Part 8

Kirkon toisella puolella oli sairashuone, joka ei ollut kovin häävi. Sitä hoiti eräs naislääkäri, »doktoritsa», en muista minkä niminen, enkä päässyt selville hänen ammattitaidostaan. Kaupungissa oli myös posti- ja sähkölennätinlaitos, jonka hoitajana oli sangen siisti, äsken naimisiin mennyt mies. Sitten siellä oli apteekki, mikä oli hyvä puoli, sillä silloin ei ollut lääkkeistä puutetta. Kaupungissa oli myös meijeri, jossa kaupunkilaisten ja lähikyläläisten tuomasta maidosta valmistettiin voita. Teollisuuttakin oli siellä jonkin verran, nimittäin pellavansiemenöljyn valmistusta, joka tapahtui pienissä tehtaantapaisissa rakennuksissa. Kaupungin laidassa oli tusina nahkureita, jotka parkitsivat nahkaa, mutta heidän taitonsa oli huono. Jos tahtoi hyvät saappaat, piti ostaa Moskovan nahkaa. Sitten kaupungissa oli paljon käsityöläisiä, varsinkin puuseppiä, jotka tekivät talouskapineita. Levy- ja peltiseppiäkin oli, samoin suutareita ja räätäleitä, mutta eivät ne tuntuneet erikoisen taitavia olevan.

Kolyvanilla oli koko lailla hyvä toimeentulo. Köyhiä ei nähnyt juuri ollenkaan. Yksi ja toinen rakennus oli kyllä hökkelimäinen, mutta ylipäänsä kaikki tulivat hyvin toimeen. Kauppiaat varsinkin, joita oli paljon, asuivat äveriäästi. He harjoittivat paljon turkiskauppaakin, vaikkeivät sentään niin paljon kuin Narymin piirissä. Nahat olivat siellä, kuten Siperiassa yleensä, huokeita. Sudennahat maksoivat vain 10—12 ruplaa, parhaimmat ketunnahat 30 ruplaa, soopelinnahat 70 ruplaa, saukonnahat 20 ruplaa, ja siniketun nahasta tahdottiin 150 ruplaa. Siellä oli myös ilveksen, ahman, kärpän, kolonokin ja hillerin nahkoja.

Syynä kauppiaitten rikastumiseen oli yksinkertaisesti se, että he ostivat huokealla talonpojilta ja möivät kalliilla kaupunkilaisille. Sitäpaitsi heillä oli ostaessa vähän toisenlaiset mitat kuin myydessä. Että asian laita oli näin, kuulin kerran, kun eräs juutalainen osti talonpojilta tavallisen mitan mukaan ja sai aika tappion. Kuinka huono venäläisten liiketaito oli, voi arvata siitäkin, että koko Tomskin läänissä, joka oli alueeltaan niin tavattoman laaja, oli vain kaksi sahaa. Päreitä ei tunnettu ensinkään, vaan käytettiin lautakattoja. Tiiletkin sotkettiin siten, että kaivettiin maahan iso kuoppa, johon pantiin savea ja hiekkaa, ja annettiin hevosten kulkea ympäri ja polkea; mutta ne poltettiin kyllä tavalliseen tapaan. Näin alkuperäistä oli sikäläinen elämä monessa suhteessa.

Kaupungissa oli suuri karja, oikeastaan siellä oli karjaa enemmän kuin väkeä. Lehmiä oli melkein joka talossa, ja toisilla oli lampaita ja lisäksi usein hanhia, ankkoja ja kanojakin. Karja kävi laitumella kaupungin lähellä olevalla arolla eli stepillä, jossa kasvoi lyhyttä, ravitsevaa heinää. Laitumella käyvä karja oli jaettu taloryhmittäin eri osastoihin, joilla kullakin oli oma alueensa arolla ja oma ratsastava paimenensa koirineen. Karja ajettiin aamulla jo neljän tienoissa kellojen kilistessä arolle ja tuotiin vasta kahdeksan maissa takaisin. Kun Kolyvan oli korkealla paikalla, näki kaukaa, useamman kilometrin päästä, karjan käyskentelevän laitumella.

Hevoset kävivät stepillä irrallaan paimenetta, mutta niillä oli etujalat sidottu kiinni nuoralla tai ketjulla, etteivät ne päässeet eteenpäin muuten kuin hyppimällä. Tämä varovaisuustoimenpide oli tarpeellinen, kun ei ollut aitauksia, ja niin hevoset eivät voineet kulkea kauas kotoa ja ne saatiin helposti kiinni. Mutta eläinrääkkäykseltä se meistä näytti.

Kaupungista pohjoiseen leviävä aro ei ollut täysisteppi, vaan puolisteppi, sellainen nimittäin, joka ei ole tasainen. Omskin kohdalla oli steppi kuin meri, jossa muutamat puuryhmät näkyivät pieninä saarina, mutta täällä oli maa kumpuilevaa ja aaltoilevaa. Steppi oli vanhaa suolaista merenpohjaa, joka juuri tämän suolaisuutensa takia ei kasva puita. Pienemmät kasvit ja ruoho kasvavat siellä kyllä, mutta jos istuttaa puun, niin siitä ei tule suurta, sillä juurten tunkeutuessa syvemmälle suolapohjaan puut kuolevat. Missä steppi on kumpuinen, rinteissä ja mäissä, huuhtoo vesi suolan syvemmälle, ja siihen kerääntyy suolatonta multakerrosta enemmän, joka sitten kasvattaa päälleen komean, jopa aina 5—6 metriä korkean pensaikon. Tällaiset steppisaarekkeet kasvavat enimmäkseen haapaa, koivua, orapihlajaa ja pajua, mutta myös viinimarjoja, vattuja ja ruusuja. Pensaikko on niin rehevää, että sen läpi ei ole hyvä mennä, sillä piikkiset orapihlajat, ruusut ja vatut repivät vaatteet ja ihon. Jos stepille katsoi kauempaa, niin taivaanranta näytti yhtenäiseltä matalalta metsältä, mutta kun tuli lähemmäksi, huomasikin metsiköiden leviävän läikittäin ylt’ympäri aron. Siellä täällä saattoi olla jokin hiekkaharju, joka kasvoi korkeita puita, setrejä tai mäntyjä. Se johtui siitä, että hiekka oli läpäisevämpää kuin savi, joten suola oli siellä mennyt niin syvälle, että havupuutkin pääsivät kasvamaan. Nämä harjanteet olivat venäläiseltä nimeltään »bor».

Toisenlaista oli Ob-joen oikeanpuolinen eli itäinen ranta. Se oli korkeata, kallioperäistä metsämaata muistuttaen meikäläistä vaaramaisemaa. Siellä oli pääkasvuna havu- ja etenkin mäntymetsä, mutta välillä oli myös lehtipuita, haapaa ja koivua. Leppää en nähnyt enkä katajaa, vaikka niitäkin sanottiin löytyvän.

Ob-joen ja aron välillä olivat taas Obin lietemaat. Ne ulottuivat monen sadan virstan pituisina pitkin Obin länsirantaa ja olivat leveydeltään vaihtelevia, milloin kapeita, virstan, parin levyisiä, milloin 10—20 virstan laajuisia. Kolyvanin kohdalla oli lietemaa noin 7 virstan levyinen. Suurimmalta osalta nuo lietemaat olivat aivan alavia, niin että keväinen tulva ne täydellisesti hukutti ja samalla tietysti lannoitti. Mutta ylempiäkin kohtia löytyi, varsinkin oli juuri sellainen Obin rantapenger, jolla usein kasvoi isoja komeita poppeleja tahi sakeata tuomimetsää, mikä keväällä kukkiessaan muistutti omenapuutarhaa. Toisin paikoin taas oli pajukkoa, joka oli siitä erikoista, että se kasvoi aivan suorina varsina ja yhtä tiheään kuin ruohikko. Siitä sai hyvät ongenvavat, ja varvut olivat mainiot koriteollisuuteen. Hyviä koreja olikin aina saatavana Kolyvanin torilla ja kaupoissa.

Ristiin rastiin lietemaan halki kulki vanhoja jokiuomia ja kapeita järviä, joten venheellä pääsi laajalti kulkemaan niitä pitkin. Kolyvanin kohdalla johti Retshkasta useampiakin venhereittejä tuollaisille kapeille vesille.

Kolyvanin asukkailla ei ollut viljelyksiä, mutta lähellä oli kyliä, kuten Malij Ajosh, Bolshoi Ajosh, Podgornaja, Ustshaush, Skala ynnä muita, joissa oli viljelyksiä tavalliseen venäläiseen tapaan. Niissä olivat talot yhdessä sikermässä ja keskellä yksi tai pari katua. Erillään olevia taloja, »kutor», en nähnyt missään. Kylän asukkaat viljelivät maata siten, että keväällä kyntivät maan ja kylvivät siihen heti, kun lumi oli sulanut ja maa oli kostea. Viljakasvit olivat kevätvehnä ja kaura; ruista ei viljelty. Kun kylvö oli tehty, ei menty pelloille, ennenkuin vasta elokuussa viljan valmistuessa. Vilja leikattiin pois ja puitiin stepillä, sillä kylään oli pitkä matka. Viljat tuotiin sitten kotiin, mutta oljet jätettiin isoihin aumoihin pelloille. Sodan aikana nekin saatiin kyllä kaupaksi. Syysvilja ei menestynyt, sillä talvi oli liian ankara ja routa tuli aikaisin maahan. Viljat leikattiin suureksi osaksi leikkuukoneella ja heinät usein niittokoneilla. Kesäisin korjattiin heinää Obin lietemailta, jotka kasvoivat hyvin. Esimerkiksi palkokasveja, vikkeriä ja virnaa kasvoi kauniine kukkineen villinä aivan yleisesti.

Maaperä oli yleensä niin hyvää, ettei pelloille koskaan viety lantaa. Se vedettiin joen äyräille kevättulvan vietäväksi. Kolyvanissa poltettiin osa lannasta myös lähellä olevalla lakeudella, niin että ainakin juhannukseen saakka tuntui lannan haju ilmassa.

Kaupunki oli yhteydessä muun maailman kanssa siten, että laiva kulki pari, kolme kertaa viikossa siitä ohitse. Laivaranta oli juuri siinä, missä me tulimme maihin ja missä oli tuo viheliäinen tie, joka kesän kuluessa sitten kuivui koko hyväksi. Aivan säännöllisiä eivät laivavuorot olleet. Laivan myöhästyessä sattui usein, että saatiin odottaa sitä jopa päiväkausiakin. Muistan, että tuttavamme Hoffmannitkin kerran saivat odottaa toista vuorokautta. Vaikka laivaranta oli 7 virstan päässä kaupungista, ei ihmisillä ollut siellä niin paljon aloitekykyä, että olisivat laittaneet puhelimen kaupungin ja laivarannan välille ja sitä tietä ilmoittaneet laivan saapumisesta. Ylipäänsä huomasi, että kaikilla oli aikaa runsaasti.

PASTORI HÖRSCHELMANN.

Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa. Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan. Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni Pehterjeffille.

Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.

Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.

Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut, että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.

Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka kuitenkin jäi molemmilta.

Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan, mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan, hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat, että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä, siellähän sai elää niinkuin tahtoi.

Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani silminnähtävästi.

Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan »Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme, vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.

Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta, karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot, laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.

Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915 Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.

Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä 1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille. Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle, sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan». Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään. Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen, kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa», niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.

Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset. Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.

SIPERIAN LUONTOA.

Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.

Siperian luonnosta Svinhufvud kertoo:

— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen pesäpaikkoja.

Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas Obiin.

Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti, synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata, ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.

Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.

Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta. Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin, ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.

Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä enemmän.

Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti. Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä »vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka, niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.

Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa, huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä. Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään, saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.

Kasvi- ja eläinmaailmasta muistuvat mieleeni muutamat erikoiset huomiot.

Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi. Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla, tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.

Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä; ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja märillä paikoilla mätäsheinää.

Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä, puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.

Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot, hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko. Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli rosoisempi.

Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin kasvitieteen professorillemme.

Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia; muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen- ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.

Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa nurkissa.

Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta tuloksia ei saatu.

Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli, tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.

Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti, niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria. Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.

Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä, mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.

Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta, ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.

Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä. Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla. Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun (Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen nimen.

Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut, pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne eläintieteellisiin kokoelmiin.

Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.

Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.

Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä (Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat vain Obin itärannan metsämailla.

TUTTAVIA JA RETKEILYJÄ.

Svinhufvudin lähimpään seurapiiriin Kolyvanissa kuuluivat saksalaisten karkoitettujen joukossa olevat säätyläisperheet. Heistä ja heidän kanssaan tekemistään retkeilyistä Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanissa oli saksalaisten karkoitettujen joukossa useampia säätyläisiä. Niinpä oli siellä insinööri Max von Beauvais rouvineen, mukanaan 12-vuotias poika Karl ja 3-vuotias tyttö Johanna, samoin tehtaanjohtaja Josef Franz Hoffmann, joka aikaisemmin oli palvellut jossakin öljytehtaassa ja jolla oli mukana rouvansa Wanda ja 11-vuotias tyttärensä Lilli. Sitten oli insinööri Ullrich ja konttoripäällikkö Fuchs, jotka olivat poikamiehiä. Vielä oli »vanha» Schmidt ja Mangelsdorff, jotka myös olivat liiketoimissa, sekä tilanomistaja Dietrich.

Pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann, joka oli ammatiltaan värjäri, oli kotoisin Sachsenista, mutta oli sodan alussa työssä Lodzissa, josta hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän joutui ensin Hörschelmannin tuttavuuteen, joka häntä auttoi, ja lopulta otettiin hänet yhteiseen talouteemme rouva Hörschelmannin apulaiseksi. Venäläisiä palvelijattaria ei voinut ottaa, sillä ne varastivat paljon. Hoffmann ei tosin keittänyt, mutta hoiti kaikki muut asiat, pesi astiat ja kuurasi ja lakaisi lattiat ja oli siis pikenttinä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Insinööri Beauvais'lla ja johtaja Hoffmannilla ja heidän perheillään oli molemmilla oma yksityinen asuntonsa samoinkuin insinööri Ullrichilla ja konttoripäällikkö Fuchsilla. Siellä olikin huoneita paljon saatavina, kun talot olivat kaksikerroksisia ja talonomistajat perheineen asuivat alakerrassa.

Näiden saksalaisten kanssa oltiin paljon yhdessä, tehtiinpä usein yhteisiä retkiäkin. Kolyvanin lähellä olevasta kylästä, Malij Ajoshista, saatiin silloin tällöin venhe, joka kantoi hyvin toistakymmentä henkeä. Tällä venheellä, joka oli koverrettu yhdestä puusta, retkeiltiin poikki Obin lietemaiden monien jokihaarojen. Niitähän oli seitsemän kilometrin leveydeltä Obin ja Tshaussin välillä, kaikenlaisia järven- ja kanavantapaisia, joita pitkin pääsi koukeroimaan minne hyvänsä. Maata pitkin ei päässyt pitkälle, sillä jalkaisin kulkien oli aina vesi vastassa. Usein siellä soudeltiin, katseltiin maailmaa ja välillä noustiin maihin ja keitettiin teet.

Tavallisesti olivat mukana Hörschelmannit, Beauvais't ja Hoffmannit, aina noin toistakymmentä henkeä. Pari, kolme souti vuoron perään, ja toiset istuivat.

Tämmöiset retket olivat sangen hauskoja, ja tiheään niitä tehtiinkin. Kun illan suussa tultiin kotirantaan, niin oli päivä vielä ylhäällä, mutta puolen tunnin kuluttua oli aivan pimeä. Suomessa oli tottunut pitkään, kuulakkaan ja kauan kestävään hämärään, mutta Siperiassa tuli pimeä sangen yllättäen. Juhannuksen aikanakin oli siellä kello 10:stä illalla 2:een aamulla pimeä.

Sittemmin vuokrasimme oman venheenkin, joka oli yhdestä puusta tehty pieni 2—3 hengen venhe. Laitoimme siihen hangat ja airot, ja niin soudeltiin.

Varsinkin käytin minä Karl Friedrich Hoffmannin kanssa sitä ahkerasti. Ukko Hörschelmannista ei paljoa ollut sen käyttäjäksi, sillä hän istui, etenkin kuumaan aikaan, mieluimmin kotona. Hoffmannin kanssa vesillä oltaessa soudettiin vuorotellen, ja Hoffmann tottui vähitellen vesillä liikkumaan, vaikka se alussa oli hänelle vaikeata. Monesti kesti matkamme koko päivän, ja silloin soudeltiin Obin poikkikin ylös ja alas.

Tshaussin suulla, Skalan kylässä, käytiin usein. Se oli hauska paikka, ja siellä yövyttiinkin pari kertaa erään talollisen Nasonovin talossa. Nasonov oli jonkin verran nähnyt maailmaa, sillä hän oli palvellut asevelvollisuutensa meriväessä Kronstadtissa. Venäläiset nimittäin ottivat meriväkeen miehiä suurten jokien varsilta, ja niin oli Nasonovkin joutunut sinne.

Kolyvanin ja Skalan välillä oli vielä Tshaussin kylä, mutta se oli likainen, ja sinne poikettiin harvoin.