I.

Itäsuo on suuri rautatiesolmukohta Etelä-Pohjanmaalla. Siitä haaraantuu rata kolmeen eri suuntaan: Pohjois-Pohjanmaalle, etelään, kohti pääkaupunkia, ja Pohjanmaan rannikolle, Vaasaan, joka jo vanhoista ajoista on tunnettu mm. siitä, että se lähettää ulos viljaa, tuota kuuluisaa ruista, joka syksyllä kullankellervänä lainehtii pitkin tasankoja, saaden tuon muuten karun ja yksitoikkoisen seudun näyttämään oikealta rikkauden luvatulta maalta. Ja varakasta seutu onkin, talot kaksikerroksisia, pitkät ikkunarivit jokea vasten. Tasangoilla elävä kansanlaulu on laskenut ne moneen kertaan ja ylistänyt kartanoa, jossa niitä on eniten yhdessä jonossa. Kaikki on suurta, repäisevää ja laajaa — niin viljelykset kuin talonpoikain tavat ja elämäkin. Täällä pidetään vieläkin viikon kestäviä häitä ja hautajaisia, vaikka seudulla valtaanpäässyt uskonnollinen herätysliike onkin elämän tasoittanut. Ei tapella enää niinkuin ennen — ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa. Mutta samat laulut kaikuivat kujilla ja teillä nyt niinkuin menneitten polvienkin aikoina — laulut, joissa kerrotaan helapään heiluttajista ja heidän matkoistaan linnasta linnaan. Se on voimakasta kansaa, ylpeää ja vapaudestaan arkaa. Se ei ole tottunut pokkuroimaan herraa. Aatelismies ei ole viihtynyt tämän maakunnan lakeuksilla eikä krapu sen pitkissä, mahtavissa virroissa, jotka halkovat sen tasangolta. Suomalainen pusta erikoisine elämäntapoineen — puuttuu vain hevospaimen unkarilaiseen tyyliin. Sillä kymmenvuotiasta, resuista ja vikkelää paimenpoikaa, joka toisinaan kaitsee hevoslaumaakin, ei sovi verrata eteläisen sukulaismaan koreastipuettuun _czikós-sankariin_.

Rautatieasema on vilkas liikepaikka. Se onkin Pohjanmaan suurimpia. Junia tulee ja menee. Enemmän kuin puolikymmentä kertaa päivässä lainehtii tuo pitkä laituri täynnänsä matkustajia. Tällä asemalla on Hesse Karlsson löytänyt toimialansa.

Toiveet lukujen jatkamisesta olivat täydellisesti rauenneet. Ei ollut tullut vastaan sitä miestä, joka olisi ruvennut takaamaan köyhää laitalaissepän poikaa. Kun kerta tarjoutui tilaisuus päästä virkaan heti, niin ottakoon vastaan. Ei niitä nyt kaikkia ruvettu akatemioissa kouluttamaan. Kauppias Nyström, isän serkku, se oli tämän lauseen lingonnut, kun oli oltu häntä takuumieheksi pyytämässä. Roomalaisen filologian oppituoli oli kertakaikkiaan siirtynyt saavuttamattomiin. Sen sijaan oli kohtalo lahjoittanut toisen: tavallisen ympäripyörivän kirjoituspöytätuolin Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa.

Hesse Karlssonista oli tullut halkokirjuri.

Hän muisti hyvin sen päivän, jolloin hän syksyllä, puolikymmentä vuotta sitten oli luokkatoveriensa seurassa matkustanut uuteen virkapaikkaansa. Toiset menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan, hän laskeutui alas Itäsuon asemalla apein, murheellisin mielin. Oli myöhäinen ilta, ja satoi kaatamalla. Hän heilautti kättä tovereilleen ja hävisi asemarakennukseen. Tuo kädenheilahdus merkitsi samalla jäähyväisiä Kliolle, maineelle — tieteen ylevälle runottarelle.

Hän oli aluksi palvellut harjoittelijana parisen vuotta ja päässyt sitten sähköttäjäksi. Niihin aikoihin oli varastojakson halkokirjurin virka joutunut avoimeksi. Hänkin oli hakenut, osaamatta yhtään uneksia pääsemisestä. Mutta niin oli kohtalo järjestänyt, ettei virkaa ollut hakenut kuin jokunen harva, eikä niistä harvoistakaan ollut ylioppilastutkintoa muilla kuin hänellä. Kun vielä otettiin huomioon, että hänellä oli käytännöllistä kokemusta — hän oli ylioppilaaksitulo-kesänsä kuluttanut kotikaupungin varaston halkokirjurin sijaisena — oli hän katsottu ansioituneimmaksi. Ja niin hän oli saanut viran.

Se oli kirjavaa joukkoa tämä rautatien henkilökunta — mitä erilaatuisimmilta elämänaloilta. Entisiä upseereita, merimiehiä, pikkukauppiaita, käsityöläisten ja rahamiesten poikia, enemmän tai vähemmän elämän varjonpuolelle joutuneita. Niin — useimmilla ei ollut tainnut mitään toimialaa ollakaan, ennenkuin rautatie avasi sylinsä ja otti vastaan nuo haaksirikkoutuneet, viisaat ja tyhmät, suku-ylpeät ja ahdaspäiset, joiden matalan otsan sininen virkalakki peitti ihan kulmakarvoja myöten. Yhtä jäykkä kuin oli heidän virkalakkinsa vaakasuora lippa, tuntui heidän maailmankatsomuksensa olevan. Ja yhtä kapeasti, kuin oli tuota samaista lippaa, näytti Luoja heille järkeä lainanneen. Saattoi ajatella, ettei tuolla ylhäällä katsottu rautatievirkamiehen kovin suurta älyn leiviskää tarvitsevan.

Asemapäällikkö, entinen kadetti, jolta lahjojen puute oli sotilasuran katkaissut, oli virkavaltainen ja häikäilemätön. Ainoa, mistä hän sai kadettiaikaansa kiittää, oli suora sotilaallinen ryhti ja kantava ääni. Se sai asemamiehet vapisemaan. Tuli ja leimaus, jollei kolmannen luokan oven pönkäksi asetettu shrapnellin kuori ollut paikoillaan! Sen oli asemapäällikkö itse luovuttanut käytäntöön ja hän piti keksintöään erittäin onnistuneena. Tuollainen uhkaava möhkäle — nyt vaarattomaksi tehty — palvelemassa ovenvartijana. Palkinnon saisi rautatiehallitus hänelle antaa, sillä tuolla tavoinhan estettiin ovi luksumasta ja lukko särkymästä. Nämä kirotun ylpeät talonisännät, heidän poikansa ja piikansa, kulkivat odotushuoneessa kuin kotonaan — sisään, ulos, ulos, sisään, sylkivät ja töpehtivät, vaikka siellä oli joka uunin edessä erityinen sylkylaatikko, valtion rautateiden nimikirjaimilla varustettu: S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland. Mitä he välittivät siitä. Ollen tottuneita syljeskelemään pirttiensä lattioille he tekivät samoin asemallakin. Odotussalin permanto oli sylkyläiskiä täynnä. Ja menepäs heille siitä huomauttamaan, jestanpoo! Asemapäällikkö Dammert oli sen kerran tehnyt. Ei kai tuo lattia nyt ole Kristuksen kasvot! Sillä lailla! Lihava körtti-isäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja ruiskauttanut pitkän, ruskean sapelisyljen, niin että oli litsahtanut. Jestanpoo!

Ensimmäinen kirjuri von Hahn oli vanha tuttu, saman kaupungin poikia kuin Hessekin, vaikkeivät heidän tiensä olleet sen jälkeen kohdanneet kilin kerran Leppäsaarella, tuon surullisen suopursu-hakuretken yhteydessä. Nyt oli Hesse paremmin selvillä miehestä ja hänen suvustaan. Ollen aatelismies, kuten nimestäkin saattoi päättää, hän oli päässyt rautatielle heti, kun koulutie oli noussut pystyyn. Pitkänä ja hontelona, tukka kammattuna kauniille jakaukselle, hän istui konttoripöydän ääressä pauhaten ja ärhennellen. Häntä tuntui vaivaavan ainainen paha tuuli, jonka syytä oli vaikea tietää. Mutta joskus hänelle sattui parempiakin puuskia ja silloin hän tavallisesti puhui suvustaan valitellen sitä, ettei sitä oltu Suomessa rekisteröity. Isoisä ei ollut jaksanut maksaa siitä johtuvia kustannuksia, rutiköyhä kun oli ollut. Hän piirusteli joutessaan sukunsa vaakunaa — töyhtöpäinen kukko, toisella jalalla sotilassaappaan varren suusta kiinnipitäen katselee uljaasti eteensä. Alla seisoi latinaksi: Gallus gallans de caliga — kukko haaveillen sotilassaappaasta. Tarinan mukaan oli eräs hänen esi-isistään, jolla oli ollut halu päästä maailmassa eteenpäin, kunnostautunut muutamassa ratsuväkitaistelussa, ja sen johdosta aateloitu. Hahn jutteli siitä mielellään työnsä lomassa. Eikä hän vielä suuttunut, kun rautatien-saarnaaja Rund, pieni pyöreä ja iloinen pappismies, jonka erikoisharrastuksiin kuului kananhoito, huomautti, että Hahnin vaakunassa oleva kukko oli Houdan-rotua, huono hautomaan.

Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui, kun Hesse uskalsi muistuttaa, ettei latinalainen teksti ollut oikein kirjoitettu. Varmaankaan ei vaakunan-tekijä ollut tarkoittanut sotilassaapasta, caligaa, vaan yksinkertaisesti kanaa, _gallinaa_. Mietelauseen pitäisi siis kuulua: _Gallus gallans de gallina_ — kukko haaveillen kanasta. Hahn raivostui, hyppäsi pystyyn, puski kiukkunsa kiusantekijälle, letkautellen tätä tämän suomalaisuudella ja tavallisesti lopettaen näillä paljonpuhuvilla sanoilla: On kaksi asiaa, joita vastaan tässä maassa pitää kynsin hampain taistella: suomenkieli ja keuhkotauti!

Melkein kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet keuhkotautiin. Hesse muisti Hahnin isän, vanhan rautatien kasöörin, joka palkkoja maksaessaan köhi ja ryki. Sitä oli aina pelätty, ja palkkaa kuitattaessa oli koetettu pidättää hengitystä, jottei vain olisi saatu basilleja. Hahnkaan ei ollut varma, miten hänen lopulta kävisi. Lääkäri oli moittinut hänen rintaansa heikoksi ja kehoittanut mitä suurimpaan varovaisuuteen.

Toinen kirjuri, Brynolf Krank, oli hauska velikulta. Hän oli ainoa joukosta, jolla oli tavallista enemmän älyä, vaikk'ei häntäkään oltu koulunkäynnillä pilattu. Koulusta erotettuna jonkin kepposen vuoksi oli hän omalta osaltaan joutunut vahvistamaan vanhaa sananpartta, että papin pojat ovat pahimpia. Hummattuaan aluksi merillä ja purjehdittuaan pari kertaa maapallon ympäri hän oli sukulaistensa avulla lopulta päässyt rautatielle. Hänen sturm und drang-kautensa oli siis onnellisesti ohi, ja naimisiin jouduttuaan hänestä oli muodostunut kaikin puolin kelvollinen virkamies ja perheenisä. Mutta iloinen luonne ei ollut häntä jättänyt avioliiton sala-karisella merelläkään — niinkuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli erinomainen kertoja ja osasi kasvattaa mielikuvitukselleen siivet, miten tilanne kulloinkin vaati. Hänestä ja Hessestä tuli ennen pitkää mitä parhaat ystävät.

Krank harrasti vaakunatiedettä. Merimatkoillaan hän oli tutustunut erilaisiin tatueeraamistapoihin, ja siitä kai johtui, että hän maihin jouduttuaan päätyi vaakunatieteeseen. Siitä oli tullut hänen intohimonsa. Itse hän ei vaakunaa omistanut, mutta sitä innokkaammin hän tutki toisten aateliskilpiä. Olipa hän kirjoittanutkin tutkimustensa tuloksista johonkin aikakauskirjaan ja saanut asiantuntevalta taholta tunnustusta. Hän olikin selvillä kaikkien Suomen aatelissukujen historiasta. Hahn koetti toisinaan innostuttaa häntä omaa sukuansa tutkimaan, mutta Krank pudisti päätään: Ei siinä ole mitään tutkimista... se on selvä. Sinä polveudut kukosta... tai oikeammin kanasta. Sinun pitäisikin muuttaa nimesi »von Huhniksi».

Uusi myrsky ja haukkumasanojen tulva. Mutta tällä kertaa ei Hahn pystynyt käymään kiinni toisen suomalaisuuteen. Sen sijaan hän letkautteli tätä tämän monilla tyttöhistorioilla. Kuinkahan monta ompelijatarta sinä olet pitänyt ennenkuin nait tämän viimeisen, nykyisen rouvasi? Krank vastasi: En useampaa kuin sinä puffia... sillä erotuksella vain, ettet sinä ole nainut tätä viimeistäkään! Sanasotaa jatkui, kunnes asemapäällikkö astui huoneeseen ja lopetti toran lyhyellä komennolla: Kas niin... laukaukset vaihdettu! Aselepo! Haavoittuneista huolehtivat sanitäärit. — Hänessä tuikahti toisinaan huumorin kipinäkin. Hahn löi kirjansa kiinni, sieppasi lakkinsa ja syöksyi ravintolan puolelle. Siellä hän tilasi kupin kahvia Kauniilta Katrilta, mielitietyltään, unohtaen hetken kuluttua koko kahakan.

Rautatienravintola olikin viihtyisä paikka. Junien välillä, jolloin ei ollut matkustajista haittaa, he poikkesivat sinne kaikki juomaan kupin kuumaa tai tarinoimaan ravintolanpitäjän, rouva Jusslénin, kanssa. Tämä oli asemapäällikön leski ja elätti nyt itseään tällä tosin ankaralla ja paljon työtä vaativalla, mutta tuottoisalla toimella. Hän omisti kesyn apinan, joka toisinaan pääsi irti häkistään ja hyppi ympäri ruokasalia, kiipeillen ikkunaverhoja ja katon kannatuspylväitä pitkin ja kaadellen liemikulhoja ja lautasia. Rouva Jusslén nauroi lemmikkinsä tempuille eikä välittänyt tämän tekemistä vahingoista. Herrat syöttivät sitä kilvan. Se oli erityisesti kiintynyt Hesseen, mutta ei voinut ollenkaan sietää kirjuri Hahnia.

Se tuntee sinut läheiseksi sukulaiseksi, kiusoitteli viimeksimainittu, kun apina kiikkui Hessen olkapäällä ja näpisteli tätä korvasta. Niin on... mutta se ei tunnusta sinua aatelismieheksi, koska ei kärsi sinua. Hahn heitti Hesseä vehnäpalasella. Apina sieppasi sen lennosta ja viskasi Hahnia keskelle otsaa. Katsopas... se ei huoli edes sinun tarjoamastasi vehnäsestä! Asemapäällikkö ja Krank nauroivat. Noiden kahden välillä vallitsi ikuinen sota.

Mutta kun he kuulivat junan vihellyksen, he kiiruhtivat konttoriin. Rouva Jusslén huusi Romeota, mutta marakatti ei kuunnellut häntä. Se hyppi Hessen perässä pitkin asemasiltaa. — Siitähän sinä, Puu-Kaalsonni, saat hyvän apulaisen. Se mittaa halkopinot hännällään, huusi Hahn mennä viuhtoen konttoriin pitkät käsivarret heiluen. Ei... sinähän tarvitset puhemiestä. Romeo on hyvä ystävä Kauniin Katrin kanssa, huusi Hesse hänen jälkeensä. Juna tulla porhalsi asemalle. Uteliaita kasvoja kurkisteli vaununikkunoista ihmetellen tuota omituista paria: mies kulki laiturilla taluttaen pitkähäntäistä marakattia, joka vihaisena irvisteli ohijyrräävälle junalle.

Sellaista se oli. Hesse työskenteli omassa konttorissaan asemarakennuksen toisessa päässä. Se oli yksitoikkoista hommaa — halkoja ja aina vain halkoja. Kuka olisi uskonut, että hän, entinen haaveellinen koulupoika, jonka mielikuvitus ratsasti halki taivaan ja maan, — hän, runouden rakastaja, kirjatoukka, tieteen palveluksesta uneksinut, käsitteli elämäntehtävänään halkoja ja halkopinoja, huolehti kuivatuksesta, aumaamisesta, puiden säilytyspaikkojen vuokrauksesta. Oh, kohtalo oli sitonut hänet maahan, äiti Demeteriin, lujemmin kuin hän konsana olisi osannut aavistaa! Hän oli nähnyt unta Akhaian palmulehdoista ja Ateenan Akropoliista, ikuisesta kaupungista, Roomasta, Colosseumista ja Via Appiasta. Ah, mikä nautinto päästä kerran nuorena dosenttina matkustelemaan näissä maissa... ihailla seitsemän kukkulan kaupunkia tai näköalaa Akropoliilta Lykabettos-vuorelle päin. Lyseon viime luokilla hän oli ollut siitä ihan varma. Rehtorikin oli kerran huomauttanut, että Hesse Karlsson menisi vielä pitkälle, tuottaisi kunniaa kotikaupungilleen... Ja tässä hän nyt istui Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa, katsellen tulevia ja meneviä junia ja rustaten raporttejansa. Polttoaineraportit, työmiesten palkkalistat, veturilaput... siinä hänen »tieteellinen työskentelynsä». Akhaian palmulehtojen asemesta Etelä-Pohjanmaan mäntymetsät, Akropoliin asemesta halkoaumat, ikuisen kaupungin sijasta Vaasa, rannikkoruotsalaisten päävarustus. Siellä ei suomalainen tuntenut olevansa edes omalla maallaan, edes oman kansansa keskuudessa.

Äidinkielen alennustila häntä erityisesti painoi. Rautateillä vallitsi ruotsi... aina ja yksinomaan vain ruotsi. Ruotsalaiset virkamiehet, ruotsi virkakielenä, asemien nimet ruotsalaiset harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — kaikki ruotsiksi. Ne muutamat suomalaiset, joiden oli onnistunut tänne päästä, ruotsalaistuivat. Niin kävi hiljakseen Tepon, tuon kunnon toverin kotikaupungin varikossa. Hänkin puhui ruotsia virkatoveriensa kanssa. Mikäs auttoi — se pidettiin luonnollisena. Älä rupea harrastamaan kielipolitiikkaa, jos aiot mennä eteenpäin rautatiellä, oli Teppo häntä varannut. Ja kuitenkaan eivät olot siellä olleet lähimainkaan niin kurjat kuin täällä Itäsuossa.

»Eteenpäin». Niinkuin tällä alalla olisi minkäänlaisia etenemisen mahdollisuuksia ollut. Kaukaisin päämäärä oli puutavarakonttorin esimiehen virka pääkaupungissa. Mutta sepä ei ollutkaan joka pojan näpättävissä. Ei siis kannattanut toivoa. Tässä, näiden paperien ääressä kai hänen elämänsä kuluisi... matkoilla ympäri piiriä, asemalta toiselle... puiden vastaanottoa, jakelua, kinailua ja riitelemistä asiamiesten ja asianomaisten virkamiesten kanssa. Alituista valvomista ja varpaillaanoloa... pettymyksiä, huolta ja harmia... ei edes sunnuntain lepoa. Aamukuudelta jo kolusivat hänen ovensa takana... asiamiehet. Eiköhän Kaalsonni tulisi konttuuriin? Koko pyhäpäivän sai kirjoittaa laskuja ja todisteita.

Ja jos ne olisivat edes puhuneet totta — nuo torpparit ja talonpojat. Mutta ei — piti vain valehdella, koska kerta oltiin tekemisissä valtion kanssa. Hän teki rautatiehallitukselle esityksiä säilytyspaikkojen vuokrauksesta, kun asema-alueet eivät aina riittäneet. Hyvä! Sillä ja sillä hinnalla vuokrasi Matti Männikkö niin ja niin laajan palstan. Hyvääkö maata? Tasaista kuin pöytä... niin seisoivat pinot kuin kivipermannolla! Hyvä! Halkokirjuri uskoi, maksoi vuokran ja vedätti ostetut halot. — Tuli kevät, lumi rupesi sulamaan. Käytiin tarkastamassa vuokrattuja säilytyspaikkoja. Oh, Herra — veden vallassa pinot, niin että sai melkein ruveta lauttaa lyömään! Osa kaatunut, hajonnut, osa kaatumaisillaan. Uusi pinoaminen, uudet kustannukset... hevosetkaan eivät päässeet lähelle, täytyi rakentaa erityisiä laitteita niitä varten. Talonpoika, rehellisyydestään kehuttu suomalainen talonpoika, oli vuokrannutkin vesijättömaan tai hyllyvän suonreunan. Pysyttele siinä sitten alkuperäisen kustannusarvion puitteissa! Selityksiä rautatiehallitukselle, kyselyjä ja uusia selityksiä. Miks'ei asianomainen halkokirjuri ota lähempää selkoa? Piru vieköön! Kuka se talvella — se lonotti... paksun lumen aikana, millaista oli maaperä hangen alla, kun maanomistaja, veitikka, valehteli!

Entä sitten halkojen vastaanotto.

»Ylösostaja» tarjosi määrätyn määrän puita, kuivia, laillisen mitan täyttäviä. Siitä sovittiin asemilla. Senaatin kulkulaitostoimikunnan esittelijä matkusti ylimääräisellä junalla rautatiehallituksen asiantuntijan kanssa ja teki kaupat. Siinä ei asianomaisen halkokirjurin tarvinnut tehdä muuta kuin seurata mukana. Hän tunsi miehet, minkälainen mikin oli, kuinka luotettava j.n.e. Mutta viimevuotisia ylösostajia ei näkynytkään — olivat menneet ties mihin, tai piiloutuneet uusien miesten taakse. Ahneus oli vallannut heidät. Uusi mies tarjosi, selitti ja tarjosi: hänellä sitten oli halkoja, halakoja... kuivia kuin kapakalat... ihan helisivät, kun yhteen löi. Ja hän sitten myi halvalla, halavalla... puolikolomatta markkaa kuutio havu- ja kolome koivuhaloista. Hyvä! Tehtiin kaupat, kirjoitettiin paperit alle. Herrat matkustivat Helsinkiin, ja halkokirjurin tehtäväksi jäi aikanaan ottaa halot vastaan. Mutta — mitenkäs kävi! Sopimusta oli noudatettu vain suurin pääpiirtein. Kuivien puiden asemesta tuotiinkin märkiä tai puolikuivia. Ne helisevät halot olivat satua vain. Halkokirjurin huoleksi jäi hoitaa niihin »ääni». Kysyit talonpojilta, jotka vedättivät. Ei niiden tarvinnut kuivia ollakaan... sanottiin, että kun tulevat kruunulle... Siinä sitä oltiin, mitäs teit? Rupesitko käräjöimään? Turhaa vaivaa! Niitä käräjiä olisit saanut käydä koko loppuikäsi!

No niin. Tarkastetaan pinoja. Niitä on pitkälti, pitkälti... monia kymmeniä kahden- ja kolmenkymmenen sylen pituisia. Mutta minkälaisia! Herra varjele — harvoja niin, että lakkinsa läpiviskaisi, ladottu kuin lasitavara! Puhu siinä, hauku siinä. Talonpoika huomautti taaskin: Niin käskettiin laittaa... ei sen ole niin nuukaa, kun se tulee rautatielle.... Mitäs sanoo ylösostaja? Ei se niin ole... milloinkaan ei ole ollut sellaisesta puhetta! Kuuntele siinä sitten välittäjän ja tavaran omistajan väittelyä ja tee lopuksi vastaanottopöytäkirja — sääntöjen mukaisesti. Taas oli rautatie hävinnyt, ja kansan keskuudessa vahvistui vain käsitys, ettei valtion pukkauttaminen — kun nyt ei vallan rajattomiin menty — ollut synti eikä mikään.

Tuli sitten joskus tarkastajakin Helsingistä, tuli hermostuneena ja kiireissään. Mitenkäs täällä asiat luistaa? Meniväthän ne. Kerroit huolesi, toit tuoreita esimerkkejä, kuinka siinä ja siinä halkokaupassa taas oli vedetty nenästä — ei nyt isosti, ei suinkaan, mutta noin hiukkasen: toinen puoli puista oli ollut märkiä. Tjaah! Ne halkoasiat olivat niin tavattoman kuivia. Koettakaahan nyt pitää silmänne auki. Tuota... oliko täällä hyvät jänismaat? Kyllähän ne... koko lailla. Tarkastaja lähtee asemapäällikön kanssa metsälle ja palaa illalla loistavalla päällä. Kolme jänistä mieheen! Sellainen saakurinmoinen onni! Ja hän taputtelee halkokirjuria olkapäälle, antaen tälle asemapäällikön läsnäollessa tunnustuksen erinomaisesta ahkeruudesta ja säännöllisyydestä: Tätä Puu-Kaalsonnia ne eivät vedä huulesta! Se haistaa jo sadan metrin päähän, onko tavara tuoretta vai kuivaa. Ja aamulla hän juuri oli tarkastajalle valitellut, kuinka kaikista ponnistuksista huolimatta joutui nenästä vedetyksi.

Sellaista se oli.

Hesse istuu konttorissaan ja valmistelee polttoaineraportteja. Ne pitäisi saada vielä iltapostiin, jotta joutuisivat ylihuomiseksi Helsinkiin. Hän laskee yhteen, sekaantuu vähän vähä, laskee uudestaan, sekaantuen jälleen. Mikä siinä nyt oli, ettei tavallinen yhteenlaskukaan sujunut? Ei se aditsuunikaan ole niin yksinkertaista, kuin puusta katsoen luulisi. Siinä on puolen kuun menoerät konepajan osalta. Olet mies, Karlsson, jos lasket ne niin, että ensi kerralla saat oikean yleissumman...

Se verraton Tennberg... se oli niin hauska ja mukava mies. Olisipa sellainen toveri täällä... täällä Itäsuossa. Olihan Krank'kin mukava, mutta Tennbergille hän ei vielä vertoja vetänyt.

Konttorin ovi kävi, ja Hesse kohotti rinnalle painuneen päänsä. Harmaatakkinen talonpoika siinä seisoi, epäröiden, ryiskellen, töpehtien ja mälliä purren. Oikeassa oli Dammert... sylkevää kansaa oli Suomen kansa. Näinköhän taivaassakin noin ikään roiskauttelivat kultapermannolle...?

No, mitä teillä on asiaa?

Tuota... se kun minä vain... että se Vorsröömi ei ole vieläkään maksanu niitä talavellisia puita.

Hm! Siinä oli taas valittaja. Minkä hän sille mahtoi, jos välittäjät eivät maksaneet. Samainen »Vorsröömi» oli saanut rahat jo puoli vuotta sitten.

Hän selitti talonpojalle asian.

Minä tuota... että jos puukhollari sanoos sille, että se maksaas.

Enhän minä edes tiedä, missä se mies asuukaan.

Jaa... Vaasassa se kuulemma on asunut... tuota, sillä on talokin siellä.

No, teidän pitää itse kirjoittaa!

Asiamies raapi päätään: Tuota... ei taitas puukhollari niinkun... mie oon niin huono pännämies...

Hm! No, kirjoitetaan sitten. Vaikka olisi kai tässä ollut muutakin tehtävää.

Hesse ryhtyi kirjoittamaan. Siitä tuli hiukan sapekas kirje. Jos ei herra Forsström j.n.e. — niin Rautatiehallitus kyllä tulisi pitämään hänet muistissaan. Ei yhtään kapaletta hän myisi valtiolle!

Tuossa on. Pankaa itse postiin.

Eikö se mene virkatietä?

Hesse nauroi: Ei, hyvä mies... tämä on yksityinen asia.

Ja mies otti kirjeen, heitti hyvästit ja painui ulos. Ei edes muistanut kiittää.

Ohhoo! Oli tämä eri souvia! Tämä kysyi miehen hermoja. Mutta Jumalan kiitos — hänellä ne vielä oli hyvät.

Hän ryhtyi lopettamaan raporttiansa. Juna hyrräsi ohi, vaununikkunat kirkkaasti valaistuina. Vaasaan menevä, ajatteli Hesse ja kirjoitti nimensä alle.

Puolen tunnin kuluttua hän astelee yksinäiseen poikamiesasuntoonsa. Sillä... muurari Kontsaalla oli kaunis tytär, Melinda, käynyt tyttökoulun ja soitteli pianoakin. Mistähän se semmoisen nimen oli saanut?

Stjärnan glimmande står och ser över jorden i natten ner...

Sitä se usein soitti... Melinda. Niin... kauniitahan ne olivat... tähdet... kirkkaita ja välkkyviä. Hän muisti, kuinka kotikaupungin varastokonttorissa kerran oli keskusteltu tähdistä. Oliko niissä asukkaita vai ei? Teppo oli suhtautunut kysymykseen myönteisesti: Marsissa ainakin. Marsissa? Hemming oli innostunut tapansa mukaan. Siinä oli jälleen tarjoutunut tilaisuus tietovarastonsa kartuttamiseen. Hän oli varastokirjuri siinäkin merkityksessä. Vai kanavia! Oliko saatu selvää? Vai niin. Kyllä se oli merkillistä, kuinka tämä maailma oli ihmeitä täynnä! Ett urverk! — mitä se oli... ei mitään! _Ett underverk_ — se oli jotakin! Ja Hemming oli punninnut noita kahta sanaa kuin hyppystensä nenässä — urverk, underverk — ja hänestä oli tuntunut tämä maailma suurelta kellolta, jossa oli napoja ja akseleita, vipuja ja vietereitä. Tähdet olivat kellon kiviä... loistavia, hehkuvia — aivan kuin kivet hyvässä ankkurissa. Ja niiden varassa pyörivät näkymättömät rattaat, heilahteli kaikkeuden heiluripyörä, mitaten iäisyyttä... mittaamatonta, — olotilaa, jossa silmänräpäys oli yhtä kuin miljoona vuotta ja päinvastoin. Oli se ihmeellistä! Ja täällä... tämän pienen maapallon pinnalla laski ihminen tuon taivaallisen heilurirattaan nakutuksia... kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä — seitsemänkymmentä vuotta, — ja yksi kuuntelija oli poistunut. Mihin? Noihin tähtiinkö —? Mutta tuo luomakunnan kello jatkoi käyntiään keskeytymättä... ikuisesti...

Hesse oli saapunut asuntonsa ovelle. Sisältä kuului soittoa. »Stjärnan glimmande står och ser...» Taas se soitti sitä... samaa, tuttua laulua.

Hän kumartui katsomaan. Portailta näki hyvin saliin. Nuori, noin kaksikymmenvuotias tyttö, istui pianiinon ääressä, sytytetty kynttilä molemmilla sivuillaan. Pää oli hiukan etukumarassa, ja lempeä katse seurasi nuotteja. (Eikö se sitä jo ulkoa osannut?) Kynttilän valo leikitteli soittajan mustilla hiuksilla. Ne kimaltelivat himmeästi.

Häntä oli käsketty käymään, ja oli hän muutamia kertoja käynytkin. Ystävällistä väkeä. Ukko oikea »eteläpohjalaanen», hiukan juro — mutta vaimo vilkas ja palavasilmäinen. Hän muistutti Iinatin Kallen äitiä.

Hesse kiipesi vinnille. Hänellä oli pieni ullakkokamari, lämmin ja kodikas. Hiukan matalanpuoleinen se tosin oli, mutta muuten melko tilava. Yksi mies siinä aina tuli toimeen.

Hän sytytti lampun ja syventyi lukemaan aamulla aloittamaansa kirjaa.