Part 9

Pari kertaa kävimme eräällä vähäisellä tärpättitehtaalla, joka oli 25 virstan päässä Obin rannalla. Sen omisti Rumantshuk niminen mies, jonka vaimo oli puolalainen. Tehdas oli Obin itärannalla, jonka korkeat ja paksut mäntypuut tarjosivat sille sopivaa raakatavaraa. Tehdas oli yksinkertainen, ja työvoimana oli saksalaisia, mutta tärpättiä siitä saatiin, pantiin pulloihin ja lähetettiin Novonikolajevskiin myytäväksi. Siellä kävin ensi kerran talvella Dietrichin kanssa ja sitten kesällä Hörschelmannien kanssa. Molemmilla kerroilla oltiin myös metsällä. Rumantshuk kävi vastavierailullakin meillä.

Kerran käytiin Obia alaspäin Potshtan kylässä erään Viks nimisen virolaisen luona, jonka kanssa Hörschelmann puhui vironkieltä. Viksin vaimo oli käynyt karjakkokoulun jossakin Venäjän puolella ja sitten laittanut pienen meijeritalouden kylään. Matkan varrella Potshtaan oli eräs tataarikylä, Ora, joka näkyi Kolyvaniinkin. Kun tultiin sinne, seisoi siellä tataarien lapsia meitä katsomassa. Joukossa oli myös muuan poikanen, jolla ei ollut yllään mitään muuta kuin vanha silinterihattu. Hän katsoa töllisteli meitä niin tarkkaan, että kaatui lopulta nokkoskasaan, josta nousi tietysti hyvin äkkiä ylös. Orassa oli muuten muhamettilainen moskeija, mutta sinne emme joutaneet poikkeamaan. Kylässä olevat tataarit olivat jäännöksiä seudun alkuasukkaista, vaikka niitä ei paljon Kolyvanissa nähty. Tataarilaisten erikoisalana oli venheitten kovertaminen yhdestä puusta.

Kun oltiin stepillä huvimatkoilla tai muuten metsällä, majoituttiin usein »isbushkiin», jotka olivat pieniä matalia tupia. Niissä oli multalattia ja pikkuinen lava, jotta sai maata, sekä rautainen kamiina, että voi keittää ja lämmittää. Venäläisillä olivat nimittäin pellot kaukana kylistä stepillä, minkä takia he asuivat keväisin kyntäessään ja kesäisin viljaa korjatessaan näissä maatuvissa. Niitä sai väliaikoina käyttää hyväkseen kuka vain tahtoi.

Vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa käytiin Fuchsin ja Ullrichin kanssa eräässä kylässäkö virstaa Kolyvanista sisämaahan. Kun tultiin perille, oli jotakuinkin pimeä. Mentiin sisälle erääseen taloon, johon oli majoitettu 5 itävaltalaista sotavankia. Heidän takiaanhan sinne oikeastaan mentiinkin, ja heidän kanssaan siellä sitten juteltiin. He olivat verraten tyytyväisiä oloonsa, sillä olihan kylässä aina parempi kuin vankileirissä. Heistä oli yksi upseeri, vaikka olikin salaa tekeytynyt sotilaaksi, jotta välttäisi vankileirin. He kertoivat omista oloistaan ja seikkailuistaan jotenkin vapaasti, ja me kerroimme vuorostamme omistamme. Fuchs, joka itse oli itävaltalainen, vakuutti heille, että kyllä minäkin olen luotettava mies, ja etten minä mene heitä ilmiantamaan.

Illalla juotiin teet, ja sitten pantiin maata saman kamarin lattialle kuin itävaltalaisetkin. Aamulla mentiin metsälle, vaikka oli pakkasta 40°C, ja ammuttiin pari jänistä.

Tämmöistä oli nyt ylipäänsä elämä siellä. Tehtiin retkeilyjä silloin tällöin ja katseltiin luonnon komeutta.

Yleensä olin huomaavinani, ettei minun karkoituspaikkani ollut huono. Minullahan ilmeisesti oli parempi olo ja vapaampi elämä kuin Takasella, Polónilla, Waseniuksella ynnä muilla, jotka joutuivat Venäjälle, sillä poliisikomento oli siellä tiukempi ja kansa epäystävällisempi karkoitettuja kohtaan.

* * * * *

Retkeilyistä kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

28.8.1915. — Nousimme klo 1/2 7 ja lähdimme klo 9 vuokraamallamme hevosella Ob-joelle. Vaikka aamulla oli kylmää ja sumuista, muuttui sää päivällä kuitenkin yhä lämpöisemmäksi. Perille tultuamme ja syötyämme menivät herrat venheellä erääseen läheiseen Obin niemeen kurppia ampumaan, mutta ne olivat hyvin arkoja ja lensivät pois. Klo 6 palasimme jälleen kotiin.

5.9.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann lähtivät jo aikaisin aamulla kaksipäiväiselle metsästysretkelle kylmyydestä ja kosteudesta välittämättä. Kunpa he eivät vain kylmettyisi venheessä.

6.9.1915. — Herrat palasivat vasta klo 8 illalla mukanaan 2 hanhea ja 1 sorsa. He olivat taistelleet myrskyä, lunta ja kylmää vastaan. Yöllä he olivat tapelleet syöpäläisiäkin vastaan eräässä talonpoikaistalossa, mutta kaikesta huolimatta he olivat hyvin tyytyväisiä.

8.3.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsälle aikoen yöpyä eräällä tärpättitehtaalla yli 20 virstan päässä täältä, mutta palasivatkin klo 9:n jälkeen takaisin, koska eivät voineet jäädä sinne yöksi. Täytyi pian valmistaa illallista molemmille ja Dietrichille myös yösija, sillä hän ei tahtonut enää mennä häiritsemään väkeä apteekille, jossa asui.

1.6.1916. — Helatorstai. Ihana päivä. Lähdimme aamulla klo 1/2 9 kahdella venheellä retkelle ollen mukana yhteensä 13 henkeä. Kahden tunnin soutumatkan jälkeen pysähdyimme kauniiseen mänty- ja koivumetsään ja pidimme siellä jumalanpalveluksemme. Sitten Costi luki meille erään Gustaf Mattssonin kirjoittaman matkakuvauksen, jonka hän oli kääntänyt ruotsinkielestä. Paluumatkalla auringon laskiessa laulettiin laulu toisensa jälkeen.

18.6.1916. — Jälleen mitä ihanin retkipäivä. Kävimme noin 9—10 virstaa täältä pohjoiseen olevassa Skalan kylässä, joka on joen varrella ja on ihmeen vihreä ja kaunis. Matkalla löysimme eräästä hurmaavasta lehdosta erakon majan. Tämä erakko on ottanut osaa Turkin sotaan, ollut Jerusalemissa ja nähnyt paljon maailmaa. Hyvä järjestys vallitsi kaikkialla hänen pienellä maatilkullaan, johon hän oli istuttanut muitten puitten lisäksi lehtikuusia, setripuita, jalokuusia, saksankuusia ja tavallisia kuusia. Hänen pöytänään oli jättiläismäinen kivilaatta, ja puunrungot korvasivat puuttuvia istuimia.

Meidän perhekattilamme ripustettiin jälleen taitavasti nuotion ylle ja tuhkassa paistettiin perunoita.

Sitten luettiin saarna ja laulettiin. Aterian jälkeen herra Fuchs luki meille »Timesin» uutisia. Tapoimme lisäksi vaskikäärmeen. Klo 9 olimme jälleen kotona.

19.8.1916. — Teimme yhdessä Svinhufvudin ja Costin kanssa ihanan huviretken Laptjeffin kesähuvilalle Obin toiselle puolelle. Sattumalta ei ketään ollut kotona. Sillä aikaa kuin herrat menivät kävelemään ja jäivät istumaan Obin oikeanpuoliselle kauniille ja jylhälle rannalle, menin minä etsimään vähän syötävää ja juotavaa ja sainkin rahalla ja kauniilla sanoilla hankituksi maitoa ja leipää naapurihuvilasta. Tein sitten itsekseni partioretkiä ja etsin Costille mustikanlehtiä, joiden hakemisessa eräs vanha vaimo auttoi minua. Hän oli kaukaa kiertäen kulkenut miestemme ohi ja oli pitänyt heitä rosvoina, ja ainoastaan sen vuoksi, että he olivat muukalaisen näköisiä. Juuri kun olimme lähdössä kotimatkalle, tuli rouva Laptjeff takaisin. Hän oli odottanut meitä päivällisen ajaksi, mutta kun ei meitä kuulunut, oli hän lähtenyt metsään marjaan.

Palasimme kotiin ihanassa iltavalaistuksessa ajaen ravia, niin että täytyi pitää varansa rattailla.

SAKSALAISIA KARKOITETTUJA.

Muista karkoitetuista Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanissa oli yhteensä lähes tuhatkunta karkoitettua, pääasiallisesti Puolasta, ja karkoitettuja siksi, etteivät pääsisi sotaan Saksan puolelle. Nämä karkoitetut olivat enimmäkseen työväkeä ja olivat majoitetut suuriin kasarmintapaisiin puurakennuksiin. Ne olivat ilmeisesti rakennetut Japanin sodan aikana, jolloin Kolyvanissa oli sotaväkeä. Tämmöisiä parakkeja oli siellä muistaakseni kolme tai neljä, ja yhdessä niistä asuivat saksalaiset. Muilla kansallisuuksilla, puolalaisilla ja tshekkiläisillä, oli hallussaan myös oma parakkinsa. Saksalaiset olivat suutuksissaan venäläisille siitä, että nämä toisinaan vaihtoivat heidän asuntojaan. Kun saksalaiset olivat saaneet parakkinsa hyvään kuntoon ja puhdistaneet sen elävistä, tuli muutto ja heidän piti luovuttaa siisti asunto slaavilaisille.

Saksalaisten karkoitettujen joukossa oli räätäleitä, suutareita, kelloseppiä, avainseppiä ynnä muita. Heille tuli muistaakseni vähän apua Venäjän kruunulta, mutta pääasiallisen avustuksensa he saivat ulkoapäin Kiinan kautta.

Parakit olivat koko lailla hatariapa sen takia kylmiä talvella. Olihan niissä kyllä rautakamiinat, ja puitakin sai, mutta sittenkin saksalaiset valittelivat, että niissä tarkeni huonosti. Eivät ne olleet hauskan näköisiä päältäkään päin, likaisia ja mustia ja sisältä vielä ikävämpiä.

Muutamat karkoitetut siellä lyöttäytyivät yhteen, ettei heidän tarvinnut parakeissa asua. Niin tekivät lukkoseppä Giersbäck ja kelloseppä Laubisch. Samoin asuivat vanha Schmidt ja nuori Mangelsdorff yhdessä.

Mangelsdorffin tarina oli hyvin surullinen. Kuukautta ennen sotaa hän oli mennyt naimisiin ja sodan syttyessä oli hän jonkin saksalaisen liikkeen asioilla Moskovassa. Hänet otettiin tietysti kiinni ja lähetettiin Siperiaan, mutta nuori rouva jäi yksin Saksaan.

Parakeissa asui ylipäänsä se suuri joukko, jolla ei ollut varoja järjestää asioitaan paremmin, mutta ne, jotka suinkin pystyivät, pyrkivät asumaan kaupungille yksityisesti. Saksalaisten kanssa siellä seurusteltiin paljon, mutta puolalaisten ja tshekkiläisten kanssa vähän. Kesällä 1915, jolloin oli kova kuumuus Kolyvanissa, laittoivat muutamat Varsovasta karkoitetut puolalaiset sinne hyvän konditorian, ja siellä käytiin ahkerasti. Se sijaitsi vanhassa rikkinäisessä talossa, mutta hyviä leivoksia ja torttuja siellä sai, tilattaessa nimipäivä-kaakkujakin. Saatiinpa jäätelöäkin, mikä 40°:n lämmössä kyllä maistui. Ukko Hörschelmannin, jolla oli sokeritauti, täytyi kuitenkin tyytyä vain piimään, kalaan ja lihaan, niin paljon kuin hän pitikin makeista kaakuista.

Eräs karkoitetuista saksalaisista, Lipscher nimeltään, joka myös osasi hyvin venättä, sai pienen toimen postivirastossa. Hän sai kirjoittaa osoitteet niihin postipaketteihin, joita venäläiset vaimot lähettivät miehilleen tai pojilleen Saksan puolelle, jossa nämä olivat sotavankeina. Paketissa piti olla kaksinkertainen osoite, ensin venäjäksi ja sitten saksaksi, ja saksankielisiä osoitteita eivät postivirkamiehet osanneet kirjoittaa. Lipscher sai muistaakseni 10 kopekkaa osoitteelta, ja niitä piti kirjoittaa kymmenittäin joka postipäivä, sillä postihuoneen koko takaseinämä oli usein kattoon saakka täynnä paketteja. Tavallisesti lähetettiin korppuja ja muuta ruokatavaraa sotavangeille, sillä Saksassa oli tiukkaa ruokatavaroista.

Viimeinen joulu vietettiin muutoin yhdessä saksalaisten kanssa parakissa. He olivat hankkineet sinne joulukuusen ja muutenkin vähän somistaneet ja sievistäneet parakkiansa. Ensin siellä laulettiin vähän, ja sitten pastori piti raamatunselityksen. Senjälkeen jaettiin vähän joululahjoja ja sitten laulettiin taas. Se oli hyvin »stimmungsvoll» ilta. Seuraavana päivänä ukko piti taas saarnan parakissa.

Syksyllä 1916 tuotiin sinne saksalaisia kolonisteja, jotka olivat Venäjän alamaisia. He olivat saksalaisten edetessä jääneet muutamaksi kuukaudeksi Itävallan puolelle, ja kun venäläiset valloittivat alueen takaisin, otettiin asukkaat kiinni ja lähetettiin Siperiaan, vaikka he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin pakosta eläneet muutaman kuukauden vieraan vallan alaisina. Näiden ja muiden karkoitettujen keskuudessa ukko toimitteli papillisia tehtäviä, kastoi lapsia, kun niitä tuli, ja kävi hautaamassa, kun tarvittiin.

* * * * *

Novonikolajevskin asemalla seisoo 29 p:nä elokuuta vuonna 1916 alun neljättäsataa saksalaista, jotka ovat karkoitetut kodeistaan, Lutzkista, kaukaiseen Siperiaan. Monen kasvot on tuska tehnyt harmaiksi, mutta erityisesti kiintyy huomio erääseen onnettomaan naiseen, joka hetki sitten on synnyttänyt lapsen asemalla ja taivasalla. Hänen kasvonsa ovat itkusta punaiset, jalat huojuvat alla, mutta vieressä seisoo sotilas ja ajaa häntä laivaan. Nainen yrittää lapsi sylissään parastaan, mutta voimat pettävät. Hän vaipuu istumaan, kunnes sotilaan ruoska jälleen sivaltaa selkään ja pakottaa hänet viimeisin voimin melkein ryömimään siihen laivaan, jonka on määrä viedä hänet ja toiset onnettomat karkoitetut Obia pitkin Kolyvaniin.

Kolme päivää myöhemmin avautuu sen huoneen ovi, jossa Svinhufvud ja Hörschelmann asuvat, ja sisään astuu sama nainen lapsi sylissään. Hän luulee pastori Hörschelmannia paikkakunnan luterilaiseksi papiksi ja tulee hakemaan hänen luotaan apua, saamaan edes kasteen lapselleen, ennenkuin se ennättää kuolla. Hänet otetaan vastaan ihmisenä, ja hän saa jäädä asumaankin taloon. Pastorinrouva valvoo yöt läpeensä hänen vuoteensa vierellä.

Ja syyskuun 4 p:nä pidetään Svinhufvudin ja Hörschelmannin kodissa merkilliset ristiäiset. Svinhufvud ja pastorinrouva ovat kummeina pastorin suorittaessa kastetoimitusta. Läsnä ovat vain äiti ja ja pari muuta karkoitettua naista. Kastamisen jälkeen istutaan kahvipöytään, ja onnettomat saksalaiset kertovat kauheista kokemuksistaan.

Mutta seuraavana päivänä poliisimestari ilmoittaa, että pastorinrouva Hörschelmann karkoitetaan pohjoiseen Siperiaan, ellei hän heti lakkaa avustamasta niitä, joita on »kohdeltava vihollisina». Niin on pakko viedä nainen toiseen turvapaikkaan, hän, jonka mies on sodassa kaatunut ja joka itse on karkoitettu kaukaisiin maanääriin onneton pienokainen sylissään.

* * * * *

Tämän onnettoman naisen kohtalosta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

1.9.1916. — Tänään saapui 320 karkoitettua saksalaista siirtolaisparkaa Lounais-Venäjältä, Lutzkista. Meidän luoksemme joutui asumaan muuan onneton äiti 3 päivän vanhan pienokaisensa kanssa. Kotimme on kuin kyyhkyslakka, jonne venäläisten inhoittavasti kohtelemat köyhät ja kurjat saksalaisparat saapuvat hakemaan turvaa.

4.9.1916. — Klo 5 iltapäivällä vastasyntyneen kastaminen. Olimme Svinhufvudin kanssa yhdessä pienen Ida Elisabethin kummeina. Mukana oli myös kaksi karkoitettua siirtolaisrouvaa, jotka kahvin aikana kertoivat kauheita asioita viimeisistä kokemuksistaan monia viikkoja kestäneeltä matkaltaan. Meidän täytyi sijoittaa äitiparka lapsineen asumaan jonnekin muuanne, koska, kuten Costi tänään kuuli poliisimestarilta, minut voidaan lähettää Pohjois-Siperiaan sen vuoksi, että olen auttanut saksalaista naista, jota korkean esivallan määräyksen mukaan on kohdeltava vihollisena. Costi ei voinut ollenkaan rauhoittua tämän Venäjän hallituksen inhoittavan ja pakanallisen halpamaisuuden tähden.

OBIN LAUTALLA.

Kesä on kulunut retkeilyillä, aurinkokylvyissä ja uintimatkoilla. Ellenin lähdöstä on kulunut monia viikkoja ja kohta kuukausia, ja elämä on soutanut omia vesiään. Kaupunki on käynyt tutuksi, ja monia ystäviä on löytynyt. Kesä on puhjennut kukkeimmilleen, heinä on rantamailla käynyt miehen mittaiseksi, ja nurkissa ovat nokkoset ja takiaiset nousseet rehottamaan.

Eräänä päivänä, jolloin aurinko paahtaa kuuminta loimuaan Obin vesiin ja pastori piileksii puitten varjossa uskaltamatta näyttää nenännyppyäkään auringolle, lähtee Svinhufvud ensimmäiselle pitemmälle matkalleen Novonikolajevskiin.

Matka käy lautalla yli Obin, jonka vedet virtaavat juhlallisina pohjoista kohden ja jonka rannalla iso lautta näyttää virstaisen virran rinnalla pieneltä venheeltä. Kärryt toisensa jälkeen ajavat lautalle, jonka reunaviivoja vesiraja sitä mukaa tavoittelee yhä lähemmäksi. Ilmassa kajahtavat yhtämittaiset huudot, jotka käyvät vain äänekkäimmiksi lautan lähtöajan lähestyessä.

* * * * *

Merkillisestä Obin lautasta Svinhufvud kertoo:

— Kerran jouduin kesällä 1915 tekemään matkan Novonikolajevskiin. Siellä kävin useammankin kerran, etupäässä hampaitteni korjuuttamisen takia, mutta myös vähän ostoksilla. Silloin kesällä ajoin sinne ajuri Gustshinin kyydillä. Kärryillä mentiin noin 8—10 virstaa Obin rannalle lautan luo, jonka piti viedä meidät yli. Lautta oli suurenpuoleinen ja hirsistä tehty. Sen lattia oli jaettu kahtia, joista toiseen avarampaan osaan asetettiin hevoset ja ajoneuvot. Niitä ahtautui sinne sillä kertaa 14—15 kappaletta. Toisella eli pienemmällä puolella oli tavallinen hevoskierto, jonka piti kuljettaa lauttaa. Siihen olivat tolpat laitetut pystyyn ja poikin niinkuin ristikkoportissa. Neljä hevosta kulki ympäri ja kiersi isoa puupyörää, joka vuorostaan pani vesipyörät liikkeelle. Siis sangen käytännöllinen laite, mutta tökeröä tekoa. Vesipyörätkin oli tehty höyläämättömistä lankuista.

Kun lähdettiin rannasta, nousi mies ristikkoportin päälle ja rupesi ajamaan hevosia piiskaten niitä minkä kerkesi. Tätä piiskaamista jatkui niin kauan kuin lautta oli vesillä. Kuta virtavampi paikka oli, sitä nopeammin ajomies piiskasi, jotta hevoset kiertäisivät tarpeeksi nopeaan. Ja kun yksi mies väsyi, nousi toinen jatkamaan piiskaamista. Kyllä siinä hiki tuli piiskaajallekin sellaisessa heloittavassa sydänpäivän kuumuudessa, varsinkin kun matkakin kesti lähes tunnin. Sillä keskellä jokea, missä virta oli vuolain, painui lautta tuntuvasti joen mukana alaspäin. Mutta kun tultiin lähemmäksi oikeata rantaa, oli virta hiljaisempaa ja päästiin taas ylöspäin. Hevosparkoja vain tuli sääli.

Ei siellä ylipäänsäkään hevosia hyvin kohdeltu. Siitä voi kertoa pari esimerkkiä. Obin lietemaillahan oli paljon kanavia ja kannaksia. Retkeillessämme siellä vedimme usein venheen kannasten yli, mutta venäläiset tekivät siinäkin vähän mukavammin. He kuljettivat venheensä sillä tavoin kannasten yli, että sitoivat hevosen hännän solmuun venheen kokassa olevaan poikkirautaan ja antoivat hevosen vetää. Kerran taas talvella näin, kun Kolyvanin lähellä kuljetettiin raskasta kuormaa, jossa oli heiniä tai halkoja. Kun toinen kuorma tuli vastaan, väistyi toinen tien syrjään. Sieltä hevonen ei saanut kuormaa takaisin ylös tielle, vaikka mies hakkasi piiskalla sitä niin paljon kuin jaksoi, tulipa toisenkin kuorman mies avuksi, ja niin piiskattiin hevosparkaa molemmin puolin. Se rynnisti ja yritti parhaansa mukaan, kunnes lopuksi rinnustimet menivät rikki. Sitten ei auttanut enää muu kuin purkaa koko kuorma ja paikata valjaat.

MOOSEKSENUSKOLAISIA.

Svinhufvudin ensimmäisiin tuttavuuksiin Kolyvanissa kuului kaksi juutalaista, Studnitz ja Rosen, jotka molemmat olivat karkoitettuja ja asuivat perheineen kaupungissa ja elivät tietysti kaupalla. Heistä Svinhufvud kertoo:

— Ensimmäiset tuttavat olivat juutalaiset Studnitz ja Rosen, joista jälkimmäinen äänsi nimensä juutalaismurteella Roisen. Studnitzin olin jo tavannut Kalpashevon laivarannassa matkalla Tymskojesta Kolyvaniin. En ollut vielä kauan ehtinyt olla perillä, kun jo Studnitz tuli asuntooni tuttavuutta tekemään mukanaan Rosen. Studnitz oli kotoisin Hotinin kaupungista Itävallan ja Venäjän rajalta, jossa hänellä oli ollut liikkeensä, ja oli myös osallisena jossakin pankkitoimessa, vaikk'ei tietenkään ollut saanut opillista sivistystä. Hän oli sangen älykäs ja oli ollut myös asevelvollisena sotaväessä ja päässyt siellä kohoamaan aliupseeriksi, mikä oli hyvin harvinaista juutalaisille. Rosen oli yksinkertaisempi ja köyhempi. Molemmat, niin Studnitz kuin Rosen, oli karkoitettu jo vuoden 1914 alussa vakoilusta epäiltyinä. Studnitz oli joutunut ensin Kalpashevoon ja Rosen Narymiin, joista olivat jollakin tavalla päässeet Kolyvaniin. He olivat naimisissa, ja kummallakin oli vaimo ja lapset mukana. Juutalaisia kun olivat, ryhtyivät he heti Kolyvaniin tultuaan käymään kauppaa. He järjestivät asiansa siten, että hankkivat kumpikin pienen myymäkojun, »balaganin», torille ja rupesivat siinä kaupittelemaan rihkamatavaraa. Itse he ostivat tavaransa Kolyvanin vakinaisista kauppapuodeista maksaen käteisellä ja saivat siten alennusta ja voittivat. Sillä keinoin he elivät koko hyvin ja hommasivat itselleen pian vapaan kulkuluvan Novonikolajevskiin.

Poliisipäällikkö hyötyi heistä siten, että kävi heidän myymäkojuissaan ostamassa tavaraa ja maksoi alennetun hinnan. Studnitz oli viisas mies. Hän ei tyytynyt pelkkään kaupankäyntiin, vaan ryhtyi muihinkin liikepuuhiin. Niinpä hän otti hankkiakseen kruunulle suolattua, hienonnettua kaalia sotaväen muonitusta varten ja suoritti hankinnan hyvällä menestyksellä.

Juutalaiset eivät näkyneet lainaavan rahoja toisiltaan. Niinpä kerran Rosen, joka oli vähävaraisempi, tuli lainaamaan minulta rahoja. Hän pyysi 25 ruplaa voidakseen ostaa vanhimmalle pojalleen vaatteita, kun poika oli pantava kouluun. Rahat hän sai ja sovittiin, että hän maksaa 5 ruplaa kuussa takaisin, ja sen hän tekikin. Hän ihmetteli muuten, kun en ottanut häneltä mitään korkoa. Kerran lainasin myös eräälle »kauhtanajuutalaiselle», joka oli kotoisin Suvalkin kuvernementista Puolasta, 40—50 ruplaa, jotka hänkin sovittuna aikana maksoi takaisin.

Studnitz kertoi minulle syksyllä 1916, että hän oli ollut avustamassa eräänlaisia ostajia, jotka kulkivat Kolyvanin seudulla ostelemassa nousuhinnassa olevia tavaroita. He olivat ostavinaan niitä valtion laskuun, mutta ostivatkin itselleen. Eräältä sellaiselta oli Studnitz kysynyt:

»Kuulkaas, mitä te aiotte tällä tavaralla tehdä?»

Ostaja vastasi:

»Te olette ensimmäinen, joka tekee näin viisaan kysymyksen. Siksi vastaankin suoraan, että kun sota alkaa loppua, niin tulee 'devalvatio', ruplasta maksetaan pian 25 kopeekkaa, ja sentakia on hyvä, että on paljon tavaraa ja vähän rahaa!»

»Kuinka voitte sitten saada säilymään nämä tavarat?»

Kauppias vastasi:

»Jaa, siinä on monta konstia. Parasta on, että ne ovat aina matkalla eivätkä ole missään!»

Tavarat olivat tietysti tosiasiallisesti varastossa, vaikka ne olivat olevinaan matkoilla. Jos niiden säilyttämisestä jouduttiin kiinni — varastoiminen kun oli kielletty —, niin maksettiin juomarahoja, ja asia painettiin villasella.

Jokseenkin vuodenvaihteessa 1917 kävin kerran Studnitzin kanssa Novonikolajevskissa, muistaakseni taas hampaitteni takia. Ajettiin kahden omalla ontuvalla konilla, ja pakkasta oli silloin 40°C ja melkoinen tuuli, niin että sai varjella nenäänsä jotenkin taitavasti. Meillä oli kahdet turkit yllä, joten tultiin hyvin toimeen.

Novonikolajevskissa ei menty yöksi hotelliin, vaan erääseen juutalaisperheeseen, sillä Studnitz tunsi ne kaikki. Aamulla kävelin kaupungin ympäri ja ostin eräältä kiinalaiselta itselleni lapaset. Kadun vain, etten ostanut kaksia, sillä ne olivat kestäviä. Kiinalaiset olivat muuten talvella kummallisesti puetut. Silläkin miehellä, joka kaupitteli, oli töppöset eli kankaasta tehdyt lämpimät jalkineet. Turkkia sillä ei ollut, mutta jottei koipia palelisi, oli mies, niin housuniekka kuin olikin, laittanut lisäksi sivusta napitettavat hameet päälleen.

Hevosemme seisoi koko yön ulkona pakkasessa, mutta sehän olikin siperialainen hevonen, niin ettei sillä mitään hätää ollut.

Aamulla kun noustiin, tarkastettiin, kuinka nahkapoikia opetettiin. Oli vähän surkeata nähdä niitten tekevän liikkeitä tuimassa pakkasessa, vaikka niillä olikin huopatossut jalassa ja useimmilla lyhyt turkki yllä. Kun vihdoin komennettiin pitempi lepo, niin aliupseerit, jotka harjoituksia johtivat, livistivät läheisen talon keittiöön lämmittelemään, mutta nahkapojat saivat jäädä kadulle palelemaan.

Novonikolajevskin juutalaiset olivat minulle hyvin ystävällisiä ja kysyivät, olenko sosialisti.

»En ensinkään!»

»Mutta tehän olette oppositsionimiehiä!»

»Niin kyllä, mutta en kuitenkaan sosialisti!»

Selitys ei oikein tahtonut mahtua heidän päähänsä: »Mutta teidän ylioppilaanne kaiketi ovat sosialisteja!» »Ei niittenkään joukossa paljon ole.»

Asia tuntui heistä hyvin ihmeelliseltä. Olin muuten heidän keskuudessaan suuressa maineessa siitä, että olin lainannut juutalaisille rahoja enkä ollut ottanut mitään korkoa.

* * * * *

Pastori Hörschelmann kertoi Kolyvanin juutalaisista, että Studnitz käski aina pienen tyttärensä lausua vierailleen hepreankielisiä psalmeja. Lapsen hepreankieli oli kuitenkin niin erilaista kuin se, mitä pastori ylioppilaana oli oppinut, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan. Se oli niin hullunkurista, että hän vaivoin saattoi pidättää nauruansa.

SIMBIRSK.

Heinäkuussa vuonna 1915 oli Venäjän sanomalehdissä uutisia Svinhufvudin vapauttamisesta. Siitä puhuttiin myös sekä Tomskin että Novonikolajevskin lehdissä. Uutinen tuli Svinhufvudille itselleen täydellisenä yllätyksenä. Näitä ensimmäisiä sanomalehtiuutisia seurasi kokonaisia viikkoja, ilman että asiasta saatiin mitään lopullista tietoa. Vihdoin viimein syyskuun 2 p:nä kutsuttiin Svinhufvud yhtäkkiä poliisimestarin luo. Sinne saavuttuaan hän sai odottaa ensin kokonaisen tunnin, sillä poliisimestari oli vielä nukkumassa, vaikka kello oli 12 päivällä. Odotettuaan turhaan hänet lähetettiin takaisin, sillä poliisimestaria ei saanut herättää kesken unia. Kello yhden aikaan kutsuttiin Svinhufvud uudelleen poliisimestarin luo, joka silloin ilmoitti, että hän oli saanut luvan muuttaa Simbirskin kuvernementtiin Euroopan Venäjälle. Näin supistuivat uutiset ja huhut hänen täydellisestä vapautumisestaan vain karkoituspaikan vaihtumiseen, jonka piti muka olla rangaistuksen lievennyksenä. Poliisimestarin ilmoituksen mukaan olisi Svinhufvudin tullut itse kustantaa saattajatkin Simbirskiin puhumattakaan omasta matkastaan. Saatuaan päivän miettimisaikaa meni Svinhufvud seuraavana päivänä ilmoittamaan, että hän oli päättänyt jäädä paikoilleen. Tomskin läänin kuvernöörille lähetettiin kirjallinen ilmoitus, jossa kiitettiin tarjouksesta, ja samalla pyydettiin, että hän saisi jäädä paikoilleen. Samanaikuisesti lähetti Svinhufvud Suomen sanomalehdille seuraavansisältöisen sähkösanoman, joka ei kuitenkaan koskaan tullut perille.

»Saanut virallisen ilmoituksen, että saan matkustaa poliisin valvonnan alaisena Simbirskin kuvernementtiin, kieltäytynyt.»

* * * * *

Ehdotetusta Simbirskiin siirtymisestä Svinhufvud kertoo:

— Kesällä 1915 tuli yht'äkkiä sana Kolyvaniin, että minä olen saanut luvan siirtyä Simbirskin kuvernementtiin, paikkaan, jonka sikäläinen kuvernööri ilmoittaa. Vastasin siihen yksinkertaisesti, että sinne en halua mennä. Sen piti olla jonkinlaisena lievennyksenä minulle, ja luulen, että ententen poliittiset piirit olivat sen hommanneet, sillä heitä kaiketi jonkin verran vaivasi venäläisten menettely Suomea kohtaan, jossa mieliala oli heille vähemmän suopea. Myös eduskuntaryhmien puheenjohtajat, Ahmavaara ja muut, olivat käyneet Pietarissa puhumassa puolestani.

En tahtonut lähteä Simbirskin kuvernementtiin, sillä tiesin jo, että kuta idempänä oli, sitä paremmin sai olla turvassa viranomaisten ahdisteluilta. Sitäpaitsi olisi kuvernööri voinut määrätä minulle asuinpaikan, jossa saattoi olla paljon huonommat olot kuin täällä. Neuvottelin kirjeellisesti muistaakseni myös Semeshkon kanssa asiasta. Pastorilla olisi ollut tietysti ikävä, jos minä olisin lähtenyt. Hän sanoi:

»Niin, niin, kyllä kai sinulla on parempi siellä Simbirskissä, mutta minulle tulee kovin ikävä, kun sinä lähdet!»

Selitin hänelle, että jään Kolyvaniin.

* * * * *

Simbirskin asiasta kertoo pastorinrouvan päiväkirja:

8.7.1915. — Eräässä venäläisessä sanomalehdessä huomasimme uutisen, että Svinhufvudin asemaa tullaan helpottamaan.

11.8.1915. — Svinhufvud sai klo 1/2 7 aamulla vapauttamistaan koskevan riemusähkösanoman ensimmäisestä karkoituspaikastaan Tymskojesta.

12.8.1915. — Svinhufvud ei vieläkään ole saanut mitään virallista tietoa vapautumisestaan, vaikka siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä. Hän on aivan sairas tästä jännityksestä, vaikka hän ulkonaisesti näyttää täysin rauhalliselta.

2.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin poliisilaitokselle, jossa hänen täytyi odottaa kokonainen tunti, koska poliisimestari vielä nukkui. Tunnin kuluttua kutsuttiin hänet uudelleen ja hänelle ilmoitettiin, että hän saa muuttaa Simbirskiin.

3.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin tänään uudelleen poliisilaitokseen, jolloin hänen täytyi tehdä päätöksensä Simbirskiin muuttamisesta. Hän kieltäytyi ja pyysi saada jäädä paikoilleen.

1.2.1916. — Poliisi kävi, kutsumassa Svinhufvudin poliisikamarille. Hänelle ilmoitettiin, että kuvernööri on nyt suvainnut vastata hänen noin 5 kuukautta sitten lähettämäänsä kirjelmään, jossa hän pyytää saada Simbirskiin matkustamisen sijasta jäädä tänne. Kuvernöörillä ei ole mitään sitä asiaa vastaan.

* * * * *

Heinäkuun lopulla pidetyssä ministerineuvoston istunnossa ehdotti oikeusministeri Hvostoff, että Svinhufvudin asemaa helpotettaisiin. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja sen johdosta ilmoitti maanviljelysministeri Krivoshein duuman jäsenille jo ennen avajaisistuntoa, että Svinhufvudille on päätetty antaa lupa palata kotimaahan. Duuman avajaisistunnossa 1.8.1915 pitämässään puheessa duumanjäsen Miljukoffkin viittasi Svinhufvudin vapauttamisen mahdollisuuksiin. Pari viikkoa tämän jälkeen toimeenpani eräs pietarilainen päivälehti kiertokyselyn Svinhufvudin asiassa. Lehti kertoi, että Miljukoffin duuman avajaistilaisuudessa pitämän puheen jälkeen alettiin Viipurissa, Helsingissä ja muissa Suomen kaupungeissa valmistautua ottamaan Svinhufvudia vastaan. Paljon väkeä kävi Svinhufvudin puolison luona Kotkaniemen tilalla, ja sähkösanomatervehdyksiä saapui kaikilta Suomen kulmilta. Mutta nyt on jo kulunut yli kaksi viikkoa duuman avajaispäivästä, ja mitään oleellisia todistuksia, jotka vahvistaisivat Miljukoffin sanat Svinhufvudiin nähden, ei ole vielä olemassa. Vasta näinä päivinä on Svinhufvudille lähetetty Miljukoffin puhe pikakirjoitusjäljennöksenä. On käynyt nimittäin selville, että siperialainen sanomalehdistö ei ole saanut julkaista Miljukoffin puhetta.

Vasta kuukautta myöhemmin sai Suomen sanomalehdistö tietää, että Svinhufvudin vapauttaminen olikin supistunut tarjottuun karkoituspaikan vaihtamiseen.

Lokakuun 14 p:nä julkaisi Uusi Suometar Svinhufvudin karkoitusasiasta seuraavan uutisen:

»Rjetsh julkaisee hra Gr. Semeshkon kirjeen, jossa tämä sanoo asessori Svinhufvudin kirjoittaneen hänelle, että kun hän ei kerran pääse kotimaahansa, niin hänelle on yhdentekevää, missä hän karkoitusaikansa viettää. Kirjeessään valittaa asessori Svinhufvud suurta väsymystä siitä, mitä hän on saanut kestää, ja huolestuttaa häntä myös kysymys, lähetetäänkö hänet vastoin tahtoansa nykyisestä olinpaikastaan Kolyvanista Simbirskin kuvernementtiin.»

Tämä uutinen kiersi myöhemmin kautta koko Venäjän sanomalehdistön.

Kun Svinhufvudin vapauttamisesta ei monista puuhista ja huhuista huolimatta tullut totta, kääntyi eduskunnan nuorsuomalaisen ryhmän puheenjohtaja P. Ahmavaara ryhmänsä valtuuttamana joulukuun puolivälissä ministerivaltiosihteeri Markoffin puoleen pyytäen tätä ryhtymään toimenpiteisiin, jotta eduskunnan entinen puhemies P.E. Svinhufvud saisi palata kotimaahan.

Kirjelmässä, jonka Ahmavaara henkilökohtaisesti jätti ministerivaltiosihteerille Pietarissa, lausutaan m.m.:

/# »Perustuslain nimenomaisen vakuutuksen mukaan ei tuomaria Suomessa voida virastaan erottaa muuten kuin laillisen tutkimuksen ja tuomion nojalla, ja virkatoiminnastaankin hänen on vastattava ainoastaan laillisessa tuomioistuimessa. Tästä huolimatta on maamme kenraalikuvernööri marraskuun 1 päivänä 1914 päättänyt kihlakunnantuomarin Svinhufvudin viralta pantavaksi, ja sittemmin hänet on samoin kenraalikuvernöörin määräyksestä karkoitettu maasta ja lähetetty Tomskin kuvernementtiin Venäjän keisarikunnassa.

Kansanedustaja Svinhufvudia vastaan kohdistetussa pakkotoimenpiteessä on siten menty niin pitkälle, että häneltä on, siitä huolimatta mitä Suomen laissa vangitsemisen edellytyksestä säädetään, riistetty vapaus, jopa omassa maassa oleskelemisen oikeus, jota voimassa olevan lain mukaan ei voida menettää edes rikoksen johdosta tuomioistuimen päätöksellä. Tätä pakkotoimenpidettä eivät edes nykyiset erikoisolot riitä selvittämään, sillä sen syyksi mainitut seikat, jos niitä pidettäisiinkin rangaistavina virkavirheinä, eivät ole missään yhteydessä sodankäynnin ja sen tosiasiallisten vaatimusten kanssa.

Se kohtelu, jonka alaiseksi edustaja Svinhufvud on saatettu, ja jota ei vieläkään ole oikaistu, vaikka jo toista vuotta on kulunut, on syvästi loukannut kansamme oikeudentuntoa ja herättänyt katkeruutta ja tyytymättömyyttä kaikissa kansalaispiireissä.» #/

Tämä anomus näytti ensin johtavan tuloksiin, mutta sai kuitenkin myöhemmin kenraalikuvernööri Seynin vaatimuksesta kielteisen ratkaisunsa. Asiata valaisee parhaiten »Utro Rossiin» jouluaattona 23.12.1915 julkaisema uutinen. Mainitulle lehdelle ilmoitetaan nimittäin tästä asiasta luotettavista lähteistä seuraavaa:

/# »Asessori Svinhufvudin kysymystä vaikeuttaa se seikka, ettei tässä tapauksessa voida sovelluttaa tavallista armahdusta, kosk'ei Svinhufvudia ole tuomittu mistään rikoksesta, vaan hänet on karkoitettu Siperiaan hallinnollista tietä sen vaaran takia, jota hänen toimintansa uhkaa tuottaa yleiselle rauhallisuudelle Suomessa. Kun kysymys Svinhufvudin vapauttamisesta nuorsuomalaisen puolueen anomuksen yhteydessä otettiin esille, ilmoitti Suomen korkeimman hallinnon edustaja, että hän, ottaen edesvastuun rauhan säilymisestä maassa, pitää tarpeellisena tehdä lopun suositun suomalaisen toimihenkilön vaikutuksesta maan asukkaisiin.