Part 11

Siperiassa kerrottiin olevan sääntönä, että sai ampua mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä. Metsästys oli aina ollut kaikille vapaa, mutta tavallista oli, että kesän aikana, silloin kun linnut olivat vielä pesillä, niitä ei ahdistettu. Täytyi odottaa syyspuoleen, kunnes poikaset kasvoivat isoiksi, jolloin niitä vasta kannatti ampua. Minkä verran kaupunkilaiset itse metsästivät, sitä en tiedä, mutta harvat kai sitä harrastivat, sillä useimmat nuoret miehethän olivat sodassa. Karkoitetuissakaan ei ollut aluksi metsämiehiä ensinkään. Sotaväessä he olivat kyllä olleet mukana ja osasivat kiväärillä ampua, mutta haulikon käytöstä heillä ei ollut paljoa tietoa. Eivät he myöskään olleet paljoa venheissä liikkuneet, hiihtämisestä puhumattakaan.

Venheellä soudeltiin Obin vesijättömaille, joissa oli paljon matalia kanavia ja kapeita ruohikkoisia järviä. Siellä ammuttiin sorsia; ei niitä niin monta kerrallaan saatu, mutta aina jokunen sentään. Myöhemmin, kun saksalaiset tuttavani kuulivat metsästyksestä, he innostuivat kovin ja alkoivat pyrkiä mukaan. Vuoron perään sitten ammuttiin, ja hauskasti päivä kului. Saalis tuotiin kotiin, ja se maistuikin koko hyvältä, varsinkin jos oli nuoria lintuja, joissa oli erinomainen liha.

Minä käytin ensin lainaamaani vanhaa haulikkoa, joka oli tehty entisestä berdanikivääristä ja joka sangen usein »klikkasi» eikä muutenkaan ollut parhaita. Puodeista sain ostaa ruutia, hauleja ja tulppia. Siperiassa kaupan oleva ruuti oli muuten huonoa, ja haulit olivat pehmeitä, semmoisia, joita minun nuoruuteni aikana käytettiin täällä kotona.

Joskus käytiin Obin saarillakin jahdissa. Siellä tiheissä pensaikoissa oli vahvasti jäniksiä, mutta kesällä oli niitä vaikea ampua, sillä kasvillisuus oli niin rehevää, että jäniksen näki vain vilahdukselta. Muutaman jäniksen ja teeren sain kuitenkin ammutuksi. Meille sattui muuten syyskuussa 1915 mukava tapaus, joka osoittaa, kuinka kovasti venäläinen pelkäsi jäniksen lihaa. Olin näet asettanut erään jäniksen, ennenkuin se nyljettiin ja paistettiin, kellarin käytävään riippumaan. Seuraavana aamuna tuli emäntämme pauhaten sanomaan:

»Nyt te olette pilannut minun raavaanlihani kokonaan! Olette pannut jäniksen kellarin käytävään riippumaan, ja veri on valunut lihan päälle!»

Mutta kun tarjouduin ostamaan häneltä tuon pilalle menneen lihan, lauhtui akka heti ja selitti antavansa sen työmiehille:

»Kyllä ne sen syövät, kun eivät mitään tiedä.»

Jänistä venäläiset pitivät nimittäin vanhan testamentin mukaan saastaisena eläimenä.

Seuraavana talvena sain haulikon Alenskilta, jolle olin lainannut rahaa. Se oli koko lailla parempi vehe. Kesällä 1916 toi vaimoni vihdoin oman haulikkoni täältä Kotkaniemestä. Se oli aika huonossa kunnossa, kun sillä kotona oli paljon ammuskeltu; toinen lukko oli mennyt epäkuntoon ja pyrki ennen aikojaan laukeamaan.

Vaimoni toi haulikon sillä tavoin, että kappaleet pantiin erikseen. Tukki pistettiin matkalaukkuun ja piipun ympäri kierrettiin vaatteita. Sitä oli vaikea saada Suomesta Pietariin, mutta salakuljettaen se kuitenkin onnistui.

Marraskuulla 1915 mentiin kerran Fuchsin kanssa jänisjahtiin eräälle Bjeloje Osero nimiselle suolle. Siellä oli jonkinlainen entinen järvi, jossa kasvoi paljon sammalta ja pensaikkoa ja jonka ympärillä oli jäniksiä. Ruokapaikasta, Radziminskilta, otettiin mukaan koira, joka oli aivan meikäläisten ajokoirien näköinen. Se oli musta, ja sillä oli kellanruskeat täplät silmien yläpuolella ja rinnassa ja jaloissa sekä kannukset. Ajattelin, että jos ei tuo koira aja jänistä, niin sitten on ihme. Mutta matkalla — silloin oli kirkas ilma ja jonkinlainen pakkanen — tapasimme stepillä valkoisen pöllön jollakin kukkulalla istumassa. Kun koira sen näki, rupesi se ajamaan sitä takaa ja juoksi virstoittain sen perästä, mutta meidän jäniksistämme se ei välittänyt yhtään mitään. En yleensä nähnyt siellä koiraa, joka olisi viitsinyt jänistä ajaa. Eivätkä venäläiset niitä ampuneetkaan, pyysivät vain jänislangoilla tai pienillä raudoilla.

En oikein päässyt perille metsästyksen salaisuuksista, ennenkuin olin ollut siellä jonkin aikaa. Silloin sain selville, että lokakuussa, kun maa jo oli kokonaan jäätynyt ja lehdet poissa puista, mutta lunta ei vielä maassa, oli paras lähteä jäniksiä hätyyttämään. Ne olivat silloin jo suureksi osaksi muuttaneet karvansa, niin että vanhat jänikset olivat koko valkoisia. Tästä johtui, etteivät jänikset uskaltaneet lähteä piilopaikoistaan stepille, ja jos lähtivätkin, niin juoksivat vain lyhyitä matkoja pensaikosta toiseen. Näistä pensaikoista ampui niitä helposti. Eihän se »urheilua» ollut, mutta maanpakolaisille se oli mukavaa ajanviettoa.

Kerran menimme tällaiseen syysjahtiin mukanamme kaksi haulikkoa. Minulla oli oma haulikkoni, ja toisena oli kai Alenskin ase, jonka olin sittemmin jo ostanut häneltä. Mukana olivat Fuchs ja Ullrich ja arvattavasti pikenttimme Hoffmann. Kyytimiehenä oli eräs itävaltalainen sotavanki, wieniläinen kirjaltaja Dvorzak, joka hoiteli hevostamme. Viisin miehin ajoimme metsälle toista penikulmaa Kolyvanin ulkopuolelle. Silloin ammuttiin 18 jänistä. Minun osalleni tuli 9 ja toisille samoin 9. »Verbumlattiin» koko päivä ja eräässä »isbushkassa» keitettiin teet.

Sitten marraskuussa, kun jo oli tullut lunta, mentiin toinen kerta jokseenkin samoille maille, mutta silloin saatiin vain 6 jänistä. Steppi oli silloin aivan valkoinen, ja jänikset olivat arempia sekä lähtivät ajoissa pensaista ulos eivätkä pysähtyneet ensinkään. Joskus lähti niitä isommasta pensaikosta karkuun joka haaralle, ihan niinkuin olisi pöyhinyt höyhenpolsteria. Ajojahtiin steppi olisi muuten ollut mainio, jos vain olisi ollut ajomiehistöä. Venäläiset, niinkuin sanottu, eivät ampuneet jäniksiä, vaan pyysivät niitä langoilla ja ketunraudoilla. Jäniksen nahka oli kallista, ja sen he nylkivät tarkkaan kynsiä ja korvia myöten. Jos jänis oli valkoinen, maksoi nahka 40 kopeekkaa kappaleelta, mutta jos se oli kirjava, oli sen hinta vain 20 kopeekkaa. Aikaisemmin heitettiin jäniksen ruhot pois, mutta nyt sota-aikana myytiin niitä torilla 5 kopeekasta »njemtseille».

Metsästys oli siis sellaista, että talvella ammuttiin jäniksiä ja syyskesällä sorsia.

Ukko Hörschelmann ei ollut metsästysmatkoilla mukana, sillä hän liikuskeli hitaasti, mutta saksalaisista olivat paljon mukana Fuchs ja Dietrich, varsinkin Fuchs, sekä tietysti pikenttimme Hoffmann. Yhtä ja toista sitä aina tällaisilla metsästysmatkoilla saatiin, mutta pääasia oli, että kulutettiin aikaa.

Dietrich oli kaiketi jo kotipuolellaan Liettuassa oppinut satimia ja pyydysrautoja virittämään. Hänen kanssaan sitäkin keinoa pari kertaa yritettiin; kun rautoja ja jänislankaa sai puodeista. Tulokset olivat perin heikot, muistaakseni vain yksi jänis. Pyydyksiämme toiset pyyntimiehet, venäläiset, varastelivat, ja sudet söivät meiltä joitakin saaliita jäljistä päättäen. Mutta meidän oli rattosaa kulkea ympäri stepillä ja keittää »isbushkoissa» teetä.

Kalastuksesta ei siellä tullut mitään. Minä kyllä hankin uistimen ja siiman Novonikolajevskista sekä teetin kelankin siihen, mutta en saanut sillä muuta kuin jonkin hauen ja ahvenen. Pitkääsiimaa yritin myös kerran panna, mutta en tiedä mikä vaivasi, pohjatuuliko, sillä ihmeempiä en silläkään saanut.

Retshkassa oli jonkin verran haukia ja särkiä, joita venäläiset pyysivät jokinuotilla, mutta siihen emme me viitsineet ryhtyä. Obilla pyydettiin kalaa taas merroilla ja verkoilla. Sterlettejä kalastettiin hyvin omituisilla vehkeillä, mutta niistä en oikein päässyt selville.

Nuotalla venäläiset täälläkin toisinaan saivat hyvin runsaan kalansaaliin, mutta koukkukalastusta he eivät tunteneet enemmän kuin uistintakaan. Talvella näin heidän onkivan avannoista ja käyttävän matojen asemesta pieniä äyriäisiä, joita he olivat liejusta hakeneet.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä metsästysmatkoista seuraavaa:

30.8.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann menivät klo 8 aamulla jälleen jahtiin. He palasivat vasta klo 8:n jälkeen illalla mukanaan 1 sorsa, 3 nokikanaa ja 1 haukka.

31.8.1915. — Svinhufvud perkasi Hoffmannin kanssa eilisen jahtisaaliin.

22.9.1915. — Klo 1/2 7 olivat molemmat herrat lähtövalmiina. Benita otettiin mukaan. Vasta klo 8:n aikaan illalla he palasivat takaisin, ihastuneina ja punaisiksi palaneina, mukanaan 1 jänis ja 3 kurppaa.

23.9.1915. — Svinhufvud nylki jäniksen omakätisesti.

22.10.1915. — Metsästäjät lähtivät liikkeelle aikaisin aamulla. He palasivat klo 1/2 8 illalla mukanaan 3 valkoista jänistä ja tyytyväisyydestä loistaen.

25.10.1915. — Svinhufvud nylki tänään 3 jänistä.

30.1.1916. — Svinhufvud, Dietrich ja Hoffmann menivät metsään katsomaan aikaisemmin kärppiä varten asetettuja pyyntirautoja. Kymmenestä pyydyksestä oli 7 varastettu ja 3 tyhjää.

16.2.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsään ja toivat mukanaan jäniksen satimesta. Se oli ensimmäinen saalis pyydysraudoista.

30.4.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät jahtiin.

14.8.1916. — Svinhufvud palasi klo 9:n aikaan kotiin jahdista, jälleen mukanaan 8 sorsaa.

18.8.1916. — Svinhufvud, Hoffmann, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja hänen poikansa menivät jo aikaisin klo 1/2 6 jahtiin. He palasivat illalla kotiin mukanaan 10 sorsaa, jotka jaettiin kaikkien metsämiesten kesken.

26.10.1916. — Svinhufvud, Beauvais, Fuchs ja Ullrich menivät klo 8:n aikaan jahtiin. Klo 1/2 8 illalla he palasivat mukanaan 18 jänistä, joista Svinhufvud yksin oli ampunut 9.

10.11.1916. — Svinhufvud ja Fuchs menivät aikaisin jahtiin ja palasivat mukanaan 6 jänistä, joista 2 lahjoitettiin.

28.12.1916. — Svinhufvud palasi klo 1/2 10:n aikaan hyvin iloisena mukanaan pienoinen jänis.

VAARALLINEN KIRJE.

Kirjeenvaihto Kolyvanin ja kotimaan välillä oli hyvin vilkasta. Kirjeitä tuli ja meni alinomaa, sukulaisille, ystäville ja tuttaville. Enimmät kirjeet kulkivat sotasensuurin tarkastavien käsien lävitse ja muutamat niistä jäivät sille tielleen. Niin kävi myös erään kirjeen, jonka Svinhufvud oli kirjoittanut pankinjohtaja Emil Schybergsonille. Siinä arvosteltiin olevia oloja ja Venäjän hallitusta ankarassa äänilajissa, ja sensuuri päätti pidättää sen itselleen, vieläpä antoi laatia siitä memorandumin korkeammille viranomaisille. Kirje oli päivätty Kolyvanissa 2.7.1916, ja siitä valmisti memorandumin sotasensuurin virkailija, alikapteeni Berg, joka salaisessa kirjeessä 17.7.1916 lähetti sen edelleen ylemmille viranomaisille. Mainittu memorandumi, josta myös käy ilmi kirjeen poliittinen pääsisällys, on kokonaisuudessaan seuraava:

— Kirjeensä alussa tekijä koskettelee tunnettuja tapahtumia keväällä Hypoteekkiyhdistyksessä sekä entisen kapteeni Lessin, mainitun yhdistyksen kamreerin, itsemurhaa. Senjälkeen hän käsittelee mielenkiintoisesti valtiopäivävaalien tuloksia sekä lausuu monien suomalaisten tavoittelevan vain pääsyä »edustajaksi», minkä johdosta hänen mielipiteensä mukaan erityisten lakien uudetkaan esitykset eivät voi valtiopäivillä tulla ratkaistuiksi hyväksyttävään suuntaan, koska eduskunnan kokoonpano on n.s. »jokapäiväisellä, yksinkertaisella tasolla». Tekijän mielipide »Suomen osaanotosta sotamenoihin» on »aivan kielteinen», vaikka Hbl:n ja Hels. San:ain artikkelien sisällyksen mukaan hän toteaa käsityksen Suomessa aivan päinvastaiseksi. Mutta muodollisesti tämä on vain näennäinen, ulkonainen, eikä todellinen kanta. Koko tämän »erikoisen kysymyksen» arvosteleminen on mahdoton, kiitos »sensuurin».

Edelleen tekijä lausuu, että vaikka sota yhä lyö leimansa kaikkeen, täytyy toiveen rauhasta olla kaikkialla suuri:

»Kallistuminen alkaa tuntua Siperiassakin, ja elintarvekysymys saa yhä uhkaavamman luonteen. Jos meidän maamme jää riippuvaksi venäläisestä keskusvallasta varsinkin leivän tuonnin suhteen, niin tokkopahan ne meille sitä antavat. Jos meidän lisäksi on ne suoritettava Suomen markoissa kurssiin 2:66, eikä ruplissa, niin minä pidän tätä mitä suurimpana hävyttömyytenä. On mahdotonta tietää, mitkä inhoittavat tarkoitusperät ovat keksineet sellaisen mieliä kuohuttavan ehdotuksen! Arvelen, että virkamiehet silloin voivat elää jotakuinkin hyvin. Mahdollisesti korkeimmissa piireissä nyt tahdotaan palkita meitä, koska me tähän saakka olemme päässeet jotenkin vähällä sotakysymyksistä. Kuten näet ei edes täällä Siperiassa ole oppinut saamaan kovin korkeita käsityksiä pyhästä Venäjästä! Mutta kaikesta huolimatta olen minä näissä asioissa optimisti. Ei niin, että minä uskoisin rauhan tuovan meille jotakin etua, vaan pikemmin päinvastoin. Nykyinen hallitustapa on juuriaan myöten mätä ja usko sen jatkuvaisuuteen suuresti heikentynyt. Senvuoksi me voimmekin kasvavalla energialla ryhtyä työhön oman maamme hyväksi.»

* * * * *

Memorandumin tekijä on siis, kuten edellisestä voi havaita, rajoittunut pääasiallisesti vain siteeraamaan Svinhufvudin omia sanoja uskoen nähtävästi siten antavansa viranomaisille kaikkein vaikuttavimman kuvan kirjeen »häikäilemättömästä» sisällyksestä.

Millaisia ajatuksia mainittu kirje on herättänyt viranomaisissa, on epätietoista, mutta varmaa on, että se on antanut kenraalikuvernööri Seynille uusia erinomaisia aseita Svinhufvudia vastaan hänen koettaessaan estää maanmiehemme palauttamista takaisin kotimaahan. Sensijaan ei kirje sinänsä aiheuttanut Svinhufvudille mitään näkyviä ikävyyksiä.

Jotensakin täsmälleen vuotta myöhemmin edellämainitun memorandumin päiväystä toteutuikin Svinhufvudin ennustus »mädän hallituksen» jatkuvaisuuden päättymisestä sen sortuessa maaliskuun vallankumouksen aaltoihin.

* * * * *

Kirjeestään Schybergsonille Svinhufvud kertoo vain muutaman sanan:

— Kerran kirjoitin Schybergsonille pitemmän kirjeen, mutta se ei tullut perille, vaan joutui santarmiarkistoon. Siinä olinkin tavallista ankarammin arvostellut Venäjän hallitusta.

ELLEN JA EIVIND.

Kevättalvella, pari kuukautta ennen Ellenin ja Eivindin Siperiaan-saapumista, sanoi Basilnikoffin emäntä irti asukkaansa. Pastorinrouvan päiväkirja kertoo asiasta seuraavaa:

15.3.1916. — Vanha emäntämme pyysi meitä muuttamaan pois voidakseen antaa huoneemme miniälleen, mikä meistä oli hyvin ikävää. Kävimme heti Svinhufvudin ja Costin kanssa kaupungissa uutta asuntoa hakemassa.

17.3.1916. — Juoksimme Svinhufvudin kanssa puoli päivää asuntoa hakemassa.

19.3.1916. — Olemme löytäneet mainion asunnon, vielä paremman kuin entinen. Se on kauppias Laptjeffin talossa ja saamme siitä haltuumme 3 isoa huonetta. Taloon kuuluu puutarha, piha ja pieni parveke. Hinta on sama kuin entisessä eli 15 ruplaa kuukaudelta.

28.3.1916. — Muutimme uuteen asuntoomme ihanan ilman vallitessa, Karlin, Lillin ja erään siviilivangin uskollisesti auttaessa. Asunto on aivan eurooppalainen, melkein ylellisen hieno isoine puutarhoineen.

31.3.1916. — Ensimmäinen lukutuntimme uudessa asunnossamme.

* * * * *

Kevät tuli. Aurinko nousi yhä korkeammalle, päivät pitenivät ja elämä hiihteli vanhaa latuaan. Oltiin metsästysmatkoilla, tehtiin rekiretkiä, luettiin iltaisin kirjallisuutta ja käytiin naapureissa vierailuilla. Niin kuluivat helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu lumen ja pakkasen merkeissä. Mutta Siperian jättiläinen, Ob, auringon rinnalla kesän ja talven mahtavin valtias, kävi huhtikuun viimeisinä päivinä yhä levottomammaksi. Päivä poltti ohenevaa jäänpintaa yhä kuumemmin, ja vedet jäitten alla myllersivät yhä vuolaammin. Ja toukokuun toisena päivänä — Svinhufvud ja Dietrich olivat silloin menneet jahtiin stepille — murtuivat yht'äkkiä Obin jäät, vesi nousi sylimitoin ja peitti valtansa alle kaiken, niin että jättiläisjoesta tuli nyt rannaton meri. Ja siihenpä taittui talven viimeinen valta, vedet laskivat jälleen ja uusi kesä alkoi tehdä lehtiä puihin ja kukkia maahan. Kesäkuuta odotellessa alkoi tulla tietoja, että Ellen-rouva on jälleen tulossa Siperiaan. Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä asioista seuraavaa:

27.5.1916. — Asessorinrouva toivoo olevansa noin 14 päivän kuluttua täällä mukanaan joko nuorin tai vanhin poikansa. Edellinen on noin 9-vuotias ja jälkimmäinen asianajaja Turussa. Kylläpä tulee suuri ilo Svinhufvudille.

8.6.1916. — Asessorinrouva kirjoitti tänään, että hänen tulonsa on epävarma, koska hänen sairautensa asettaa hänelle edelleen esteitä.

10.6.1916. — Asessorinrouva kirjoitti tulevansa maanantaina mukanaan nuorin poikansa. Kun Laptjeffin väki muutti kesäasunnolleen, vuokrasi Svinhufvud nopeasti myös rouva Laptjeffin makuuhuoneen.

11.6.1916, — Helluntai. Ihana ilma. Haimme yhdessä erään saksalaisen siviilivangin kanssa koivuja ja lemmikkejä koristaaksemme niillä asessorinrouvan huoneen hänen tuloaan varten. Benita sitoi seppeleen, ja Hoffmann laittoi ruotsinkielisen tervehdyslauseen.

12.6.1916. — Kaikki oli valmista asessorinrouvan vastaanottoa varten, mutta saimme odottaa turhaan.

13.6.1916. — Svinhufvud sai rouvaltaan sähkösanomatiedon, ettei ole saatavissa ainoatakaan matkalippua, minkä takia hänen lähtönsä siirtyy 20 p:ään kesäkuuta. Vastaanmennyt ajuri on nyt turhaan odottanut 3 päivää, ja huone on liian aikaisin vuokrattu. Svinhufvud oli niin väsynyt 2-päiväisestä odotuksesta, että hän jäi mieluummin kotiin meidän lähtiessämme vierailulle Dietrichin luo.

24.6.1916. — Svinhufvud jäi kotiin odottamaan sähkösanomaa meidän toisten lähtiessä viettämään Fuchsin syntymäpäivää.

25.6.1916. — Olimme juuri menossa Novonikolajevskiin, kun asessorinrouva tuli pienen poikansa Eivindin kanssa täydellisesti yllättäen meidät. Hänen Pietarista lähettämänsä sähkösanoma ei luonnollisestikaan ollut tullut perille.

* * * * *

Ellen-rouvan ja Eivindin käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Kesäkuussa 1916 tuli Ellen sinne Eivindin kanssa. Ellen kertoi matkaltaan, että kun he ajoivat Gustshinin kanssa Tshikistä Kolyvaniin maantietä pitkin, tuli keskellä kuumaa päivää iso paarmalauma niinkuin pilvi heidän kimppuunsa. He saivat hosua sateenvarjolla, nenäliinalla ja piiskalla minkä kerkisivät varjellakseen itseään, ja hevoset kiitivät hurjaa laukkaa eteenpäin, kunnes paarmat äkkiä hävisivät. Tuollaiset paarmalaumat kuuluivat olevan matkamiesten pahimpia vaivoja kesällä. Kerran olivat saksalaiset ystävämmekin eräällä retkellä joutuneet samanlaiseen paarmalaumaan.

Sitten kuljettiin ympäri Ellenin kanssa steppiä katsomassa. Oltiin myös vieraina Beauvais'lla, Hoffmannilla ja muilla tuttavilla. Ellen sai nähdä, ettei minulla vieläkään mitään hätää ollut. Kun hän sitten oli aikansa ollut, lähtivät hän ja Eivind takaisin Kotkaniemeen kotiaskareilleen.

* * * * *

Ellen-rouvan oleskelusta Kolyvanissa kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

1.7.1916. — Ilokseni maistui päivällisruokani kaikille, vieläpä pienelle Eivindillekin, joka söi suurella ruokahalulla.

2.7.1916. — Pikku Eivind jäi vuoteeseen 39°:n kuumeessa. Näyttää kuin hänelle tulisi angina. Sitä en ihmettele ollenkaan, sillä hän on juossut kaiket päivät paljain jaloin ulkona kylmässä ja kosteassa ilmassa. Eilen onkimatkalla kastuivat hänen jalkansa, ja hän istui märissä sukissa koko illan.

3.7.1916. — Pienokainen, Jumalan kiitos, on päässyt kuumeestaan. Hän jäi kuitenkin luonnollisesti vielä vuoteeseen.

4.7.1916. — Pienokainen oli koko päivän pystyssä, mutta on hieman heikko vielä.

6.7.1916. — Asessorinrouva toi meille muuten kaikenlaista hyvää: Costille kirjoituspaperia, paperosseja, ruotsalaisen Uuden Testamentin ja mustikanlehtiä teetä varten, Benitalle ja minulle makeisia.

Asessorinrouva oli nukkunut huonosti yönsä ja jäi senvuoksi lepäämään iltapäivään asti, minkä jälkeen hän meni yhdessä miehensä ja poikansa kanssa Studnitzin luo kahville.

7.7.1916. — Asessorinrouva ottaa Benitan mukaansa ja hankkii hänelle paikan Helsingissä.

9.7.1916. — Svinhufvudit olivat kahvilla Alenskin luona.

10.7.1916. — Asessorinrouva oli tänään hyvin pahoinvoipa ja oli koko päivän omassa huoneessaan.

11.7.1916. — Klo 6 aamulla menivät Svinhufvud, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja Karl kalaan ja jäivät koko päiväksi. Costin piti mennä mukaan, mutta hän jäi kuitenkin sateen takia kotiin. Myös aamupäivällä ja illalla tuli vähäisiä sadekuuroja. Siitä huolimatta palasivat matkamiehet täysin kuivina klo 1/2 9 juuri parhaiksi teelle, mutta ilman kaloja. He olivat vetäneet venheen sateen ajaksi maihin, kaataneet sen kumoon ja hakeneet suojaa sen alta.

13.7.1916. — Koko yö valvottu. Matkatavarat lähetettiin klo 3 yöllä, ja klo 5 aamulla lähtivät asessorinrouva ja Benita.

* * * * *

Sinä aamuna, jolloin Ellen-rouva, Eivind ja Benita lähtivät ajamaan rattailla Siperian aroa pitkin Tshikin rautatieasemalle, oli aurinko satumaisen kaunis. Se oli juuri nousemassa Obin itärannan metsien takaa ja valaisi kylmillä aamusäteillään Kolyvania. Mutta mitä lähemmäksi rautatietä saavuttiin, sitä ylemmäksi korkeni aurinko. Aron kukkasmeri heräsi sen lämpöiseen hyväilyyn, levitti terälehdet ilmiauki ja kantoi niiden tuoksun vastaan kaikilta suunnilta.

Tulikuumia kiskoja pitkin kiiti Siperian juna muutamia tunteja myöhemmin Tshikin asemalta jälleen länttä kohden. Jo kolmatta kertaa matkasi Ellen-rouva samaa tietä. Maisemat ympärillä tuntuivat jo niin tutuilta, ettei mieli voinut niihin enää kiintyä. Mutta pieni Eivind istui alinomaa ikkunoissa, katseli kyliä ja metsiä ja ihmetteli matkan suunnatonta pituutta.

MAANVILJELYSPUUHISSA.

Eipä näyttänyt tulevan loppua maanpakolaisuudesta enemmän kuin sodastakaan. Kuukaudesta toiseen jatkui vain yhtä ja samaa Siperiassa-oloa. Silloin Dietrich ehdotti eräänä päivänä, että ryhdyttäisiin maanviljelyspuuhiin.

Näistä puuhista Svinhufvud kertoo:

— Alkutalvella 1916 ostimme poliisilaitokselta itsellemme hevosen. Se oli koko lailla vahva ja hyvä, vaikka vähän ontuikin, ja maksoi vain 12 ruplaa. Saksalainen Dietrich oli mukana sitä ostamassa, ja hän sen otti myös hoitoonsa. Hän oli maanviljelijä Itä-Preussista, jossa hänellä oli pieni talo kotipuolessaan, vaikka hän pääasiassa hoiti vuokraamiansa kreivi Tyshkevitshin tiloja Liettuassa. Hän oli komea, pitkä ja harteva sekä puhui yhtä hyvin liettuaa kuin saksaa.

Ostimme torilta reenpohjan, johon hän laittoi siivet ja muut lisät, niin että se saatiin ajettavaan kuntoon. Kärrytkin hankittiin ja samoin tietysti valjaat.

Ajoimme hevosellamme milloin missäkin ja kuka milloinkin. Saksalaiset, ja varsinkin Dietrich, käyttivät sitä paljon. Sillä oli kesällä kaunis, kellertävä karva, mutta talvella pakkasen vaikutuksesta se kasvoi niin, että karvat törröttivät kuin pystykorvakoiran.

Eivät Siperian aroilla hevoset yleensä suurissa hinnoissa olleet. Hyvät työhevoset maksoivat 15—25 ruplaa. Eivät ne tosin »orloffareita» olleet, mutta vankkoja stepin hevosia. Siksipä Heinonenkin tuli sinne nahkoja ostamaan.

Kesällä 1916 ruvettiin Dietrichin ehdotuksesta suunnittelemaan maanviljelystä. Vuokratuinkin pieni maa-ala stepiltä, noin 5 virstan päässä Kolyvanista. Sinne laittoi Dietrich itselleen pienen asumuksen riu'uista, risuista ja turpeista ja muutti sinne parin saksalaisen kanssa asumaankin. Kun maa vuokrattiin »otets» Stepanilta, eräältä papilta, annettiin asumukselle sen mukaan nimeksi »Villa Batjushka». Siellä kynnettiin omalla hevosella ja viljeltiin kauraa ja vehnää ja siellä kasvatettiin myös kaaleja, lanttuja, kurkkuja ja herneitä.

Kävimme siellä pastorin ja rouvan kanssa pari, kolme kertaa hevosella. Minä kävin kyllä jalkaisinkin siellä toisinaan. Sinä kesänä kuivuus Kolyvanin seuduilla vaivasi viljelyksiä, ja meidän maatalouttamme sitä enemmän, kun myöhänlaisesti päästiin kylvämään. Sitten tuli vielä aikainen syksy, niin ettei kaura oikein tahtonut valmistua. Tulos maanviljelyksestämme ei näistä syistä ollut erikoinen. Kun syksyllä jako toimitettiin, minä sain kuitenkin aika ison säkin vehnää, jonka pitkä Hoffmann juuri ja juuri jaksoi kantaa. Myin sen Annanoffille, kun sieltä lähdin. Taloudellinen puoli yrityksestä ei siis ollut kehuttava, mutta virkistävä ja mielenkiintoinen puuha se oli.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Dietrichin maanviljelyspuuhista:

4.5.1916. — Svinhufvud ja Dietrich ottivat Benitan mukaansa matkalle muutaman virstan päähän kaupungista, missä ovat erään venäläisen papin pellot, joita Dietrich ryhtyy viljelemään.

26.5.1916. — Iltapäivällä Svinhufvud lähti Dietrichin pelloille noin 5 kilometrin päähän täältä. Minä olin vähän huolissani, kun hän lähti juuri pahimpaan helteeseen. Dietrich tarjosi hänelle ruokaa ja saattoipa hänet hevosella takaisinkin. Svinhufvud toi mukanaan suuren joukon kasveja, osaksi jo »prässättyinä».

13.7.1916. — Heti ruokapöydästä noustuamme tuli Dietrich sopimuksen mukaisesti hakemaan meitä kaikkia luokseen »Villa Batjushkalle». Hänelle oli suuri pettymys, että asessorinrouva ja Benita olivat matkustaneet pois.

Hän oli järjestänyt kaiken hurmaavasti. Eräässä teltassa odotti meitä valkoisella liinalla mitä herkullisimmin katettu pöytä. Meille oli suuri yllätys teltan taakse asetettu gramofoni, joka yht'äkkiä soitti kauniin marssin ja useita kauniita lauluja. Tuntui niin eurooppalaiselta, että aivan unohti Siperian.

Ne kolme nuorukaista, jotka olivat jääneet Dietrichille uskollisiksi, näyttivät hyvin hauskoilta. Luulen, että ne olisivat hyvin mielellään pyörähtäneet Benitan kanssa.

20.8.1916. — Dietrich lähetti hevosella hakemaan meitä »Villa Batjushkalle». Mukana olivat myös Hoffmannit ja Beauvais't. Jälleen soitti gramofoni ja nuoriso tanssi. Luettiin, puheltiin, pidettiin päivällislepoa ja haettiin kukkia, kukin halunsa ja mielensä mukaan.

TERVEHDYS TYMSKOJESTA.

Laptjeffin talosta, jonka huoneiden sanottiin talvella olevan liian kylmiä, oli syyspuolella kesää muutettu asumaan Gustshinin luo. Muutto tapahtui heinäkuun lopulla 1916, ja nyt oli asuttu uudessa paikassa jo muutama viikko. Eräänä päivänä ilmestyi yhtäkkiä taloon kaukainen vieras. Tästä vierailusta Svinhufvud kertoo:

— Eräänä kuumana elokuun päivänä, kun istuin huoneessani Gutschinilla, kurkisti joku ovesta ja kysyi:

»Saako tulla sisään!»

»Saapi», vastasin, ja huoneeseen astui vanha tuttu Tymskojesta, puolalainen Veselovski.

Sepä hauska tapaaminen! Lausuin hänet tervetulleeksi ja onnittelin, että hän oli päässyt Tymskojesta eteläisemmille maille, sekä kysyin häneltä, millä matkoilla oltiin. Veselovski selitti, ettei matka ollut niinkään hauska enää. Hän oli nimittäin karkumatkalla, ja tie oli noussut pystyyn. Nyt piti päästä takaisin Tymskojeen, mutta rahoja kun ei ollut, pyysi hän saada lainata minulta 20 ruplaa. Sitten hän kertoi, että hän oli saanut 2 viikon loman matkustaakseen Tomskiin hampaitansa korjauttamaan. Sinne tultuaan oli hän hankkinut itselleen väärän passin ja lähtenyt Novonikolajevskiin, josta oli sähköteitse tuttaviltaan Odessasta pyytänyt matkarahoja päästäkseen eteenpäin. Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut lähettää sähkösanomaa omassa nimessään, mutta oli koettanut laatia sen siihen muotoon, että vastaanottajat ymmärtäisivät yskän. Hän odotteli sitten vastausta viikon päivät, mutta kun ei mitään kuulunut, ja omat rahat hupenivat aivan vähiin, tuli hän Kolyvaniin, jonne viimeisillä rahoillaan vielä pääsi. Loma-aika oli kyllä jo mennyt umpeen, mutta se ei ollut niin vaarallista. Kun pisti pari ruplaa »strashnikalle» käteen, ei asiasta puhuttu mitään. Mutta ellei hän pääsisi takaisin Tymskojeen, olisi hän hukassa, ja siksi hän pyysi nyt apua. Sen hänelle heti lupasinkin ja pyysin hänet päivälliselle. Kun hän kysyi, saisiko olla meillä yötä, suostuin siihenkin, josta kaikesta hän oli minulle varsin kiitollinen. Ilmoitin tietysti asiasta pastorille, mutta hänellä ei ollut mitään Veselovskin vierailua vastaan. Sen verran solidaarisuutta piti aina olla karkoitettujen kesken.

Veselovski kertoi myös uutisia Tymskojesta. Tuttavamme elivät siellä vanhaan tapaansa, mutta ikävää elämä siellä oli. Kesällä oli olo huonompaa kuin talvella, sillä kärpäset olivat maanvaivana. Lavantauti oli paljon liikkunut kylässä ja siihen oli moni kuollut, m.m. eräs juutalainen Gutmann, jonka tuttavuuteen viime aikoina siellä jouduimme. Bischler oli joutunut jonkinlaisiin rettelöihin ja oli siirretty pieneen kylään Ket-joen varrelle. Resch oli samana kesänä karannut. Lukkari ja kansakoulunopettaja Afanasjeff olivat joutuneet sotaväkeen rintamalle.

Kolyvaniin oli Veselovski tullut jo edellisenä päivänä ja ruokapaikassa tavannut useita siellä asuvia puolalaisia. Mutta hän ei uskaltanut heille ilmoittaa oikeata nimeänsä, vielä vähemmin millä matkoilla hän oli. Veselovski oli sitten meillä yötä ja lähti seuraavana päivänä laivalla pohjoiseen. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään, en saanut häneltä edes kirjekorttia.

SYNTYMÄPÄIVÄT.

Marraskuu taittui joulukuuhun. Lähenivät kolmannet syntymäpäivät Siperiassa. Ensimmäiset olivat olleet Tomskissa, jolloin Ellen ja Majewskikin olivat mukana. Silloin ei niitä muistettukaan, sillä oli niin paljon muuta ajattelemista. Toiset syntymäpäivät olivat jo iloisemmat, ja ne vietettiin Kolyvanissa. Silloin oli laulua ja vieraskäyntejä, ja Ellenkin oli silloin mukana.

Nyt olivat ovella kolmannet syntymäpäivät. Läheni aika, jolloin karkoitettu oli täyttävä 55 vuotta. Iän paino alkoi jo tuntua hartioilla.

* * * * *

Syntymäpäivänsä varhaisena aamuna nukkui Lappeen tuomiokunnan tuomari rauhallista Siperian-untaan. Herkät ajatukset ja aavistukset, jotka lähenevä juhlapäivä ja sen kintereillä kiirehtivä joulu toivat mukanaan, olivat nyt unten mailla. Niistä ajatuksistaan ei hän ollut kertonut kenellekään, mutta hänen silmissään oli salaa nähty surullinen väike, ja se oli koskenut niitten ystävien sydämiin, jotka nyt seisovat hänen luonaan oven takana, valmiina herättämään hänet laulutervehdyksin.

Yht'äkkiä alkavat nukkuvan korvissa soida ihmeelliset ja tutut sävelet. Ne tulevat yhä lähemmäksi ja kuuluvat yhä selvempinä. Nyt kuulee hän sanatkin. Hänelle lauletaan Maamme-laulua.

On suurta herätä unestaan laulunsäveliin, mutta vielä suurempaa ja valtavampaa on herääminen silloin, kun se tapahtuu kaukana vieraalla maalla. Mitä Svinhufvud on silloin tuntenut, kun hän keskellä Siperian pimeyttä on herännyt oman isänmaansa kansallislaulun säveliin, sen tietävät vain Siperian arot.

* * * * *

Suuren juhlapäivän monista kunnianosoituksista on Svinhufvudin mieleen jäänyt kaunis juhlanäytös, jonka ystävät olivat hänelle järjestäneet. Hänen nimensä jokaisesta kirjaimesta oli suunniteltu pieni kuvaelma tai näytelmä jostakin tunnetusta tapahtumasta, ja hän sai itse arvata, mitä hänen nimensä kirjainta mikin niistä tarkoitti.

Aivan erityisesti hän muisti ne kaksi kuvaelmaa, jotka edustivat hänen nimensä ensimmäistä ja viimeistä kirjainta, sillä niiden aiheet olivat Vänrikki Stoolin tarinoista. Alkukirjainta esitti kuvaelma, jossa nuori Runeberg istui vänrikki Stoolin vieressä kuuntelemassa hänen kertomuksiaan Suomen sodasta. Stoolin osaa näytteli pastori Hörschelmann, ja piippu hampaissaan hän oli todellakin kuin ilmetty vanha vänrikki-ukko. Nimen viimeisen kirjaimen kuvaelma-aihe esitti von Döbelniä Juuttaalla. Jälleen näytteli pastori pääosaa ollen itse Döbeln ja leväten vuoteessa musta side otsallaan. Ankaraa lääkäriä esitti Max von Beauvais. Tähän kuvaelmaan oli sovitettu sanojakin. Ja niin se antoi vielä elävämmän kuvan Vänrikki Stoolin tarinoista. Hartaana ja ruotsinkielisin sanoin selitti pastori vuoteeltaan kuin parhain Döbeln kuulevansa jyskeen Juuttahalta, jossa arpa lankee Suomen armeijan, ja tahtovansa päästä taudin alta, vaikka takaa kuoleman. Kun lääkäri oli pyyhkäissyt lääkepullot pois pöydältä, tarjosi pastori veljen sylin ja kiitti ymmärtämisestä.