istui varsin mukavasti, varsinkin kun vielä koria kannattavat tangot joustivat pehmeästi.

Matkalla satamasta Kolyvaniin painui mieli alas. Tie oli kamalan huono suurimman osan matkaa, mutta kun vetisiin paikkoihin oli laitettu pajukimppuja, päästiin läpi. Vettä oli usein melkein hevosen vatsaa myöten, ja vähällä oli, ettei kärrin pohjakin kastunut. Kärrit keikkuivat koko ajan sinne ja tänne, ja joka hetki oltiin vaarassa joutua mitä pahimpaan liejuun. Toisinaan meni hevonen niin syvälle, että oikein epäili, kuinka täältä päästään pois. Matkaa oli kaikkiaan seitsemän kilometriä, josta ainakin neljä kilometriä oli tätä kauheata tietä. Lopulta tultiin Retshkalle, pienelle Obin sivujoelle, jonka nimi on oikeastaan Tshauss ja jonka korkealla pohjoisrannalla Kolyvan sijaitsee. Kun lautalla mentiin yli ja tultiin kaupunkiin, oli jo aivan viimeisiä hämäriä.

PUOLISON LÄHDETTYÄ.

Siperian kevät oli käynyt ihmeellisen kauniiksi. Puissa liehuivat jo isot, toukokuiset lehdet, ja aurinko helotti kuin heinäkuiselta taivaalta. Mutta Kotkaniemi oli yksin ja autiona. Vain Reetu ja vanha Leena-Stiina olivat hämärissä liikkuneet sen pihoilla. Ja kun Leena-Stiina oli kuollut kevättalvella, oli Reetu jäänyt ypöyksin. Kukaan ei ollut hoitanut Kotkanientä, ja nyt näytti sen myyminen välttämättömältä. Sen puolesta piti nousta taisteluun siitä huolimatta, että oltiinkin Siperiassa ja Venäjän vankina. Nämä ajatukset lämmittivät mieltä enemmän kuin keväinen aurinko, ja niiden innoittamana nousi Ellen-rouva junaan ja lähti takaisin Suomeen.

Oli toukokuun 27:s päivä, kun rattaat vierähtivät Kolyvanin asuntoportailta ja viimeiset vilkutukset katosivat katukulmien taakse. Eteen avautui ihana aro. Kauemmaksi kuin silmä kantoi näkyi edessä keltaisten narsissien ja isojen, sinisten orvokkien meri. Kukat tahtoivat ikäänkuin yhdistää ne, jotka Siperia oli erottanut.

Muutamien tuntien kuluttua kiiti juna yötä päivää länttä kohden. Ensin Ural-vuorille, sitten suuriin metsiin ja kaupunkeihin. Suuremmilla asemilla Ellen-rouva uskalsi ravintolan puolelle, näytti sormilla, mitä tahtoi, ja levitti kämmenelle rahoja. Siitä sai myyjä ottaa mielensä mukaan, sillä hän ei osannut vierasta kieltä edes niin paljon, että olisi osannut hintoja kysellä.

* * * * *

On Pietari ja sydänyö. Ajuri ajaa kadulta toiselle kohti Suomen rautatieasemaa. Pääkaduilla tulee hoiperrellen vastaan yksinäisiä jalankävijöitä, mutta sivukaduilla on autiota ja hiljaista. Vain hevosen kipkap kajahtaa yön kylmäämiin mukulakiviin, ja kaiku vastaa talojen harmaista esineistä. Eteen avautuu Nevan ranta ja sen sillan takana Suomen asema, mutta siellä ovat salvat ovien edessä. Silloin hevonen pysähtyy hotellin eteen. Ellen-rouva nousee mustia, kivisiä portaita huoneeseensa, mutta kaikki näyttää mustalta ja synkältä. Hän ei uskalla edes vaipua vuoteeseenkaan, vaikka uni pyrkii tapellen silmiin. Vihdoin tulee aamu ja kellonviisari osoittaa jo kuutta. Silloin kiiruhtaa Ellen-rouva uudelleen Suomen asemalle, josta salvat ovat jo poissa ovien edestä. Rauha tuntuu palaavan jälleen mieleen, sillä Suomen junan lähtöön on vain muutama tunti aikaa.

Kun Suomen rajalta tulee kuusimetsä vastaan, on sydän onnea tulvillaan. Tuntuu niin kotoiselta kaikki. Mutta vielä tutummilta tuntuvat kotimetsän kuuset ja männyt, kun rattailla ajetaan Reetun ja Sirkan kanssa Kotkanientä kohden. Jo näkyvät maantieltä ensimmäiset vilahdukset Kivijärvestä. Tuossa on jo Askola. Vielä kilometri metsää, ja edessä on Toikkalan kylä, josta tie kääntyy kartanoon ja kotiportille.

* * * * *

Vaimonsa lähdöstä Svinhufvud kertoo:

— Kun asiat oli saatu järjestetyiksi, noin viikon kuluttua, lähti Ellen hevosella Tshikin asemalle, joka on noin 40 km:n päässä Kolyvanista, ja nousi sieltä junaan. Hän lupasi kirjoittaa minulle joka päivä yhden kortin. Junassa oli hänellä kahden paikan sija ensimmäisessä luokassa, joka maksoi Pietariin saakka ainoastaan 48 ruplaa.

Ellenillä oli aikomus laittaa pensionaatti Kotkaniemeen, jottei sitä tarvitsisi myydä. Tuttavat ja sukulaiset varoittivat kyllä niistä puuhista ja selittivät, ettei se lyö leiville. Ellen oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se jotakin tuottaa. Kun ei Kotkaniemen maanviljelyskään kannattanut, täytyi ainakin jotakin yrittää. Sukulaiset kehoittivat myymään Kotkaniemen, ostivatpa he häntä peloittaakseen erään kirjankin, »Pension Malepartuksen», jossa kuvattiin, kuinka huonosti täysihoitolahommat yleensä kannattavat. Mutta hän ryhtyi puuhiin kaikesta huolimatta. Hän osti taloustarpeita, sänkyjä, peitteitä ja muuta, mitä tarvittiin. Siten hän aloitti pikkuhiljaa ja pani muutamia ilmoituksia sanomalehtiin. Ensin tuli pari suomalaista, mutta sitten alkoi tulla venäläisiä, ja vähitellen yritys rupesi kannattamaan.

Ellenin lähdettyä asuin ensin väliaikaisesti puuseppä Vanja Pehterjeffillä. Mutta siellä oli ahdasta ja epämukavaa. Siellä oli oikeastaan vain kaksi huonetta, joissa isäntä asui vaimonsa kanssa ja äitinsä, joka oli mielipuoli. Minun kamarini erotti toisesta huoneesta vain oven kohdalla oleva väliverho, joten ei se kovin miellyttävää ollut. Alakerrassa oli verstas, missä Pehterjeff askarteli.

Kävimme katsomassa kylältä uutta asuntoa, ja niin osuimme Vohmintseffille. Siellä oli oikein siisti ja komea talo, peltikatto päällä. Talonväki asui itse alakerrassa, ja yläkerrassa oli iso huone vapaana. Vuokrasin siitä itselleni uuden asunnon ruokineen päivineen. Sovittiin 25 ruplan kuukausimaksusta, mikä ei ollut kallis. En kuitenkaan päässyt sinne heti muuttamaan, sillä ne selittivät, että siinä oli joitakin esteitä. Parin viikon päästä piti olla jokin kokous samoissa huoneissa, ja niin meni muutamia viikkoja odotellessa. Vähää ennen juhannusta, kun olin muistaakseni melkein kuukauden asunut Pehterjeffillä, pääsin vihdoin muuttamaan Vohmintseffille. Kun Pehterjeffiltä lähdin, maksoin vaimolle ruplan päivältä. Tämän sai Vohmintseffin rouva kuulla, ja kun tulin sinne, niin hän vaati 30 ruplaa kuussa.

Kysymykseeni, mikä aiheutti vuokran koroituksen, vastasi hän, että olin Pehterjeffillekin maksanut ruplan päivässä.

Minä selitin siihen, että tilapäinen asunto oli kalliimpi. Sitäpaitsi olimmehan jo sopineet 25 ruplan maksusta.

»Mitäs sopimuksista», sanoi rouva Vohmintseff, »sana on kuin tinaa!» — »Slovo kak olovo», niinkuin hänen venäjänkieliset sanansa kuuluivat.

»Meidän maassa pidetään sanasta kiinni. Jos en saa asuntoa sovitulla maksulla, niin en tule ollenkaan!»

Silloin rouvan täytyi taipua, ja niin pääsin sinne sovitusta maksusta. Siellä olikin muuten hyvä asua, sillä hallussani oli iso sali, jossa oli neljä ikkunaa. En muista, oliko minulla oma sänky vai nukuinko »koikalla», mutta pystysärmit kuitenkin teetin mustasta sertingistä. Ne voi panna sängyn ympärille, ja niin sai maata rauhassa auringon häiritsemättä. Jos tuli joku aamulla aikaisin vierailulle, niin voi pyytää istumaan ja sillä välin pukeutua. Minä söin, niinkuin sanottu, myöskin siellä Vohmintseffilla, mutta ruoka oli aika huonoa, kun rouva kitsasteli. Paastosin siellä ensin pari viikkoa, mutta sitten muutin syömään ruokapaikkaan, jonka eräs kaupunkiin karkoitettu puolalainen järjesti. Siellä sai, kun maksoi, oikein hyvää ruokaa, eikä siellä ollut paljon ruokavieraitakaan.

Vohmintseffilla asuin heinäkuun loppupäiviin saakka, kunnes muutin asumaan yhteen pastori Constantin von Hörschelmannin kanssa.

Vuokrasimme yhdessä kauppiaanleskeltä Basilnikoffilta oikein hyvän asunnon, joka oli muuten paras kortteeri, mitä meillä oli koko aikana. Se oli hyvin mukava senkin takia, että rouva Hörschelmann piti taloutta meille. Minä sain asuakseni ison salin, jossa oli riittävästi huonekalujakin, pöytiä, tuoleja, sohvia, sänkyni ja suojustimeni. Pastorilla ja hänen rouvallaan oli yhteisesti toinen kamari, joka oli vähän pienempi kuin minun. Sitten oli vielä ruokasali ja kyökki, jossa pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann nukkui. Siellä oli laveri ylhäällä uunin päällä, ja hän nukkui siellä, ja lämmin siellä oli. Syöpäläisetkin pidimme kurissa, Olimme kaupungilta löytäneet erinomaisen hyönteispulverin, »japonskij nasekomij parashok», joka tepsi kaikkiin hyönteisiin, yksin kärpäsiinkin. Sinä kesänä kärpäset olivat todellisena maanvaivana. Mutta kun ikkunalle, joka surisi täynnä kärpäsiä, ruiskutti tätä pulveria, niin hetken kuluttua kärpäset olivat kuolleet.

Pastorinrouva Johanna von Hörschelmann, joka kohta Ellen Svinhufvudin lähdettyä Suomeen saapui Kolyvaniin, on ahkerasti ja joka päivä pitämäänsä päiväkirjaan merkinnyt muistiin paljon sellaisia tapahtumia, jotka läheisesti liittyvät Svinhufvudin nimeen. Hänen päiväkirjansa on todellakin kuin valokuvauskone, jonka levyihin on tarttunut ihmeen eläviä kuvia niistä monista maanpakolaisuuden kuukausista, melkein vuosista, joita ei saanut valokuvata tavallisin konein, mutta jotka päiväkirjan valokuvaamina kertovat kaiken yksinkertaisen kirkkaasti ja kauniisti.

Ensimmäisistä viikoista Kolyvanissa kertoo päiväkirja:

6.6.1915. — Tuloni Kolyvaniin. Lautalla oli Costi [pastori Constantin von Hörschelmann, päiväkirjanpitäjän puoliso] minua vastassa erään hyvin eurooppalaiselta näyttävän herran kanssa, joka osoittautui suomalaiseksi, puhemies Svinhufvudiksi, kohtalotoveriksi. Hän oli ollut pohjoisessa viime marraskuusta asti ja vain kaksi viikkoa täällä Kolyvanissa.

11.6.1915. — Hyvin kuuma päivä. Olin juuri lopettanut huoneen siistimisen, kun Svinhufvud tuli luoksemme ja jäi päivälliselle. Saatoin sen valmistaa helposti uudella pienellä paistinuunillani ja vähillä puilla.

121915. — Costi tuli kotiin joelta ja toi mukanaan minulle kärpäshaavin lahjana Svinhufvudilta.

17.6.1915. — Svinhufvud muutti pitkän Hoffmannin avustamana toiseen asuntoon.

20.6.1915. — Kahvin aikana tuli Svinhufvud kiittämään meitä tervehdyksestämme ja toi mukanaan ihania kaakkuja ja jäätelöä, jotka eivät olleet hänelle yksin maistuneet. Kun olimme juoneet kahvit, lähdimme kaikki yhdessä metsään eräälle paikalle, josta avautuu kaunis näköala yli ympäristön. Sillä aikaa kuin Costi ja Hoffmann menivät rantaan uimaan ja ottamaan aurinkokylpyjä, jäimme me Svinhufvudin kanssa istumaan mäelle.

23.6.11915. — Klo 4—6 oli Svinhufvud meidän tervetulleena vieraanamme. Luimme yhdessä R. Kailaksen kirjoittamaa »Muistioppia», mikä näytti häntä kovin kiinnostavan.

28.6.1915. — Costin epäonnistunut aurinkokylpy. Hän tuli kotiin kauheassa tilassa. Liian kuuma. Pyysimme Svinhufvudia tulemaan meille lukemaan, ja hän jäi sitten myös teelle.

7.7.1915. — Venäjän juhannus. Svinhufvud on sähköteitse ja vastauksen maksaen pyytänyt lupaa Tomskin kuvernööriltä saada matkustaa Novonikolajevskiin, mutta ei ole vieläkään, vaikka on jo kolmas päivä, saanut mitään vastausta.

Kun ukkospilvet olivat hajonneet ja taivas sinersi yllämme, lähdimme klo 3:n aikaan ulos. Ajoimme vaunuilla lähimpään kylään, Bolshoi Ajoshiin, joka on noin 7 virstan päässä. Svinhufvud, Josef Franz Hoffmann ja Costi ajoivat toisissa vaunuissa mukanaan hevosen omistajan heille toimittama kyytipoika, kun taasen toisissa vaunuissa istuin minä yhdessä rouva Hoffmannin ja hänen tyttärensä Lillin kanssa [Hoffmannit ovat eräs karkoitettu saksalainen perhe, josta myöhemmin tulee enemmän puhetta] ohjaajanamme pitkä Hoffmann.

Leiriydyimme kylän ulkopuolella kauniiseen koivikkoon, jonne haimme kylästä teekeittimen. Mukaanotetut kaakut ja ruokatavarat maistuivat erinomaisilta. Ilta-auringon hohteessa leiriydyimme vielä erääseen toiseen paikkaan, josta aukeni uusi näköala yli metsien ja joen. Costi luki meidän huviksemme Wildenbruchin humoreskin »Der nervöse Onkel». Olimme kattaneet nurmikolle kylän viereen illallispöytämme: maitoa, piimää, kananmunia, teetä, leipää ja voita. Illallisaterian ääressä istuessamme ryhmittyi ympärillemme toinen puoli kylän asukkaita muodostaen kauniin ja maalauksellisen kuvan kirjavine väreineen.

10.7.1915. — Ei mitään kirjeitä. Svinhufvudkaan ei saa enää mitään. Hän pyysi tänään Costin välityksellä, että ryhtyisin valmistamaan ruokaa myös hänelle, koska hänen emäntänsä oli sanonut hänet irti ja koska ruoka oli sellaista, että hän sitä syödessään menetti ruokahalunsa. Valitettavasti täytyi minun kieltäytyä, ainakin tämän kauhean helteen ajaksi, koska minun olisi muuten täytynyt ryhtyä kunnollisesti keittämään.

11.7.1915. — Svinhufvud lähetti meille pitkän Hoffmannin mukana 10 pulloa venäläistä kaljaa mukaanliitetyin seuraavin säkein:

»Bisweilen wir erwarten aufs Bier 'Emilias', können wir uns erfreuen mit dem Kvas Sibirias.»

[Emilia merkitsi Saksanmaata.]

22.7.1915. — Svinhufvud on vihdoinkin kahden viikon odotuksen jälkeen saanut vastauksen kuvernöörille lähettämäänsä sähkösanomaan, jossa tämä epää hänen pyyntönsä. Poliisimestari, joka oli neuvonut häntä sähköttämään, kutsui hänet illalla luokseen selittäen anteeksipyytäen, että olisi ollut sittenkin parempi kirjoittaa kirje.

26.7.1915. — Tänään löysimme kävelymatkallamme aivan sattumalta uuden asunnon isoine saleineen. Svinhufvud muuttaa sinne ylihuomenna ja me päivää myöhemmin.

28.7.1915. — Svinhufvud muutti tänään uuteen yhteiseen asuntoomme Basilnikoffin taloon. Me kannoimme jo myös osan tavaroitamme sinne.

30.7.1915. — Aamulla tein Svinhufvudin kanssa muutamia ostoksia yhteistä talouttamme varten. Iltapäivällä menivät Costi ja Svinhufvud kävelemään.

31.7.1915. — Menin aikaisin torille yhdessä Svinhufvudin kanssa, joka auttoi minua tavaroiden kantamisessa, mikä mielestäni oli hyvin liikuttavaa. Tänään oli keittiössä lämmintä 42°C.

9.8.1915. — Svinhufvud alkoi kutoa verkkoa.

17.8.1915. — Svinhufvud ilmoitti tänään, että ruokapaikan rouva on sairastunut. Huomisesta alkaen hän aterioi yksinomaan meidän kanssamme.

KOLYVAN.

Vaikutelmistaan Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Seuraavana aamuna Kolyvaniin tultua mentiin vartiomiehen kanssa poliisikamariin, jossa otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä kysyttiin vain, missä asutaan, ja päästettiin heti pois. Joitakin aamuja senjälkeen tuli poliisi kurkistamaan asuntooni Pehterjeffille uudelleen, niinkuin katsomaan, ollaanko paikoillaan. Kun parina kolmena aamuna oli näin tapahtunut, Pehterjeff ajoi poliisin ulos sanoen, ettei saanut tulla häiritsemään hänen hyyryläistään, joka siitä saattoi panna pahakseen ja muuttaa pois.

Kun kerran sitten myöhemmin kävin poliisikamarissa, en muista mistä syystä, ilmoitti poliisimestari:

»Herra saa asua tässä kylässä aivan rauhallisesti, eikä tarvitse tulla ilmoittautumaankaan. Me tiedämme, ettei herra ole mikään rauhanhäiritsijä, 'skandalist'. Jos joku tahtoo tehdä teille pahaa, niin tulkaa vain ilmoittamaan poliisimestarille!»

Selitettyään sitten, että kaupungissa ja sen lähiympäristössä saa liikkua vapaasti missä hyvänsä, ilmoitti poliisimestari, että Novonikolajevskin kaupunkiin ei kuitenkaan pidä mennä ilman erityistä lupakirjaa. Ei hän sitä tule kieltämään, jos sitä pyydetään, mutta ilman lupakirjaa voisi joutua kiinni ja tulla passitetuksi Tomskiin istumaan moniksi kuukausiksi. Minä noudatinkin neuvoa käydessäni myöhemmin muutaman kerran Novonikolajevskissa.

Poliisimestarina oli Ivan Ivanovitsh-niminen eli Tupla-Iivana, kuten kaupunkilaiset sanoivat. Hän joi kuten »tshinovnikat» yleensä ja joutui lopulta pois virasta. Hänen kohteliaisuutensa johtui kaiketi siitä, ettei hän tiennyt, kuinka korkea herra minä oikeastaan olin. Hän nähtävästi arveli, että jos minua kohdeltaisiin siellä ankarasti ja minä karkoitusajan päätyttyä pääsisin jälleen entiseen vaikutusvaltaan, voisi hänen käydä huonosti. Pastori Hörschelmannia kohteli poliisimestari yhtä ystävällisesti.

Kolyvan oli muuten verraten vanha kaupunki. Entiseen aikaan se oli ollut isompikin, mutta oli nyt, rautatiestä syrjään jääneenä, muodostunut, niinkuin ryssät sanoivat, entisajan kaupungiksi.

Kolyvanin joutuminen radasta syrjään johtui samasta syystä kuin Tomskin. Kun Siperian rataa suunniteltiin, niin insinöörit kävivät tarjoamassa rataa sinne ja ilmoittivat, että se maksaa 4,000 ruplaa, mutta kaupungin kauppiaat ajattelivat, ettei heille ole rautatiestä hyötyä, eivätkä maksaneet mitään. Niin joutui rautatie 40 virstan päähän. Kolyvanin kehitys pysähtyi siihen ja lähti menemään alaspäin. Siellä saattoi nähdä puoleksi rakennettuja talojakin, joissa oli jo katto päällä, mutta jotka sittenkin oli jätetty lahoamaan.

Pitää muistaa muuten, että Siperian valtamaantie kulki Kolyvanin kautta. Siitä juuri entiseen aikaan karkoitetut vaelsivat jalan käyden ja hevosella ajaen, ja siellä oli vieläkin isonpuoleinen kivirakennus eli vankila, jossa karkoitetut saivat levätä jonkin viikon ja joka nyt oli tyhjänä ja ilman käyttöä.

Kaupunki, jossa oli asukkaita noin 8,000, sijaitsi hyvin hauskalla paikalla, korkealla äyräällä Tshaussjoen rannalla, vain vajaan kymmenen virstan päässä Obin leveästä valtaväylästä. Kaupungin kadut olivat hyvin leveät ja talot enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, joissa alakerta oli sangen matala, mutta yläkerta korkea. Muutamia kivitalojakin oli siellä, joitakin kauppiaitten rakennuttamia, mutta ne eivät olleet isoja. Kadut olivat tietysti ilman kiveystä — mistä sitä olisi saatu, kun ei siellä kiviä ollut —, mutta pohja oli kyllä graniittia. Kun kovempi sade teki uurteita ja syvennyksiä katuun, kuljetettiin siihen lantaa täytteeksi.

Kirkkoja siellä oli useampiakin, ja kullakin oli oma pappinsa. Pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja sen vierellä oli torikin, jota sanottiin »basaariksi». Torin ympärillä oli kauppapuoteja, ja sinne toivat ympäristön talonpojat kaikenlaista tavaraa kaupunkilaisten ostettavaksi. Torikauppa oli koko lailla vilkasta, ja muistaakseni oli sitä siellä joka päivä. Siellä sai ostaa jos jonkinlaista tavaraa, vehnää ja kauroja, perunoita ja kaalia, marjoja, kalaa ja lihaa, taloustarpeita, heiniä, venheitä ja mitä hyvänsä. Keskellä toria oli vaakalaitoskin, jossa kuormat punnittiin.