VI.

Brynolf Krank oli kerran sanonut: Rakkaus teettää hullun töitä. Ja Hesse Karlssonin täytyi myöntää, että se oli totta. Mutta — sittenkään hän ei voinut muuta: hän oli päättänyt rakennuttaa halkoauman, joka oli 16 metriä läpimitaten ja varustettu kahdeksalla ilmakanavalla! Sellaista ei valtionrautateiden koko olemassaolon aikana vielä kertaakaan oltu tehty.

Puoli tusinaa hevosmiehiä ajoi puita radan toiselta puolen ja toiset rakensivat aumoja. Ne olivat aivan tavallisia, 6 metrin läpimittaisia. Siinä kärrättiin ja siinä ladottiin. Mies seisoi korkealla halkopinon nokalla ottaen puita vastaan, kun toinen pinonpäästä esiinpistävän halon varaan asetettua loivaa lankkua pitkin kärräsi niitä ylös, vanhoista höyrykattilan putkista tehdyillä yksipyöräisillä työntökärryillä. Hesse tunsi ne lapsuudestaan: hänen isänsä oli takonut niitä urakalla monta kesää.

Siinä oli touhua ja vilskettä. Oli kuin olisi rakennettu torneja hyökkäävää vihollista vastaan. Halkojen kärrääjä otti vauhtia ja työnsi rattaansa ylimmäisen ilmakanavan suulle. Hän oli kuin jokin kivien tai muurauslaastin kuljettaja. Toinen otti ne vastaan yksitellen ja ojensi ylempänä seisovalle toverilleen, joka parast'aikaa latoi harjaa. Hei, Karppinen, täältä tulee...! Ja Karppiseksi puhuteltu muhoili tyytyväisenä. Kiirettäpä se Puu-Kaalsonni nyt piti, kun jo toukokuussa ryhtyi tällaiseen urakkaan. Tavallisestihan näitä töitä tehtiin vasta keskikesällä.

Hesse seurasi työn kulkua, neuvoi ja antoi määräyksiä. Sidepuut piti latoa hyvin, muuten meni koko hökötys nurin. Ja siellä! Kuka viheliäinen oli jättänyt harjahalon nurinpäin? Kuori päällepäin, kuori päällepäin! Miks'ei työesimies katsonut perään?

Joka toinen päivä hän saapui paikalle töitä valvomaan. Nyt hän ei käynyt monesti kotona. Matkustaen pitkin linjaa hän ilmestyi yht'äkkiä Laaksonpohjaan hermostuneena, hajamielisenä, kuumeisena. Oliko Viktoria huomannut, minkälainen torni-kaupunki tänne kohosi?

Kyllä. Viktoriankin oli työn touhu temmannut mukaansa. Hänen ei ollut enää ikävä. Hiljaa kytevä rakkaus oli leimahtanut ilmiliekkiin.

Mutta naisena hän osasi salata sen, vaikka häntä toisinaan huvitti ikäänkuin paljastaa kaikki. Hän oli muuttunut niin merkillisen rohkeaksi. Laskien leikkiä työmiesten kanssa hän oli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta hänen sydäntänsä poltti, ja poskilla paloi helakka puna. Asemapäällikkö piti sitä terveyden merkkinä. Hyvä, kun rupesi liikkumaan ulkona. Selvähän se oli, että sai raikkaat veret poskilleen. Miesten tavallisen lyhytnäköisyyden mukaan hän ei huomannut mitään.

Viktoria oleskeli tuntikaudet aumaamispaikalla. Hän nosteli halkoja, punnitsi niitä käsissään. Puolituoreet koivuhalot olivat kuin pitkiä, vaaleita juustoja. Ja niin ihanan valkoinen kuori kuin missä oli! Hänelle huudettiin, että kädet pihkaantuivat. Hän nauroi: hän oli jo pihkassa koko ihminen!

Olipa se leikkisä asemapäällikön rouva.

He kulkivat Hessen kanssa tarkastelemassa töitä. Työmiehet seurasivat heitä katseillaan, ja yksi ja toinen huomautus lausuttiin noista kahdesta. Eipä se päällikkö paljon rouvastaan välittänyt, kun antoi tämän kuljeskella ympäri toisen kanssa. Ne olivat ne herrat niin kummallisia. Asemapäällikkökin teki naisten töitä... kutoi mattoja. Niin oli asemamies kertonut.

Hesse toimitti kuutiomittauksia. Nuo pienet aumat, 6—8 metrin halkaisijalla, sisälsivät tavallisen määrän puita. Niissä oli neljä ilmakanavaa. Mutta se keskimmäinen... se aiottu huvihuone... siihen täytyi laittaa kahdeksan. Muuten sen keskukseen ei saatu tarpeeksi valoa.

Kuusi aumaa seisoi jo valmiina. Niiden rakentaminen oli vienyt viisitoista päivää. Hessellä oli työmiehiä vain sen verran, että riitti kahteen yhdellä kertaa. Ne olisi voinut antaa urakalle yksitellenkin... eri aumaajat itsekutakin varten. Siten olisi voitettu aikaa. Mutta Hesse ei halunnut voittaa aikaa; hänellä oli omat syynsä. Nyt kun ei ollut kuin kaksi työryhmää, hän saattoi käydä paikalla upeammin. Saihan hän siten tavata Viktoriaa tiheämmin.

Ja sitäpaitsi: hän saattoi puolustautua sillä, että nämä työssäolevat ansaitsivat enemmän, ja loppuaumojen valmistuminen siirtyi myöhäisempään — lähemmäs keskikesää. Siis ohjesäännön mukaan.

Hän nauroi katkerasti. Ohjesääntö! Mitäpä hän nyt siitä välitti! Asemapäälliköt sähköttivät vähänväliä, että heidän halkovarastonsa rupesivat loppumaan. Eikö Puu-Kaalsonni tiennyt, että ohjesäännön mukaan hänen oli toimitettava heille halkoja? Pahustako hän siellä Laaksonpohjassa puuhasi alinomaa?

Kiireimmiltäin kotona käydessään hän sai huomautuksia vaimoltaankin. Melinda piikitteli häntä. Oletpas sinä nyt halukas matkustamaan ja ennen aina nurisit alituisia virkamatkoja! Eihän sinua, miesriepu, enää kohta näekään. Hän kohautti hermostuneesti olkapäitään ja työntyi taipaleelle.

Mitä... Laaksonpohjaanko taas? Ai, ai... siellä taitaa olla asiat hullusti! Onko se rouva vai itse asemapäällikkö? Sinähän harrastat aina erikoisuuksia. Hahn irvisteli hänelle pöytänsä takaa ja painui rahtikirjoihinsa.

Hän koetti täyttää asemapäällikköjen toivomukset, lastautti puita ja lähetti määräpaikkoihin. Hän matkusti yötä päivää, väliin tavara-, väliin matkustajajunassa — joskus veturissakin. Tilasipa hän kerran ylimääräisen junankin — toisen luokan vaunu, ja veturi edessä, ja niin ajettiin vuorokausi ympäri ja tarkastettiin varastoja. Olipa nyt touhua kerrakseen! Veturinkuljettaja kiroili, lämmittäjä noitui. Mokomakin puuherra... kulki kuin rautatiehallituksen päätirehtööri!

Mutta Hessellä oli siihen oikeus. Ohjesääntö oli hänen puolellaan. Mutta muuten se asettui poikkiteloin hänen tielleen monessa muussa kohden.

Saiko ohjesäännön mukaan rakentaa halkoaumaa, joka oli 16 metriä läpimitaten ja kahdeksalla ilmakanavalla varustettu? Tosin siitä ei ohjesääntö mitään nimenomaan maininnut, mutta varmasti se pistäisi tarkastajan silmään. Mikä Timur Lenkin mausoleumi tämä oli? Suuri kuin jokin S:t Angelo Roomassa! Kuutiosisältö suhteellisesti pienempi kuin tavallisissa aumoissa. Ja keskustan niskapuut metrin haloista! Mitä, mitä tämä merkitsi? Päähänpistoko? Kyllähän Puu-Kaalsonni oli tunnettu päähänpistoistaan, mutta tämä meni jo yli ymmärryksen.

Onneksi näitä kysymyksiä ei mikään tarkastaja vielä ollut esittänyt, sillä »S:t Angeloa» rakennettiin parhaillaan. Hesse valvoi sen valmistumista erikoisella huolella. Hän viipyi kokonaisia päiviä Laaksonpohjassa. Hän ei enää luottanut työesimieheenkään.

Tämä murisi: En ymmärrä. Muissa aumoissa on vain neljä ilmakanavaa ja tähän tehdään puolta enemmän.

Hesse hermostui: Asemapäällikön rouva haluaa niin. Hän laittaa keskustasta huvihuoneen.

Työesimies vihelsi, oli niillä rouvilla omat oikkunsa... kissa vieköön! Mutta nämä uudet tulokkaat olivatkin tavallisuudesta poikkeavia.

Täällähän saattaisi pastori Runti pitää vaikka kirkonmeiningit!

Hesse naurahti. Työesimies näytti hassulta sitä sanoessaan. Kynsien niskaansa hän mittasi askelilla keskustan läpimittaa. Neljä metriä... se on jo tavallisen huoneen laajuinen.

Sitten hän tarkasteli valmiita ilmakanavia ja tuumi: Mutta västäräkeille tämä on mieluisa paikka... Pesimäpaikkoja puolta enemmän kuin tavallisesti.

Viikon kuluttua auma oli valmis. Sen radanpuoleiseen sivuun, alimmaisen ilmakanavan yläpuolelle vedettiin kimröökipensselillä vuosiluku, auman kuutiosisältö ja kirjaimet S.J.i.F. Viktoria esitti, että Helgan päivänä, toukokuun viimeisenä, auma juhlallisesti vihittäisiin pienillä kahvikekkereillä; jotka hän nimipäivänsä kunniaksi panisi toimeen. Hänen toinen nimensä oli Helga.

Heitä istuu neljä henkeä halkoaumassa: asemapäällikkö Venäläinen rouvineen, Hesse ja asemakirjuri. On Helgan päivä, ja sen kunniaksi on auman huippuun kiinnitetty pieni sinivalkoinen lippu.

Viktoria on loistavalla päällä. Hän on ylpeä keksinnöstään: auman keskusta oli laitettu huvimajaksi. Jollei hän olisi antanut ideaa, olisi tästäkin tullut vain tavallinen halkoauma, jossa ei olisi ollut valoa riittävästi. Ei sitä nytkään ollut kehuttavasti, mutta hyvin tultiin toimeen. Hesse Karlsson sai siis myöntää, että tämän puisen S:t Angelon varsinainen luoja oli hän, Viktoria.

Myönsihän Hesse sen mielellään. Mutta Viktorian täytyi myös tunnustaa, että ilman taitavan arkkitehdin kykyä tämä halkolinna olisi jäänyt rakentamatta.

Kyllä — se myönnettiin ilolla. Hesse Karlssonille kunnia siitä.

Asemapäällikkö kohotti lasinsa: Mitäpäs sitten muuta kuin — kippis!

Viktoria oli laittanut kahvipöydän, mutta Konsta Venäläinen, se iloinen savolainen, oli tuonut muassaan pienen pullon likööriä. Sitä nyt maisteltiin, juhlan alkajaisiksi.

Aumassa olikin verrattain viileä, vaikka ulkona oli kirkas, aurinkoinen päivä. Sen vaikutti puiden tuoreus. Auman katosta suomukselle ladottujen halkojen välistä, siivilöityivät auringon säteet sisään, hienojen, terävien kultarihmain kaltaisina. Tuo korkealla oleva katto näytti sen vuoksi kuin vartavasten koristellulta. Västäräkit visertelivät pesissään, tuijaillen pitkin ilmakanavia ulos ja sisään. Tuon tuostakin erotti niiden siipien suhahduksen, kun ne milloin pyrähtivät ulos, milloin palasivat takaisin. Ne eivät näyttäneet yhtään välittävän ihmisistä, jotka olivat tulleet tänne niiden pesäntekoa häiritsemään. Räpytellen pesän suulla ne jättivät tuomisensa sisään ja lensivät hakemaan uutta.

Herrat mittailivat katseillaan auman sisustaa. Se oli kuin pyöreä muurin seinä, josta halkojen päät selvästi erottautuivat. Koivuja näytti olevan suunnilleen puolet. Hesse huomautti, etteivät ne kuivaneet yksikseen pinossa paremmin kuin aumassakaan. Ollen liian arkaa lajia ne mädäntyivät lyhyessä ajassa Mutta kuusija mäntyhalkojen seurassa ne viihtyivät mainiosti.

Ahaa... se on tuossa selitys tämän laajuuteen. Metrin pituiset sidepuut, huomautti kirjuri.

Niin... muuten siitä olisi tullut puolta pienempi.

Keskusteltiin erilaisista aumoista ja maisteltiin siinä sivussa. Niitähän ei ollut kuin kahta päälajia: ladonmuotoiset ja sitten nämä »karusellit», sokeritoppakeot. Hesse kertoi kauan miettineensä uutta aumalaitosta, johon menisi puuta tavallista enemmän, ja joka muuten näyttäisi siistiltä.

Sinun alallasi eivät ole mahdollisuudet suuret, kun pitää rakentaa haloista, huomautti asemapäällikkö nauraen. Mutta — yrittäähän aina saattaa.

Hesse myönsi sen, mutta hän oli päättänyt kokeilla. Pitäisi vain saada lupa varastonhoitajalta, mutta tämä nykyinen oli niin tarkka — pelkäsi valtiolle koituvan turhia menoja. Olisipa ollut hänen kotikaupunkinsa varaston esimies. Hän olisi kyllä innostunut asiaan.

Siinä arvosteltiin rautatietä ja sen johtoa... noin sievästi vain. Mutta sitä mukaa kuin veret lämpenivät, käytiin rohkeammiksi. Hesse purki ilmoille mielipiteensä. Miksikä olikin tämä rautatie kuin jokin kaatopaikka? Kaikki ruhat ja rammat tänne kerättiin... vanhoja ryssän upseereita, haaksirikkoon joutuneita sveessien jälkeläisiä! Eläkelaitos Suomen henkiselle proletariaatille, hitto vie! Syystä heitä haukuttiinkin »sahajauhopäiksi». Ja niin helkkarin ylpeitä kuin olivat tämän laitoksen virkamiehet! Yksi ratainsinööri kuin puolijumala, jolle jo kilometrin päästä piti paljastaa päänsä — köyhän kuolevaisen. Hän oli koulupoikana vihannut rautatien herroja, mutta niin näkyi kohtalo johtaneen, että hänenkin piti löytää leipänsä täältä... samasta vartaasta näiden hidasjärkisten, tyhmien kanssa. Ja hän kun oli kerran kuvitellut rakentavansa uudelleen vanhan Rooman!

Oho! Kylläpä sinä ankarasti arvostelet. Mihin joukkoon meidät luet?

Asemapäällikkö, pienessä nousuhumalassa, näytti taisteluun vaativalta.

Hesse kohautti olkapäitään: Läsnäolevista en puhu. Mutta — sanokaapa suoraan, eikö ole niinkuin sanoin. Ruotsi kaikessa vallan päällä. Tuon ilmakanavan otsikkoonkin piti maalata _S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland!_ Pahustako sen pitää olla ruotsiksi Suomenmaassa? Sitä minä en jaksa käsittää.

Tjah... sehän on helposti ymmärrettävissä. Johto on ruotsalainen ja tulee aina olemaan, huomautti kirjuri kimeällä äänellään.

Mutta nyt ei Hesse enää jaksanut itseään hillitä. Hän paukautti nyrkillä pöytään, min että kahvikupit ja liköörilasit hypähtivät.

Sinäkin, Korpela, orjasielu! Pokkuroit noita sen vietävän puupäitä, jotka käyvät meitä tarkastamassa! Tulkoon vain puutavarakontrollööri tänne, niin osoitan noita seiniä ja sanon: Siinä on _Suomen_ puuta! Ymmärrättekö?

Kirjuri penäsi: Suomalainen on orjasielu... sinä niinkuin me muutkin. Et sinäkään noin sano, vaikka uhkaat. Selkä nöyränä kuljet ja selittelet, mistä syystä tämä auma on tällaisen laajuuden saanut.

Helvetti! karjaisi Hesse, eikä yhtään muistanut, että Viktoria oli läsnä. Melkein mustana kasvoiltaan hän seivästi kirjurin katseellaan: Sanotko sinä, riivattu, mi-minua orjasieluksi... minua, joka olen sentään su-suvereeni hengen maailmassa?

Hän yritti heittää vastustajaansa kahvikupilla kasvoihin, mutta Viktoria puuttui asiaan. Tarttuen tuohon ojennettuun käsivarteen hän virkkoi tyynesti: Hesse, hillitse itsesi! Muista, että nämä ovat minun nimipäiväni!

Hesse tuijotti häneen hämillään. Hän ei kestänyt paljon. Pienikin määrä alkoholia meni jo päähän. Hän kokoili ajatuksiaan: mitä tässä oikeastaan oli tapahtunut?

Anteeksi, Viktoria... minä en kärsi, että minua sanotaan orjasieluksi. Sitä minä en ole, en jumal'auta!

Viktoria hymyili: Et... mutta nyt sinä ainakin olet minun orjani ja tottelet minua.

Niin... se on eri asia. Sinua minä tottelen.

Kirjuri nauraa kähäytti pilkallisesti.

Hesse ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan jatkoi tyynemmin: Mistä me tässä viimeksi juttelimmekaan? Niin... siitä ruotsista... että miksi sen pitää aina olla ruotsiksi?

Viktoria: Sinä unohdat, että minunkin äidinkieleni on ruotsi.

Hesse: En suinkaan! Minähän puhun systeemistä, järjestelmästä. Ja sitäpaitsi: sinähän olet yksi niitä viisaita neitseitä, joka olet osannut oikealla ajalla sytyttää lamppusi ja käydä ylkää vastaan. Sinä olet opetellut suomen.

Ja vielä niin selevän kuin Savon muhkean murteen, nauroi asemapäällikkö.

Siitä nyt saattoi olla eri mieltä. Heillä, pohjalaisilla, oli Savosta omat käsityksensä, mutta ei väitelty siitä. Murre kuin murre, kunhan vain oli suomea.

Viktoria: En minä olisi uskonut, että sinä olet noin kiivas. Ja ennen sinä hyvin mielelläsi puhuit ruotsia.

Johan nyt toki. Mutta se oli koulupoikana. Silloin ei osattu arvostella. — Ja sitäpaitsi: taisin olla rakastunut.

Hän vilkaisi asemapäällikköön. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittäneen siihen mitään huomiota. Hän täytti vain lasit ja virkkoi suu leveässä hymyssä. No... Helekan malja sitten!

Juotiin »Helekan» malja. Hesse iski valtionrautateitten säästäväisyyspolitiikkaan. Siitä ei kannattanut puhuakaan. Esim. jokaisella kuljettajalla oli oma nimikkonsa. Siten kyllä hoidettiin veturia hyvin, mutta tuhlattiin äärettömästi käyttövoimaa. Koneiden pitäisi olla kulussa yötä päivää. Kun mies oli ajanut vuoronsa, niin toinen tilalle, ja sitä menoa niin kauan kuin veturi kesti. Entä asemaja vaihdemiehet! Niitä oli aivan liikaa. Ruotsissa junanlähettäjä hoiti vaihteetkin... pienemmillä asemilla ainakin. Mutta Suomessa torkkui joka vaihteen nenässä mies, nähden unta ajasta, jolloin palkka kohoaisi kahdellakymmenelläviidellä markalla vuodessa. Paljon väkeä ja huono toimeentulo, vähän väkeä ja paremmat palkat.

Ja enemmän työtä, huomautti kirjuri.

Tietysti... mutta sitä tekisikin, kun saisi suuremman palkan. Perheellisen on hyvin vaikea tulla toimeen. Minä puhun kokemuksesta.

Asemapäällikkö kannatti Hesseä. Säästäväisyyttä ei kyllä paljon tunnettu rautateillä... se oli kyllä totta. Annettiin määräyksiä langanpätkien ja lakkapalasten kokoamisesta, mutta siitä huolimatta killui joka aseman ja pysäkin seinässä messinkikello, jolla ei ollut mitään virkaa.

Meidänkin Möttönen soittaa kaikki soitot peräkanaa. Ota siitä sitten selvä.

Olisi parasta myydä ne tai sulattaa metalliksi.

Mutta eikö sekin ole tuhlausta, että poltetaan puuta? Katsokaammepa tätäkin halkolinnoitusta. Muutaman ajan perästä se on tuhkana.

Kirjuri tiiraili ympärilleen, nyökytellen viisaan näköisenä päätään.

Sitäkin kysymystä oli Hesse pohtinut. Olihan kokeiltu kivihiilellä, mutta huomattu sen tulevan kalliimmaksi. Puu oli Suomessa halpaa. Mutta jos meiltä löydettäisiin kivihiiltä — silloin asia muuttuisi.

Pih! pihautti kirjuri halveksivasti.

Hesse tulistui: Ei saa niin halveksivasti pihauttaa, kun on kysymys omasta maasta ja sen mahdollisuuksista! Se on anteeksiantamatonta epäisänmaallisuutta. Ei tämä Suomi niin köyhä ole kuin huudetaan. Kyllä täällä on tavaraa ja rikkautta, kun vain oltaisiin itse isäntiä. Mutta siinäpä se on! Ei olla.

Miir ist tas folokommen tasselepe, sanoa jämäytti asemapäällikkö. Resiimi kuin resiimi... ryssät tai ruohtalaiset. Pääasia, että on hallitus. Ei meistä kuitenkaan koskaan ihtenäisiä tule.

Siinä kuultiin savolaisen uskontunnustus! Hesse tunsi syvästi halveksivansa Venäläistä. — Tulee kyllä, jos on vain miehiä! Mutta Savosta niitä ei ainakaan näy sakenevan.

Tulloo Savostai, jos voan on olot sellaiset, että passoo tulla.

Siinäpä se oli — »passoo tulla»! Mutta pitäisi panna passoomaan.

Keskustelu uhkasi muuttua väittelyksi. Heimokateus oli saanut yllykettä likööristä ja se näytti puhkeavan esiin. Hesse sen heimon jäsenenä, joka ei suinkaan ole tunnettu vaatimattomuudestaan, kukkoili jo kelpo lailla. Viktoria kiiruhti välittämään.

Heittäkääpä pois hammastelu ja juokaa kuppi minunkin tarjoustani. Kuule, savolainen... ojennapas sitä sokeriastiaa. Ja sinä, pohjalainen, ole hyvä ja ota!

Kas niin. Nainen se aina rauhan rakensi... hyvä toki. Eivät ne Eevan tyttäret niin pahoja olleet kuin sanottiin.

Viktoria: Kuka meistä pahaa puhuu?

Hesse: Kirkkoisä Augustinus se hiukan haukuskelee. Sanoo, että jollei naista olisi luotu, me miehet juttelisimme Jumalan kanssa.

Olikos hän naimisissa?

Sitä en jaksa muistaa... mutta äiti hänellä ainakin oli... hurskas Monika.

Siinäpä se! Jos ei Monikaa olisi ollut, ei Augustinus yleensä olisi jutellut kenenkään kanssa.

Viktoria nauroi, niin että hampaat loistivat. Häntä oli nautinto katsella.

Hesse virkkoi: Niin... Viktoria, en minä ole sitä mieltä. Minä vain muuten Augustinusta siteerasin.

Keskustelu siirtyi muihin asioihin. Puhuttiin virasta ja viran hoidosta, käsiteltiin sen hyviä ja huonoja puolia. Oltiin yksimielisiä siitä, ettei paljas virka yksin tyydyttänyt. Piti olla jokin erikoisharrastus, joka ylläpiti. Varsinkin rautatiellä, rautatiellä.

Nyt pääsi Konsta Venäläinen puhumaan mieliharrastuksestaan, seinämattojen kudonnasta. Hän oikein lämpeni. Hän kuvasi gobeliinin taideteokseksi, ja sitähän se tavallaan olikin. Peijakas sentään... siinä kysyttiin kärsivällisyyttä, neuloa esim. nauravan naisen kasvot. Jokainen väre tuli näkyviin. Mutta se riippui langoista... langoista.

Jotka sai valmiin kartan mukaan ostaa! Ryijyt olivat toista. Kirjuri puhalsi pitkän savupilven sikaristaan.

Älähän puhu! Neulopas esim. Tanten ja Peatriisen kohtaus, joka minulla on alulla. Siinä soat toisenni kerran neuloo liikuttaa.

Mallin mukaan.

Tietysti... mutta — sittenni. Taitoo se sittenni voatii.

Minusta on paljon hauskempi katsella hyvin parsituita sukkia.

Te puhutte virasta ja sen aiheuttamasta yksitoikkoisuudesta, puuttui Viktoria keskusteluun. Mutta mitäs te meille, perheenemännille, suosittelette?

Sivuharrastuksia — johan minä sanoin.

Viktoria punastui. Hän lävisti kirjurin katseellaan. Tämä nyökytteli päätään taaksepäin ja tiiraili auman kattoon. Oliko hän huomannut jotakin?

Viktoria: Mitä sivuharrastuksia?

Kirjuri: Mikä mistäkin tykkää...

Viktoria kaasi kahvia kuppeihin. Hesse huomasi, että hänen kätensä vapisi.

Hän yritti sanoa jotakin, mutta samassa ilmestyi harjoittelija ilmakanavan suulle ja tiedoitti:

Kontrollööri tulossa. Mätäkorvesta ilmoitettiin.

Ovatpa ne sielläkin kerran hereillä. Asemapäällikkö nousi kirjurin kanssa pöydästä.

He astuivat pitkin ilmakanavaa, hiukan horjahdellen ja tukien kädellään pinojen päistä. Kirjuri pyörähti taakseen katsomaan ja viittasi Hesselle jotakin. Sitten kuului lyhyt naurahdus.

Viktoria oli vaipunut mietteisiinsä. Hesse kysyi: On kai siellä kaikki järjestyksessä?

Kyllä... en minä sitä ajattele. Mietin vain, että ovatkohan huomanneet jotakin.

Hesse huokasi: En minä tiedä. Korpelan viittaus tuntui vain vähän merkilliseltä...

Viktoria vilkastui: Mutta mitä pahaa siinä on, että me, vanhat tutut, seurustelemme toistemme kanssa? Mitä ihmisillä on siihen sanomista?

Hesse: Me olemme naimisissa.

Viktoria: Naimisissa! Mutta — olemmeko kertaakaan ylittäneet luvallisuuden rajoja?

Hesse: Emme vielä... mutta sekin voi tapahtua. Mitä ajattelisit, jos esim. nyt suutelisin sinua... nyt kun olemme kahden kesken? Eikö se olisi luvatonta?

Pyh! Suudelma! Viktoria huitaisi kädellään.

Hesse: Pidätkö sitä todella niin viattomana?

Hän nousi. Viktoria katsahti häneen arasti. Hänessä ei nyt ollut jälkeäkään siitä reippaudesta... siitä melkein äidillisestä lujuudesta, jolla hän heidän ensimmäisen kohtaamispäivänsä iltana oli toivottanut Hesselle hyvää yötä.

Puhumme tästä toiste, lausui hän myöskin nousten. Nyt täytynee lähteä. Kiitos vain sinulle, Hesse rakas, että tulit! Teit suuren uhrauksen.

Mitä... virkamatkan, virkkoi tämä hiukan pettyneenä ja seurasi Viktoriaa aumasta ulos.

Juna porhalsi asemalle.