IX.

Itäsuo oli elänyt läpi raskaan ajanjakson. Sodan aikana suunnattomaksi kasvanut tavaraliikenne oli ihan uhannut näännyttää miehet.

Tälle asemalle niinkuin yleensä suuremmille risteysasemille oli kerääntynyt tavattomasti varsinkin sotatarvelähetyksiä. Teiden tukkoonmentyä etelässäpäin oli tavaraa ruvettu kuljettamaan pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan kautta. Sitä oli virrannut alinomaa — kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, sotilassaappaita — kaikenkaltaista tavaraa, mitä vain Venäjällä tarvittiin. »Suuresta isänmaasta» oli muodostunut pohjaton kaivo, johon upposi suunnattomasti. Vaunuja oli täytynyt jakaa sivuasemille, kaikki ratapihat olivat olleet mitä täynnä — yksinpä sorakuoppiin johtavat raiteetkin. Ei ollut riittänyt vetureita viemään eteenpäin noita tavattoman pitkiä avo- ja umpi-vaunujonoja, jotka seisoivat asemilla. Välistä taas olivat eri linjat Venäjällä tukkeentuneet, joten niille aiotut lähetykset oli ollut pakko pidättää. Sähkösanomia oli sadellut satamäärin Helsingistä ja lähimmästä liikennetarkastajan asuinkaupungista. Linja se ja se Venäjällä tukossa. Kyllä ymmärrettiin, mitä tuo merkitsi. Brynolf Krank luki pitkistä sähkösanomista sotauutisia kuin kirjasta: Saksalaiset etenevät Pietaria kohti! Nyt tuli tieto, ettei Riian-Väinäjoen linjalle saa lähettää yhtään vaunua. Kunpa jäisivät tavarat tänne!

Hahn oli toiminut »kauttakulun» päällikkönä. Sitä varten oli perustettu erityinen toimisto, jossa läpikulkutavara käsiteltiin. Hän oli kasvanut tehtävänsä tasalle muutamassa viikossa. Oli saattanut hyvin uskoa, että eräs hänen esi-isistään oli kerran voittanut ratsutaistelun. Sillä tuossa sanoin kuvaamattomassa kiireessä, alituisessa kinastelussa venäläisten ja kotimaisten viranomaisten kanssa oli Hahn osoittautunut voittamattomaksi.

Aa Hahn, von Hahn... saksalainen, njemetski! Hukkamas kukunaine tinalasti. Bumaga, paperi njeuttamas: vagon läkte Torneast... aa ei ljeutuma Itesuo. Hahn oli raivostunut: Gaspadinit suvaitkoot olla kärsivällisiä. Kyllä vaunu löytyi, kunhan ehdittiin hakea. Oli tietysti joutunut jollekin sivuasemalle tai venyi sitten jossakin konepajassa korjattavana. Hän oli sähköttänyt eri asemille ja löytyihän se. Oli kuukauden virunut Hessen kotikaupungin konepajan takana jouset säpäleinä.

Sellaista se oli ollut. Asemapäällikkö Dammert oli ruvennut hermostumaan: Jos tätä menoa jatkuu vielä vuoden, saatte viedä minut Lapinlahteen. Sillä hulluksi tässä tulee ennen pitkää. Ei ollut joutanut enää käymään »ukkoakaan» katsomassa kolmannen luokan odotussalissa. Se oli välistä maannut viikon penkin alla. Läpimatkustava santarmiupseeri oli huomannut sen ja nostanut aika metakan: Aa... shrjapnell — mistä, atkudaa? oli siinä saanut selittää. Vanha, Turkin sodan aikuinen, jonka eräs asemapäällikön koulutoveri oli lahjoittanut muistoksi. Näkihän sen mallistakin, ettei se ollut nykyaikaisia. Dammert oli loukkaantunut, että hänen »ukkoaan» epäiltiin. Pöhöt! Näkivät peikkoja keskellä kirkasta päivää.

Ja itsekseen hiljaa kiroillen hän oli asettanut »ukon» vartiopaikalleen.

Hessellä oli myös ollut tavallista enemmän työtä. Yleinen vaunujen puute oli uhannut toisinaan nostaa pystyyn halkojen lähetyksen. Asemapäälliköt kiukuttelivat: Oliko tarkoitus tappaa heidät viluun? Miksei Puu-Kaalsonni toimittanut puita? Herra varjelkoon — mistä ihmeestä hän otti vaunuja, kun ei niitä kerran ollut! Ryssät tilasivat lennätinpylväitä. Niitä piti vastaanottaa ja lähettää etelään. Sjinistuneita, sjinistuneita! Vanha lennätinhallituksen palveluksessa oleva venäläinen kenraali viittoi ja polki jalkaa. Ei muka kelvannut vastaanotettu tavara. Hyvä isä sentään! Kun pari, kolme pylvästä oli hiukan ilmansyömää, niin siitä jo tuollainen tavaton meno ja politus...

Hesse on virkamatkalla. Hän istuu pastori Rundin kanssa toisen luokan vaunussa pitkällä penkillä ovensuussa. Vaunussa on vähän matkustajia, he ovat melkein kahden.

Rund-äijä on suuresti vanhentunut näiden viime vuosien kuluessa. Mutta yhä vielä hän lämpeni, kun tuli puhe hänen rakkaista kanoistaan.

Hänen on määrä pitää jumalanpalvelus Laaksonpohjassa, viimeistä kertaa. Se tuli muuten olemaan hänen viimeinen saarnansa, sillä uudenvuoden alusta hänen virkansa lakkautettaisiin. Uusi Suomi ei tarvinnut rautatiensaarnaajia.

Mutta ei pastori Rund sitä surrut. Enemmän painosti hänen mieltään se, ettei hänen jälkeensä enää kukaan huolehtisi asemien siipikarjasta. Kuka niitä lääkitsi ja hoiti, kun hänen matkansa loppuivat? Ja nyt oli rouva Venäläinenkin laittanut kanoja pitkän agiteerauksen ja propagandan jälkeen.

Hesse höristi korviaan. Tuttu nimi sai hänet hätkähtämään. Mitä? Oliko Viktoria ruvennut harrastamaan kananhoitoa? Sehän merkitsi parantumista silläkin taholla.

Pastori Rund vaipui mietteisiinsä, eikä Hesse hennonut häiritä häntä. Ukkoparka oli tosiaankin murheellisen näköinen.

Niitä oli ihmisiä, joiden pelastus riippui siitä, että saatiin ne harrastamaan jotakin... niinkuin rouva Venäläinenkin. Kyllä hän, Joel Napoleon Rund, tunsi ihmissielun. Ei hän turhaan ollut kolmeakymmentä vuotta näitä matkoja tehnyt. Oli naisia, joiden sielu ja ruumis sairastui siitä, etteivät koskaan saaneet äidin iloa kokea. Kyllä hän sen tiesi. Mutta ei auttanut siihen suruun näivettyä... piti ruveta jotakin puuhaamaan. Eikä mikään ollut naiselle sen sopivampaa, sen mielenkiintoisempaa kuin kananhoito. Kun se jo oli mielenkiintoista miehellekin, niin kuinka paljon enemmän sitten naiselle: saihan siinä ikäänkuin välillisesti seurata uuden elämän syntyä... hautomista ja poikasten ilmaantumista. Tuollainen munan kuoresta esille pyörähtänyt kananpoika oli niinkuin lapsi... yhtä herttainen, yhtä ihastuttava.

Pastori Rund lämpeni. Kerrankin oli hänellä taas pitkästä aikaa kiitollinen kuulija. Ne pakkasivat naureskelemaan hänen harrastuksilleen, mutta naurakoot ennemmin hänen saarnoilleen. Niitä hän ei voinut jakaa niinkuin kanarotuja, enemmän tai vähemmän hyödyllisiin. Koko tuo ala oli hänelle jollakin tavoin epäselvä. Mutta Leghorn, Minorka ja andaluusialainen... niistä saattoi hyvällä omallatunnolla sanoa, että ne menestyivät meillä, jota vastoin Crewe-Coeur'it olivat huonoja hautojia ja epäluotettavia emoja. Mutta hyviä lihakanoja niinkuin Bramaputratkin. Hän oli hankkinut Mätäkorpeen viimeksimainittua lajia, ja nyt oli Schröderilläkin ruokaa runsaasti. Ja sitäpaitsi: Brama-kanat viihtyivät ahtaammissakin aitauksissa ja olivat hyviä hautojia.

Mitä rotua Venäläisellä oli?

Leghorneja... joukossa joku maatiainenkin. Mutta hyvin ne menestyivät. Vain kerran, viime syksynä, saivat muutamat reumatismin, mutta kun hän, Rund, oli voidellut linjementillään, niin parantuneet olivat.

Ja pastori Rund pääsi puhumaan linjementistään. Sitä oli moni kysynyt häneltä... sen kokoonpanoa ja aineosia. Mutta hänkö ne ilmaisisi! Höh — menisi maine ja pienet sivutulot. Nyt tilasivat ympäri maakuntaa hänen linjementtiään. Itäsuon apteekkarikin oli ruvennut sitä myymään. »Pastori Rundin kolotus-linjementti kanoja varten — _linjementum Rundii_» — se oli tullut kuuluisaksi.

Pikku pastori muhoili ja räpytti pyöreitä silmiään. Hessen mielestä ne muistuttivat niin tavattoman elävästi kanan silmiä... silmäluomet herkät, vikkelät ja värähtelevät, olivat alituiseen liikkeessä. Ne rupesivat aina räpyttämään, kun hän pääsi puhumaan mieliaineestaan.

Nyt vihelsi juna Laaksonpohjaa. Hesse kävi hajamieliseksi. Hän muisti, millä mielellä hän ennen oli tätä vihellystä odottanut... sydän riemusta sykkien, hengessä jo nauttien lähestyvästä kohtauksesta. Nyt leikkasi tuo vihellys ilmaa kuin muistuttaen, että tuo kaikki oli nyt lopussa, ja samalla kuin ilkkuen hänen aatoksilleen.

Hän katseli, kuinka pastori kaiveli matkalaukkunsa sisältöä, koettaen sovittaa sitä ahtaammalle. Hän erotti päällimmäisenä mustan vaatekäärön.

Rund virkkoi: Minä pidän aina kapan mukana, vaikk'ei se välttämätöntä olekaan. Mutta kun nyt on viimeinen kerta, niin saahan se olla...

Ja silmänurkassa kyynel jätti pastori Rund hyvästit ja köpitti ulos kapsäkkeineen ja linjementtipulloineen.

Hesse vetäysi ikkunaverhojen suojaan ja tirkisteli ulos. Konsta Venäläinen tuli kohteliaasti pastoria vastaan. Tämä viittoili pitkälle, luisevalle miehelle, joka veltosti kuin hiukan vastahakoisesti lähestyi junan etupäästä pieni matkalaukku kädessä. Se oli rautatien lukkari Granlund.

Hesse muisti monta hauskaa juttua näistä kahdesta kumppanuksesta, jotka lopulleen kolmekymmentä vuotta olivat matkustaneet näillä asemilla virkatoimituksillaan, toinen kolmannessa, toinen toisessa luokassa. He eivät olleet oikein hyvissä väleissä keskenään. Granlund, kiukkuinen ja juonikas mies, riiteli alinomaa pastorin kanssa. Häntä kiukutti jo se, että hänelle annettiin vain kolmannen luokan lippu. Niinkuin hän olisi ollut huonompi toveriaan! Mokomakin kanatohtori — saarnasi kuin vanha ämmä, haikealla itkunsekaisella äänellä... mutta annapas kun pääsi kanakoppiin ja sai käytellä linjemettiään, niin huusi kuin koulupoika: Rouva, rouva... katsokaa, se juoksee, juoksee! Eläinlääkäriksi sen olisi pitänyt ruveta. Granlund oli toisinaan niin suivautunut »mokomaan pyöriäiseen», ettei viitsinyt edes vastata tämän messuun. Kun pastori kerran oli laulanut: Herra olkoon teidän kanssanne! oli Granlund kohauttanut olkapäitään ja lausunut: Veisataan virrestä 317 kolme viimeistä värssyä. Siinä oli hypätty yli vastaus, kollehtarukous ja epistola, ja silmät kauhusta pyöreinä oli pastori saanut kuunnella, kuinka Granlund rämäjävällä äänellään oli aloittanut:

Vaikk' joukko saatanan ois mua vastahan, ei voi se vahingoittaa, sun apus kaikki voittaa...

Se oli ollut mielenosoitus siitä, että Rund edellisellä asemalla oli koettanut todistaa, minkävuoksi Granlundin oli matkustettava kolmannessa luokassa: hänhän kuului palvelijakuntaan.

Vai palvelijakuntaan! Piru sinua palvelkoon!

Pastori Rund oli uhannut valittaa tuomiokapituliin, mutta Granlund oli huutanut: Valita vain... minä valitan silloin, että sinä hoitelet paljon innokkaammin asemien siipikarjaa kuin virka- ja palveluskunnan sieluja, ja käyt kauppaa kolotuslinjementilläsi!

Nyt sekin riita loppuisi, kun molemmat ensi vuoden alusta joutuivat lakkautuspalkalle.

Pastori Rund kehoitti lukkaria tarttumaan kapsäkkiin. Tämä taipui vastahakoisesti. Ilmeisesti asemapäällikön läsnäolo esti häntä purkamasta sisuaan.

Portaille ilmestyi mustiinpuettu, solakka naishenkilö. Tuuli leyhytteli hänen vaaleita kiharoitaan. Hesse vetäytyi äkkiä syrjään.

Viktoria!

Minkävuoksi hän kävi mustiinpuettuna? Oliko joku hänen omaisistaan kuollut? Vai kunnioittiko hän päivän jumalanpalvelusta? Vai johtuiko se siitä, että...?

Hesse tunsi pienen pistoksen povessaan. Miksi hän oli jättänyt toisen oman onnensa nojaan? Viktoria suri... suri sitä, että hänet oli hyljätty. Mutta — saattoiko hän muutakaan? Elämä oli siksi lujin kourin osoittanut kullekin paikkansa, että siinä oli paras pysyä. ..

Siinä oli vielä jäljellä pari halkoaumaa entisillä paikoillaan. Miksikähän työesimies ei ollut lastauttanut niitä pois? Hänen piti panna ne muistiin. Tarkastaja huomaisi ne, ja hän saisi taas antaa selityksiä. Se kerrallinen »Timur Lenkin mausoleumi» oli jo tuottanut riittävästi harmia.

Mausoleumi... niin — siellä lepäsivät muistot haudoissaan, ja useamman talven lumi oli jo peittänyt ne. Itse »mausoleumikin» oli purettu jo aikoja sitten... hajoitettu ympäri eri asemille. Monet asemapäälliköt, asema- ja vaihdemiehet olivat pilkkoneet tai pilkotuttaneet ne kapaleiksi, ja monet veturit olivat nielleet ne pesäänsä. »Jokaisen rakennuksen on tuli koetteleva», oli rehtori Ringbom kerran uskontotunnilla sanonut. Hänen rakennuksensa oli ollut perustettu väärälle pohjalle... luvattoman rakkauden pettävälle perustalle, ja siksi se oli tuomittu häviämään.

Juna paransi vauhtia, ja Hesse painautui vaunun nurkkaan, koettaen lukea. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, ne harhailivat omia teitään.

Rehtori Ringbom oli palannut maanpaosta. Siitä oli jo kulunut useita vuosia. Helsingin asematalon rappusilta hän oli pitänyt voimakkaan isänmaallisen puheen. Leijona ei ollut talttunut vankeudessa. Päinvastoin sen karjunta oli käynyt entistä vihaisemmaksi. Matka pääkaupungista pohjoiseen oli muodostunut yhdeksi ainoaksi triumfikuluksi: kukkia ja laulua, tulisia, innostuttavia puheita ja »eläköön isänmaa!» Itäsuohonkin oli kokoontunut suunnattomia kansanjoukkoja ottamaan vastaan rakastettua johtajaa. Kauan oli jo saatukin häntä odottaa... Mutta nyt, Jumalan kiitos, hän saapui, tuo tulisielu, tuo taistelija, tuo toinen Simson, joka ei pelännyt filistealaisia!

Hessekin oli saanut pikimmältään puristaa vanhan opettajansa kättä. Liikutus oli vallannut hänet noita tuttuja kasvonpiirteitä katsellessa. Silmien ympärille oli ilmestynyt muutamia tuimia ryppyjä. Ringbom oli katsonut myrskyä silmiin, ja se oli uurtanut nuo rypyt. Mutta yhtä lempeä, yhtä ystävällinen hän oli ollut kuin ennenkin.

Karlsson! Vai täällä sinut tapaan! Etkös päässytkään perille, Helsinkiin, vaan jäit välille? Kyllä ymmärrän... se köyhyys... se varattoman ainainen matkakumppani. Mutta — älä huoli... miehiä tälläkin alalla tarvitaan. Me kuljemme uutta aikaa kohti!

Se oli ollut suurenmoinen hetki. Hesseenkin oli suhtauduttu kuin merkkihenkilöön. Vai tuon äijän opetusta se sinäkin olet nauttinut... teillä on siellä ollut hyvät opettajat.

Nyt oli vanha rehtori jo pari vuotta levännyt nurmen alla. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Suomen vapauden aamua. Mutta lähellä se oli ollut... noussut sieltä Pohjanlahden ulapoiden takaa punaiselta ruskottaen. Leijonalippu jääkärikäsi varsien kantamana oli sieltä saapunut vieraalla maalla suoritettujen taisteluiden kruunaamana. Muutama viikko vain, niin vihittiin kotikaupungin hautuumaalla ensimmäisten jääkärien leposijat lähellä sen miehen hautaa, joka osaltaan oli vaikuttanut tämän Suomen vapausaatteen kauneimman hedelmän kypsymiseen. Rehtori Ringbom ei ollut turhaan taistellut. Suomi sai kiittää häntä yhtenä mistä jaloista miehistä, jotka olivat uhranneet kaikkensa isänmaan alttarille.

Hessen mieli lämpeni. Tuntui niin kummalta ajatella, että nämä lumen peittämät tasangot, joiden halki juna kiisi, nyt kuuluivat vapaaseen maahan. Näillä lakeuksilla eli kansa, joka polvesta polveen oli uurastanut, kärsinyt ja taistellut, vaalien vapauttansa ja isiltä perityltä oikeuksiaan... sarkatakkinen pietistitalonpoika, sitä Matlinin ukon juurevaa juurta. Jos viilalla yhtä paikkaa rauasta kihnuttaa, niin tulen se ottaa — niin oli Matlinin ukko kerran lausunut, vaikka aivan toisen asian yhteydessä. Mutta se sana oli paikallaan tässäkin — tätä pohjalaista kansaluonnetta arvosteltaessa. Tulen oli ottanut pohjalaisen sielu, kun sitä aikansa oli punattu. Oli tahdottu katkaista heidän elinjuurensa, tehdä heistä orjia — heistä, Pentti Poutun ja Jaakko Ilkan jykevistä jälkeläisistä. Ei!

Kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti...!

Niin se oli alkanut ja niin se oli päättynyt tämä Suomen vapaussota. Ja nyt olivat asemiltakin hävinneet ryssänkieliset nimikilvet, niinkuin täältä Myötäleestäkin.

Juna seisoi asemalla, ja Hessen huomio kiintyi lyhyeen, tanakkaan rouvaan, jota palvelustyttö saatteli. Tänne hänen vaunuunsa tuntuivat tulevan.

Rouva puhui leveää ruotsia, joka ei varmastikaan ollut hänen äidinkielensä. Palvelustyttö, joka sovitteli matkatavaroita hyllylle, äänsi sensijaan kieltä virheettömästi.

O' säj sen åt herrn, att han ordnar förmaket såsom ja' te' pestämt.

Hesse painui kirjaansa. Mikähän tuokin luuli olevansa! Ruotsia piti vain rompottaa, vaikk'ei kieli kääntynyt.

Mutta hän vilkaisi vielä sinnepäin, missä rouva järjesteli tavaroitaan. Ja nyt hän hätkähti. Eikö se ollut Paula Posio? Jo huomasi rouvakin vaunun nurkkaan painautuneen herrasmiehen. Hän pani kädet lanteilleen, räpytti hetken silmiään ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.

No, Herran pieksut! Hesse Karlsson! Sepäs sattui!

Sama sorahtava r-äänne kuin ennen koulutyttönäkin, samat pehmeät silmät ja tiheä, musta tukka. Mutta kasvot — ne olivat paisuneet tavattomasti. Paulalla oli kaksi mahtavaa leukaa.

Päivää, päivää! En ollut tunteakaan. Mihin sitä matkustetaan?

Paula ojensi kätensä: Sano sinuksi suoraan, älä kiertele! Ei kai tässä nyt niin olla muututtu, että pitää ruveta karahteeraamaan. Vai — ehkä?

Eikö mitä. Kyllä sopi, niinkuin Paula ehdotti. Ihmeen hyvin.

He istuivat toisiaan vastapäätä, ja Hessen huomio kiintyi Paulan korkeaan poveen. Olipas hän tullut muhkeaksi, oli totisesti! Kureliivi sen tietysti myös osaltaan sai aikaan.

Paula hymyili: Jahah... ja tässä sitä taas ollaan. Mikäs sinusta on tullut?

Halkokirjuri, yksinkertainen halkokirjuri vain, ei enempää.

Ja minä kun arvelin sinua vähintään professoriksi.

Tuntui niin omituiselta taas kuulla noita sorahtelevia ärriä, jotka heittelivät iloisesti kuperkeikkaa. Paula ei ohut päässyt niistä... eikä vähäkään. Mutta miten mahtoi olla d:n laita? Olikohan hän oppinut sitä lausumaan? Hessehän oli koettanut sitä aikoinaan opettaa.

Hän kysyi: Ja mikäs sinusta sitten on tullut?

R-rouva... senhän jo voi päältäpäinkin nähtä.

Hesse hymyili. Samanlainen oli Paula kuin ennenkin — ainakin siinä suhteessa.

Entä mikä sinun miehesi on?

Koetapa arvata.

Mahdotonta, aloja ja ammatteja löytyi kovin paljon. Ehkä pappi?

R-riivattu! Olenko minä papinrouvan näköinen? Ja Paula osoitti käherrettyjä kiharoitaan.

Minun mieheni on arkkitehti. Me omistamme puunjalostustehtaan Myötäleessä.

Kas, kun ei Hesse ollut siitä kuullutkaan. Entinen omistaja oli ollut tavallinen liikemies. Varmaankin he olivat äsken muuttaneet?

Pari viikkoa on vasta asuttu. Ei ole huoneetkaan vielä kunnossa. Mutta minua halutti lähteä käymään Kitkassa, vanhoja kotipaikkoja kahtomassa. Ukko saa sisustaa huoneet — hänhän on arkkitehti.

Vai sellaista. Ja heillä oli kai ruotsi kotikielenä?

Joo... ruohtiahan me puhutaan, ukko kun on Öölannista eikä kunnolla suomea ossaakaan. Miksi niin?

Se kun vain... muuten ilman aikoja. Kuulin sinun käyttävän sitä kieltä vaunuun tullessasi. Siksi kysyin.

Paula hymyili ylhäisesti: Kahtohan, Hesse... sitä täytyy sivistyneen ihmisen tässä maassa osata ruohtia... se kuuluu etikettiin. Minulle se aluksi oli vaikeaa, mutta nyt haastan sitä melekosesti. Eikö se siltä kuulunut?

Kyllä, kyllä... Hesse hymyili ystävällisesti, vaikka sydäntä ahdisti. Entisestä Paula Posiosta ei ollut paljon jäljellä. Tämä pönäkkä rouva, pystypäinen ja mahtava, oli vieras ja vastenmielinen. Ja tätäkin hän kerran oli rakastanut.

Hän sytytti savukkeen ja tarjosi leikillään Paulallekin. Tämä otti.

Luulit ehkä, etten polttaisi? Mutta kyllä minä osaan tämänkin konstin, niinkuin näet. Eikö se mielestäsi ole sopivaa?

Eipä Hesse oikein tiennyt. Jos hän suoraan sanoi, piti hän sitä sopimattomana.

Mutta Paula nakkasi niskojaan, puhalsi savua sieraimista ja huudahti: Pyh! Meillä, naisilla, täytyy olla samat oikeutet kuin miehilläkin. Minun mieheni kyllä ei polta, mutta se on hänen asiansa.

He vaikenivat ja katselivat ohikiitäviä maisemia. Ei tuntunut puhe luistavan. Liian paljon asioita ja tapahtumia oli kertynyt heidän välilleen. Hesse oli kehittynyt. Hänen katseensa oli tullut terävämmäksi. Hän näki kouluaikaisen rakkautensa koomillisessa valossa ja häntä nauratti. Iinatin Kalle oli ollut oikeassa: penikkatautia oli ollut koko haaveilu.

Mitä sinä funteeraat?

Enpähän erikoista.

Paula rypisti kulmiaan: Sinusta on tullut niin merkillisen hiljainen ja vähäpuheinen ja ennen sinä haastelit kaikenmoista. Muistatko, kun selitit, mistä kuun kasvamisen ja pienenemisen voi tietää? Kressit — tekressit.(Hän tarkoitti latinalaisia sanoja _crescit—decrescit._) Niinkuin näet, minä muistan! Me taisimme olla hiukan rakastuneita siihen aikaan?

Mitäpä noista vanhoista...

No niinpä todella, sillä kakaroitahan me oltiin — minä varsinkin. Mutta kyllä minä olin sinuun kovasti ihastunut. Taisinpa itkeäkin joskus sinun tähtesi.

Hm!

Etkä tainnut olla sinäkään aivan vapaa. Herran pieksut! Lähteä ajamaan puolikolomattakymmentä penikuormaa polokupyörällä... siinä täytyy jo olla rakkauven lennättämässä! Älä kiellä!

Eihän Hesse halunnut sitä kieltää. Hänestä siitä vain tuntui kuluneen niin mahdottoman pitkä aika.

Paula: Onhan siitä vuosi vierähtänyt... mutta saattaahan tuota muistella, kun kerran yhteen satuttiin.

Ja hän huojutteli vartaloaan, katsellen mietteissään ikkunasta ulos.

Hesse tunsi olonsa piinalliseksi. Eipä hän tosiaankaan toivonut kohtalon heittävän hänen tielleen entisiä kouluflammoja, jos kaikki olivat kehittyneet samaan suuntaan kuin Paula — tai oikeammin: jääneet kehittymättä. Se teki mielen apeaksi. Joskus kinastellessaan Melindan kanssa hän oli muistellut Paulaakin, ajatellen, minkähänlaisen vaimon hän tästä olisi mahtanut saada. Mutta nyt hän huomasi hautoneensa mielikuvia, jotka todellisuus armotta särki. Tuossa entisessä kouluaikaisessa Paulassa oli sentään ollut jotakin, joka veti puoleensa, kiinnitti ja lämmitti — kaikesta miesmäisyydestä huolimatta... äänen pehmeä sointi ja omituisen tumma sydämellinen värähdys, josta helähti korvaan kuin jotakin tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista. Mutta tämä nykyinen oli vieras, täydellisesti vieras. Hänellä ei ollut muuta kuin entisen Paulan silmät. Äänikin — nyt kun hän sitä tarkemmin kuunteli — oli muuttunut kovaksi. Sen entisiä pehmeitä sointuja ei Hessen korva enää erottanut. Vai ehkä Paula tahallaan käyttäytyi noin... kuin näyttääkseen, ettei ollut toisen vaivainen. Kukaties?

Hän nousi ja jätti hyvästit. Ero ei tuntunut vähimmässäkään määrin ikävältä. Ei yksikään kieli sydämessä värähtänyt. Paula kehoitti häntä käymään katsomassa, koska Myötäle kerran kuului hänen virkapiiriinsä. Hänen miehensä olisi varmaankin suuresti intresseerattu.

Oi, kuinka nuo ärrät nyt viilsivät hänen korvaansa! Hän kiitti ja lupasi käydä, vaikka tiesikin valehtelevansa. Juna pysähtyi. Hän sieppasi matkalaukkunsa ja syöksyi portaille.

Paula saattoi häntä vaununsillalle: Jos tarvitset mööpeleitä, niin tilaa meiltä. Mieheni piirustaa oikein kauniita malleja.

Hesse nosti lakkiaan, ja Paula heilutti kättään. Ja nyt oli Hesse havaitsevinaan hänen silmissään tuon entisen pehmoisen kiillon.

Hyvästi, Hesse...

Mitä... kuuliko hän oikein? Värähtikö tuossa äänessä jotakin tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista... kuin avunhuudon tapaista... jotakin, joka vetosi entisyyteen? Hesse Karlsson seisoi asemalla ja katseli häviävän junan jälkeen. Paula Posio matkusti pohjoiseen, kohti Kitkan lumisia metsiä. Hän näkisi ne... nuo mahtavat petäjiköt, joiden huminaa hän muutamana kesänä oli kuunnellut. Mitä ne kertoisivat hänelle? Muistelisivatko ne koulupojan ja -tytön rakkaustarinaa... kahden nuoren, joille ei ollut vielä selvinnyt elämän valhe? Paula näkisi nuo tutut majatalot, jotka hänkin niin hyvin muisti. Vieläköhän eli se ystävällinen emäntä, joka oli tuonut hänelle kahvia ja haastellut niin herttaisesti? Olikohan se vanha sänky vielä paikoillaan — sänky, jossa sen jälkeen oli nukkunut niin moni. Nukkuisikohan Paula yönsä siinä niinkuin oli niin monta kertaa ennenkin nukkunut? Jos nukkuisi, niin hänen täytyisi kuunnella niitä kuiskeita, joita sänky, pöytä, piironki... koko tuo kodikas huone hänelle hymisisi — nuoren viattoman koulupojan puhtaita ajatuksia. Ja ehkäpä tipahtaisi tyynynpäälliselle vielä joku kyynel — niinkuin oli tipahtanut ennenkin... hänen ja Paulan...

Mistä nämä kaihoisat ajatukset? Rakastiko hän vielä tuota henkilöä, josta äsken oli eronnut? Ei — se johtui entisyyden muistelemisesta. Niin väkevä tuoksu sillä oli, että se vieläkin... vuosien jälkeen pystyi hetkeksi huumaamaan.

Entisyys, entisyys... mikä tenho sinussa on! Nämä sanat soivat Hesse Karlssonin sielussa, kun hän kapsäkki kädessä nousi asemarakennuksen portaita ylös.