Part 5

Tymskojen ja Kolyvanin asema Suomeen nähden. Karttaan on merkitty myös tärkeimmät muut tekstissä mainitut paikat.

Alun kolmatta viikkoa oli matkustettu yhtämittaa. Siperian juna oli luikerrellut kuin käärme metsien halki. Ja Obin lumisella tiellä, jota pitkin reki oli kiemurrellut yhä autiompiin maihin, oli vallinnut sanaton rauha. Tuntui niin turvalliselta nyt, kun ei reki enää humahdellut alas jyrkkiä rantaäyräitä eikä sydän hyppinyt kurkkuun vaaraa vartioimaan, mutta sittenkin valtasi mielen outo tunne, joka syntyi lähenevästä joulusta.

* * * * *

Saavuttuaan Tymskojen kylään joulukuun 22 p:nä vietti Lappeen tuomiokunnan tuomari yönsä majatalossa yhdessä vaimonsa, Majewskin ja vartiomiestensä, Bogdanoffin ja Filatoffin kanssa. Seuraavana päivänä karkoitetut muuttivat asumaan Flegent Savadovskin luo. Hän oli ammatiltaan entinen kauppias ja asui yhdessä vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa talon alakerrassa, jossa ikkunat olivat maan tasalla. Mutta talon yläkerrasta saivat karkoitetut haltuunsa kaksi huonetta, joista oli tuleva pitkiksi ajoiksi eteenpäin heidän uusi kotinsa. Vartiomiehet asettuivat asumaan talon yläkerran toiseen sivustaan, ison, ovettoman väliseinän taakse.

* * * * *

Rekimatka ja kylmä, talvinen viima olivat vieneet Ellen Svinhufvudin väsyneenä sairasvuoteelle. Ääretön mielenjännitys oli pitänyt hänen voimiaan yllä vielä viimeiset päivät, mutta kun jännitys oli lauennut, oli tauti hiipinyt tilalle. Kuume poltti kasvoja ja omituinen kipu käänteli vatsaa. Korvissa suhisi, ja puhe tuntui tulevan jostakin kaukaa, toisista huoneista. Pöytälampun valo tuli silmiin niin kummallisen sameana, kuin olisi edessä ollut harso, ja askelten kaiku tärähteli korviin kipeästi.

Sairas näki edessään pienen ikkunan syvällä seinän sisässä. Paksu jää oli kasvanut kiinni sen lasiin, niin paksu, etteivät auringonsäteetkään päässeet päivällä sen lävitse. Se oli kaikissa ikkunoissa, tuo jäinen huurre, ja paljon paksumpana kuin itse ohut lasi. Mutta syvällä pimeässä nurkassa oli pyhänkuva, jonka lasissa kimalteli kultaa.

* * * * *

Tymskojen kylässä oli sinä iltana, jolloin Suomessa vietettiin jouluaattoa, kuolemanhiljaista. Ei missään näkynyt pienintäkään merkkiä joulusta. Eikä sitä ollutkaan. Mutta siitä huolimatta Lappeen tuomiokunnan tuomari ja hänen matkatulkkinsa etsivät kylästä joulukuusta, kylästä, jonka laidassa kasvoi vain setripuita. Niiden öiset varjot olivat niin synkkiä, että ne erottuivat kuin aaveet pimeintäkin yötä vastaan, mutta ainoatakaan niistä ei voinut ottaa kotiin, sillä ne olivat isoja kuin jättiläiset. Silloin menivät kuusenhakijat ison setripuun juurelle ja taittoivat siitä kaksi oksaa kotiinsa jouluaatoksi.

Sen joulun aattona, jonka Svinhufvud vietti Tymskojen kylässä, kaukaisessa Siperiassa, kaivattiin siellä joulurauhaa enemmän kuin ehkä koskaan muulloin. Tuolin selustalla oli tosin kaksi setripuun oksaa, rauhan oksaa, mutta ne eivät kertoneet joulusta, vaan niistä jouluista, jotka kerran olivat olleet. Ne olivat siinä ilman kynttilöitä ja toivat mieleen eletyt onnenpäivät Kotkaniemessä. Avoimen oven ohitse näki Eilen Svinhufvudkin nuo setripuun oksat, mutta ne näyttivät yhtä mustilta ja synkiltä kuin se huonekin, jonka lattialla hän sairasvuoteellaan virui.

YKSIN.

Yhtä synkkänä kuin jouluaatto vaikenivat joulupäivätkin. Ensimmäisenä aamuna olivat huurteiset ikkunat henkineet huoneen koleaksi. Nurkassa värjyi pyhimyksen kuvakin. Mutta lattialla vanhojen patjojen päällä ja peitteiden alla oli vielä lämmintä. Siinä lepäsivät Siperian vangit. Koko huone tuntui vieraalta ja kylmältä harvoine puutuoleineen ja yksine pöytineen. Vuoteelta näkyi kamiina nurkassa, mutta sekin oli kylmillään. Olisi tehnyt mieli hypätä huopatossuihin ja virittää valkea siihen, mutta ei ollut puitakaan. Aina ennen oli jouluaamuna tuntunut huoneessa joulukynttiläin käryä, mutta nyt tuntui ilmassa siltä, kuin olisi lumi pyrkinyt sisään huoneisiinkin.

Oli kuitenkin onni, että oli saattaja mukana, jonka oma maa oli lähettänyt kuin suojelemaan matkan vaaroilta niitä, joille Venäjänmaa oli outo ja venäjänkieli vieras. Koko pitkän matkan oli järjestävä käsi ohjannut ja tasoittanut tietä. Oli ollut mukana saman kansan mies, jolle voi puheensa lausua julki omalla kielellään. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesi, että hän voi kääntää jokaisen sanan sille kielelle, jota ei Suomessa osattu eikä tahdottu oppiakaan.

Kun aamuhämärä oli saanut tungetuksi muutamia valonsäikeitä huoneeseen läpi paksujen, huurteisten lasien, nousivat Svinhufvud ja Majewski vuoteeltaan, pukeutuivat ja laittoivat huopatossut jalkaansa. Mutta Ellen Svinhufvud jäi sairaana, kuumeenpoltto ohimoissaan nukkumaan lattialle. Majewski toi puita kamiinaan, joka hetken kuluttua hehkui suloista lämpöä huoneeseen.

Niin kuluivat joulupäivät, ja tulivat aret, mutta niiden välillä ei ollut mitään muuta eroa, kuin minkä sydän salaa teki.

* * * * *

Tiistaina joulukuun 29 p:nä, uudenvuoden aatonaattona, jolloin pakkanen oli yösydännä kiristynyt kaksinkertaiseksi, oli Flegent Savadovskin talossa kiirettä aamuvarhaisesta alkaen. Oli tullut päivä, jolloin Majewskin täytyi palata kotimaahan. Vain kuusi päivää hän oli ehtinyt olla Tymskojessa, mutta sinä aikana oli karkoitetun elämä saatu järjestetyksi arkiladulleen. Oli vuokrattu asuinhuoneet ja tehty Flegent Savadovskin vaimon kanssa sopimus päivällisen valmistamisesta, Flegentin itsensä pestautuessa puiden ja veden kantajaksi. Ja sairas, joka oli kohta viikon ollut vuoteellaan, alkoi toipua kuumeestaan. Mutta mieltä painoivat raskaat ajatukset. Majewskihan oli ollut kaikki kaikessa. Hänen iloinen hymynsä oli saanut mustat mietteet vaihtumaan hetkeksi muihinkin asioihin. Ja nyt hän oli poislähdössä.

Vuoteeltaan näki sairas miesten askelten liikunnan, ja tuskan hiki kohosi hänen vaalenneelle otsalleen. Hetken päästä seisoi Majewski jo vieressä, ojensi kätensä ja sanoi hyvästi. Silloin pääsivät kyynelet valloilleen oltuaan vankina koko matkan ajan.

Mutta Svinhufvud seisoi portailla turkissaan yhtä vakaana ja rauhallisena kuin ennenkin, katsellen mietteissään hevosten häntien viuhumista. Kun Majewski istui rekeen ja katosi Obin viittatielle, palasi hän takaisin vaimonsa luo, aivankuin ilmoittamaan, että nyt oltiin ypöyksin siinä suuressa Venäjän vankilassa, jonka nimi on Siperia.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin Svinhufvud varustautui kirjoittamaan Kasanskijlle vastausta, pidettiin Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden talolla lokakuun 26 p:nä merkillinen kokous, jossa olivat läsnä Väinö Kokko, Kai Donner, Y.O. Ruuth, P.H. Norrmén ja Kaarlo Kalliala ja jossa neuvoteltiin toimenpiteistä Venäjää vastaan. Ylioppilaiden johtajat suuntasivat nyt katseensa Saksaan, josta Suomi oli saapa aseitten kanssa oikeutensa takaisin. Tämä merkillinen neuvottelu oli tulevien jääkäreitten kokous, ja se oli ensimmäinen merkki häväistyn kansan kostoon nousevasta kädestä.

Kun Svinhufvud istui Viipurin lääninvankilassa joulukuun 5 p:nä odotellen tyttärensä vihkiäisiä, soitettiin Tukholmassa erästä ovikelloa, ja sisään astuivat jääkärien lähetit, Bertel Paulig ja Valter Horn, neuvottelemaan Herman Gummeruksen kanssa mahdollisuuksista tarttua miekkaan. Ja niihin aikoihin oli myös Adolf von Bonsdorff matkustanut Tukholmaan neuvottelemaan samoista asioista.

Kun Svinhufvud uudenvuodenaattona jäi yksin sairaan vaimonsa kanssa Tymskojen kylään, oltiin Berliinissä Fredrik Wetterhoffin johdolla kuumeenkiireisessä työssä aseellisen koulutuksen järjestämiseksi niille Suomen miehille, jotka olivat päättäneet nousta taistelemaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Ellen ja P.E. Svinhufvud eivät silloin tietäneet, että Suomessa varustautuivat kansan nuoret miehet kostamaan heidänkin puolestaan. He eivät aavistaneet, kuinka valtavasti juuri heidän kohtalonsa oli vaikuttanut niihin suomalaisiin sydämiin, jotka olivat päättäneet hankkia maalleen oikeutta asein.

Uudenvuoden aatonaattona, jolloin Majewski lähti ja jolloin Tymskojen kylässä vallitsi suru, sinä samana päivänä oli tullut kuluneeksi 25 vuotta Ellen ja P.E. Svinhufvudin hääpäivästä.

TYMSKOJESSA.

Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo monia kertoja siirtää.

Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo, että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä itse osattu keittää.

* * * * *

Tymskojen oloista ja vaikutelmistaan siellä Svinhufvud kertoo:

— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita, joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.

Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä. joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi. Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää mätänemistä vastaan.

Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita, ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä. Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.

Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia. Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään. Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli erittäin hyvää ja rasvapitoista.

Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista. Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin lunta tuli.

Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia, keräsi vähemmän.

Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin yksi pappi.

Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta, iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä. Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.

Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi. Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua, raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein hyviltä.

Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat, lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.

Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa, »karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä tarvittiin.

Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi. Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä, kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.

Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän tai kahdeksan aikaan.

Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja tippui puista alas.

Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.

Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman, hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja hieromaan.

Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa. Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.

Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin. Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä. Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin voileipien päälle leikattuna.

Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan, jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi. Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle. Nyt on sen soittotaito unohdettu.

KYLÄN ASUKKAITA.

Tymskojen tuttavistaan ja seurustelusta heidän kanssaan Svinhufvud kertoo:

— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen — saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin »baarin» ja vaimoni »baarinja».

Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan. Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla, vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen. Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.

Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä. Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja tanssivat aika ahkerasti.

Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä. Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti. Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.

Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla», milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut. Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli 3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä, kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.

Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen. Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa. Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden, mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin. Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää, ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m. Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista kunnolleen selville.

Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin, ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch, kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti. Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.

Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla, pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida, sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja Resch selitteli.

Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä, puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich, lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä näiden kahden kanssa.

Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski, joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä lisää eräs apteekkari Lublinistä.

Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä, joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.

Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki». Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.

Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta, kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen, noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi, sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.

Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat olevan jonkin verran »patriootteja».