X.

Hesse Karlsson loikoo vuoteessaan, ja kirja, jota hän juuri on lukenut, on vaipunut peitteelle. Kalpea, laiha käsi silittelee sen reunaa, ja syvällä, kuopalla olevien silmien katse tuijottaa johonkin kaukaisuuteen. Hän on tavattomasti laihtunut — eikä kummakaan, sillä tämä on kahdeksas viikko, jolloin hän on ollut vuoteeseen sidottu. Espanjantauti oli hänet kaatanut siihen.

Tuolilla, vuoteen vieressä palaa kynttilä, vaikka ulkoa kajastaa vielä iltarusko. Nyt on kevät, maaliskuun loppupuoli, ja lumi sulaa yötä päivää. Huoneeseen kuuluu selvästi, kuinka vesi tippuu räystäistä. Varsinkin yön hiljaisina hetkinä on soma kuunnella tuota soittoa, jonka vesipisarat saavat aikaan.

Nytkin sen erotti selvästi, aivan selvästi. Heläjäviä ääniä, vuoroin tasaisessa, vuoroin epätasaisessa tahdissa... kirkkaita ja korkeita kuin hopeatiu'un piukahdukset — ja sitten matalampia, täyteläisempiä ja soinnukkaampia... aivan kuin soittokoneessa, kun mennään rekisteriä alaspäin. Hesse oli kuunnellut niitä viime päivinä erikoisella mielenkunnolla. Hän erottaa niiden soitossa elämän kutsuvan äänen.

Tämä on toinen viikko, jolloin hän tuntee voimiensa hiljalleen palaavan. Mutta sitä ennen hän oli häälynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.

Melinda oli kertonut hänen vahvasti hourineen. Mitä... mitä hän oli puhunut?

Ei mitään vaarallista — haloista ja halkoaumoista, mutta ei kahdeksalla ilmakanavalla varustetuista. Ne olivat vaarallisia... niissä joutui ihminen pyörteen valtaan — liian paljon vetoa. Eikähän rautatiehallituskaan niitä hyväksynyt — eikä hänkään enää. Tavallinen, neljällä ilmakanavalla varustettu auma riitti. Niissä oli kohtuullinen kuutiotilavuus. Ei pitänyt rehkiä, rimpuilla... piti tyytyä siihen, mitä ennestään oli.

Hän oli katsonut rukoilevasti Melindaa silmiin. Eihän tämä vain rupeaisi häntä kiusoittelemaan? Hän oli kovin heikko vielä... pitäisi koota voimia uutta elämän otetta varten.

Melinda oli ollut hienotunteinen. Hän ei ollut sanallakaan viitannut entisyyteen.

Mitä muuta hän oli puhunut?

Niin — ajattelepas... sinä puhuit kodista, minusta ja lapsista! Sanoit, että sinun täytyi päästä työskentelemään kodin hyväksi. Minä olen kodin ihminen ennen kaikkea... vaikka Viktoria ei tahdo uskoa sitä. Hän haluaisi kaiken purkaa, mutta minä en voi... en tahdo! Se oli ollut ainoa kerta, jolloin hän oli lausunut tuon kielletyn nimen. Mutta Melinda oli kertonut senkin niin hienotunteisesti, että Hessen sydäntä oli liikuttanut. Elämä oli kasvattanut Melindaakin... jalostanut hänen sielunsa. Hän oli maininnut tuon aran kohdan aivan kuin lapselle, jota kehoitetaan ottamaan pahanmakuista lääkettä.

Ja sitten sinä puhuit Jumalasta ja absoluuttisesta — mitä se on? — Täytyy löytää absoluuttinen, muuten ei voi elää. Sitä ei löydy entisyydestä eikä nykyisyydestä... se on niiden yläpuolella ja kuitenkin saavutettavissa. Mutta — missä? Onko se meissä... täällä povessa vai meidän ulkopuolellamme? Ja sinun katseesi harhaili ympäri huonetta aivan kuin jotakin etsien. Absoluuttinen on sama kuin Jumala, mutta ei sellainen, josta kirkossa puhutaan, vaan meissä ihmisissä... se, joka tuskan ja kärsimyksen kautta kirkastuu... toisille hämärämmin, toisille selvemmin. Sinullakin on se sielussasi, Melinda. Et saa vain antaa entisyyden etkä nykyisyyden häiritä sitä. Rund sanoi, että kananpoikaa pitää auttaa kuoresta ulos. Minäkin autan sinua, Melinda, ja sanon: älä ajattele sitä! Oletko tuntenut sen? Minkä? Absoluuttisen. En ymmärrä, mitä tarkoitat. Sinä käänsit pääsi pois ja mutisit: Naiset eivät ymmärrä mitään...

Hessen kalpeita kasvoja valaisee heikko hymy. Oli hyvä, että kuumehoureet nyt olivat loppuneet ja pää oli jälleen selvä. Nyt saattoi taas ruveta kokoamaan itseään, kiinnittämään ajatuksensa siihen, mikä oli häntä lähellä, kuului hänelle. Hän tarkasteli näitä asioita kuin henkilö, joka on tulipalossa menettänyt talonsa. Mitä oli irtaimistosta jäänyt... mitä ehditty pelastaa? Oh, melkein kaikki.

Hesse kokoilee tätä »irtaimistoa», ja hänen sydämensä täyttää hiljainen onni. Oli koti, oli vaimo ja lapset. Oli isänmaa ja työ. Oli uhrautuvaisuus ja velvollisuuden tunto, taistelu, tuska ja kärsimys. Oli ilo... tosin lyhytaikainen, mutta sittenkin niinkuin ennen lapsena, kun joulusta iloittiin. Oli elämä ja oli — Jumala. Oliko se persoonallinen vai persoonaton — sitä hän ei voinut ratkaista. Mutta pääasia, että oli usko rakkauteen.

Hesse Karlsson oli viime päivinä paljon miettinyt tätä kysymystä. Oliko rakkaus vain tunnelmaa ja sellaisena häviävää niinkuin kaikki tunnelmat? Hän oli rakastanut Viktoriaa, mutta nyt tuntui, että se rakkaus oli kuollut... niinkuin niin monet muutkin rakkaudet — Paula Posioon, Maliniin, Moonaan. Entä Melindaan — miten oli sen rakkauden laita? Tänä hetkenä hän tunsi rakastavansa vaimoaan, rakastavansa syvästi ja vilpittömästi. Mutta — jos sekin oli vain tunnelmaa, se häviäisi niinkuin nuo edellisetkin...

Se ei tyydyttänyt Hesseä. Rakkaudella piti olla jokin pohja... maaperä, johon se istutettaisiin... Tunnelma — se oli kuin ruusun oksa maljakossa, se kuoli. Mutta rakkaus istutettuna hedelmälliseen maaperään, eläisi ja kasvaisi. Piti vain keksiä se »maaperä»... polttoaine, joka pitäisi huoneen lämpimänä. Hänhän oli halkokirjuri, Puu-Kaalsonni... hänenhän se piti tietää. Tunnelmatko? Ei — nehän haihtuivat, hävisivät. Nehän oli tarkastettu ja huomattu käyttökelvottomiksi! Sama, jos olisi ruvennut lämmittämään huonetta sanomalehdillä. Ei — sen piti olla järeämpää, parempaa, kestävämpää.

Se oli työ, työ niiden hyväksi, joiden onni ja menestys oli ihmiselle uskottu. Alituinen ahertaminen, puuha ja vaivannäkö, mutta siinä mielessä, että tämä tulee heille, omilleni, vaimolleni ja lapsilleni... joka hetki ajatellen heitä, yksinomaan heitä... heidän iloaan ja tyytyväisyyttään, sallimatta yhdenkään vieraan ajatuksen päästä siihen häiritsemään. Tunnelmat piti kehrätä kotona... kotoisista aineksista. Oh, ihminen oppi rakastamaankin, niinkuin yleensä oppi muitakin hyviä taitoja. Hän oli jo kerran oppinut ja hän oppisi toisenkin kerran; hänhän oli jo hyvällä alulla. Piti vain jatkaa... rakentaa. Harjavuoli paikoilleen, paikoilleen! Kyllä se nousisi — mikä ettei!

Hänen sydämensä täyttää väkevä ilo. Tämä tauti, tämä siunattu sairaus oli synnyttänyt hänet uudesti niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Hän oli hikoillut pois kaiken tuon entisen... nuo turhat haaveilut ja sairaalloiset ajatukset.

Mutta — kovalle se oli ottanut, ainakin ruumiillisesti. Hän oli ollut kuin taistelussa... kuin tulirintamalla — hän ja he kaikki aseman virkailijat. Sillä jokaisen oli tauti lyönyt maahan, asemapäälliköstä alkaen. Mutta hänelle merkitsi tämä toipuminen enemmän kuin hengen pelastumista: hän oli pelastanut myös sielunsa.

Tämä kamala aika ei kuitenkaan ollut kulunut ilman tappioita. Hahn, vanha toveri, ei ollut kestänyt. Heikko rinta oli murtunut taudin kynsissä. Hän oli kuollut. Nyt kulki Katri-rouva surupuvussa ja ylisti jokaiselle miehensä suuria avuja... kuinka onnellisina he olivat eläneet... kuinka sopusointuista heidän avioliittonsa suurin piirtein katsottuna oli ollut. Merkitsikö se elämään syventymistä, silmien avautumista? Olihan Hahn monista heikkouksistaan huolimatta ollut kunnon mies. Siinä ylenpalttisessa onnen ja tyytyväisyyden tunteessa, joka Hessen rinnan täytti, hän ei ruvennut asiaa arvostelemaan.

Asemapäällikkö oli ensimmäisenä sairastunut. Tauti oli raivonnut tavattomalla voimalla. Muilta asemilta oli määrätty miehiä virkoja hoitamaan. Mutta Dammertille kuvaavaa oli ollut, että hän sairasvuoteeltaankin oli huolehtinut shrapnellin kuoresta: Onkohan »ukko» paikoillaan? Minä pelkään, että ne potkivat sen kumoon ja särkevät lukon ovesta. Ja kesken kaiken oli palvelustytön täytynyt juosta asemakonttoriin tiedustamaan.

Dammertilla oli ote, jolla hän piti elämästä kiinni.

Hessen katse harhailee ympäri huonetta, pysähtyen kirjahyllyllyihin. Se hyväilee kirjojen kullatuita niskoja, siirtyen teoksesta toiseen, aivan kuin tarkastavan kenraalin katse sotilasrivistöjä pitkin. Mutta Hessen katse on hellyyttä täynnä. Kirjat olivat hänen aarreaittansa. Yht'äkkiä hän rypistää kulmiaan huomatessaan, että eräs kirja oli pantu nurinpäin hyllylle. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se oikaistaan. Hän huutaa Melindaa, joka juoksujalkaa kiiruhtaa hänen luokseen.

Mikä on hätänä?

Katsohan... kirja nurinpäin.

Melinda silmää osoitettuun suuntaan ja rientää korjaamaan.

Voi, Hesse kulta, kuinka sinä olet pikkumainen ja turhantarkka! Onko tämä nyt iso asia?

Hesse hymyilee vaisusti: Tavattoman iso! Jospa Melinda tietäisi, kuinka tavattoman tärkeää se hänelle on. Hän, jonka sielussa rakennetaan, ei voi nähdä epäjärjestystä ympärillään. Kaiken pitää olla sopusoinnussa sen sisäisen harmonian kanssa, joka nyt hänen sydämensä täyttää.

Hän sanoo: Ajattelepas, että lapsi pantaisiin päälaelleen. Pitäisitkö siitä?

Melinda: Mutta, Hesse kulta... siinähän on iso erotus.

Erotus? Hesse katselee vaimoaan naurussa suin. Ei siinä ole mitään erotusta. Kirjat ovat myös minun lapsiani.

Melinda suutelee häntä, korjaa peitettä, kysyy, tarvitseeko hän mitään, ja rientää takaisin keittiöön. Palvelija on sairastunut. Hänellä on siis kaksinkertainen työ. Mutta hän on terve, toimellinen ja ahkera. Jumalan kiitos — hän on vielä säästynyt tartunnalta. Tämän sairauden aikana on Hesse Karlsson ensi kerran _nähnyt_ vaimonsa: oppinut tuntemaan hänen suuren hellyytensä, huolenpitonsa ja kärsivällisyytensä. Ja hän on hävennyt, että on kerran pettänyt häntä.

Mutta — se oli nyt kaikki onnellisesti ohi. Kaikki taistelut olivat takanapäin. Hän makaili tässä kuin joku Onnen Pekka, jolle haltiattaret olivat lahjoittaneet valtakunnan: valmiin kodin kaikkineen, mitä siihen kuului — hänen nukkuessaan.

Oh, hänellä olisi paljon työtä, kun hän tästä nousisi jaloilleen. Oli edessä virkamatkoja, monia, monia. Piti ostaa puita, ottaa vastaan, pinotuttaa, mitata ja aumauttaa. Kylläpä hän taas kiistelisi välittäjien ja myyjien kanssa! Oh, hän kaipasi oikein noita pitkiä pinoja ja pihkan tuoksua! Melindan oli pitänyt eräänä päivänä tuoda hänelle keittiöstä kaksi puunkapaletta. Hän oli halunnut nähdä, miltä näytti kuiva, hopeakuorinen koivu. Vuoteessa maaten hän oli lyönyt niitä vastakkain. Oh, nehän helisivät kuin soitin! Kuka oli kerran sanonut, että hän koetti kahden toisiaan vastaan kalskahtavan koivunkapaleen äänestä erottaa elämän laulun? Niin — Viktoria! Hän se oli niin sanonut, ja se oli totta. Hän oli syntynyt taiteilijaksi, musiikkimieheksi, vaikk'ei Luoja ollut antanut hänen käteensä muuta soittokonetta kuin kaksi kuivaa koivunkapaletta. Ksylofoni kaikkein alkuperäisimmässä muodossaan!

Melinda oli nauranut hänelle kyynelet silmissä. Sinä olet suuri lapsi, Hesse kulta! Niinhän sinä leikit puupalikoilla kuin pikkuinen poika! Hän oli huudahtanut: Katsopas, kuinka kauniita ne ovat... syyt sulavan kaarevat, aivan kuin harpilla piirretyt! Ja tuohi... sehän kahisee kämmentä vasten kuin silkki! (Hän oli hangannut tuohen pintaa.) Sellainen valkoinen, neitseellinen puu! Oli oikeastaan sääli, että hänen virkaansa kuului vain sen hävitys. Hän olisi päinvastoin halunnut kasvattaa, säilyttää. No... tavallaanhan hän säilyttikin, kun aumautti ja pinotutti. Mutta se oli vain kuolleen tavaran säilyttämistä. Niin — minkäpä sille voi... hän oli vain sellainen Puu-Kaalsonni...

Hänen vaimonsa oli laskeutunut polvilleen vuoteen viereen ja painanut päänsä hänen tyynylleen: Puu-Kaalsonni, rakas Puu-Kaalsonni! Sinä olet sentään maailman ihmeellisin mies! En ole ennen sitä huomannutkaan... ennenkuin tämän sairauden aikana. Sinä haastelet kaikenmoista... viisasta ja hassua... enemmän kai sentään hassua, mutta sellaista, jota luetaan vain kirjoista. Sinä olet runoilijasielu, rakas, oma Puu-Kaalsonnini! Mutta näissä jokapäiväisen elämän asioissa sinulla on puusta pää!

Ja Melinda oli hellinyt häntä kuin lasta, hyväillyt ja suudellut. Etkö pelkää tartuntaa? En... olisihan soma maata täällä sinun rinnallasi ja hassutella kaikenmoista. Hän oli työntänyt vaimonsa luotaan melkein väkisten: Sinä kiusaat Jumalaa! Ja hänen kuopalle painuneista silmistään oli katsellut kauhu.

Puu-Kaalsonni — niin, se hän oli ja hän sai tyytyä siihen. Hän oli löytänyt halkojenkin maailmasta sellaista, mitä toiset eivät olisi koskaan keksineet... »tyttöpuita», »poikapuita» ja »mamselleja». Ne olivat vain hänen keksinnöitään, mutta ne kuvasivat hyvin tavaran laadun. »Tyttöpuut» olivat noin kalvosen vahvuisia, pyöreitä koivuhalkoja, »poikapuut» käsivarren paksuisia, mutta halkaisemattomia. »Mamselleiksi» hän nimitti kahden sormen vahvuisia ja sitä ohuempia oksia, joita vedättäjät käyttivät pinon täytteinä. Eihän niitä olisi saanut latoa mukaan, mutta vedättäjät fuskasivat.

Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli! Hänen maailmansa oli kokoonpantu haloista... koivuista, kuusista ja männyistä — räkämännyt kaupantekiäisiksi. Hän oli aumojen rakentaja, »halkoarkkitehti». Kenenkä mies olikaan taas arkkitehti? Niin... Paula Posion. Olkoon... mitäpä hän heistä. Siellä elelkööt Myötäleessä onnellisina ja puhukoot ruotsia. Hän ei puhu!

Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli, kahdessakin merkityksessä. Ensiksikin: hän askarteli puiden parissa ja toiseksi: hän oli muutamista periaatteistaan luja kuin koivu, sitkeä kuin visakoivu. Niinkuin kielikysymyksessäkin. Ei hän ruotsinkieltä vihannut, ei suinkaan; hän vihasi vain järjestelmää... sitä pinttynyttä katsantokantaa, että _suomalaisen_ virkamiehen _piti_ osata ruotsia. Se oli järjetöntä. Millä ihmeen keinolla pienen vähemmistön kieli oli vallannut sellaisen mahtiaseman? Tavallaan sen ymmärsi... historiallisen kehityksen tulos. Mutta — pitikö tämän historiallisen kehityksen jatkua vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli eronnut Ruotsista, ja nyt kun ensiksimainitusta oli tullut itsenäinen valtakunta? Eikö suomenkielinen sivistys ollut itseoikeutettu tässä maassa — ainoa oikeutettu, joka vetosi itse kansaan? Häntä raivostutti kuullessaan virkatoveriensa puhuvan kielten tasa-arvoisuudesta — aivan kuin olisi jokin erikoinen armo siten osoitettu maan enemmistön kielelle. Ja he olivat muka vapaamielisiä! Suohon sellaiset pölkkypäät!

Nyt oli kuitenkin jo suuria muutoksia tapahtunut. Monilta asemilta oli poistettu ruotsalaiset nimikilvet ja virkakielestä annettu tiukkoja määräyksiä. Vanhat, ruotsinmieliset herrat taipuivat muristen, mutta minkäs mahtoivat, kun hallitus käski. Nyt ei suomalainen enää tuntenut itseään orvoksi rautatiellä. Uusien tulokkaiden joukossa oli valtava enemmistö suomenkielisiä, Laukkasia, Luukisia ja Laurikaisia. Ne ne kerran määräisivät komennon.

Nämä olivat parantumisen oireita, nämä kapinallisilta tuntuvat kuohahdukset. Mutta ne nostatti esiin veri, suomalainen veri, jossa tiettävästi ei ollut tippaakaan germaanista sekoitusta. Nimi? Oh, se oli kyllä vieras, mutta se merkitsi sittenkin vähemmän. Ja sitäpaitsi: senhän saattaisi muuttaa, jos se nyt kerran olisi välttämätöntä. Ottakoot pojat suomalaisen nimen; hän eläisi ja kuolisi Puu-Kaalsonnina. Sillä nimellä hänet tunnettiin täällä ja sillä nimellä — tuota etulisäkettä lukuunottamatta — hänet tunnettiin synnyinkaupungissa.

Hesse muisteli kotikaupunkinsa varikkoa. Sielläkin oli suuria muutoksia tapahtunut. Tennberg, se herttainen, sydämellinen Tennberg oli kuollut. Hesse oli tavannut hänet Itäsuon asemalla muutamana syysaamuna. Kalpea, yskivä herra oli hymyillyt hänelle vaisusti toisen luokan vaunun portailta. Setä Tennberg, hyvää huomenta! Mihinkäs te nyt? Vanha herra oli koettanut puhua, mutta yskänkohtaus oli keskeyttänyt hänet.

Parantolaan minut on määrätty. Toivoton tila... minä olen kuoleman kandidaatti. Voimat ovat lopussa. Ja ojentaen laihan kätensä Hesselle hän oli lausunut hiljaiset jäähyväiset. Hessen silmät olivat kostuneet. Hän oli heiluttanut kättään ja niellyt kyyneleitään. Vielä viimeinen arka, väsynyt käden liike... ja sinne oli Tennberg hävinnyt. Parin kuukauden kuluttua hän oli kuollut.

Sellaista oli elämä. Toiset kulkivat kuolemaa kohtaamaan, toiset toipuivat... niinkuin hänkin. Mutta se oli elämän meno.

Ja Hemming — hän oli saanut paikan Helsingissä. Sinne oli mies siirtynyt varastonhoitajaksi. Vihdoinkin oli rouva Fortuna suosinut häntä. Olihan Hemming niin monta vuotta maininnut hänen nimeään maanitellen, myhäillen... joskus synkkänä ja epätoivoisenakin, mutta useimmiten sentään iloisena ja toivorikkaana. Fortuna! Se oli ollut Hemmingin tunnussana halki elämän, kaikissa sen eri vaiheissa. Ja nyt hän oli päässyt toiveidensa perille. Teppo, se vanha, kunnon Teppo, oli perinyt hänen paikkansa, ja hänpä sen ansaitsikin.

Ohhoo... olisi soma lähteä kotikaupungissa käymään. Viiteentoista vuoteen hän ei ollut sitä nähnyt. Siellä oli tietysti paljon muuttunut. Olihan isä kertonut siitä kirjeissään ja käydessään sekä monesti kehoittanut tulemaan. Mutta hän kun ei ollut vain joutanut — muka! Vaikka oli vapaalippu. Pari kertaa vuodessa hän pistäysi Helsingissä. Mutta kun sitä sai alinomaa istua junassa, ei tehnyt mieli. Ennen, pikkupoikana, oli ollut toisin. Silloin oli sellainen matka kuin kotikaupungista Helsinkiin ollut maailman ihmeellisin seikkailu...

Joku raoitti ovea ja kurkisti varovasti huoneeseen. Hesse kohotti päätään: Kuka, kuka siellä?

Krankin kalpeat, kuopalle painuneet, mutta hymyilevät kasvot näyttäytyivät oviaukossa.

Hesse ihastui: Krank, terve! Joko sinä olet noin pitkällä?

Toveri hivutteli hiljaa vuoteen luo ja ojensi kätensä.

Johan minä tässä taas opettelen toista kertaa kävelemään. Jalat vain ovat vielä niin heikot, etteivät oikein tahdo kantaa. Mutta kun on sauva, niin sentään hiljalleen pääsee. Ei tiennyt pappa-vainaja, että poika niin pian tarvitsisi hänen keppiään. Katsopas... millainen myhkyrä.

Ja Krank näytti tukevaa sauvaansa, jossa oli nyrkin kokoisia pahkoja ylt'ympäri.

Hesse ihmetteli: Vai olet sinä jo päässyt spanskasta.

Joo... Spanjasta, sillä kylläpä sitä jo kaukana oltiin... ihan menoreiällä.

Samat sanat, veli rakas... mutta palailemassa olen minäkin. Istu, ole hyvä.

Krank veti tuolin lähelle Hessen vuodetta, ja toverukset rupesivat haastelemaan.

Minä olin koko ajan vain sähköttänyt ja kiljunut: No, mikä siinä on, ettei vaasalainen pääse lähtemään? Olin kuumehoureissa ollut tekemisissä lähiasemien kanssa ja rettelöinyt ihan vimmatusti.

Krank nauroi käheästi. Hänen naamansa oli yhtenä irvistyksenä.

Hessenkin täytyi nauraa. Toveri oli saanut takaisin entisen hyvän tuulensa. Mutta — eikö hän pelännyt vilustumista, kun lähti ulos?

Eikö mitä... minulla on päällä pappavainajan lammasnahkaiset kinkeriturkit, jotka painavat ainakin viisikymmentä kiloa.

Hyvä, hyvä! Mitäs muuta kuului?

Ei erityisempää, kuin että Dammert on jälleen virassa ja oli ensi töikseen rientänyt katsomaan, oliko »ukko» paikoillaan. Se poika ei ollut sentään sairastunut spanskaan.

Vai sillä lailla. Se Dammert, se Georg Stanislaus, oli aina kaltaisensa. Hauska ukkeli.

No, joko sinä kohta aiot lähteä halkoja aumauttamaan?

Hesse kohottautui ryntäilleen: Kohta, kohta. Viikon päästä on lääkäri luvannut nousta. Mutta kulunee vielä pari, kolme, ennenkuin pystyn virkaani hoitamaan.

Krank löi näppiä: Ai, saakuri! En ollut muistaakaan! Me olemme saaneet uudet virkalakit. Odotapas!

Ja hän köpitti eteiseen. Hesse kuuli, kuinka hän siellä ähki ja puhisi. Mitä kummaa se puuhasi? Hetken kuluttua ilmestyi Krank jälleen huoneeseen, yllä suunnattoman suuret turkit, ja uusi, kultapunonnaisella koristettu virkalakki päässä. Hän teki pahkurasauvallaan kunniaa ja nauroi.

Hesse vilkastui: Kas vain... kuuluukohan meillekin tuollainen?

Krank istahti turkit päällä tuolille ja ähki: Kyllä... mutta takkia ja housuja teille ei kuulemma uskota. Valtio arvelee, että kun teillä, puuherroilla, on niin roskainen työ, niin pihkaisitte ja repisitte ne paikalla ja sitten kävelisitte kuin jätkät.

Hesse nauraa hohotti: Voi, voi kun aivan kipeää tekee vatsan pohjaan! Se on käynytkin niin heikoksi ja litteäksi, että melkein selkärankaan kiinniottaa. Kun ei ole voinut syödä juuri mitään...

Krank irvisti: Mutta — juoda olet sinäkin saanut niin paljon kuin vain on haluttanut?

Joo... alkoholia ei ole säästetty. Sepä tässä espanjantaudissa paras lääke taitaa ollakin.

Mutta eikö se ole kumma, kun se ei yhtään mene päähän, vaikka kuinka paljon tillittäisi?

Niinhän se... ei se kuumeessa vaikuta.

Melindakin tuli siihen lystiin. Hän nauroi Krankin vaatetukselle.

Mikä joulupukki tänne on tullut? Vai niin... te olette jo toipunut.

Krank otti lakin päästään, kätteli Melindaa ja kävi yht'äkkiä vakavannäköiseksi: Kyllä, hiljalleen... Jumalan kiitos. Eipä sitä ihmisparka osaa niin kiittää kuin tulisi.

Niin se oli. Hesse huokasi syvään. Hän oli niin onnellinen. Krankin tulo oli kuin elämän tuulahdus. Hän tunsi saaneensa jälleen pohjan jalkainsa alle.