XI.

Hesse Karlsson on jälleen virassaan. Hän puuhaa nyt entistä innokkaammin. Hänestä on tullut huomattu mies, johon »yläilmoistakin» — rautatiehallituksen taholta kiinnitetään tavallista suurempaa huomiota. Toverit viittailevat, että hänet mahdollisesti siirrettäisiin pääkaupunkiin rautateiden puutavarakonttoriin.

Mikä on tämän muutoksen aikaansaanut? Tähän saakka hänestä ei oltu välitetty enempää kuin muistakaan.

Hesse Karlsson on tehnyt keksinnön. Hän on keksinyt uuden aumaamistavan.

Itse asiassa se nyt ei merkinnyt niin suurta — keksintö nimittäin. Sen vuoksi ei hänen nimeään tultaisi mainitsemaan Morsen ja Stephensonin rinnalla. Mutta osoittihan se joka tapauksessa harrastusta ammattiinsa, ja sellainen harrastus huomattiin aina korkeammissa paikoissa.

Minkälainen oli sitten tämä keksintö?

Se, joka tämän uuden aumalaitteen ensi kerran näki, ei pitänyt sitä suinkaan minään merkillisenä. Se ei hämmästyttänyt outoudellaan. Tavallisen, pitkän ladon muotoinen auma, jonka jokaisessa nurkassa oli neljä metriä korkeat pilarit, ladottu kahden metrin pituisista haloista — aivan samanlaiset kuin ne, joita käytettiin yksinkertaisen pinon päissä. »Kivijalan» muodosti neljätoista auman pituussuuntaa vasten poikittaista pinoa, jotka seisoivat puolen metrin etäisyydellä toisistaan. Näiden päälle oli taas ladottu kuusi kahden metrin korkuista pinoa auman pituussuuntaan, samanlaisilla ristikkopäillä kuin alakerran kivijalkapinot. Katto oli tavallisen rakennuksen katon kaltainen, tehty laudoista, ja vinttikerroksessa kulki neljätoista kolmion muotoista pinoa samalla kohtaa ja samansuuntaisesti kuin kivijalan pinotkin. Näin syntyi monta ilmakanavaa — kaikkiaan kahdeksantoista, ja saatiin aikaan veto, niin että ilmavirrat leikkasivat toisiaan kohtisuoraan. Kun katto oli tiivis — se oli sateenkin vuoksi välttämätöntä — oli veto sitä tehokkaampi.

Hesse oli monien yritysten jälkeen saanut varastojakson esimiehen innostumaan kokeiluun, ja nyt oli auma eli »Karlssonin kirkko» — niinkuin sitä leikillä kutsuttiin — koko kesän seisonut veturitallin takana. Hesse oli säännöllisten väliaikojen perästä ottanut vesipitoisuuskokeet ja tullut vallan ilahduttaviin tuloksiin. Puut kuivuivat aivan erinomaisesti.

Auma oli valokuvattu jo moneen kertaan. Siitä oli kirjoitettu ammattilehtiin. Olipa eräs pääkaupunginkin lehti maininnut keksinnöstä. Nyt odotettiin asiantuntijoita Helsingistä antamaan lausuntoaan. Puutavarakonttorin esimiehen, Helsingin varastonhoitajan ja muutamien eteläisten varastojaksojen halkokirjurien piti saapua oikein paikan päällä todetakseen tämän keksinnön.

Hesse on asemalla herroja vastassa, virkalakki päässä. Hän on säteilevän iloinen. Koko Itäsuon yhteiskunta tietää, mikä mies hän on. Talonpojat nostavat hänelle lakkia kohteliaasti, ja itse Dammertkin taputtelee olkapäälle.

No... tämä on nyt sinun päiväsi, lausuu hän hyväntuulisesti. Keitä kaikkia sieltä tulee?

Hesse selitti. Ne ja ne olivat aikeissa tulla.

Kunhan ei olisi itse »ukkokin» matkassa.

»Ukko» oli rautatiehallituksen kaikkivaltias päätirehtööri.

Ei ole tullut mitään ilmoitusta.

Se saattaa joskus saapua ilmoittamattakin... se on sellainen.

Sieltä tulla porhalsikin jo juna. Mitä? Viimeisenä oli päätirehtöörin vaunu.

Varastojakson esimies, joka oli aikaisemmin saapunut, juoksi asemalle. Dammert otti juhlallisen asennon. Tällaisina päivinä hän tuotti kunniaa vanhalle opistolleen.

Tulihan sieltä päätirehtööri, tuli kuin tulikin. Pitkä, juhlallisen näköinen herra nostaa vaununportailta lakkiaan, vastaanottajien tehdessä kunniaa.

Sillä aikaa kuin herrat laskeutuivat alas, viittoi Dammert kuin hengen hädässä asemarakennuksen ikkunoihin, joissa näkyy uteliaita päitä. Eivätkö ne sen pöllöt älynneet tulla vastaanottamaan!

Hyvää päivää!

Tervetuloa, herra valtioneuvos!

Herrat kättelevät toisiaan, ja siihen hätään ehtivät jo toisetkin virkamiehet asemarakennuksesta. Krank on hengästynyt. Hän suhahtaa Hessen korvaan: Kyllä sinulle nyt on tapahtunut suuri kunnia, kun itse »ukkokin» on saapunut sinun kirkkosi vihkiäisiin.

Tottahan »piispan» pitää olla tällaisina päivinä läsnä, lausuu valtioneuvos hymyillen, ojentaen Hesselle kätensä. Hän oli kuullut Krankin huomautuksen.

Vai tässä se nyt on itse keksijä. Jaa, jaa... sitä pitää yrittää joka alalla.

Krank seisoo kalpeana toisten selän takana. Mutta valtioneuvos vetää hänet esiin, lyö olkapäälle ja tokaisee: No, mitä se vaakunatieteilijä tietää? Teillä on täällä Itäsuossa oppinutta väkeä, lisää hän kääntyen Dammertin puoleen ja hymyillen ystävällisesti.

Hemming on loistava nähdä. Hänen sileäksiajellut kasvonsa paistavat kuin aurinko. Sulkien Hessen syliinsä hän pusertaa ja taputtelee tätä eikä tahdo laskea irti.

Terve, terve, pitkästä aikaa! Mitäs minä ennen aina sanoin: sillä pojalla on vielä fortuna matkassaan. Muistatko?

Kyllähän Hesse sen muisti — vaikka tuo sana oli lausuttukin toisessa yhteydessä. Roomalaisen filologian professorihan hänestä piti tulla. Mutta hyvä näinkin, hyvä. Hän ei enää kapinoinut.

Hän oli liikutettu Hemmingin ylenpalttisesta ystävällisyydestä.

Lähdettiin aumaa tarkastamaan. Valtioneuvos asemapäällikön kanssa kulki edellä. Hesse oli liittynyt virkatovereihinsa, jotka olivat saaneet määräyksen saapua tänne. Mutta hän ei ehtinyt kauan heidän kanssaan keskustella, kun Hemming jo huusi hänet luokseen.

Tule tänne, Karlsson, minun kainalooni! Meillä on paljon juttelemista.

Ja hän tarttui Hesseä käsipuolesta, ja niin he astelivat käsikoukussa kuin vanhat, rakkaat toverit.

Minullakin on nyt hiukan väljempää, kun pääsin Helsinkiin, puheli Hemming, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Mutta tiedätkö — minä kaipaan takaisin sinne pohjoiseen... sitä hiljaista katua, jonka varrella niin monta vuotta asuin. (Hän silmäsi taivaalle, jossa näkyi pitkiä tuulenkynsiä, jokainen osoittaen sitä ilmansuuntaa kohti, josta hän niin kaihoten puhui.) — Sinne näkyi _Cassiopaeakin_ niin hyvin, aivan omalle portille. Nyt täytyy minun mennä puistoon sitä katsomaan, siellä eivät rakennukset kaihda. Mutta ei se enää vilkuta minulle samalla tavalla kuin ennen — nyt kun taloudellinen puoli on parantunut. Mutta sittenkin vaihtaisin melkein virkoja Tepon kanssa, jos se kävisi päinsä. Olen kirjoittanut hänelle ja kysynyt: Tiedätkö, mitä _Cassiopaea_ nyt minulle vilkuttaa? _Waihda wirkoja!_ Mutta Teppo vastaa: Täällä se vilkuttaa toisin: _Wekseli Waasan Pankissa!_ (Hän nauroi iloisesti kuin koulupoika.) Niin... melkeinpä ottaisin takaisin nuo vekselitkin, jos vain pääsisin sinne. Mutta eihän se käy.

Hemming huokasi. Hän näytti rasittuneelta.

Minulla on hengenahdistus, astma... sydän ei ole enää kunnossa. Helsingin ilma ei ole minulle terveellistä. Mutta siellä pohjoisessa — muistatko? — ne paukkuvat pakkaset — oiih! — ilma niin kepeää ja helppoa hengittää! Siellä ei tuntunut vielä tätä vaivaa. Nyt se ahdistaa toisinaan hirveästi.

He kulkivat hetken vaieten. Sitten Hemming yht'äkkiä virkkoi: Olen monesti muistellut sitä kesää, jolloin palvelimme yhdessä. Olit vielä koulupoika silloin, mutta hupainen kesä se oli. Muistatko?

Kyllähän Hesse sen muisti. He olivat usein laulaneet työnsä lomassa, kun piti ajatuksia lepuuttaa.

Niin... se Tennberg... se oli verraton mies!

Mellan England och Skottland, där seglade en brigg...

Muistatko?

Ja Hemming rupesi hyräilemään tuon vanhan, tutun laulun säveltä, lyöden kädellään tahtia. Mutta sitten hän yht'äkkiä muuttui vakavaksi: On toisinaan niin ikävä vanhoja tovereita, etten osaa sanoa. Siellä pääkaupungissa on kaikki outoa. Ei siihen tahdo mitenkään tottua. Virkatoverit ovat kelpo miehiä, mutta näin vanhana on vaikea solmia uusia ystävyysliittoja. Se entinen varastokonttori oli sentään maailman paras paikka!

Hesse kertoi piakkoin aikovansa lähteä kotikaupungissa käymään. Hän oli ollut sieltä poissa kohta seitsemäntoista vuotta.

Hemming pysähtyi ja tarttui Hesseä rintapielistä: No, olet sinäkin! Et koko aikana ole kertaakaan käynyt? Täällä vain olet ollut? Kuule, se on melkein kuolemansynti!

Hessen piti nauraa toisen vakavalle naamalle. Hän sanoi: Niin... nämä halot eivät ole laskeneet.

Hän osoitti pitkiä pinoja, joita seisoi kymmenittäin veturitallin kupeella.

Hemming veti hänet jälleen mukaansa: Jaa-a... mutta sittenkin, rakas veli, sittenkin! Kotikaupungissa käynnit kuuluvat neljänteen käskyyn, vaikk'ei Luther — mikäli minä muistan — niistä mitään puhukaan. Mutta ne ovat vanhempien kunnioittamista myös... kaikki mikä kuuluu lapsuuteen, syntymäpaikkaan, kotiseutuun. Ja siellähän sinun isäsi vielä takoo — ota se huomioon.

Siellähän se isäukko vielä työskenteli vanhassa paikassaan.

Hemming innostui: Kuule, se on erinomainen suksien tervaaja! Minun on täytynyt Helsingistä pitäen lähettää sille sukseni. Ei sieltä löydy kunnollista paahtajaa. Eikähän siellä kunnolla voi hiihtääkään. Siellä sinun kotikaupungissasi hiihdettiin kaduillakin.

Niinhän se oli. Olihan isä-ukko kirjoittanut, että Hemming se lähetti suksensa hänelle.

Sieltä näkyi jo aumalaitos. Hemming viittasi kädellään: Tuollako se on?

Siellähän se oli.

Se on muhkea... sakrament! No, totta vie... sinulla ei ole pää puusta, vaikka oletkin Puu-Karlsson.

Ja Hemming nauroi makeasti sutkaukselleen.

Aumaa tarkastettiin. Herrat kiersivät juhlallisesti sen ympäri, koputtelivat kepeillään ja arvostelivat. Puutavarakonttorin esimies tunkeutui ilmakanaviin, katseli ja nuuski. Veti esiin halon, yhden sieltä, toisen täältä, kiskaisi kuoren pois koivusta, nuuski uudelleen, koputellen samalla puun pintaa.

Tjah... ei tunnu sitä tavallista mätäkoivun hajua. Kuivia ovat. Eikä näy sieniäkään päissä.

Valtioneuvos tiedusti, millaisina puut oli aumattu.

Puolikuivina, niinkuin tavallisesti.

Tjah! sihautti hänkin. Sehän taitaa olla erinomainen laitos.

Halkotemppeli! nauroi Dammert. Tiedättekö, herra valtioneuvos... tätä kutsutaan täällä »Karlssonin kirkoksi».

Herrat nauroivat.

Niin, niin... aina niitä pilkkakirveitä löytyy, kun joku ensin tekee keksinnön, puheli päätirehtööri. Mutta — mitäs he sanovat, jos Amerikka lainaa meiltä tämän aumamallin — Amerikka ja Kanada? Suomi edelläkävijämaana yksin puiden pinoamisessakin!

Mikäpä siinä. — Kyllähän oikealle asialle aina osattiin arvo antaa.

Onko teillä tarkka kirjanpito tämän auman vesipitoisuuskokeista? kysyi puutavarakonttorin esimies Hesseltä.

Kyllä, ne olivat hänen konttorissaan. Jos herrat suvaitsivat, niin niitä sopi siellä tarkastaa.

Hyvä. Ne tarkastettaisiin luonnollisesti.

Lähdettiin paluumatkalle. Taivaalla ajelehtivat tuulenkynnet olivat venymistään venyneet. Nyt tohahteli pinojen välissä ja veturitallin nurkissa. Hetken päästä ropisi sade kuin saavista kaataen, sellaisella voimalla, sellaisten tuulenpuuskien saattamana, että herrat katsoivat parhaaksi puikkia auman ilmakäytävään.

Siellä he seisoivat rivissä, kahdeksan miestä, suloisessa sovinnossa. Rankkasade oli tehnyt rautatiehallituksen päätirehtööristäkin vain tavallisen ihmisen, joka ei halunnut kastua. He juttelivat iloisesti, katsellen kuinka sade valui virtanaan auman räystäitä alas.

Hemming huomautti: Pitäisi laittaa vielä kattorännit, niin sittenhän tämä olisi valmis.

Ja savupiippu katolle, veisteli Dammert.

Ja lasiovet ilmakäytävän päihin.

Ja pitkä penkki, jotta voisi istua.

Ja ravintola toiseen päähän!

He nauroivat kuin koulupojat, oikein kikattivat. Valtioneuvos kysyi Hesseltä, uskaltaisiko täällä polttaa yhden savukkeen, hyvin varovaisesti.

Kiellettyhän se oli, mutta jos nyt herra valtioneuvos kuitenkin polttaisi. Olihan heitä tässä monta miestä katsomassa, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi.

Ja todistamassa, jos tulisi tulipalo.

Taas naurettiin, ja valtioneuvos sytytti. Hemming halusi seurata esimerkkiä, mutta puutavarakonttorin esimies vastusti: yksi polttaa kerrallaan ja toiset katsovat perään. Miehissä sammutettaisiin savuke ja haudattaisiin maahan.

Hyvä. Siis herra valtioneuvos aloitti. Toiset asettuivat selin ilmakanavan suihin päin, ettei tuuli päässyt häiritsemään tupakoitsijaa. He tukkesivat käytävän niin täydellisesti, ettei kyventäkään lennähtänyt ilmaan. Hemming oli työntänyt päänsä virkaveljensä ja Hessen pään väliin ja ahmi nyt hyvältä tuoksuvaa tupakan savua.

Tästähän me saamme kaikki, sanoi hän nauraen. Ei tarvitse meidän polttaakaan.

Valtioneuvos naureskeli: Tämä muistuttaa niin elävästi kouluaikaa, jolloin poltettiin varkain.

Varkainhan nytkin poltettiin, huomautti Hemming.

Niinpä niin... luvattomissa he olivat. Jos tämä Karlsson tahtoisi heidät ilmiantaa, he saisivat sakkoa.

Eräs halkokirjureista virkkoi: Mutta Karlssonhan itse antoi luvan.

Siis hän oli pääsyyllinen.

He purskahtivat jälleen raikuvaan nauruun. Merkillistä, kuinka aikaihminenkin toisinaan voi vähästä iloita. Tässä oli heitä kahdeksan rautatien herraa, itse päätirehtööri mukana, ja he ilakoivat kuin vallattomat vekarat. Mistä se johtui?

Tämä sade ja tämä erikoinen pakopaikka. Ne riisuivat heiltä heidän virka-arvonsa.

No, nyt oli savuke lopussa, ja valtioneuvos sammutti sen huolellisesti. Sitten se haudattiin käytävän pohjalle, ja jokainen tallasi paikkaa kuin todistukseksi, että olivat olleet mukana yhteisessä rikoksessa, josta ei hiiskuttaisi kenellekään.

Mutta he eivät olleet ottaneet huomioon, että savu, nyt sateen lakattua ja ilman tyynnyttyä, leijaili molemmista käytävän suista ulos. Veturitallin vahti Kerppola sattui kulkemaan ohi ja huomasi sen. Hän kuuli naurua aumasta ja päätti yllättää pahantekijät itse työssä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä hänen apajassaan oli.

Vai täällä te perkeleet tupakoitte, ja Puu-Kaalsonni on nimenomaan kieltänyt! Ulos joka sorkka!

Fiuu! Herrat pyrähtivät vastakkaiselta puolen ulos ja lähtivät juoksuun. Tämä viimeinen näytös heitä vasta huvitti. Valtioneuvos harppasi minkä koivista lähti. Taisi olla ensimmäinen kerta Suomen valtionrautateiden historiassa, jolloin päätirehtööri juoksi pakoon tallivahtia. Onneksi oli auman päässä niin paljon tavallisia pinoja, että he niiden suojassa pääsivät onnellisesti talliin. Siellä he jälleen ryhdistäytyivät, vaikka Hemming läähättikin kuin loppuunajettu hevonen.

Sakrament! Olimmepa joutua kiikkiin! puuskutti hän ruotsiksi. Mahtoiko se tuntea meitä?

Tuskin.

Hesse meni tallin ovelta katsomaan, Sieltä harppasikin jo Kerppola tallia kohti ihan punaisena kasvoiltaan. Hän huomasi Hessen ja nosti lakkia.

Hesse: No, mitä se Kerppola juoksee?

Kerppola: Kun tuolla oli muutamia heittiöitä tupakoimassa ja pääsivät karkuun.

Hesse: Missä?

Kerppola: No, tuolla uudessa aumassa! Ja päätirehtööriä odotetaan tulevaksi. Helkkari, jos olisivat polttaneet ilmaan koko hökötyksen, ennenkuin se olisi tarkastettu.

Hemming supatti valtioneuvoksen korvaan: Tai heti välittömästi tarkastuksen jälkeen.

Nyt huomasi Kerppola toisetkin herrat. Hän ei enää uskaltanut panna lakkia päähänsä, vaan seisoi hämillään ja kumarrellen vieraiden edessä.

Valtioneuvos astui hänen luokseen: Tekö olette tallivahti?

Niin.

Hyvä on. Olen kuullut, mitä olette kertonut. Olette hyvin täyttänyt velvollisuutenne. Pidän teidät muistissani.

Kerppola, jonkun verran yksinkertainen ja likinäköinen äijä, oli ihmeissään. Tuota... kuka se oli tämä herra?

Hesse selitti.

Vai itte päätirehtööri! Tuota... niitä oli täällä Itäsuossakin kaikenkaltaisia luffareita, jotka maleksivat pitkin rautatien aluetta ja tupakoivat kielletyissä paikoissa. Niinkuin äskenkin tuolla uuvessa aumassa.

Valtioneuvos: Näittekö, montako niitä oli?

Kerppola: En tarkalleen, kun ilmakäytävä on niin pitkä. Mutta yksi ainakin oli pitkä roikale.

Hemming iski toisille silmää. Herrojen oli vaikea pysyä vakavina.

Hyvä! Saatte tuosta vähän tupakkarahaa. Mutta älkää tupakoiko aumassa.

Kerppola huitaisi kättään: Enhän minä... johan nyt, hui hai! Suur kiitosta vain, herra päätirehtööri!

He lähtivät, ja ulkona halkopinojen välissä pääsi ilo valloilleen. Valtioneuvos virkkoi: Ensi kertaa elämässä on minua vasten kasvoja sanottu »pitkäksi roikaleeksi». Ja ihmeellisintä vain on, että minun täytyy myöntää sanojan olleen oikeassa.

Hohhoo, hehhee, hahhaa! Tallin edusta kaikui herrojen naurusta.

No niin, no niin... kaikkea sitä sattui! Olipas se! Mutta kukaan älköön hiiskuko tästä mitään.

Eipä tietysti — se oli selvä. Vaikka jokainen odotti sopivaa tilaisuutta päästäkseen siitä kertomaan.

Poikettiin Hessen konttoriin. Siellä tarkastettiin kirjanpito. Hesse oli pitänyt tarkan päiväkirjan. Herrat katselivat numeroita, vertailivat ja arvostelivat. Päät yhdessä he olivat painuneet papereihin, aivan kuin olisivat tutkineet uuden, vastalöydetyn maan karttaa.

Puutavarakonttorin esimies virkkoi: Kyllä se on merkillistä! Kuivamisprosentti melkein suurempi kuin tavallisissa aumoissa. Sapperment! Se on tietysti moninkertainen veto, joka sen saa aikaan.

Siitähän se tietysti riippui.

Tjah! Kyllä tämä otetaan käytäntöön, ihan varmasti. Nuoret miehet, ottakaapa oppia, kääntykää tämän aumaamistieteen professorin puoleen neuvoja saadaksenne. Hän selittää.

Ja taputellen halkokirjureita olkapäälle päätirehtööri hymyili lempeään, isälliseen tapaansa.

Joulukuussa sai Hesse kirjeen Kanadasta. Siinä eräs suuren puutavarayhtiön johtaja pyysi häneltä uuden auman piirustuksia ja valokuvia. Hän oli sattumalta saanut käsiinsä erään ruotsinkielisen aikakauskirjan, jossa oli ollut mainitun auman kuva. Heillä oli Kanadassa vaivattu paljon päätä uusilla — aumalaitteilla. Mutta mahdollisuudethan olivat niin kovin pienet, halon muodosta johtuen. Nyt hän halusi ottaa käytäntöön Hesse Karlssonin keksimän auman, sillä heillä hakattiin vuosittain suunnattomat määrät polttopuita.

Hesse lähetti. Jonkun ajan kuluttua hän sai samalta henkilöltä englanninkielisen metsätieteellisen aikakauskirjan numeron, joka sisälsi laajan artikkelin hänen keksinnöstään. Hänen nimensä vain oli muuttunut »Karsoniksi». Kirjoituksessa tehtiin selkoa uudesta keksinnöstä ja ylistettiin sen tekijää, jota muuten kiitettiin monivuotisista tieteellisistä töistä juuri metsäopin alalla.

Hesse nauroi. Hän meni Melindan luo ruokasaliin ja näytti artikkelia.

Kanadassa minusta on tehty tiedemies... ajattelepas! Kaikkea ne keksivät.

Mutta käytännöllinen Melinda huomautti: Sinun olisi pitänyt vaatia dollareita sieltä. Nyt olet antanut piirustukset ja kuvat ilmaiseksi.

Hesse kynsi päätään: Olisivatkohan nuo mahtaneet antaa?

Miksei...ihan varmasti.

Mitä tyhjiä... vai vielä tässä dollareita! Ilmankin nostetaan miestä pilviin. Etkö ole huomannut, että minusta on tullut merkkihenkilö? Dammertkin on esittänyt lähempää tuttavuutta. Ajattelepas... se kuuluu olevan harvinainen tapaus — aivan niinkuin tämä minun aumajuttunikin. Vai dollareita! Kissa!

Ja Hesse puristi vaimoaan hellästi niskasta aivan kuin opettaja oppilasta, joka on antanut väärän vastauksen.

Mutta silloin sieppasi Melinda häntä kaulasta, taivutti puoleensa ja suuteli tulisesti.

Rakas Puu-Kaalsonnini! Minähän olen sanonut, että näissä käytännöllisen elämän asioissa sinulla on puusta pää!