VII.

Alkoi sekava aika Hesse Karlssonin elämässä. Hän oli joutunut intohimoisen rakkauden pauloihin. Tuo herkkä sydän, joka jo kouluaikana oli niin helposti syttynyt, paloi nyt täydellä liekillä. Se ei ollut enää koulupojan viatonta kiintymystä, se oli täyden miehen kiihkeää kaipausta, joka kulutti ruumista ja sielua.

Kun hän jäljestäpäin tätä aikaa muisteli, tuntui siltä, kuin ei hän olisi toiminut täysin tietoisesti. Hän oli ollut kuin huumeessa, yhtämittaisessa, pitkässä huumauksessa — melkein hulluuden partaalla. Mutta jos joku olisi siitä hänelle silloin huomauttanut, hän olisi nauranut vasten kasvoja.

Onnellista hulluutta, autuasta järjettömyyttä — sitä on kai rakkaus.

Mutta ei kaikki rakkaus. On myös sellaista, jossa onnen tunteeseen liittyy viiltävä kipu, tuska, joka polttaa yhtä kovasti kuin lemmen palo. Hesse Karlssonin rakkaus oli sitä lajia.

Se ei johtunut siitä, ettei rakastettu olisi ollut uskollinen, ei tämän rakkauden epätietoisuudesta. Viktoria oli sen useamman kuin yhden kerran tunnustanut. Hesse oli saanut täyden korvauksen kouluaikaisista kärsimyksistään — mikäli Viktoria oli niitä aiheuttanut, niin — monta kertaa suuremman kuin mitä ne olisivat, ansainneet. Tuskan tuottivat muut seikat: hän oli sidottu ja Viktoria oli sidottu, ja hänellä, Hesse Karlssonilla, oli sitäpaitsi kolme lasta.

Ei hän uskaltanut avioeroa ajatella. Sellainen ajatus vain toisinaan vilahti hänen päässään, — ajatus, jonka varaan hänen rikkinäinen sielunsa joskus asettui lepäämään kuin lintu oksalle, pitkän, yhtämittaisen lennon jälkeen. Ei — hänen henkensä ponnistukset suuntautuivat toisaalle: jonkinlaisen tasapainotilan löytämiseen. Yhdellä puolen Melinda ja lapset ja toisella Viktoria ja rakkaus. Näiden painopisteiden välillä kieppui hänen henkensä kauan.

Hän oli jostakin lukenut, että syvemmällä, elämän pohjakerroksissa näyttivät ihmiselämän arvot toisenlaisilta kuin pinnalla. Se, mikä pinnalta katsottuna näytti rehellisyydeltä, oli syvemmältä asiaa tarkastettaessa epärehellisyyttä ja petosta. Ja päinvastoin: se, mikä pinnalla näytti petokselta, olikin syvemmältä katsottuna puhtainta vilpittömyyttä. Kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei olosuhteiden pakosta voinut avoimesti seurustella toistensa kanssa, he etsivät salateitä, turvautuivat petokseen. Mutta tämä »petos» oli samaa kuin rehellisyys, koska siinä ilmeni kahden sydämen vilpittömin ja totisin tunne, jota kierot olosuhteet eivät kyenneet tukehduttamaan. Välistä juoksi kirkas vesisuoni kaiken aikaa maan alla.

Se oli jo verraton apu. Noiden ajatusten kirjoittaja ei ollut aavistanut, kuinka otollisen maaperän ne kerran löytäisivät erään rautatien halkokirjurin sydämessä. Hesse innostui. Hän kehitteli tätä ajatussarjaa, puheli siitä väliin tovereilleenkin — silloin kuin epäluuloja herättämättä saattoi keskustelun johtaa tällaisille aloille. Häneltähän oli totuttu odottamaan kaikenlaista outoa ja kummallista. Toiset kuuntelivat sitä vastaanväittämättä — varsinkin Hahn. Mutta asemapäällikkö oli toista mieltä: Man ska' stå för sitt kast! Se oli kaikkein paras elämänfilosofia _niissä_ asioissa.

Niinhän se saattoi olla — muutamille, mutta ei kaikille. Elämä oli sen usein näyttänyt toteen.

Ätsh... hulluttelivat vain! Ajoivat takaa omia mielikuviaan. Ei — piti pysyä realiteeteissa. Katsokaapa »ukkoa», ovenvartijaa! Se seisoi siinä, mihin se kerran oli asetettu.

Niin — kunnes jonkun isännän saapas potkaisi sen syrjään!

Niinpä niin. Mutta senpä vuoksi pitikin sitä aina silloin tällöin käydä katsastamassa. Huomatkaa, järki... sitä vartenhan se oli ihmiselle annettu, että punnittaisiin, kannattiko ruveta rehkimään vai ei. Ne kirjailijat kehräsivät kokoon kaikenlaista. Roskaa!

Nyt sai Krank'kin sanan vuoron: Onkopa niissä naisissa muuta eroa, kuin että toinen on hiukan pitempi tai lyhempi toista?

Se Brynolf Krank! Se osasi aina antaa keskustelulle pyöreän päätöksen. Herrat nauroivat, ja jokainen painui työhönsä. Lennätinkoneet nakuttivat, ja asemakonttorissa vallitsi jälleen hiljaisuus.

Hesse istuskelee puiston penkillä Vaasassa. Hän on tehnyt asiaa kaupunkiin saadakseen tavata Viktoriaa, jonka myös oli onnistunut matkustaa tänne. On syksy, ja tuuli ajelee kellastuneita lehtiä pitkin puiston käytäviä.

Heidän suhteensa oli jo kestänyt toista vuotta. He olivat tavanneet Laaksonpohjassa monet monituiset kerrat... väliin Viktorian kotona, kun asemapäällikkö oli kokouksissaan, väliin halkoaumassa. Asemalla käyntejä ei kukaan voinut epäillä. Olihan siellä tavallista enemmän puita, ja hänen oli suoritettava säännönmukaisia vesipitoisuuskokeita, t.s. tarkastettava, miten puiden kuivuminen edistyi.

Viktoria oli ollut kantamassa hänen kanssaan halkoja pumppuhuoneeseen. Hän oli kehoittanut: Ota tuo keveä halko, Viktoria... nämä ovat sinulle liian raskaat. Mutta Viktoria oli tarttunut kaikkein järeimpään, aivan kuin osoittaakseen, että hän uskalsi ottaa suuremman vastuun tästä heidän rakkaudestaan ja sen seurauksista. Oh, sitä suloista, uhrautuvaa Viktoriaa! He olivat punninneet halot... aivan kuin olisivat punninneet oman elämänsä kohtalot... hymyillen, naureskellen, vaihtaen helliä katseita keskenään. Ja siellä pumppuhuoneen lämpimässä hän oli ensi kerran sulkenut Viktorian syliinsä ja suudellut häntä.

Se oli ollut hurmaava hetki. Sinä hetkenä hän ei ollut muistanut muuta, kuin että he olivat kahden, ympärillään omituinen rasvantuoksuinen lämpö. He olivat heittäytyneet tuon tuokion valtoihin kuin virtaan. Se oli kuljettanut heidät kauas pois... pois nykyisyydestä — maailmaan, jossa ei ollut muita kuin he kaksi. Hän oli avannut silmänsä ja huomannut, että Viktoria katseli ylöspäin miettiväisenä kuin jokin pyhä nainen keskiaikaisissa maalauksissa.

Etkö sulje silmiäsi, kun suutelen sinua?

En.

Miksi et?

Siksi, että silloin veisi virta minut kokonaan... täydellisesti.

Hän ei ollut käsittänyt sitä heti, mutta jälkeenpäin se oli hänelle selvinnyt. Viktoria tunsi lemmen palon vielä polttavampana kuin hän; siksi hän halusi olla varuillaan. Hän tiesi leikkivänsä tulella, joka oli voimakkaampi ihmistä... kaikkinielevä... kaikkituhoava... yksi hehkuva henkäys vain — aivan kuin ahjon... tulikuuman, porottavan ahjon. Siksi hän piti silmänsä auki.

He olivat käyneet noutamassa halot. Ne olivat kuivuneet pumppuhuoneen pannun päällä. Taas ne oli yhdessä punnittu. Ero oli ollut jokseenkin suuri. Hän oli laskenut suhteellisen vesipitoisuusprosentin. — Katsopas, kuinka paljon sitä oli! Viktoria oli katsahtanut häneen kirkkaasti... aivan kuin iloiten, että tuo luku merkitsi heidän rakkautensa suuruutta. Mutta hän oli iloinnut vastakkaisesta syystä: painon vähennys oli salaa häntä rohkaissut. Ehkäpä vielä selviät tästä... tästä suloisen katkerasta huumauksesta. Katso lukua... ota asia järjen kannalta!

Sellaista se oli ollut. Talven ja kevään kuluessa he olivat usein tavanneet — milloin täällä, kaupungissa, milloin Laaksonpohjassa. Halkoauma oli ollut heidän kohtauspaikkansa siellä.

Hän oli joskus talvella jäänyt junasta pois viimeistä edellisellä pysäkillä ja kävellyt pimeässä tuon neljän kilometrin taipaleen. He olivat sopineet niin Viktorian kanssa. Vaikka viranhoidon varjolla saattoikin käydä Laaksonpohjassa milloin hyvänsä, oli sentään ollut varovaisinta välttää liian lukuisia käyntejä. Mutta — salaa, salaa se oli onnistunut.

He olivat seisseet auman keskustassa toisiinsa nojaten ja kuiskineet kuumia sanoja. Oi, kuinka monta kertaa he olivatkaan vakuuttaneet rakkautta toisilleen! Kylmä tuuli oli puhaltanut pitkin ilmakanavia ja paanut lumen heidän päänsä päällä tanssimaan. Morsiushuntu! oli Viktoria kuiskannut, nähdessään, kuinka lumihiutaleet hiljaa laskeutuivat heidän ylleen. He olivat viipyneet siellä tunnin toisensa jälkeen, kylmästä väristen, mutta suudelmien lämmittäessä heidän sydäntään.

Synkkä paikka sydäntalvella — tuollainen halkoauma... aivan toisenlainen kuin kesällä, kuumana, aurinkoisena päivänä, jolloin pihka tuoksui, ja västäräkit iloisina lentelivät pitkin ilmakanavia. Silloin soi halkoauma kuin suuri, ihmeellinen kello... joka paikasta vain sirkutusta ja visertelyä, lyhyitä laulunhelkähdyksiä... aivan kuin olisi jokin kimmoisa jousi helähdellyt. Ja tuo surina... tuo hyrräävä, kehräävä ääni... tuo lukemattomista pesistä kuuluva onnen kujerrus — se oli kuin kellon surinaa vähää ennen lyöntiä. Ja sitten — auman keskustassa kaksi ihmistä, kaksi onnetonta ja onnellista ihmistä, joiden sydän löi... hakkasi kuuluvasti: — tämän ihmeellisen kellon tikitys...

Nyt hän oli viimeksi tavannut Viktorian kaksi viikkoa sitten ja huomauttanut, että heidän pitäisi lopettaa. Ilmitulon vaara oli liian suuri. Viktoria oli itkenyt, oli sanonut menehtyvänsä ikävään. Mikä häntä enää kannattaisi, jollei saisi Hesseä tavata? Seurauksena siitä oli ollut tämä yhteinen kaupunkimatka. Ja tässä hän nyt istui taas, odotellen ystäväänsä.

Sieltä Viktoria jo tulikin, kylmästä väristen... käveli rauhallisesti kellastuneiden lehtien peittämää puistokäytävää. Hän kantoi pakettia kainalossaan, koko ajan puristellen hansikoituja käsiään. Hesse nousi ja käveli häntä vastaan.

Ostin gobeliinilankoja Konstalle... Kuule... minun on kylmä. Mennään johonkin kahvilaan.

He poikkesivat kahvilaan. Kuukausi sitten he olivat viimeksi istuneet tässä samassa paikassa... Viktoria oli tehnyt asiaa kaupunkiin, ja hänenhän taas oli helppo järjestää matkansa, kun oli käytävä varastojakson esimiestä tapaamassa.

Viktoria kertoo kotioloistaan. Oli taas ollut niin tavattoman pitkä kuukausi. Ikävää ja harmaata oli elämä siellä. Konsta kulki kokouksissa, neuloi seinämattojaan. Oli sentään siunattu asia, että siltä olivat langat loppuneet. Niitä ostamaan hän oli päässyt.

Se on ruvennut viime aikoina vähän vakoilemaan meitä, jutteli Viktoria. Ihmettelee sinun tiheitä käyntejäsi. Mitä vesipitoisuuskokeita niitä alinomaa pitää ottaa?

Hesse oli arvannut sen. Huomiotahan se herätti, kun yhden aseman halkovarastoja hoidettiin niin uskollisesti. Paras oli olla varovainen.

Mutta täällä meitä ei tunne kukaan.

Ehkä ei Viktoriaa, mutta hänet, Hesse Karlssonin, kyllä. Luotettu paikka ei ollut tämäkään.

He keskustelivat siitä, miten parhaiten voisivat nämä kohtauksensa järjestää. Viktorialla oli eräs tuttava, erään rautatien kirjurin rouva, jonka luona he voisivat tavata, sillä aikaa kuin mies oli virassaan. Hän oli jo siitä puhunutkin.

Mutta Hessestä se oli vastenmielistä. Kolmannen henkilön sekaantuminen tällaiseen juttuun oli noloa... varsinkin, jos hän vielä rupesi avustamaan. Tiesikö Viktoria, millä nimellä maailma sellaista naista nimitti?

Kyllä Viktoria sen tiesi ja hän punastui. Mutta eläviin kuviin hän oli luvannut tänä iltana tulla. He olivat jo siitä sopineet. Tietysti Hesse tulisi myös?

Tämä vaikeni. Tuo kolmas henkilö ei ollenkaan miellyttänyt häntä.

Viktoria sanoi: Mutta julkisuudessa se on meille vain eduksi. Minä voin aina sanoa, että kohtasin hänet, ja että sinä liityit sattumalta seuraan.

Olihan siinä jonkun verran järkeä. Hesse lupasi tulla.

Hän vietti iltapäivän rautatienvirkarmiehille varatussa huoneessa aseman lähellä. Hän oli uupunut ja masentunut. Syvä alakuloisuus asui hänen sielussaan. Tunnin toisensa jälkeen hän istui sohvassa, tuijotellen tylsästi eteensä.

Tuntui jollakin tavoin turvallisemmalta istua täällä, hiljaisessa huoneessa — vaikka valmistautuikin luvattomaan kohtaukseen. Tämä odotteleminen täällä ei tuntunut ollenkaan luvattomalta. Se johtui siitä, ettei kukaan nähnyt. Saattoi olla piilosilla omantuntonsa kanssa. — Etköhän tekisi viisaimmin, jos matkustaisit kotiin? Tietenkin minä matkustankin! Olihan junan lähtöön vielä aikaa. Mutta minä tarkoitan (sanoi omatunto) että jättäisit jo nämä... nämä luvattomat kohtaukset. Eihän sellainen sovi kunnialliselle miehelle... Kuka oli sanonut, että hän aikoi mennä... saihan toki levähtää rautatienvirkamiesten omassa huoneessa? Mutta — sitä vartenhan sinä kuitenkin viivyt täällä? — Enpäs viivy... saihan nyt toki oleskella, mietiskellä? Eikö tämä hänen nykyinen tilansa ehkä miettimistä kaivannutkaan? Omatunto vaikeni. Hessen oli onnistunut tehdä se äänettömäksi.

Niin, niin... täällä sai tyyntyä, rauhoittua... kuin koota voimia uutta, tuhoisaa askelta varten. Hesse ei sitä näin selvästi ajatellut; ajatus sipaisi vain tuota lähestyvää kohtausta kuin nukkuvaa, joka ei siitä sipaisusta herännyt. Hiljainen, vähitellen hämärtyvä huone tuntui kuuntelevan häntä. Tuo hämärä oli kuin tehnyt salaliiton hänen kanssaan. Näin... salaa jos voisi aina asian järjestää, ettei kukaan näkisi... seurustella Viktorian kanssa niinkuin ajatusten, omantunnon äänen edes häiritsemättä — silloin olisi mainiota. Ja samalla kun hämärä kuunteli häntä, yhdessä suunnitellen tämän suhteen järjestämistä, se antoi myös anteeksi. Se ikäänkuin pyyhki pois kaiken entisen... nuo luvattomat hyväilyt ja suudelmat. Oh, on täälläkin, tässä huoneessa tehty yhtä ja toista... välistä oikein rietastakin. Sinä olet sentään vielä kunniallinen mies... et ole astunut viimeisen rajan yli. Tihenevä pimeys puheli hänelle, vuodatti voidetta hänen sairaaseen sieluunsa.

Seitsemältä hän oli luvannut mennä, mutta vielä oli tunti aikaa. Sieltä, vastapäätä, kadun toiselta puolen, näkyi kellosepän näyteikkunasta kirkkaasti valaistu suuri kello. Juna Itäsuohon lähtisi puolen tunnin päästä. Hesse mietti, matkustaisiko sillä junalla. Hän nousi vaivalloisesti seisomaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Sieltä nurkasta häämötti matkalaukku, jossa oli Melindan neuloma, ruskea päällys. Matkalaukku kehoitti, päällys kehoitti. Hän ei erottanut sen väriä, mutta hän tiesi, että se oli ruskea, ja että se oli Melindan neuloma. Ja tuo tieto oli tänä hetkenä samaa kuin kehoitus, käsky: pidä kiirettä!

Mutta Hesse seisoi keskellä huonetta voimatta päättää. Kului neljännes tunti, viisi minuuttia yli sen, kymmenen minuuttia. Vielä olisi aikaa juosta asemalle. Mutta Hesse katseli sekuntiviisarin kiertoa, ja nyt hänestä tuntui, että se liikkui tavattoman hitaasti. Oli, kuin olisi kadun toiselta puolen näkyvä kellokin hidastuttanut vauhtiaan, jotta hän ennättäisi. Kaksi minuuttia vielä aikaa. Nyt se jo oli liian myöhäistä. Hesse oli tuskin ehtinyt liikahtaa paikaltaan, kun jo kuului veturin vihellys. Hän katsoi uudelleen kelloa. Oliko todella nuo kaksi minuuttia kulunut noin nopeasti? Kyllä... kello oli jo minuuttia yli puoli seitsemän. Oh, hän vaipui taas sohvaan, jääden hajamielisenä tuijottelemaan eteensä.

Seitsemältä hän lähti. Ulkona satoi lunta. Suuria »akanpaloja» putoili taivaalta, kookkaita kuin kymmenenpennin rahat. Ne leijailivat hiljaa alaspäin, keinahdellen, kallahdellen kuin untuvahöytyvät. Pitkien, näkymättömien rihmojen kaltaisina, — rihmojen, joissa epäsäännöllisten välimatkojen päässä oli aina tuollainen valkoinen höytyvä, ne riippuivat sysimustalta taivaalta, laskeuten alaspäin verkkaan ja tasaisesti, kimallellen kauniisti sähkövalojen loisteessa. Kadun musta asfalttipinta nielaisi ne sisäänsä sitä mukaa kuin ne putoilivat. Se pysyi yhtä mustana, yhtä märkänä ja kiiltävänä. Mutta ihmisten hartioilla ja päähineitten päällä nuo avaruuden lumiperhoset saivat hetkisen levähtää ennen kuolemaansa...

Teatterin eteisessä oli tungos. »Jaipurin maharadjan lempivaimo» houkutteli vaasalaisia ilmeisen väkevästi. Hesse liittyi lippujonon loppupäähän, tarkastellen ympäristöään. Joku tuttu näkyi joukossa, ja hän nyökäytti päätään. Mutta Viktoriaa ja tämän ystävätärtä hän ei huomannut missään.

Jono solui eteenpäin, ja hän läheni lippuluukkua. Hänestä tuntui, että tuosta... tuon messinkiristikkoisen luukun aukosta hän lunastaisi itselleen pääsylipun kadotukseen. Mutta se ei nyt vaivannut häntä. Oli vain niin suloista painua sinne... tuhota itsensä lopullisesti. Ei syyttänyt omatunto, ei muistunut mieleen koti — kaikki oli yhdentekevää.

Hän sai lipun ja liittyi toiseen jonoon, joka odotteli ovien aukaisemista. Pian se tapahtuikin, ja Hesse seisoi kynnyksellä.

Siellä, ovesta hiukan oikealla, takimmaisissa penkeissä istui Viktoria ja antoi hänelle merkkejä.

Kuin sattumalta oli siinä tyhjä paikka Viktorian vieressä. Hesse istahti siihen... Viktoria esitti ystävättärensä. Siinä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin, sillä katsomo pimeni ja esitys alkoi.

Intialainen ruhtinas, huvimatkalla Euroopassa, kohtaa eräänä päivänä nuoren tytön, johon rakastuu. He tapaavat toisiaan monta kertaa mitä erilaatuisimmissa paikoissa, ja vihdoin tyttö suostuu seuraamaan ruhtinasta Intiaan.

Hesse istui alakuloisena. Nyt häntä melkein hävetti. Hänen mieleensä muistui muuan lapsuudenaikainen tapaus kelkkamäestä. Yhtä noloksi kuin kaksitoista vuotias tunsi olonsa _tuollaisen_ tapahtuman vuoksi, tunsi kolmenkymmenen vanha, naimisissa oleva mies _tällaisessa_ tilanteessa. Silloin olivat ryvettyneet vain housut, mutta nyt tahraantui maine ja mitä kiusallisimmalla tavalla. Ensi väliajalla odotti Hesse, että kaikki olisivat kääntyneet häntä katsomaan ja osoittamaan sormellaan.

Mutta kun lamput sammuivat, ja hän tunsi turvallisen pimeyden uudelleen ympäröivän itseään, hän teki saman havainnon kuin äsken rautatienvirkamiesten huoneessa. Tämäkin pimeys liittoutui hänen kanssaan omantunnon ääntä vaimentamaan ja mieltä rauhoittamaan. Hän tunsi Viktorian käden etsivän omaansa ja hän tarttui siihen rohkeasti. Puristus seurasi toistaan, sitä mukaa kuin filmiesitys jatkui... vuoroin tulisemmin, vuoroin laimeammin. Mutta kun Jaipurin maharadja perille päästyään sulki rakastettunsa syliinsä ja toivotti tervetulleeksi valtakuntaansa, silloin pusertautui Viktorian käsi Hessen käteen, niin että nivelet ruskuivat. Hän oli lempivaimo, ja Hesse Karlsson oli Jaipurin maharadja.

Seuraavalla väliajalla Hesse katseli jo rohkeasti ympärilleen. Hän oli vaientanut omantuntonsa äänen. Hitto... kuka häntä saattaisi epäillä... vaaran tullen he voisivat tekeytyä toisilleen tuntemattomiksi tai tunnustaa sattumalta joutuneensa vierekkäin istumaan. Ja sitäpaitsi: Olihan Viktorian ystävätär läsnä. Tämä toimitti »förkkelin» virkaa ihan yhtä viattomat! kuin jokin opettaja kouluaikuisissa tanssiaisissa.

Mutta nyt tuli jännittävä osa. Maharadjan pääpuoliso makasi kuolemaisillaan. Hän oli saanut tiedon lempivaimon tulosta. Intohimoisen kiihkeästi, silmissä koston uhka hän viimeisillä voimillaan kohottautuu katsomaan, miltä tuo uusi tulokas näyttää. Haaremin ikkunasta näkyvät hänen kuolonkalpeat kasvonsa, ja se katse, jonka hän tuohon haaremin eteishallissa käyskentelevään nuoreen naiseen luo, ennustaa tuhoa.

Taas syttyivät lamput. Mutta nyt ei Hesse enää ole yhtä rohkea kuin edellisellä väliajalla. Hän etsii katseillaan vaimoaan. Hänestä tuntuu, että Melinda saattaisi hengessään siirtyä tänne... tähän valaistuun teatterisaliin, osoittaa häntä sormellaan ja huutaa: Katsokaa... tuolla istuu minun mieheni toisen naisen kanssa! Hän säpsähtää, kun eräs edessä istuva nainen äkkiä käännähtää taaksepäin ja hetkisen tuijottaa häneen... Hän on niin hämmästyttävästi Melindan näköinen... samanlainen hattukin. Ja kasvot kalpeat kuin maharadjan pääpuolisolla. Hesse vie käden kasvoilleen ja herää siihen, että näytös jälleen jatkuu.

Jos äskeinen osa oli ollut jännittävä, niin tämä oli vielä jännittävämpi. Maharadjan pääpuoliso on päättänyt kostaa. Kuolemaisillaan ollen hän lahjoo erään orjattaren surmaamaan lempivaimon. Suunnitelma pannaan toimeen sangen taitavasti. Haaremin eteishallin porraskaiteella on kukkaruukkuja. Erääseen niistä kätkee orjatar myrkyllisen käärmeen. Se vajoaa sinne kukkien sekaan, ja katsoja panee merkille tuon tuhoatuottavan ruukun.

Lempivaimon on tapana käyskennellä noilla portailla ja hyväillä kukkia. Hän upottaa kasvonsa niiden sekaan, hengittäen niiden huumaavaa tuoksua. Kun hän lähestyy tuota turman ruukkua, on katsomo pelon ja odotuksen vallassa. Viktoria pusertaa Hessen kättä kuin kuoleman hädässä, ja tämä vastaa hänen puserrukseensa. Nyt... nyt... lempivaimo on siinä aivan kohdalla! Hän kumartuu jo kukkia kohti. Katsojat pidättävät hengitystään. Viktorian käsi laukee otteestaan, ja Hessekin on kalpea. Tuossahan kohta ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo. Tulisiko kosto ja rangaistus — vai vieläkö annettaisiin armon aikaa? Lempivaimon kasvot lähenevät ruukkua, mutta yht'äkkiä hän suoristautuu ja nousee seuraavalle askelmalle. Käärmeen pää vain vilahtaa kukkien keskeltä valmiina iskemään, mutta lempivaimo on jo poissa sen ulottuvilta.

Taas syttyvät lamput, ja vilkas puheensorina täyttää katsomon. De va' närä! kuulee Hesse erään vanhan harmaapäisen herran huutavan kuurolle kumppanilleen. Hän on ihan kalpea ja hengästynyt. Nostaen silmänsä Viktoriaan hän huomaa, että tämä kylpee kyynelissään. Minkävuoksi hän itki? Kyllä Hesse sen arvasi. Viktoria tuntee samaa kuin hänkin: hänkin oli odottanut katastroofia, jota kuitenkaan ei ollut tullut.

Kun Hesse aamuyöstä laskeutuu junasta Itäsuon asemalla, on hänen sydämensä autio ja tyhjä. Kaikki valot ovat sammuneet; ei minkäänlaista toivoa näy.

On olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko jatkaa ja kohdata tuho, lopullinen, peruuttamaton — tai lopettaa, nyt kun vielä oli viimeinen tilaisuus. Hän rakastaa Viktoriaa epätoivoisesti, mutta sittenkin... sittenkin — jos hän ei aikonut hukkua, oli tehtävä jyrkkä päätös.

Ravintolarakennus hänen edessään on pimeä. Ei yhtään valoa näy. Hänen mieleensä muistuu eräs toinen ilta, jolloin hän Kiikasta palatessaan oli pysähtynyt kotikaupunkinsa hautuumaan puoleiselle ylikäytävälle ja toivottomana katsellut asemalle päin. Asemarakennuksen korkeat, verhottomat ikkunat olivat katselleet autiota ratapihaa kuin avosokean silmät. Nuo ravintolarakennuksen ikkunat olivat kuin pimeässä vaanivan pedon... niin mustat ja kiiltävät, että selkäpiitä karmi.

Silloin oli ollut kesä, ja nyt oli myöhäinen syksy.

Tavarajuna, jolla hän oli tullut, oli jäänyt siihen... kolmannelle raiteelle... pitkä rivi mustia umpivaunuja... sen näköisiä kuin kätkisi jokainen mistä jonkin uhkaavan salaisuuden.

Hesse lähti kiireesti astumaan kuin olisi paennut jotakin.