Part 10

Kysymys Svinhufvudin palauttamisesta kävisi paljon helpommaksi, jos hallitus saisi takeita, ettei Svinhufvud päästyään takaisin tuomarinvirkaansa Viipurin lääniin rupea agiteeraamaan hallitusta vastaan. Tällaisia takeita Svinhufvud ei tietysti anna, josta syystä on hyvin vaikeata toimia hänen palauttamisekseen Suomeen ennen sodan loppua.» #/

Kohta edellämainitun uutisen jälkeen lakkaakin keskustelu Svinhufvudin vapauttamisesta, ja asia haudataan.

KOLYVANIN VENÄLÄISET.

Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanin venäläiset elivät niinkuin pikkukaupungissa yleensä eletään. Säätyluokan muodostivat virkamiehet ja varakkaammat porvarit perheineen. Kaupungin virkamiehiä olivat papit, poliisimestari ja hänen apulaisensa, tutkintotuomari, joka oli suorittanut lainopillisen tutkinnon Moskovan yliopistossa, rauhantuomari, postimestari ja lääkäri, jona alkuaikoina oli ennenmainittu »doktoritsa» ja hänen poismuutettuaan mieslääkäri, joka sairaalloisuuden vuoksi ei voinut palvella rintamalla. Sen ohessa kaupungissa oli apteekkari ja puoli tusinaa äveriäitä kauppiaita. Tämä seurapiiri pani kaupungissa toimeen iltamia ja tanssiaisia ja esitti näytelmäkappaleita sekä seurusteli tietysti keskenänsä sangen ahkerasti.

Muistan, että kesällä 1915 olimme pastorin kanssa eräissä arpajaisissa eli myyjäisissä, jotka oli järjestetty torille suureen lehtimajaan ja jossa myös esitettiin tansseja. Toisen kerran, taisi olla syksyllä 1916, olimme pastorin, hänen rouvansa ja Benitan kanssa katsomassa jotakin seuranäytelmää. Mutta muutoin elimme erillä venäläisistä. Nämä eivät liioin uskaltaneetkaan seurustella meidän kanssamme, sillä korkeat viranomaiset olisivat pian voineet kohdistaa epäluulonsa heihinkin. Sitäpaitsi maailmankatsomuksemme oli niin erilainen, ettei meistä ollut seuraa eikä huvia toisillemme.

Ainoat kolyvanilaiset, joitten kanssa olimme enemmän tekemisissä, olivat mainittu apteekkari, nimeltä Annanoff, sekä rohdoskauppias Alenski. Apteekkari Annanoff oli Kolyvanin keskeisimpiä henkilöitä, vaikk'ei ollutkaan erikoisen varakas. Hän oli nainut erään saksattaren, joka ei osannut saksaa ensinkään ja joka oli lisäksi kreikkalaiskatolinen; Annanoff itse oli kotoisin Tallinnasta, puhui saksaa hyvin ja oli luterilainen. Hänen isänsä oli eläessään merikapteeni, joka kuljetti höyrylaivoja Suomenlahdella ja Itämerellä, ja hänen mukanaan oli Annanoff nuoruudessaan kerran käynyt Helsingissäkin. Hän oli pikkuinen, pirteä ja hauska mies. Maailmaa hän oli nähnyt paljonkin, ja hänen luonaan käytiin usein juttelemassa, ja hän kävi meillä. Hänen apteekissaan ei ollut lääketarpeita paljoakaan, mutta riittämiin asti sentään. Hänellä oli apteekkarina oikeus spriin saantiin, ja siitä riitti myös syrjäisille, mutta toisinaan viinakset menivät hukkaankin. Niinpä kerrankin, kun Annanoff oli lähettänyt renkinsä Novonikolajevskiin hakemaan paria »ämpäriä» spriitä, tämä oli hyvien ystävien seurassa ryypännyt toisen astian kokonaan ja toisestakin suurimman osan.

Mistä syystä Annanoff oli tullut Kolyvaniin, sitä en kysynyt. Ylipäänsä ei tiedusteltu, kuinka kukin oli sinne joutunut. Siperiassa kerrottiin, että kun Venäjällä virkamiehen toimintaan ei oltu tyytyväisiä, hänet siirrettiin samanlaiseen virkaan itään päin, ensin Venäjälle ja sitten Siperiaan. Jos ei sielläkään voinut hoitaa itseään, tuli lopulta ero.

Alenskiin, jolla oli Kolyvanissa pieni rohdoskauppa, tutustuttiin hänen luonaan ostoksilla käytäessä jo ensi päivinä Ellenin ollessa mukana. Alenskilla oli lähellä toria pieni, siisti puurakennus, joka näytti hyvin hauskalta. Kun oltiin kävelemässä Ellenin kanssa, mentiin sinne katselemaan. Hän huomasi heti, ettemme olleet alkuasukkaita, ja rupesi puheisiin, ja niin tuli meistä tutut. Hän oli puolalainen eikä ollut karkoitettu. Hänen rouvansa nimi oli Majevski, siis sama nimi kuin suomalaisen saattajammekin.

Alenskille saatoin kerran tehdä hyvän palveluksen. Se oli syksyllä 1915, jolloin vaimonikin oli siellä. Hän tuli meille ja sanoi asiansa olevan aivan tiukalla. Hänellä oli mylly maaseudulla noin 7—8 penikulman päässä ja se oli siirrettävä toiseen paikkaan, noin 3 penikulman päähän Kolyvanista. Muutto oli jo täydessä käynnissä, koneet ja laitteet par'aikaa matkalla, mutta rahat loppuivat kesken. Hän tarvitsi vielä sata ruplaa, ja ellei hän niitä saisi, jäisi mylly taipaleelle ja pilaantuisi pian. Sellaista tappiota hän ei kestäisi, vaan menisi konkurssiin. Hän pyysi sen vuoksi minulta tuon summan lainaksi ja tarjosi pantiksi kaksipiippuisen haulikon ja joitakin rouvansa kalleuksia.

Kun kysyin, eikö hänellä ollut liiketuttavia kauppiaitten joukossa, jotka voisivat auttaa, vastasi hän:

»Te ette tunne Venäjän tapoja. Kun täällä joku joutuu vaikeuksiin, niin kukaan ei lainaa kopeekkaakaan. Kaikki vain toivovat konkurssia ja hyökkäävät sitten kimppuun ja ottavat kaikki!»

Rahat hän sai ja minä pantin. Olisin kyllä ilman panttiakin voinut uskoa hänelle rahat, mutta kun hän miltei tyrkytti pantin, otin sen vastaan.

Lainarahoillani Alenski sitten sai myllynsä paikoilleen ja asemansa pelastetuksi. Parin kolmen kuukauden kuluttua hän maksoi velan takaisin.

KIRJALLISIA ILTOJA.

Öljylamppu palaa pöydällä ja luo valoa ympärilleen, mutta nurkissa hämärtää. Pastorinrouvalla on käsissään sukanparsiminen ja Svinhufvudilla muuta pientä työn näpertelyä. Mutta ukko Hörschelmannilla on edessään saksalainen kirja, jota hän lukee ääneen.

Iltaisin ryhmittyy aina sama seurue pöydän ympärille, ja kuukaudesta toiseen kaikuu Hörschelmannin ääni hiljaisessa huoneessa. Korvat kuulevat tarkasti jokaisen sanan. Joskus suu vetäytyy hymyyn, ja joskus tarttuu suru silmiin aina kirjan sisällön vaihtelujen mukaan, mutta aina vain kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla.

* * * * *

Svinhufvud kertoo:

— Talviseen aikaan ukko Hörschelmann tavallisesti luki ääneen, ja me pastorinrouvan kanssa kuunneltiin. Ukko tilasi kirjoja Tomskista, josta niitä eräs saksalainen pastori lähetti hänelle postitse. Siellä luettiin Goetheä, Schilleriä, Heineä, Ranskan vallankumousta, Sohmin kirkkohistoriaa ynnä muuta. Tavallisesti aloitettiin lukeminen pimeän tullen. Pastorinrouva parsi vaatteita ja minä jokseenkin samoin. Parsittiin sukkia, pyyheliinoja ja sen semmoista ja aika meni siinä hyvin. Minä ompelin myös lammasnahkoja housuihini ja takkiini. Talvella kun mentiin stepille, tarvittiin turkiksia suojaksi, sillä tuuli pyrki muuten viiltämään läpi. Villaisiin tumppuihin ja sormikkaisiin piti myös neuloa nahkat, sillä ei niistä muuten apua ollut. Kun rouva parsiskeli, niin hän tapasi sanoa, että kolmesta rikkinäisestä vaatteesta on tehtävä kaksi ehjää, ja siinä hän oli varsin oikeassa.

Ukko oli hyvin oppinut ja sai lukea, sillä aikaa kuin me pastorinrouvan kanssa istuimme ja näpertelimme yhtä ja toista. Kerran meitä nauratti kovasti, kun ukko jostakin Heinen kirjasta luki, että »ryssä on kaksijalkainen nauta, jonka tsaari on leiponut ihmiseksi». Me ihmettelimme, että sensuuri oli sallinut sellaisen kirjan luettavaksi.

Kappale kappaleelta aina luettiin ja seuraavana iltana jatkettiin. Luettiin paljon myös Fritz Reuteria, alasaksaa, jota minä ymmärsin vain puolittain ja jota toiset sitten selittivät minulle.

Martti Eklund toi minulle kirjoja, joiden joukossa oli Jac. Ahrenbergin »Människor, som jag känt». Joitakin kohtia niistä käänsin tovereilleni, m.m. huvittavan jutun Port Arthurin valloituksesta. Ahrenberg kertoo istuneensa jossakin ylhäisessä seurassa, ei se tainnut olla kenraalikuvernöörin luona, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Se oli Japanin sodan aikana, ja läsnä oli korkeita upseereja, jotka ylistivät Venäjän armeijaa sekä väittivät, että Port Arthur on niin luja, että sitä ei valloita mikään. Sitten yht'äkkiä soitettiin Ahrenbergille puhelimessa, ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti:

»Hyvät herrat, Port Arthur on valloitettu!»

»Herra siunatkoon, kuinka se on mahdollista!» »Sain juuri sähkösanoman Tukholmasta.»

Svinhufvud ja Hörschelmann viettävät talvi-iltaansa (1916) asunnossaan Basilnikoffin talossa Kolyvanin kaupungissa.

»Kuinka se on päässyt sensuurin läpi!»

»Siinä ei ollut muuta kuin: marmoria, kalkkia ja tiiliä kaupan.»

Ahrenberg oli nimittäin sopinut tällaisesta salamerkistä ystäviensä kanssa.

Juttu huvitti meitä erityisesti ja kysyimme toisiltamme, että kuinkahan paljon samanlaista kirjeenvaihtoa maailmansodan aikana harjoitettiinkaan!

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Kolyvanin kirjallisista illoista seuraavaa:

12.7.1915. — Iltapäivällä luimme Svinhufvudin kanssa, ja sen jälkeen menimme ulos arolle, jossa oli hyvin kaunista.

14.7.1915. — Pieni lukutuntimme ja kävelymatkamme koivumetsikköön, missä oli sateen jälkeen hyvin ihanaa.

29.8.1915. — Aikaisen päivällisen jälkeen luimme Svinhufvudin ja Hoffmannin kanssa päivän tekstiä, vieläpä lauloimmekin samalla 3-äänisesti.

15.10.1915. — Teen jälkeen oli meillä jälleen lukutuntimme: »Die Pfäfflinge».

22.10.1915. — Teen jälkeen luimme loppuun »Die Pfäfflinge» ja jätimme raskain mielin hyvästit näille loistoihmisille.

23.10.1915. — Illallisen jälkeen aloimme lukea Reuterin »Hanne Nüteä». Svinhufvud seuraa yllättävän hyvin alasaksalaisella murteella kirjoitettua kirjallisuutta.

2.11.1915. — Luettiin illalla Reuterin »Woans ick to eene fru kam».

3.11.1915. — Aloitettiin Reuterin »Ut mine Franzosentid».

11.11.1915. — Illalla aloitettiin Sperlin »Die Fahrt nach der alten Urkunde».

22.11.1915. — Illalla luettiin Emil Frommelin »Ernstes und Heiteres».

27.11.1915. — Aloitettiin Brachvogelin »El Dorado».

20.12.1915. — Aloitettiin lukutunnilla Brachvogelin »Aus dem Mittelalter».

7.1.1916. — Aloimme lukea illalla Scharlingin »Im Pastorat zu Nöddeboe».

1.2.1916. — Aloimme lukea Raben »Hungerpastoria». Hyvin hieno kirja.

13.2.1916. — Teen jälkeen iloitsimme jälleen »Hungerpastorin» lukemisesta. Svinhufvud ja Costi lukivat vuorotellen.

6.3.1916. — Teen jälkeen aloimme lukea Sienkiewiczin »Kreuzritteriä».

12.3.1916. — Aloitimme lukutunnilla mitä mielenkiintoisimman kirjan: »Ernst von Bergman».

5.5.1916. — Costi luki ääneen oppilailleen Shakespearen »Julius Caesaria». Svinhufvud, Hoffmann ja minä kuuntelimme mukana.

5.6.1916. — Illalla aloimme lukea Jägerin »Ranskan vallankumousta».

4.7.1916. — Aloitimme jälleen kirjallisen iltamme lukemalla Henselin »Familie Mendelsohn».

30.10.1916. — Teen jälkeen jälleen vaatteiden paikkuuta, kumppanina yhä edelleen Svinhufvud. Costi luki ääneen.

18.11.1916. — Lopetimme syvästi surren mainion lukemisemme »Familie Mendelsohn». Tuntui kuin rakkaat tutut ihmiset olisivat kuolleet.

22.11.1916. — Teen jälkeen luettiin Hippelin »Lebensläufe». Costin lukiessa me Svinhufvudin kanssa räätälöimme.

27.1.1917. —Illalla luettiin »Im Gottesländchen». Svinhufvud oli esilukijana ja minä paikkailin.

7.2.1917. — Teen jälkeen Svinhufvud luki meille Panteniuksen »Um ein Ei». Costi laittoi kuvankehyksiä, ja minä paikkasin vuodepeitettä.

Nämä otteet pastorinrouvan päiväkirjasta eivät suinkaan ole tyhjentäviä. Niitä voisi sieltä poimia paljon enemmänkin, mutta jo nämäkin riittävät osoittamaan, kuinka runsaasti Kolyvanissa uhrattiin aikaa kirjallisuuden lukemiseen.

ELLEN TERVEHDYSKÄYNNILLÄ.

Ollaan Kotkaniemessä, jossa kesä on jo pudottanut lehtensä ja Kivijärvi odottaa pakkasia laineitaan vangitsemaan. Kesä on kulunut kiireiden kintereillä, mutta nyt myöhäissyksyn saapuessa on Ellen-rouva päättänyt kiireistään huolimatta lähteä jälleen Siperiaan, jonne vain kirjesilta on yhdistänyt hänet pitkän ja puuhakkaan kesän aikana. Nyt kun orvokit ovat jo kuolleet stepiltä ja pimeä on hiipimässä sinne tilalle, tarvitaan siellä valoa ja aurinkoa.

Juna kiitää itää kohden, ja samat tutut kaupungit tulevat taasen vastaan. Ural-vuoret seisovat yhtä synkkinä kuin ennenkin, mutta sittenkin monet toiveet risteilevät mielessä. Ovathan sanomalehdet kesästä lähtien olleet täynnään uutisia vapauttamisista. Vielä viimeisinä päivinäkin ennen matkaa on siitä puhuttu tuhkatiheään. Ja tulihan kesällä jo kymmeniä onnittelusähkösanomia Kotkaniemeen. Silloin uskottiin jo vapauttaminen todeksi, mutta ensimmäistä iloa seurasivat pitkät odotukset ja pettymykset.

Tshikin tutulla asemalla Ellen-rouva nousee rekeen ja ajaa tuon saman aron halki, jossa kevätkesällä kukkivat orvokit, mutta jossa nyt lumi peittää maan kaikkialla. Muutaman tunnin kuluttua alkavat näkyä jo Kolyvanin talot, ja pian senjälkeen pysähtyy reki eräiden asuntoportaiden eteen, joissa tulijaa odottavat — — —

* * * * *

Vaimonsa ensimmäisestä käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Marraskuussa Ellen tuli Kolyvaniin ja viipyi siellä muutamia viikkoja. Hänellä oli tullessaan matkalaukku täynnään kaikenlaisia hyviä tavaroita. Minun piti mennä häntä vastaan asemalle, mutta en saanut lupaa, ja niin lähetettiin sinne pitkäpartainen ajuri, ukko Gustshin. Kun Ellen ajoi pihalle, oltiin joukolla häntä vastassa. Pastorinväki kertoi jälkeenpäin tulleensa oikein vartavasten katsomaan, minkänäköinen vaimoni oli.

Ellenin ollessa Kolyvanissa koetettiin häntä huvittaa vierailuilla ja muilla. Korttia ei kuitenkaan koskaan pelattu, sillä minä en ollut mikään korttimies.

Jouluksi piti Ellenin lähteä kotiin hoitamaan pensionaattia, joka oli aloitettu jo syksyllä. Vieraat olivat etupäässä venäläisiä ja viihtyivät siellä erittäin hyvin. Joulunkin he viettivät Kotkaniemessä. Yritys rupesi kannattamaan, ja siitä ansaitsemillaan rahoilla Ellen maksoi sitten Siperian-matkansa ja muut menot, niin ettei hänen tarvinnut muilta pyytää.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo Ellen-rouvan olosta Kolyvanissa seuraavaa:

11.11.1915. — Svinhufvud sai sähkösanoman: »Kren eilen 1/2 3 lähtenyt Pietarista.» On tiedusteltu kuka se on, mutta luultavasti se on hänen vaimonsa.

12.11.1915. — Svinhufvud sai korjausvedoksen sähkösanomaansa, jossa oli Ellen. Niinpä voimme odottaa häntä luoksemme jo maanantaina.

14.11.1915. — Svinhufvud ei, surullista kyllä, saanut mennä noutamaan vaimoaan Tshikin asemalta. Hän lähetti kyytimiehen häntä vastaan. Paha lumimyrsky.

15.11.1915. — Ikävöiden kaivattu asessorinrouva saapui klo 10 aamulla. Reki pysähtyi portaiden eteen. Jumalan kiitos, hän oli kestänyt matkan vaikeudet. Hän näyttää olevan hyvin rakastettava ihminen, ja me olemme jo hyviä tuttuja keskenämme.

16.11.1915. — Aamupäivällä kävivät Svinhufvudit tervehtimässä meidän vanhustamme, rouva Basilnikoffia. Meidän täytyi kaikkien juoda teetä hänen luonaan ja syödä juuri uunista tulleita tuulihattuleivoksia. Iltapäivällä he menivät Hoffmannien luo ja pyysivät minua mukaansa, koska asessorinrouva puhuu vain auttavasti saksaa. Hänen kanssaan tulee kuitenkin toimeen erinomaisesti.

17.11.1915. — Svinhufvudit menivät kävelemään. Rohdoskauppias tuli vierailulle heidän luokseen. Keitettiin teetä ja haettiin kakkuja, ja lopulta vieras jäi myös illalliseksi. Senjälkeen menimme ulos, joten emme päässeet tänään ollenkaan lukemaan.

22.11.1915. — Asessorinrouva valmisti jäätelöä. Hän aikoo sillä huomenna kestitä Hoffmanneja, jotka tulevat silloin vastavierailulle. Svinhufvudit menivät iltapäiväkahvin jälkeen erään tuntemansa juutalaisen luo vierailulle.

23.11.1915. — Iltapäivällä tulivat vieraat mukanaan vanha herra Schmidt ja Dietrich, yhteensä 11 henkeä. He viipyivät klo 1/2 9:ään asti, mutta eivät syöneet illallista enää, sillä kaikki olivat kylläisiä kaakusta ja jäätelöstä. Asessorinrouva on pyytänyt Benitan ensi kevääksi tai kesäksi Suomeen, jotta hän kerrankin saisi kunnollisesti virkistyä ja reipastua maalla ihanassa ulkoilmassa.

28.11.1915. — Svinhufvudit olivat iltapäivällä vierailulla rohdoskauppiaan luona.

29.11.1915. — Asessorinrouva auttoi minua vaatteiden pesussa. Hän meni sitten miehensä kanssa Hoffmanneille ommellakseen siellä pienelle pojalleen lakin Lillin lakin mallien mukaan.

5.12.1915. — Menimme kaikki klo 11 valokuvaajalle saadaksemme jonkin muiston yhteisestä elämästämme täällä. Asessorinrouvan takia, joka pian matkustaa pois, täytyi sen tapahtua jo nyt. Svinhufvudit olivat aina päivälliseen saakka kävelemässä. Me aterioimme aina sunnuntaisin ruokapaikassa. Iltapäivällä tuli vierailu toisensa jälkeen.

14.12.1915. — Svinhufvud ja Costi olivat 3-tuntisella kävelymatkalla. Me käytimme heidän lyhyttä poissaoloansa hyväksemme harjoitellaksemme Svinhufvudin huomiseksi syntymäpäiväksi sekakvartettia »Harre meine Seele». Asessorinrouvalla on ihana sopraano.

15.12.1915. — Aikaisin klo 8 aamulla pidimme serenadimme. Taloon tuotiin kolme kaunista torttua ja laatikkoon pakattu pullo likööriä Dietrichiltä. Laitoin päivälliseksi suklaakiisseliä, nautittavaksi limonaadin kanssa. Costi piti ruotsinkielisen puheen, joka päättyi ruotsinkielisin sanoin esitettyyn eläköönhuutoon. Minä kohotin muutamin sanoin eläköönhuudon asessorinrouvalle, meidän satakielellemme.

Klo 4:n aikaan tulivat vieraat, jotka näyttivät viihtyvän hyvin. Me lauloimme täydessä kuorossa vanhoja kansanlaulujamme, leikimme »jeu-d'esprit'tä», juttelimme ja politikoimme.

17.12.1915. — Klo 1/2 8 saatoimme asessorinrouvan reessä Hoffmannille. Hän matkusti herra Hoffmannin kanssa asemalle ja sitten yksin edelleen Luumäelle. Pakkasta oli 12° ja kirkas aurinkoinen päivä. Svinhufvudilla ei ollut tänään ollenkaan ruokahalua. Illalla hän joi Costin kanssa sinunmaljat.

* * * * *

Jouluaattona odotti Luumäen asemalla Reetu rekineen Siperiasta palaavaa Ellen-rouvaa. Nuo tutut kuusi kilometriä luistivat puolessa tunnissa, ja niin oltiin jälleen Kotkaniemessä. Portailla olivat Alma Koitelin ja Eivind vastassa, ja yhdessä heidän kanssaan vietettiin sitten joulun aattoiltaa.

EINO HEINONEN

Marraskuun 19 p:nä 1915 on pastorinrouvan päiväkirjassa seuraava lyhyt merkintä:

»Muuan nuori suomalainen tulla tupsahti yht'äkkiä sisään, jäi päivälliseksi ja tuli uudelleen teelle, jolle olimme pyytäneet myös isäntäväkemme. Niin oli meitä 8 henkeä.»

Eino Heinosen käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Eräänä kauniina päivänä, kun Ellenkin oli vielä Kolyvanissa, tuli asuntoomme herrasmies, joka kumarsi, puhui suomea ja kysyi, että ollaanko se ja se.

»Kyllä, kyllä», vastattiin, »mikä tuo maanmiehen tänne?»

Kävi selville, että tulija oli Eino Heinonen. Hänen veljellään oli nahkurinliike Keravalla, ja hän oli tullut Siperiaan nahkoja ostamaan, joita siellä saikin, varsinkin hevosennahkoja, hyvin halvalla. Kun hän Novonikolajevskissa ollessaan kuuli, että minäkin olin siellä lähellä, päätti hän tulla tervehtimään. Sehän oli hyvin ystävällisesti tehty. Ei hän siellä kauan viipynyt, puolisen päivää vain. Istuttiin yhdessä, syötiin ja juotiin teetä sekä juteltiin. Puhuttiin kaiken maailman kieliä, viroa, saksaa ja venättä, ja me puhuimme Heinosen kanssa tietysti suomea. Kotiin tultuaan hän kirjoitti käynnistään pitkän kirjoituksenkin sanomalehtiin. Nykyään hän on Buenos Airesissa, jossa hänellä on oma liikkeensä. Oli erittäin hauska tavata hänet siellä Siperiassa.

* * * * *

Uudessa Suomettaressa matkansa jälkeen julkaisemassaan kirjoituksessa Eino Heinonen kertoo käynnistään Svinhufvudin luona m.m. seuraavaa:

— Viime marraskuun 19 p:nä saavuin liikeasioissa Novonikolajevskin kaupunkiin Siperiassa. Huomattuani kartasta, että tunnetun maanmiehemme, asessori Svinhufvudin karkoituspaikka, Kolyvan, oli ainoastaan 45 virstan päässä, päätin poiketa häntä tervehtimään.

Vuokrasin hevoset ja läksin taivaltamaan. Ilma oli leuto ja keli erinomainen. Ajettuani kolmisen tuntia havupuita kasvavien seutujen läpi ja vahvaan jäähän menneen Ob-virran yli, alkoi edessäni kohoavalta harjulta häämöttää suurehko kylä.

»Sieltä näkyy Kolyvan», huudahti kyytimieheni ja kysyi, mihin käskisin ajamaan.

Kuultuani, ettei kaupungissa ollut enempää hotelleja kuin matkustajakotejakaan, kehoitin kyytimiestäni viemään minut johonkin semmoiseen paikkaan, jossa voisin saada asunnon ja ruokaa. Ja niin jouduin erään »jamtshikan» eli kyytimiehen asuntoon, jossa huoneet olivatkin siistejä ja isäntäväki ystävällistä.

Syötyäni aamiaisen ja juotuani teen läksin sitten klo kahden ajoissa Svinhufvudia tervehtimään. Löysin helposti hänen asuntonsa, kolkutin oveen ja selitin vastaanottavalle miespalvelijalle olevani suomalainen.

Heti tulikin etehiseen mies, jonka viimeksi olin nähnyt Suomen eduskunnan puhemiespöydän takana. Asessori Svinhufvud tuntui ilahtuvan maanmiehensä odottamattomasta tapaamisesta ja kehoitti minua astumaan ruokasaliin, jossa esitteli minut rouva Svinhufvudille ja eräälle virolaiselle pastorille sekä tämän rouvalle ja tyttärelle. Istuuduttuamme juuri katettuun päivällispöytään virisi vilkas keskustelu, sekaisin venäjän-, ruotsin-, suomen-, viron- ja saksankielellä.

Keskustelu suuntautui ensiksi matkustamiseen Suomesta Siperiaan, johon nähden kaikki olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ole niinkään vaivalloinen ja merkillinen kuin miksi sitä Suomessa kuvitellaan.

Kysyin asessori Svinhufvudilta, mitä hän tiesi vapauttamisestaan, josta niin paljon oli puhuttu. Asessori vastasi, ettei hän duumassa tehdystä ilmoituksesta ja sanomalehtien kirjoituksista huolimatta ollut alunpitäenkään uskonut koko vapauttamishuhua. Asessori Svinhufvudille, kuten tunnettua, oli tarjottu tilaisuus muuttaa Simbirskin kuvernementtiin, mutta hän kiitti kunniasta ja pyysi saada jäädä Kolyvaniin. Simbirskin kuvernööri olisi nimittäin voinut määrätä asessori Svinhufvudin asuinpaikaksi minkä tahansa kyläpahasen.

Mitä muuten Siperian kansaan ja sen luonteeseen tulee, ei asessori Svinhufvudin niistä saama käsitys ollut varsin edullinen. Epärehellisyys ja vilppi ovat varsin yleisiä paheita.

Päivänsä kulutti hra Svinhufvud etupäässä lukemalla. Hän on hankkinut itselleen useita Siperiaa ja sen taloudellista elämää käsitteleviä teoksia ja voisi hän kerran Suomeen takaisin päästyään pitää hyvinkin mielenkiintoisia esitelmiä Siperiasta, sen kansasta ja sen taloudellisista mahdollisuuksista. —

Rouva Svinhufvud tekee ahkerasti käsitöitä, ja neiti Hörschelmann soittaa erittäin hyvästi viulua, josta kaikille koituu miellyttävää nautintoa.

Mukanani lähetti asessori Svinhufvud terveisiä kotimaahan ja pyysi kertomaan, ettei hänellä toistaiseksi ole erikoisempaa hätää, jos kohta karkoitus ei mikään huvimatka olekaan. Herra Svinhufvud näyttää erittäin virkeältä, ja sanoi hän hyvin viihtyvänsä Kolyvanissa, mikä seikka on suureksi osaksi luettava myöskin miellyttävien asuintovereitten ansioksi.

Minuun jätti tervehdyskäynti hänen luonaan unohtumattoman vaikutuksen.

* * * * *

Yli 12 vuotta myöhemmin Buenos Airesista Svinhufvudille lähettämässään kirjeessä Eino Heinonen muistelee vielä tuota merkillistä käyntiään Kolyvanissa seuraavin sanoin:

»Muuten olen toisinaan ihmetellyt, kuinka Herra Senaattori saattoi suhtautua minuun heti täydellä luottamuksella Kolyvanissa, istuessani suoraan aamiaispöytään. Muistan ensimmäisen kysymyksenne:

— Mitä uutta kuuluu politiikkaan?

Muistan komeat savut pitkästä piipusta. Muistan iltakävelyn Kolyvanin puhtailla lumisilla kaduilla, muistan leipurissa käynnin, yhden pöydän ja kaksi tuolia. Ovi lensi auki ja sisään syöksyi poliisimestarin apulainen ostaakseen leivoksia, ja minä luulin hänen tulevan minua tutkimaan. Herra Senaattori meni rauhallisesti keskustelemaan upseerin kanssa, ja tokko se siten minua huomasikaan.

Me piirsimme uudet rajat Suomelle — — — näkeekö

Eino Heinonen. Karl Friedrich Hoffmann, tämä vuosisata tai tulevaisuus niitä? Minä ehdotin ryssän päästettäväksi merelle, Välimerelle, jotta antaisi meidän, Suomen, olla rauhassa pohjoisessa. Senaattori vastasi:

— Mitä ryssä merellä tekee — ei mitään — eivät ne osaa merta kyntääkään!»

JOULU 1915.

Talviaurinko hopeoi hankia. Tuulet ovat vaiti. Suuret puhtaat värit, sininen ja valkoinen, hallitsevat taivasta ja maata.

Keskipäivän auringossa odottaa talvireki Basilnikoffin asuntoportaiden edessä ja vie Svinhufvudin, Hörschelmannin ja Dietrichin metsään joulupuuta hakemaan. Tunnit vierivät ja vierittävät auringon mukanaan taivaanreunaan, mutta sitä ennen on kaunein puu kirvestetty reenpohjaan, ja sen neulasien pistellessä kasvoja ja käsiä kiiruhtaa reki takaisin kaupunkiin.

* * * * *

On jouluaatto. Aurinko on juuri sanonut viimeiset jäähyväisensä ja hämärä kutonut ensimmäiset verkkonsa. Silloin sulkeutuu asunnon ovi. Valmiiksi koristettu joulukuusi jää ihmeissään yksin odottamaan. Mutta sen koristajat ja hakijat, mukanaan pastorinrouva, kiiruhtavat hämäriä, lumisia katuja huopatossuissa ja turkeissa, viettämään joulua niiden kanssa, joille aurinko ei ole hymyillyt. Heille on pastori Tallinnassa asuvan serkkunsa avulla saanut järjestetyksi joulukuusen ja joululahjoja, ja yhteistä lahja-avustusta on myös Svinhufvud omilla varoillaan tukenut. Monena päivänä on pastori harjoitellut kotonaan mieskuoroa, jonka joululauluillaan piti tehdä joulusta todellinen joulu. Olisipa pastori pitänyt heille joulusaarnankin, mutta siihen ei poliisimestari antanut lupaa. Jo muutamia päiviä ennen joulua oli tämä kutsunut Svinhufvudin ja pastorin luokseen ja ilmoittanut heille, että he saavat kyllä mennä mukaan juhlaan, mutta eivät saa esiintyä puhujina siellä.

Saksalaiset Siperian vangit asuivat kylmissä parakeissa yhteen ahdettuina. Aineellisesti monella heistä tuskin oli huonompaa kuin kotona Saksassa sodan jaloissa olisi ollut, mutta henkisesti oli heille tuskallista, kun heidän täytyi pysyä toimettomina ja kun eivät he voineet auttaa isänmaataan sen suuressa kamppailussa.

* * * * *

Harmaassa, suuressa parakissa seisoo juhlallisena joulupuu risteineen. Kynttiläin tuttu valo ilmoittaa joulusta, suuresta rauhan juhlasta, keskellä kauheinta sotaa. Moniin kymmeniin kasvoihin leviää iloinen hymy. Mieleen muistuvat omat kodit, ne joulut, jolloin ilo oli todellinen eikä ahdistuksen murtama. Kun joululaulut kaikuvat valtaisina sävelinä, kuoron laulamina ja pastorin johtamina, silloin unohtuu, ainakin hetkeksi, kohtalon kovuus. Laulujen vaiettua jaetaan joululahjat, ja jokainen saa paketin tupakkaa.

* * * * *

Kun kotona joulukynttilät on sytytetty ja joululaulut kantavat korviin omissa huoneissa, muistuu Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen jouluaatto Tymskojessa vuosi sitten. Silloinhan ei ollut edes joulukuusta, vain setripuun oksa, ja elämä tuntui paljon murheellisemmalta. Eilenkin nukkui silloin sairaana vuoteellaan. Nyt oli läsnä hyviä ystäviä, joulukuusi ja joululaulut.

Kauan vielä kynttiläin sammuttuakin istuttiin yhdessä teepöydän ääressä. Dietrich ja Karl Friedrich Hoffmann olivat mukana koko ajan, saipa Hoffmann arvokkaan joululahjankin, turkin, jonka Svinhufvud ja Hörschelmann olivat hänelle ostaneet ja lahjoittaneet.

Ensimmäisenä joulupäivänä oma talo täyttyi vieraista, mutta toisena joulupäivänä oltiin vierailulla Fuchsin ja Dietrichin luona. Sielläkin oltiin joulukynttiläin ja laulujen ääressä.

Saksalaisia siviilivankeja kasarmissaan Kolyvanissa. Heidän luonaan Svinhufvud vietti joulun 1915.

JÄÄKÄRIEN LÄHETTI.

Joulukuussa 1915 jääkäripataljoonan lähetin Aarne Sihvon oleillessa Helsingissä pidettiin osakunnittain lukuisia salaisia kokouksia, joissa miehiä kehoitettiin lähtemään mukaan Saksaan harjoittelemaan ja taistelemaan jääkäreitten riveihin. Näihin aikoihin istuivat ravintolassa eräänä iltana jääkäriliikkeen innokkaat toimihenkilöt, Yrjö Ruuth, Harry Backberg ja Martti Eklund. Illan mittaan muistui heidän mieleensä kaukana Siperiassa oleva Pehr Evind Svinhufvud. He tiesivät ja luottivat siihen, että vaikkeivät toiset vanhemman polven miehet heidän pyrkimyksiään ymmärtäisikään, niin ainakin Svinhufvud seisoisi heidän takanaan.

— Mutta lähetetäänpä mies Siperiaan kertomaan hänelle puuhistamme!

Tämä ajatus tuli aivan yht'äkkiä mieleen ja sai innostuksen nousemaan. Kohta joulun jälkeen asettui Yrjö Ruuth asiasta neuvotteluihin Kai Donnerin kanssa, ja ajatus toteutettiin: Martti Eklund lähetettiin tervehtimään Svinhufvudia. Sitä ennen kertoi Kai Donner yksityiskohtaisesti Eklundille jääkäriliikkeen viimeisistä vaiheista, erityisesti jääkäreitten oloista Saksassa, josta hän itse hiljattain oli palannut. Hän antoi myös Siperiaan lähtevän tiedustella Svinhufvudilta — ja tämä oli yksi matkan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä —, hyväksyikö hän jääkärien toiminnan. Täten tahdottiin saada Svinhufvudin siunaus asialle.

* * * * *

Martti Eklundin käynnistä Kolyvanissa Svinhufvud kertoo:

— Tammikuun alkupäivinä vuonna 1916 tuli Martti Eklund sinne. Hän oli entinen apulaiseni, ja hänet olivat nuoret jääkäriliikkeen miehet vartavasten lähettäneet minua tervehtimään sekä katsomaan, miten siellä Siperiassa elettiin ja kuinka tultiin toimeen. Minä muistan, että oli sunnuntai, ja me olimme kaikki Radziminskilla syömässä, kun hän tuli sisään. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen tulostaan, sillä siitä ei ilmoitettu edeltäkäsin. Hän jäi muutamiksi päiviksi Kolyvaniin, ja oli hauskaa puhua hänen kanssaan.

Hän kertoi tarkemmin, kuinka asiat täällä kotimaassa olivat, ja minä tiedustelin lisäksi niin tarkkaan kuin voin, mitenkä kukin täällä eli. Muistan, että hän kertoi erikoisesti jääkäriliikkeestä, mikä oli jo ollut vuoden hyvässä käynnissä. Olin kyllä vähän rivien välistä sanomalehdistä lukenut, että jotakin siellä oli tekeillä, sillä venäläiset lehdet puhuivat hyvin suuttuneessa äänilajissa suomalaisten suhtautumisesta sotaan. Mutta venäläiset eivät tietysti ilenneet suoraan sanoa, että suomalaisia oli mennyt Saksaan tappelemaan heitä vastaan. Eklundilta sitten sain kuulla jääkäriliikkeestä, ja se ilahdutti minua suuresti, että täällä kotona oltiin toiminnassa eikä istuttu kädet ristissä. Samalla sain kuulla, että yleinen mieliala Suomessa oli edelleen päättävästi Saksan puolella ja venäläisvastainen. Kaikki toivoivat vain kotona, että venäläiset saisivat vahvasti selkäänsä. Sain kuulla myöskin, että Adolf von Bonsdorff, Rafael Erich ja Samuli Sario olivat menneet Saksaan, ensin tosin tiedustelemaan ja tunnustelemaan vain maaperää. Mutta sitten oli tullut heille sana, ettei kannatakaan palata kotimaahan, sillä viranomaisilla oli jo jotakin vihiä heidän toimistaan. Muita yksityiskohtia ja nimiä en muista hänen kertoneen.

Eklund oli muuten hyvin sopiva mies tulemaan sinne, sillä hän oli nuori ja vahva aktivisti ja osasi venättä koko lailla. Vanhempaa miestä oli vaikea sinne lähettää, sillä oli hyvin epävarmaa pääsikö sieltä pois ollenkaan.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirjassa on 10 p:nä tammikuuta 1916 lyhyt merkintä suomalaisen vieraan oleskelusta Kolyvanissa:

»Svinhufvud ja hänen ystävänsä ovat olleet paljon yhdessä ulkosalla kävelemässä eli toisin sanoen me olemme jättäneet heidät yksikseen, koska heillä varmaankin on paljon sanottavaa toisilleen.»

Mutta samana tammikuun päivänä, jolloin Svinhufvud ja Eklund kävelivät yhdessä kaukaisessa Siperiassa ja jolloin Svinhufvud sai ensimmäisen kerran kuulla jääkäreiden taistelusta, sattui eräs toinenkin pieni merkkitapaus kansamme historiassa. Silloin, samana päivänä, seisoi kaukana Saksanmaalla lähes tuhatpäinen miesjoukko, suomalainen jääkäripataljoona 27, täysissä varusteissa ja suorissa sotilaallisissa rivistöissä kuunnellen tarkkaan komentajansa majuri Bayerin miehekästä puhetta. Samalla kuin pataljoonalle ilmoitettiin silloin uudet upseeriylennykset, esitti majuri Bayer ensimmäisen kerran julkisesti ajatuksen suomalaisen jääkäripataljoonan lähettämisestä rintamalle taistelemaan pirua ja ryssää vastaan.

Tästä puheesta ja näistä taistelusuunnitelmista eivät Svinhufvud ja Eklund silloin, Kolyvanin katuja mittaillessaan, tietäneet mitään, mutta he aavistivat varmasti, että kosto tulee, sillä miekka vaappui jo Venäjän kotkan ympärillä, näkymättömissä vielä, mutta silti minä hetkenä tahansa valmiina rautaiseen lyöntiin. Tuntui kuin sydän olisi täyttynyt rajattomasta ilosta ajatellessa, että viimeisetkin siteet Venäjään katkeavat ja että venäläisten kanssa neuvotellaan tulevaisuudessa, niinkuin monet vuosisadat sitten, vain raudalla ja tulella.

METSÄSTYSMATKOILLA.

Svinhufvud kertoo:

— Elokuussa 1915 aloitin metsästyksen. Kysyin lupaa poliisimestarilta ja hän antoi sen mielellään sanoen:

»Ampukaa vain, sehän on teidän ainoa huvinne täällä!»

Kuvernööriltä olisi oikeastaan pitänyt hankkia lupa, mutta sen tiesi jo edeltäkäsin, ettei hän sitä olisi antanut. Senpä takia olikin hauskaa, että poliisimestari uskalsi antaa metsästysluvan omiin nimiinsä.