IV.

Kahdet häät samalla viikolla — Hahnin ja Hesse Karlssonin. Kaunis Katri oli päässyt rouvaksi — oikein aatelisrouvaksi. Karin von Hahn — hm — ja perillinenkin oli jo valmis.

Hesse ei ollut yhtä pitkällä. Hänellä oli vasta vaimo, Melinda — Melinda Kontsas. Muurari oli murahtanut suostumuksensa... eihän siitä muuhunkaan... tytöstä, vaikka oli kouluja käynyt ja soitteli pianoa. Mutta — saipahan hyvän miehen ja se oli sentään — tiemmä — hyvä asia.

He asuivat naapurissa, ja heillä oli keittiö ja kamari. Ennättipähän suurentaa huoneustoa, kun väkeä karttui. Ne huolet olivat vielä tulevaisuudessa.

Somaa tuollainen yhteiselämä, kun oli jalka oman pöydän alla. Melinda hääri hellan ääressä uudenuutukainen keittiöesiliina vyöllä, posket punaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli hermostunut. Hesse oli osoittautunut hyvin vaativaiseksi, melkein pikkumaisen tarkaksi. Kaiken piti olla kohdallaan, täsmälleen... ihan prikulleen. Ja sitä oli toisinaan ihan mahdoton täyttää.

Hän moitiskeli ruokia, oli kärsimätön, ei suvainnut vastaväitteitä. Melindan olisi pitänyt kysyä neuvoa rouva Jusslénilta. Hän oli tottunut ruoanlaittoon.

Melinda kiivastui: Mikset nainut häntä?

Kas, kas... tämä alkoi hiukan epäsointuisesti! Kyynelet esillä jo ensi päivinä. En minä niin pahaa tarkoittanut... älä nyt turhia! Se kun minä vain muuten... Niin — muuten... mutta se juuri... tuo alituinen muistutteleminen hermostutti nuorta rouvaa.

Hesse sai hyvän syyn tutkia itseään. Pitkillä virkamatkoilla siihen oli aikaa. Missä oli vika? Oliko hän tehnyt huonon naimiskaupan? Eikö mitä... Melinda oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin... parempikin. Häntä nyt ei voinut verratakaan esim. rouva Hahniin. Mutta — mistä sitten johtui tämä alituinen epäsopu? »Epäsopu» — oliko se oikea sana? Stop! Eipä menty liika pitkälle. Sakta i backarna! Niin... tämä pieni, pieni — dissonanssi. Eikö hän rakastanut? Hei... kaikkea mies ajattelikin! Tottahan nyt toki. Vasta kaksi kuukautta ollut naimisissa ja tuollaisia mietti. Ja niin rakastunut kuin hän oli ollut kihloissa ollessaan.

Ei — siinä ei ollut vikaa. Se johto ainakin oli kunnossa. Mutta — missä sitten oli vika? Erilaiset luonteet? Niin — kieltämättä heillä oli kovin erilaiset luonteet. Melinda oli suljettu, umpimielinen... saattoi olla puhumatta kokonaisen päivän. Siihen ei kärsinyt heittää ajattelematonta sanaa. Se synnytti heti paikalla kiistan.

Hän päätti malttaa mielensä, opetella hillitsemään itseään. Mies se oli hänkin — näykäisi kuin särjensintti, kun vain vähänkin oli syötistä hajua. Eipä tehdä enää niin. Odotetaan isompaa annosta. Sitten — jos niin tarvitaan — sitten. Mutta eipä oteta aloitetta — odotetaan ja katsotaan. Ja sillä aikaa maltetaan mieli.

Ja Hesse palasi virkamatkalta säteilevän hyvällä tuulella. Hän suuteli vaimoaan, nimitteli tätä kaiken maailman lempinimillä. Eikä niitä suinkaan ollut vähän. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, hän keksi itse, jos ei muuten käsille tarjoutunut.

Ja tekaisipa hän runo värssynkin, kun sille päälle sattui. Hän laski veturien puulappuja (hän työskenteli toisinaan kotonaankin). Olikin polttoaineraporttien lähetysaika käsissä. Melindan piti välttämättä päästä hänen polvelleen istumaan. No kävihän se — mikäs ettei... taisivat vain laskut mennä hiukan sekaisin. Puulappujen lukuun tulivat helposti suudelmatkin. Eikä mitä ollut vähän. Väärää tilastoa... statistiikkaa. Oh, miten proosallinen sana keskellä suloista kuhertelua! Hesse rupesi kiikuttelemaan rouvaansa polvellaan ja hyräilemään.

Hehhee! Näin avioliiton alkuaikoina sitä oltiin vähän lapsekkaita kumpikin — mies ja vaimo. Vaikka mies siinä joutui hassumpaan valoon — mistä lie johtunutkin. Hesse ei joutanut sitä nyt miettimään.

Se rupesi menettelemään — koko lailla. Erimielisyydet vähenivät, loppuivat melkein kokonaan. Melinda saattoi toisinaan olla vallattoman iloinen. Hän ihan säteili. Hesse ihmetteli, kuinka ilo muutti ihmisen... pani hänet aivan kuin sisästäpäin loistamaan. Tuntui, kuin olisi jossakin... sydämen suljetuissa kammioissa, jotka kauan olivat olleet pimeinä, yhtäkkiä sytytetty kaikki lamput palamaan, ja valo virtasi ulos, loistaen silmistä, väreillen äänen eri soinnuissa, syvästi, riemukkaasti. Jokainen liike, jokainen kasvojen ilme tulkitsi tuota iloa, ja Melinda kulki tuon sisäisen hohteen valaisemana, säteillen ympärilleen hellyyttä ja hyvää tuulta. Hesse muisti Partasen kummitädin. Noin hänenkin sisässään yhtäkkiä syttyi, ankara ilme hävisi, otsarypyt silenivät, ja koko ihminen oli silmänräpäyksessä muuttunut aivan toiseksi, ystävälliseksi, lempeäksi, sydämelliseksi. Melinda istahti pianon ääreen ja soitti. Hän purki ilonsa säveleihin. Hesse luki lehteä keinutuolissa. Mutta tuo lennokas soitto tempaisi hänen ajatuksensa sanomalehdestä. Hänen täytyi heittää se pois. Hän ojenteli käsiään kuin ihminen, joka yön nukuttuaan aamulla herää virkeänä, tyytyväisenä. Ja hän huudahti: Jaa-ah! Kylläpä sinä nyt! Ka se... tämähän menee kuin silkki!

He kävivät kylää, tekivät vieraskäyntejä... asemapäälliköllä, Harmilla ja Krankilla. Ensiksimainitussa paikassa oltiin hiukan jäykkiä — rouva varsinkin. Hän ei oikein hyväksynyt, että muurarin tyttärestä oli tehty rautatienvirkamiehen rouva. Miksei Karlsson ollut nainut heiltä? Olihan heilläkin tyttäriä.

Sitä ei tietysti ilmaistu ääneen, mutta Hesse vaistosi sen. Hänen vaistonsa olivat muuten ihmeen herkät. Miksei — olihan vanhempi neiti Dammert hauskannäköinen, mutta kauhean ruotsinkiihkoinen. Hän ei sitten puhunut suomea suurin surminkaan. Nuorempi ei ollut yhtä kiihkeä... hauskannäköinen hänkin, mutta ontuva. Oli lapsena loukannut itsensä.

Hesse oli joskus vienyt hänelle kirjoja, ja neiti Rosalie oli osoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan. Kertokaa nyt jotakin, herra Karlsson, teitä on hauska kuunnella. Se veitikka osasi imarrella. Hesse oli kertonut kouluajoistaan, kuvaillut entiset mielitiettynsä, puolittain koomillisessa valossa. Moona ja Moonan sisar — oh, Herra! Hän oli tehnyt paljon syntiä kahdeksatta käskyä vastaan, vaikk'ei ohutkaan valehdellut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin — hän ei ollut kääntänyt parhain päinkään.

Pappa on joskus kertonut siitä kirjurista. Sääli miestä.

Säälikö? Ei nyt sinnepäinkään! Joka kerran tyytyi asemaansa ja oloonsa — häntä ei kannattanut sääliä. Säälikö neiti porsasta?

Oh, herra Karlsson oli kovin suorasukainen.

Sellaista se oli ollut. Ehkäpä rouva Dammert olisi antanut hänelle tämän nuoremman tyttären, tämän ramman — siten olisi saanut hänet hyvin sijoitetuksi. Mutta hänpä ei ollut huolinut. Hänen Melindallaan oli kaksi tervettä jalkaa — ja vielä oikein kaunista jalkaa.

Kai avioliitossa sai iloita myös vaimon kauniista muodoista — siitä, että tämä oli terve ja harmonisesti kehittynyt. Hesse ihaili vaimonsa solakoita olkapäitä, kun tämä kumartuneena pesumaljan ääreen, paksu palmikko heitettynä pään yli, huuhteli niskaansa. Hänen mieleensä muistui Mankisen Kustun veturissa vietetty yö, jolloin hän oli katsellut veturin savupiipun joustavan näköistä kaulaa, kuinka se sulavasti lepäsi höyrykattilan harteilla. Silloin jo oli hänen mielessään väikehtinyt _tämä_ kaula, tämä klassillisen puhdaspiirteinen naisen kaula, ja pyöreät, sulavat olkapäät. Eihän ihminen ollut yksinomaan henkeä — vaikka hengen pitikin hallita ruumista. Tuollainen luonnollinen toisistaan iloitseminen... toistensa ruumiista ja sen ihanista muodoista ei voinut olla pahasta.

Hahnilla ei oltu yhtä jäykkiä. Ensi kirjuri oli naimisiinmenonsa jälkeen koko lailla talttunut. Hän ei enää yhtä usein puhunut sukunsa saksalaisesta alkuperästä eikä piirustellut vaakunakilpeään. Hän pelkäsi vaimoaan ja tämän terävää kieltä. Kaunis Katri oli ottanut ohjakset käsiinsä. Hän oli päässyt selville miehensä henkisen rakenteen heikoista puolista. Tämä kammoi kaikenlaisia yhteentörmäyksiä. Poikamiehenä hän oli tulistunut kieliasiasta ja yleensä siitä, ettei hänen annettu olla rauhassa. Mutta sellaisten yhteentörmäysten jälkeen hän oli puittinut ovesta ulos tyynnyttelemään itseään Kauniin Katrin luo ravintolahuoneeseen. Se oli heikkouden merkki, jota hän ei silloin käsittänyt. Hän ei aavistanut, että tuo sama nainen, joka viehkeästi hymyillen ojensi hänelle kahvikupin, kerran tulisi karkoittamaan hänet pihalle juuri samanlaisten yhteentörmäysten vuoksi. Nyt hän huomasi aina joutuvansa alakynteen ja rupesi hillitsemään itseään.

Mutta joskus leimahti rohkeus tämän tohvelisankaria povessa ja hän lähti Krankille. Siellä upotettiin huolet helmeilevään konjakkiin — toisin sanoen Hahnin huolet. Brynolf Krankilla ei niitä näyttänyt olevankaan. Hänen vaimonsa salli tuollaisen ryyppyillan, joka toisinaan venähti aamuun asti. Aamulla kun Hahn jo oli lievässä laskuhumalassa, hän soittaa kilahutti kotiinsa, tiedustellen, kuinka siellä jaksettiin. Mutta hänen päänsä asennosta saattoi jo päättää, että hän oli valmistautunut kaikkeen... ottamaan vastaan vaikkapa lyöntejäkin. Jaha... onko se Karin? Minä täältä vain ilmoitan, että tulen kohta kotiin. Kuinka sinä sanoit? (Hahnin kasvot venähtivät huomattavasti ja huuli painui lerpalleen.) Ettäkö en saa enää tulla? No... hyvästi sitten. Ja hän soitti kiltisti kiinni.

Mutta sen jälkeen hän saattoi ryhdistäytyä ja muistaa sukuperänsä. Häntä, Gallus Venceslaw Horatius von Hahnia, jonka esi-isä oli voittanut ratsutaistelun ja pelastanut keisarin hengen (Siitä ei Hahn selvillään koskaan puhunut mitään.) — häntä komensi entinen puffa... ilmanaikuinen piika. Se oli jo enemmän kuin mies saattoi kestää. Vai mitä sinä, Krank, arvelet?

Noo... näissä nykyaikaisissa ratsutaisteluissa voittaa tavallisesti nainen.

Jaa-ah! Tarkoittiko Krank jotakin?

En mitään... en mitään. Se kun minä vain sanoin.

Hetken päästä saattoi kuitenkin Katri-rouva ilmestyä Krankille ja komentaa miehen matkaansa.

Mutta ei Hahn sitä kauan surkeillut. Hän toimitti virkansa, oli iloinen ja laski leikkiä epäonnistuneella avioliitollaan. Elämän puristus oli jollakin tavoin jalostanut häntä... saanut näkemään asiat huumorin valossa. Sellaiseenkin seikkaan kuin että hänen poikansa puhui suomea — ajatelkaapas, selvää suomea! — hän suhtautui huumorilla. Ja hänen nimensä oli Gottfrid Sigismund Horatius von Hahn.

Joskus hän letkautteli asemapäällikköä siitä, että tämä oli oikeastaan keittänyt kokoon koko sopan, vaikka hän, Hahn, oli tehnytkin tulen padan alle. Liekö asemapäällikköjen ohjesäännöissä, että heidän piti naittaa alaisensa?

Hyvää se sinulle tekee — älä puhu mitään. Ei sinusta olisi muutoin miestä tullutkaan.

Mutta — nyt tarjoutui Krank piirustamaan hänelle uuden vaakunakilven. Mitä veli arveli esim. tällaisesta?

Ja Krank — sen vietävä — ojensi Hahnille paperilipun, johon oli kuvattu kukko, ja kyökkipiika lyömässä siltä kaulaa poikki. Ja alle hän oli tekstannut: _Gallus gallans de culina_ — kukko haaveillen keittiöstä.

Mutta ei Hahn siitäkään suuttunut. Hän kohautti vain olkapäitään ja virkahti väsyneesti: Jaa... se olisikin melko totuudenmukaista.

Hesse kävi heillä usein rouvineen, ja Hahnit tekivät vastavierailuja. He pelasivat shakkia tai juttelivat milloin mistäkin — kirjallisuudestakin. Nyt ei Hahn enää suhtautunut suomalaiseen kirjallisuuteen yhtä yliolkaisesti kuin aikaisemmin — pyysipä toisinaan lainaankin jonkun teoksen. Kai tässä pitää ruveta perehtymään suomenkieleen, jotta osaa puhua poikansa kanssa. Olisi noloa, jos pitäisi tulkkia käyttää. Mutta — sitä ei sanottu katkerasti, siinä oli enemmän kuin puolet huumoria.

Hesse lainasi kirjojaan, vaikk'ei tehnyt sitä suinkaan mielellään. Hän oli pannut merkille, että sangen harvat sivistyneistäkin osasivat kunnollisesti kirjoja käsitellä. Itse hän ei lainannut koskaan, hän piti sen sivistymättömänä. Mutta — kun tässä oli vähän tavallisuudesta poikkeavampi tapaus — pataruotsinmielisen sivistäminen, hän teki poikkeuksen.

Mutta hän varasi säännöllisesti: Älä anna Horatiuksen käsiin, hän repii ne.

Kaikkein hauskinta oli Krankilla. Siellä tunsi itsensä vapaaksi. Siellä ei riidelty kielestä. Samantekevää, mitä puhuttiin, kunhan vain puhuttiin. Eikähän Brynolf Krank mikään fanaatikko ollutkaan. Hän otti esille klarinettinsa ja luruutteli pitkät pätkät. Ja silloin hänen silmänsä nauroivat kuin koulupojalla. Tai hän innostui kertomaan vaakunatieteestään, ja sitä oli hauska kuulla. Hänellä oli suuri kirjasto, yhtä suuri kuin Hesselläkin, ja usein he istuivat pitkät hetket jonkun loistoteoksen ääressä. Rouvat tekivät käsitöitään ja puhuivat omista asioistaan — enimmäkseen keittiöstä ja ruokien laitosta. Mutta mitäpä siitä — se oli heidän alaansa. Välistä rouva Krank huomautti: Saisitte te nyt vähän pitää seuraa meillekin. — Jahah... vain niin — ja yks' kaks' hyppäsi Krank pystyyn, siirtyi naisten luo ja rupesi vakavalla naamalla kertomaan jotakin mahdotonta historiaa... kuinka eräs kulkumies oli joutunut junan alle — konduktööri oli viskannut hänet ulos, kun ei hän heti ollut löytänyt matkalippua. Kädet poikki, jalat poikki, koko ruumis kappaleiksi. Mutta nämä palaset olivat vilistäneet junan perässä, kädet, jalat, keskiruumiin kappaleet, pää, suuri pörröinen pää, etunenässä, näyttäen kieltä, jonka muka olisi pitänyt kelvata piletiksi. Konduktööri oli pyörtynyt ja toinnuttuaan tullut raivohulluksi. Hän, Krank, oli nähnyt, kun sitä vietiin.

He olivat kuunnelleet jännittyneinä, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen — kunnes pilettijutun kohdalla heille yht'äkkiä oli selvinnyt, että kysymyksessä olikin vain pila. Rouva Krank virkkoi: Ne ovat niitä Brynolfin juttuja.

Johan minä ajattelinkin, huokasi Melinda, että kuinka se pää saattoi juosta.

Hessen mielessä oli hetkeksi vilahtanut ajatuksia yliluonnollisista, salaperäisistä voimista. Kun viattomalta ihmiseltä riistetään henki, keskittyy yksi ainoa ajatus kuoleman hetkellä hänen aivoihinsa, niin että hän voi liikuttaa suutaan, räpyttää silmiään välittömästi heti kuoleman jälkeen. Hän oli koulupoikana lukenut jotakin sellaista, ja Krankin juttu oli hetkeksi temmannut hänet tuollaiseen epätodellisuuksien maailmaan. Mutta että ruumiinosat juoksivat — oh, roskaa! Ja hän nauroi yhtä vapautuneesti kuin toisetkin.

Krank sanoi: Siinä se nyt nähdään, ettei meidän juttumme kelpaa. Tulehan tänne, Hesse... näytän sinulle muuatta harvinaista teosta.

Sellaista se oli. Heillä oli hauskaa, ja illat kuluivat mainiosti. Toisinaan rouva Krank laittoi totivedet ja toi herroille. Pieni lämmike kylmää vastaan ei tee pahaa, tuumi hän. Ja he maistelivat ja tarinoivat. Hesse innostui kertomaan koulumuistojaan. Hän matki entiset opettajansa kaikki tyyni. Ei siinä löytänyt armoa edes rehtori Ringbomkaan. Kuulijat nauroivat katketakseen, ja Krank huudahti: Teatteriin sinun olisi pitänyt mennä!

Mutta sitä ei Melinda-rouva hyväksynyt. Vai teatteriin! Ja millä ihmeellä tuollainen komeljantti sitten olisi perheensä elättänyt? Oh, ehkäpä se kunnia ei silloin olisi kohdannutkaan neiti Melinda Kontsasta — se elätettäväksi joutuminen nimittäin, vaan poika olisi nainut jonkun rikkaan ja ylhäisen, tultuaan ensin kuuluisaksi.

Uskottiin, uskottiin — mutta haluttaisiinpa nähdä se kunniallinen nainen, joka istuisi taiteilijan kelkkaan. Ohoh! Jopa nyt kuultiin! Vai kunniallinen nainen! Niitä oli taiteilijamaailmassa paljon enemmän kuin Melinda saattoi aavistaakaan. Ja mikä se taiteilija sitten oli niin merkillinen otus, ettei hän kelvannut kunniallisen naisen mieheksi? Maailma sai kiittää menestyksestään juuri taiteilijoita... kirjailijoita, maalareita, kuvanveistäjiä, säveltäjiä. Ja mikä se etevä insinööri tai arkkitehti oli muu kuin taiteilija omalla alallaan. Mistä ihmeestä Melinda oli suuttunut Michel Angelolle, Dantelle, Cervantekselle, Aleksis Kivelle? Haluttaisiinpa tietää, eikö hän sangen mielellään olisi ollut esim. rouva Cervantes.

No — ei hän nyt niitä tarkoittanut, vaan tusinataiteilijoita.

Hyyy... vai tusinataiteilijoita! Tarkoittiko Melinda, että hänen miehestään olisi teatterialalla tullut tusinataiteilija?

Aina sinä isket kiinni kuin varpushaukka! En minä nyt sitäkään.

Hyvä oli. Hänen, Hessen, luokkatovereista oli kaksi etevää taiteilijaa, Sohlstråhle ja Kivioja. Toinen oli kuuluisa runoilija ja toinen yhtä kuuluisa säveltäjä.

Hesse on kiivas toveriensa puolesta. Minäkään en merkitse mitään, kun vain tulee kysymys hänen luokkatovereistaan.

Siinä oli Melinda tavallaan oikeassa. Sydämessä oli yksi nurkkaus, joka oli pyhitetty tovereille ja toveruudelle. Se oli yhtä pyhä kuin sekin... (nurkka, pisti Melinda-rouva väliin)... sekin _huoneusto_, jossa talon rouva hallitsi ja määräsi. Toverit sellaiset kuin hänellä oli ollut, kannatti pitää rakkaassa muistossa. Ne olivat hänen ylpeytensä, ja hän oli onnellinen, että oli saanut painaa samaa koulunpenkkiä heidän kanssaan. Oliko Krank lukenut Sohlstråhlen viimeistä runokokoelmaa? Siinä oli kirja! Muotopuhdas, aiheet klassillisia. Sohlstråhle oli osoittanut, että suomenkieli taipui hienoimpaankin taiderunouteen. Ei siltä puuttunut ilmaisukeinoja.

Ei ollut Krank lukenut... oli kuullut vain. Mutta — pitipä hankkia kirja, koska oli niin mainio.

Hän ei pyytänyt lainaksi.

Hesse mainitsi äsken sydämensä huoneustosta. Kuinka monta kamaria sinulla onkaan siinä sydämessäsi?

Kas, kas, sitä Melindaa! Siihen se aina iski.

Neljä, ja yksi on vuokrattu pois. Siis kolme kamaria ja keittiö, eli huonetta enemmän kuin halkokirjurille sääntöjen mukaan kuuluu.

Hesse nauroi. Krank-poika se osasi!

Mutta ei se miehen sydän ollut koskaan niin suuri kuin naisen. Siitä ei ainakaan oltu laulua tehty.

No, minkälainen se naisen sydän sitten oli?

No, sellainen kuin laulussa sanottiin:

Och hennes hjärta det var så stort, det var så stor som S:t Petri kyrka och alla sekter där fingo dyrka...

Hohhoi... kylläpä tätä nyt riittikin taas täksi kertaa... tätä käsityötä nimittäin.

Melinda nousi, ja Hesse seurasi esimerkkiä. Eivät kai vieraat vielä lähteneet?

Kyllä — olikin jo aika. He sanoivat hyvästit ja toivottivat naapurit tervetulleiksi.

Kuulaana kevätiltana he astuskelevat kotiin vaieten. He palaavat Krankilta. Hesse olisi halunnut jutella, mutta Melinda on heittäytynyt äänettömäksi. Miksi piti Hessen aina puhua sydämestään ja vielä tuolla poikamaisella tavalla? Eikö hän ymmärtänyt, että naimisissaolevan miehen sydän kuului yksinomaan vaimolle? Ei siihen enää mahtunut muita — ei lapsuuden ystäviäkään. Ja kuka oli oikeastaan tuo Viktoria, josta Hesse oli äsken puhunut?

Hän oli mustasukkainen, hänellä oli taipumusta siihen. Hän rakasti miestään vilpittömästi ja suri tämän vaihtelevaisuutta. Hesse oli kuin tuulen leyhkä... puhalsi vuoroin sieltä, vuoroin täältä. Ei Melinda ollut häneen yhtään tyytyväinen.

Mutta kotiportilla Hesse otti häntä käsipuolesta ja virkkoi: Mitäs sinä, Melinda, turhista välität? Ymmärräthän, että sinä olet yli kaiken... sydämessä niinkuin kotonakin... koko minun maailmassani.

Ja hän suuteli vaimoaan.

Mutta Melinda vastasi: Minä en kärsi vuokralaisia! Meillä ei ole niitä koskaan suvaittu. Isä ja äiti olivat aina vastaan. Sinä olit ensimmäinen, jolle vuokrasimme vinttikamarin. Mutta — sinusta tulikin minun elämäni kiusa!

Turva, Melinda, turva! Sano niin!

Ja koppoen Melindan syliinsä Hesse kantoi hänet sisään.