III.

Oli tänne rautatielle tosiaankin joutunut jos jonkinlaista miestä — sellainenkin kuin toinen kirjuri Sidensnöre. Hän edusti tyyppiä, joka ei ole niinkään harvinainen tässä matoisessa maailmassa: häntä vaivasi suuruudenhulluus.

Kerta vuodessa piti ainakin Hirvihaaran pitäjän tietää, että sen alueella eli mies, joka otti elämän laajasti, katseli tätä yhteiskuntaa vähän samanlaisin silmin kuin Rooman keisarit ennen pääkaupunkiaan ja sen asukkaita. Leipää ja sirkushuveja! Sidensnöre näytteli mahtiaan kuitenkin hiukan toisin: hän ei toimeenpannut mitään hyväntekeväisyysiltamaa hätääkärsivien hyväksi. Ei — hän kutsui seudun vallassäätyiset, oman ja lähiasemien virkamiehet, pitäjän pomot ja mahtimiehet omille nimipäivilleen, joiden järjestämiseen hän uhrasi puolen vuoden palkkansa.

Hänen nimensä oli Oskar, ja joulukuun ensimmäinen oli siis hänen merkkipäivänsä, jolloin hän liehui isäntänä nuorisoseuran talolla monilukuisen vierasjoukon keskellä. Oskarin päivien piti olla komeat. Niiltä ei saanut puuttua mitään, mikä suuremmissa juhlissa oli tavallista, niin tarjoiluun kuin muuhunkin ohjelmaan nähden. Suuri laatikko viinirypäleitä, omenia ja appelsiineja tilattiin Helsingistä, juomatavaroita hankittiin hienoimmista viineistä ja shampanjasta alkaen. Oli purkkikalaa ja voileipää, monenlaisia sandwicheja — ja torvisoittokunta puhalsi kappaleen toisensa jälkeen niin että sali raikui. Ja lopuksi tietysti tanssittiin.

Jo puolikesästä hän mietti, mitä yllätyksiä valmistaisi ystävilleen. Hän neuvotteli siitä asemapäällikön kanssa. Mitähän arveltiin... tilaisikohan hän soittokunnan Helsingistä? Nuorisoseuran septetti soitti hiukan huonosti. Tilaa vain... mutta se taitaa tulla maksamaan. Jukkenbuju — mitäpä se merkitsi! Olihan hänellä »Oskarin päivän rahasto».

Mutta tehdessään laskelmia hän sentään huomasi parhaaksi jättää helsinkiläisen soittokunnan tilaamatta. Nuorisoseuran seitsikko sai välttää. Mutta kutsukortit piti painattaa hienot, kultasyrjäiset. Ja tänä vuonna niitä ei lähetettäisikään talonpoikaisille. Pidettäisiin kerran oikeat herrasjuhlat.

Ja Sidensnöre painatti kultasyrjäiset kutsukortit, joiden vasemmanpuolisessa alakulmassa seisoi: Puku: juhlapuku.

Hän oli tarkka vieraistaan. Niiden valikointi tuottikin eniten päänvaivaa. Kutsuttaisiinko halkokirjuri Karlsson? Hän oli hiukan vulgääri... puhui ruotsiakin huonosti. Mutta — kun hän sentään oli ainoa sitä lajia... ainoa halkokirjanpitäjä koko varastojaksossa, oli hän kai tällä kertaa kutsuttava. Jotavastoin Rindell oli hieno mies, tosin suomenmielinen hänkin, mutta sivistynyt, filosofian maisteri. Hän voisi pitää esitelmän filosofiasta.

Oskar Sidensnöre oli sitä mieltä, että hänen nimipäivillään piti olla henkinenkin puoli edustettuna. Ainahan syödä saatiin, mutta henki... hengen viljelys — se oli tärkeää. Hän hankki siis näitäkin numeroita... runonlausuntaa, viulusoolon, esitelmän, pari kuplettia. Itse hän tavallisesti piti juhlapuheen.

Hän oli käymässä Itäsuossa ja istui asemakonttorissa. Piti valvoa, että lähettivät kaupoista oikeaa tavaraa. Sitä varten hän oli matkustanut Vaasaan. Oli marraskuun puoliväli, ja Oskarin päivät lähellä. Hänellä oli siis huolta ja puuhaa enemmän kuin yksi mies kerkesi tehdäkään.

Hän jutteli nimipäivistään. Niistä tulisi tällä kertaa loistavat. Pastori Rund pitäisikin nyt juhlapuheen. Hän oli siitä tällä matkalla sopinut. Rindell oli kiittänyt kutsusta, mutta kieltäytynyt esitelmästä. Hän itse aikoi tällä kertaa puhua naisille.

Krank kysyi: Kyllä kai sinä minutkin kutsut?

Sidensnöre heilautti kättään: Ei sopinut, ei mitenkään. Veli suokoon anteeksi, sillä sinne tuli ainoastaan ensi kirjureita, asemapäälliköitä ja sen semmoisia. Ei sopinut — sillä Krank oli ainoastaan toinen kirjuri.

Mutta toinen kirjurihan sinä olet itsekin. Krank iski silmää Hahnille.

Jaa... niin kyllä, mutta ne olivatkin hänen nimipäivänsä, ja hänellä oli valta kutsua niihin ketä halutti.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Krank pyörähti kerran kannoillaan, vihelsi pienen menuettipätkän ja huomautti: Mutta liikennetarkastaja sinun on välttämättä kutsuttava.

Sidensnöre nyökytteli päätään ja hymyili ylhäisesti. Tjaa, tjaa... kyllä hän oli ottanut kaikki huomioon. Jos Krank halusi tietää, niin kutsukortti oli mennyt — hänellekin, hänellekin.

Ja Sidensnöre siristi silmiään ja näytti salaperäiseltä.

Krank: Mutta saa nähdä, tuleeko se.

Sidensnöre: Se on hänen asiansa. Mutta kutsuttu on. Muuten hän oli luvannut, että aamuyöstä etelästä päin tuleva pikatavarajuna sai pysähtyä Hirvihaarassa ja ottaa mukaansa Itäsuohon menevät juhlavieraat.

Ja tehden ylhäisen liikkeen kädellään hän heitti hyvästit ja jatkoi matkaansa.

Hesse on matkalla Oskarin päiville. Heitä on suuri joukko, asemapäälliköitä, ensimmäisiä kirjureita ja rautatien insinöörejä, useimmat naisineen. Oli muassa Rindell, Schröder ja Dammert, kirjurit Hahn ja Seilonen sekä rautatiensaarnaaja Rund.

Herrat nauroivat ja juttelivat. Väiteltiin siitä, oliko Sidensnöre hullu vai viisas. Useimmat olivat sitä mieltä, ettei hän ollut normaali. Mutta pastori Rund väitti vastaan.

Meillä on itsekullakin oma »kärpäsemme», toisilla suurempi, toisilla pienempi. Minulla on nyt esim. kananhoito ja pikakirjoitus. Myönnettäköön, että Sidensnören kärpänen on paarma.

Hyvä! Mutta ero oli siinä, että toiset olivat tietoisia kärpäsestään. Sitä ei taas Sidensnörestä voinut sanoa. Hän suhtautui täysin vakavasti nimipäiviensä viettoon.

No, leikkinäkö luulette minun pitävän kananhoitoa? huudahti Rund, ja hänen pienet, pyöreät silmänsä räpyttivät nopeasti. Ei — kyllä siitä on leikki kaukana, jos jonkun asemapäällikön rouvan kanalaan ilmaantuu esim. reumatismia.

Kyllä se niin on, sanoi rouva Dammert. Hänellä oli kanala.

Sinä väistät kysymyksen kärjen, yhtyi Rindell puheeseen. Ei asia siitä muutu. Hullu pysyy hulluna ja viisas viisaana. Mutta kun nyt yleensä tässä maailmassa kerran hulluteltiin, niin sopihan heidänkin tehdä se. Toinen asia oli sitten, kumpi heistä oli hullumpi... Sidensnörekö vai hän, joka oli lähtenyt tällaiselle hullulle retkelle. Hän, Rindell, oli ainakin tietoinen hulluudestaan.

No, mitäs tyhjää, sanoi Dammert — hauskaa siellä on, varsinkin yläkerrassa, missä apteekkari hoitaa isännyyttä... Seilosen vain on vaikeampi ratkaista, kumpaan kerrokseen hän jää.

Sille naurettiin, sillä jokainen tunsi Seilosen heikkouden.

Yläkertaan minä menen, virkkoi tämä — ja pääseehän sieltä alaskin, jos haluttaa.

Hän iski silmää erään insinöörin rouvalle.

Insinöörinkin oli pakko nauraa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli antaa asianomaista korville. Hävytön... uskalsikin iskeä silmää hänen rouvalleen!

No ei mitään — kyllähän Kalle Seilonen tunnettiin. Tiedettiin hänen surullinen kohtalonsa ja annettiin anteeksi. Naiset melkein tunsivat mielenkiintoa häntä kohtaan. Ajatella, että mies onnettoman rakkauden vuoksi oli sortunut noin alas.

Insinöörin rouva virkkoi: Kyllä minä ainakin tanssin yhden tanssin herra Seilosen kanssa.

Mies tyrkkäsi häntä kylkeen. Varomaton — ei pitänyt sellaista puhua.

Mutta Seilonen, joka oli huomannut tämän liikkeen, huomautti: Ja minä luovutan rouvan hänen herralleen senkin tanssin ajaksi.

Rouva joutui hämilleen, mutta purskahti sitten raikuvaan nauruun. Siihen yhtyivät toisetkin, rouva Schröderkin, joka ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta.

Veturi vihelsi. Oltiin Hirvihaarassa.

Asemalla oli päivän sankari vastassa, hienona, soopelinnahkainen turkki yllä, knalli päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä.

Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat!

Hän kätteli jokaista kohteliaasti ja suuteli naisia kädelle. Häntä onniteltiin joukolla. Että nyt sattuikin taas Oskarin päivä ja vielä näin kaunis ilma! Onneksi olkoon vain!

Sidensnöre vei pastori Rundin syrjään. Hän sopotti: Kyllä kai pastori sitten muistaa lupauksensa. Se oli juhlapuhe. Mutta minä pyydän: ei Jumalasta eikä kanoista.

Kyllä, kyllä. Rund huitaisi kättään. Hän oli valmistanut puheen Alkinoon pidoista.

No sopii... klassillinen aihe. Siitähän tuli hieno. Ja Sidensnöre hykersi tyytyväisenä käsiään.

He lähtivät astumaan juhlapaikkaa kohti. Asemalle oli kerääntynyt paljon väkeä, maalaisia, heidän poikiaan ja tyttäriään. Nämä Oskarin päivät olivat paikkakunnalla hyvin tunnetut. Ihmeteltiin vain sitä, ettei talollisia nyt oltu kutsuttu. Mistähän se Siitesnööre oli loukkaantunut? Ennen oli saatu kutsukortteja, joiden alasyrjään oli painettu: Puku: vapaa. Nyt ei ollut kuulunut mitään.

Nuorisoseuran talolle oli kerääntynyt runsaasti juhlapukuista kansaa. Oli nimismiehet, metsänhoitajat, pari paikkakunnalla majailevaa taiteilijaa, oli rouvia ja neitosia. Herrat näyttivät hienoilta frakeissaan. Olipa eräs vanha asemapäällikkö ripustanut ritarimerkinkin rintaansa. Nämä maalla elävät säätyläiset nauttivat siitä, että edes kerta vuodessa tarjoutui tilaisuus, jolloin sai pukeutua hienosti, seurustella ylhäiseen tapaan. Mitäpä he välittivät siitä, että juhlien isäntä oli löylyn lyömä. He naureskelivat hänelle tämän selän takana. Mutta edessäpäin he lausuivat monenlaisia kohteliaisuuksia. Tämä oli kuin kenraaliharjoitus jotakin vielä suurempaa juhlaa varten, jota ei koskaan tullut. Päästäpä pääkaupunkiin... saada sieltä virka, tutustua sen seurapiiriin. Oh, monet asemapäällikön rouvat kuvittelivat, kuinka he hymyilisivät rautatiehallituksen päätirehtöörin juhlassa tai kuvernöörin kutsuissa... niiaisivat oikein syvään, ranskalaiseen tapaan. Ja heidän miehensä, varsinkin nuoremmat kuvittelivat samoin... samanlaista valoisaa tulevaisuutta. Dammert kulki ryhmästä toiseen, kumarteli ja oli armollinen. Hän lausui ranskalaisia kohteliaisuuksia rouville. Oh, hän taas eli pääasiallisesti vanhoissa kadettimuistoissaan, tai ajatteli Pavlovskin kaartinrykmentin toimeenpanemia suuria juhlia, joissa oli keisarikin läsnä. Hän kuvitteli olevansa niissä ja hän nuortui, ihmeellisesti nuortui. Seisten tarjoiluhuoneessa hän jutteli Sidensnören kanssa juhlallisesti, hiukan alentuvasti. Hän ei nauranut, hän ymmärsi, ymmärsi... ihmisiä oli niin monenkaltaisia. Hän haasteli päivän sankarin kanssa aivankuin jonkun nuoren kaartin luutnantin (hän itse oli kenraali)... miten hän voisi toista palvella, auttaa noin hiukkasen viran nousussa. Toisen kirjurin palkka oli sentään niin kovin pieni. Mutta ensi kirjuri... hän jo pärjäili kutakuinkin.

Ja Sidensnöre kuunteli ja vastaili, hänen poskilleen kohosi puna. Oh, hän näki jo itsensä ensimmäisenä kirjurina. Hän olisi eri poikaa! Silloin hän saattaisi kutsua jo toisia kirjureitakin juhlaansa. Mutta nyt... nyt se ei käynyt. Tuntui, kuin olisi siten tunnustanut itsensä tasavertaiseksi teidän kanssaan. Ja kuitenkin hän mielestään oli paljon etevämpi, paljon lahjakkaampi. Hänen lahjojaan vain ei otettu huomioon. Hän oli lukemattomia kertoja hakenut, mutta aina menivät toiset edelle, monesti nuoremmatkin. Mitä ne mahtoivat ajatella siellä rautatiehallituksessa? Ensi kerralla pitäisi kutsua itse päätirehtööri nimipäiville. Eiköhän sitten paremmin häntäkin muistettaisi.

Olisi siis saattanut luulla, että nämä juhlat oli toimeenpantu virkaylennyksen toivossa, mutta ei asia sentään niin ollut. Joskus vain vilahti tällaisia ajatuksia Sidensnören päässä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo liehui muualla, kehoitti vieraitaan käyttämään hyväkseen. Förse er nu, mitt kära herrskap! Ei — kyllä tämä komeus johtui etupäässä siitä, että hän, Oskar Sidensnöre, oli hieno mies, vanhojen traditsioonien innokas noudattaja. Hänen esi-isänsä olivat aikoinaan pitäneet suuria kestejä omistamallaan sukutilalla. Ne olivat olleet kuuluisat. Eräs heistä oli lopuksi juhlinut itsensä maantielle, ja niin olivat jälkeläiset kituneet pikku viroissa. Mutta Oskar Sidensnöressä kukki vielä tämä esi-isien ylhäinen tapa. Hän oli vain siksi varovainen, ettei tuhlannut kuin puolet vuosipalkkaansa tällaisiin kesteihin. Toisella puolella hän sitten elää kituutti, välistä melkein puutetta nähden. Mutta — Oskarin päivänä piti olla hienoa... samaan tyyliin kuin ennen vanhalla sukutilalla...

Torvisoittokunta soitteli kappaleen toisensa jälkeen. Maalaisnuorukaiset, joita kansakoulunopettaja johti, istuivat totisina kuin kuvapatsaat, posket pullollaan ja silmät tapilla, puhaltaen Savolaisten laulua. Heistä tämä ilta oli todellinen juhla. He eivät ainakaan nähneet siinä mitään naurettavaa — paremmin kuin säälittävääkään. Olihan Siitesnööre tilannut heidät soittamaan, ja he siis tekivät velvollisuutensa täällä niinkuin muuallakin. Ja sitäpaitsi: he saivat maksun.

Ai, ai... ne soittavat hirveän falskisti, tuskitteli Sidensnöre. Mutta ensi vuonna minä varmasti tilaan soittokunnan Helsingistä.

Joku nauraa tirskahti hänen takanaan. Sidensnöre pyörähti ympäri ja kysyi:

Vai pidätkö sinä, von Hahn, että tämä musiikki on comme il faut?

Eipä niin... Olihan aina varaa parantaa.

Hyvät naiset ja herrat, virallinen puoli ohjelmasta alkaa! huusi hän sitten taputtaen käsiään.

Käytiin istumaan. Soittokunta puhalsi fanfaarin ja paikkakunnan apteekkari astui esiin pitämään tervetuliaispuhetta.

Hän oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, kasvot kalpeat ja päälaki kalju. Vetäen leukaa sisäänpäin hän seisoi puhujanpaikalla heilutellen päätään ja veitikka silmänurkassa, tarkastellen edessään istuvaa kuulijakuntaa. Jokainen odotti jotakin hauskaa.

Hän totesi, että maaseudulla oli vaikea saada pystyyn tilaisuuksia, joissa tarjottiin muutakin kuin mitä ruumis vaati ja suu sieti. Elettiin hajallaan pitkien välimatkojen päässä, jotenka harvoin yhtehen yhyttiin, saattiin toinen toisihinsa. Senvuoksi tervehdittiinkin aina ilolla tällaista pientä juhlaa, jonka heille kaikille hyvin tunnettu herra Oskar Sidensnöre pani nimipäiviensä kunniaksi toimeen. Päivän sankari ei kuitenkaan ollut nimensä arvoinen (tässä kohden jokainen katsahti kummastuneena naapuriaan) — hänen nimekseen olisi paljon paremmin sopinut Oskar Tross — Touvi, sillä sen mukaisesti oli täällä kaikkea tarjolla, itsekunkin mielen ja maun jälkeen. Yläkerrassa (apteekkari vilkutti silmiään) oli miesten taivas, Walhalla, johon hän ei voinut naisia pyytää. Heitä varten oli suunavausta täällä alhaalla, viiniä, leivoksia, hedelmiä, voileipää — ja lopuksi täällä tanssittaisiin. Yläkerta oli pyhitetty toiselle jumalalle, nim. suurivatsaiselle, seppelpäiselle Bacchukselle, jota siis herrat kilvan palvelkoot. Mitä tuohon samaiseen yläkertaan tuli, niin siellä hoiti isännyyttä hän, apteekkari, koska hän jo virkansa puolesta oli selvillä siellä nautittavien aineiden laadusta ja kemiallisesta kokoonpanosta. Alakerrassa taas isännöi itse päivän sankari, koska hän oli periaatteellinen raittiusmies (kuulijakunnasta kuului naurua, ja joku taputti käsiään). Mutta sivistyneenä miehenä hän seurasi sitä vanhaa saksalaista sananpartta, että »leben und leben lassen», eli vapaasti käännettynä: »elää ja antaa Lassinkin elää». Jotenka siis me kohotamme hänelle kolmikertaisen eläköön-huudon. Eläköön Oskar Sidensnöre, eläköön!

Sali jyrisi voimakkaista eläköön-huudoista. Kun ne olivat lakanneet, hymyili apteekkari veitikkamaisesti ja jatkoi: Toinen tämän puheen pääasioista jäi sanomatta. Tervetuloa, hyvä herrasväki!

Hänet palkittiin voimakkailla kätten taputuksilla. Ohjelman suoritus jatkui. Esitettiin runonlausuntaa, kupletti, viulusoolo ja kertomus. Viimeksimainitun luki nimismiehen rouva — _Herra Seguinin vuohi._ Sidensnören mielestä tämä oli yksi ihan loistonumeroita... Alfonse Daudet'n kuuluisa lastu etevän esittäjän tulkitsemana. Seurattiin tuon pikku eläimen kamppailua suden kanssa, sen epätoivoa, sen mietteitä, sen urhoollisia päätöksiä. Kaikki turhaan — aamulla susi söi sen.

Hesse vaipui mietteisiinsä. Tuohan oli kuin heitä varten. Olikohan nimismiehen rouva valinnut sen tahallaan, vai oliko hän sattumalta tullut ottaneeksi juuri tuon kertomuksen? Aamulla susi söi sen. Aavistiko lausuja, että hän oli lukenut oman kuolemantuomionsa? Jos täällä viivyttäisiin hetkeäkään kauemmin, oli perikato varma: narrimaisuus hotkaisisi heidät kuin susi vuohen. Sillä eihän tämä ollut viisaan ihmisen oleskelupaikka. Isäntä löylyn lyömä... joskaan nyt ei vielä rutihullu, niin hassu joka tapauksessa. Näytellä täällä kohteliasta naamaa ja olla mukana suitsuttamassa hupsun hulluttelulle. Hm... juhlapuhe! Alkinoon pidot olivat sentään kokonaan toista! Siellä oli isäntä ylevä ja vakaa, palvelijat arvokkaita ja juhlallisia. Ei siellä tirskuttu niinkuin täällä, heti kun isäntä selkänsä käänsi. Ekheneos, joka missä juhlissa ensiksi suunsa avasi, oli eri mies kuin tuo klovnimainen apteekkari, ja Pontonoos, edeskäypä, hillitympi kuin tuo virnistelevä tarjoilija, jonka Sidensnöre oli hankkinut ties mistä.

Hän nousi, Hahn, joka istui hänen vieressään, kysyi: Mihin menet? Et kai pois lähde?

Lähden minä! En ilkeä viipyä tällaisessa narrin juhlassa!

Hän riensi eteiseen. Siellä seisoi nuori mies vaatenaulakkojen luona, leveä nauha käsivarressa. »Oskarsdagen» seisoi siinä kauniisti tekstattuna. Hesse pysähtyi hämmästyneenä.

Mankisen Kustu! huudahti hän. Sinäkinkö olet joutunut tähän hoijakkaan?

Se oli todellakin Mankisen Kustu. Hesse oli kuullut hänen palvelevan ylimääräisenä veturimiehenä jossakin täälläpäin, mutta ei ollut kertaakaan tavannut. Hänen ilonsa oli vilpitön.

Tottahan nyt Sidensnören nimipäivillä on oltava, lauloi Kustu hopeanheleällä äänellään. Jollei muuna niin tampuurimajurina. Aiotko mennä pois?

Hesse: Pois minä lähden. Mitä minä täällä... narrin kemuissa. Ihmisethän ovat ihan hulluja.

Kustu: Niinpä niin... mutta mitäs tämä elämä muuta on — narrin juhlaa. Siltä ainakin minusta tuntuu.

Hänen suunsa ympärille muodostui katkera piirre. Hesse yritti vastata, mutta samalla ryntäsi asemapäällikkö Rindell eteiseen.

Jassoo... sinä olet menossa, se on oikein! Lähdetään! Ei täällä viitsi viisas viipyä. Se Rundkin kehtaa... nousee pitämään puhetta aivan kuin jossakin yliopiston juhlasalissa. Alkinoon pidot! Kaikkiin paikkoihin niitä klassillisia aiheita vedetään.

Hän huomasi tampuurimajurin: No sehän on Mankisen Kustu! Terve, terve! Vai ovat sinutkin saaneet narratuksi. Ja oikein käsivarsinauha... »Oskarsdagen»! Kyllä on maailma yksi hullujen huone.

Ei se siltä tunnu, kun vain lyöttäytyy joukkoon, lauloi Kustu ja taputteli käsivarsinauhaansa.

Niin — kun vain lyöttäytyy. Mutta minä en viitsi lyöttäytyä.

Meitä on kolme veturimiestä... kaikki tampuurimajureina. Meidän vuoromme tulee sitten, kun herrat ensin ovat kyllänsä saaneet.

Kuule, älä viitsi... lähde pois meidän kanssamme, houkutteli Rindell.

Mutta mitä Sidensnöre sanoo? Ei kutsu toista kertaa.

Rindell: Sen parempi. Jos nämä olisivat viisaan miehen juhlat, niin samantekevä. Mutta hullut hullujen kanssa hyppikööt!

Kustu empi. Hän oli jo lapsuudessaan tottunut repäisevään elämään. Muistuttivathan nämä nimipäivät hänen kodissaan toimeenpantuja tanssiaisia. Niissä oli rymytty vielä enemmän, sillä osanottajat olivat kuuluneet eri säätyyn. Mutta ne olivat sittenkin olleet toisenlaiset juhlat kuin nämä narrin kekkerit. Niissä oli ihminen vielä säilyttänyt itsekunnioituksensa jossakin määrin.

Samantekevä. Lähdetään.

Hän tempaisi käsivarsinauhan irti ja ripusti sen naulaan oven pieleen.

Oskarsdagen! nauroi hän niin että hampaat välkkyivät. Siinä on virka ja värkit!

Ulkona paistoi täysikuu. Oli kireänlainen pakkanen. Asemakonttorista loisti tuli. Siellä asemapäällikkö harjoittelijan kanssa hoiteli virkaa, sillä aikaa kuin toinen kirjuri juhli. Lennätinkoneen nakutus kuului selvästi ulos, kun nämä kolme miestä astuivat konttorin ikkunain alatse asemalle.

Rindell meni ottamaan selvää junan lähdöstä. Hän palasi hetken kuluttua tuohtuneena.

On se nyt vähän liikaa, että pikatavarajuna saa pysähtyä täällä tuon hupsun takia! Se liikennetarkastaja on koko höperö!

Hesse virkkoi: Meille se ainakin on hyvä. Pääsemme pikemmin kotiin.

Rindell: Olkoon... mutta sotkea nyt koko rautatielaitos tällaiseen humpuukiin... se on vähän liikaa!

Sillä on huumorintajua, huomautti Kustu.

Rindell suuttui: Huumorintajua! Hulluuteen ei koskaan voi suhtautua humoristisesti. Se on säälittävää!

Miehet lähtivät astumaan ratapihaa pitkin. Vaihdelyhdyt valaisivat vaisusti, sillä kirkas kuutamo helpotti niiden virkaa. Semafoori vilkutti punaista etempänä, aseman pohjoispäässä. Veturitallista loisti tuli, ja muutamasta piipusta kohosi paksu, musta savupatsas ilmaan.

Mennäänpä talliin katsomaan minun veturiani! huudahti Kustu. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi näiden kotikaupungin poikien seurassa, vaikka ne olivatkin herroja, ja hän vain vaatimaton lämmittäjä.

Mennään! innostui Rindell, ja he lähtivät harppaamaan tallia kohti.

Siinä oli kolme pilttuuta. Keskimmäisessä höyrysi Kustun veturi, uusi »trollhättani». Kuljettaja rasvaili lyhdyn valossa kytkintankoja. Hän nosti päätään kuullessaan askeleita. Keitä sieltä nyt... keskellä yötä?

Ahaa...joko ne Silkkinarun praasnikat loppuivat? nauroi hän.

Kustu selitti asian ja esitteli seuralaisensa. Kuljettaja näytti joutuvan hämilleen, kun toverilla oli niin hienoja tuttavia. Hän tunsi kyllä molemmat herrat, mutta ei ollut, koskaan joutunut tekemisiin heidän kanssaan.

Saatkin sitten pitää huolta lämmityksestä, niin minä pääsen pistäytymään kotiin, sanoi hän. Kello neljältä on lähtö.

Kuljettaja poistui, ja Kustu tovereineen kiipesi veturiin. Siellä paloi pieni lyhty pannun kyljessä, valaisten vesilasia, jossa vesipatsas hiljaa värisi. Kiiltävät kupari- ja messinkiputket kuumottivat somasti hämyn keskeltä. Seinällä tikitti kello, rauhallisesti, tasaisesti. Höyrypannun otsa hohti lämpöä, johon yhtyi lievä rasvan tuoksu. Hytissä oli kodikasta kuin pienessä huvimajassa. Rindell lausuikin julki ihastuksensa hyvän keksinnön johdosta.

Täällä on toista kuin siellä humun ja melun keskellä, virkkoi hän, riisuen palttoonsa ja istahtaen kuljettajan penkille. Tässä ympäristössä hän näytti koomilliselta hännystakkeineen. Hesse huomautti siitä.

Niin, innostui Rindell — me hullut pukeudumme vielä frakkiin semmoista tilaisuutta varten. Mutta olin ensi kertaa. En osannut aavistaa, että se sentään sellaista himphamppua olisi. Täällä tämä puku on paljon paremmin paikallaan.

Hän silitteli suunnanmuuttajan kampea ja jatkoi: Se on sentään omituista tämä veturinkuljettajankin elämä. Tässä hän istuu ja ajaa, oli sitten yö taikka päivä. Perässä tulla ryskää juna täynnä matkustajia. Mutta harva heistä muistaa, että täällä tehdään työtä, valvotaan ja hoidetaan asioita. Niin suhtautuvat ihmiset elämän vakavuuteen.

Hesse oli istahtanut lämmittäjän paikalle. Hänellä oli sieltä hyvä näköala hytin toiselle puolen. Pannun kupeessa riippuva lyhty valaisi kirkkaasti Rindellin kiiltävää paidanrinnusta, mutta kasvot jäivät hämärään. Hänen päänsä huojui siinä höyryviheltimen tankojen vaiheella, ja silloin tällöin hän sormeili niiden päissä olevia pyöreitä puupalloja. Kunhan ei vain hajamielisyydessään vihellyttäisi.

Mutta ei Rindell vihellyttänyt. Hän tuntui nauttivan tästä hiljaisesta keskiyön hetkestä lämpimässä veturinhytissä. Kustu oli vetänyt oven kiinni ja nojasi sitä vasten käsivarret ristissä rinnoilla — mikäli hämärässä saattoi erottaa — miettivä ilme kasvoillaan. Kuu heitteli hopeitaan tallin edustalle, kääntöpöydälle ja veturin höyrykattilan päähän. Se hyväili savupiipun solakkaa niskaa, saaden sen näyttämään vielä solakammalta. Se oli kuin naisen kaula, josta alkoivat pyöreät, sopusuhtaiset olkapäät. Mutta höyrykupu varaventtiileineen peittyi jo pimentoon. Viimeksimainittujen kirkkaat varret kimaltelivat vain himmeästi hytin ikkunaan.

Höyrykattila urahteli vähänvähä, ja jostakin venttiilistä pannun otsalle tipahteleva vesipisara synnytti soman, hiljaisen pisahduksen. Se oli kuin nukkuvan hengitystä, — ihmisen, jolla on vähän nuhaa, ja joka hengittäessään hiukan tusahuttaa nenäänsä. Hesse kuunteli sitä ihastuneena, ja hänen ajatuksensa lensivät lapsuuden aikaan.

Hän valvoi vuoteellaan Pasasen pihanperäkamarissa, kuunnellen huoneen toiselta puolen kuuluvaa tasaista hengitystä. Siellä nukkuivat isä ja äiti, ja isä urahteli unissaan aivan kuin tuo höyrykattila. Pikku sisko hengitti nopeammin, ja sen nenä synnytti vähänväliä tuollaisen tusahduksen, hiljaisen ja lyhyen, mutta terävän ja selvästi erotettavan. Kuu paistoi solan puoleisesta ikkunasta sisään, valaisten joulukuusen alaosan, erityisesti puisen ristikkojalan, jolle oli varissut muutamia havunneulasia. Korkea sängynpää jätti hänet varjoon, mutta sängyn viereen lattialle oli muodostunut kirkas läikkä, joka värähteli kuin vesi läpinäkyvän jään alla. Siinä kuu kutoi lukinverkkoaan.

Huoneessa vallitsi lämmin, ja ilma tuntui ummehtuneelta. Mutta tuossa lämmössä värähtelivät vielä iloiset lasten äänet. Aattoiltana oli valvottu myöhään — oli syöty lipeäkalaa ja riisipuuroa, ja äidillä oli ollut vielä torttukin jokaiselle. Hän oli saanut lahjaksi messinkituppisen puukon — sellaisen, jonka tuppea koristi kirkkaanpunainen, kiiltävä nahka. Se oli sisäpuolella ja välkkyi somasti tupen päällystään leikatusta nyhälaitaisesta aukosta, joka oli pitkulainen ja kapeni kärkeä kohti. Sinä iltana hän oli tuntenut taivaan riemun.

Hän oli koettanut päänsä alustaa. Se oli siellä... siellä... se ihmeellinen lahja. Hänen oli täytynyt nousta ja ottaa se esille.

Varovasti... hyvin varovasti hän oli vetänyt puukon tupesta ja katsellut sen kuun valossa välkkyvää terää. Oi, kuinka se kiilteli ja sädehti! Siihen tuntui keskittyneen koko joulun kirkkaus... se ihmeellinen, salaperäinen, joka teki tuosta juhlasta niin rakkaan köyhänkin majassa. Hän oli käännellyt puukkoa kädessään, ihaillut sitä aikansa, pistänyt tuppeen ja työntänyt takaisin tyynyn alle. Oli ollut hauska tietää, että se oli siellä... hänen lähettyvillään...

Hän oli katsellut tuollaisia puukkoja Hooveen rautakaupan ikkunassa vähää ennen joulua... ihaillut niitä niin kauan, että jalkoja oli ruvennut palelemaan... Oi, kuinka ne olivat kauniita. Onnellinen, joka omistaisi sellaisen! Mutta niitä ei tietysti saaneet muut kuin rikkaitten pojat...

Hän oli kertonut niistä kotona isälle ja äidille... jutellut noin vain sydämen kyllyydestä... Oh, ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan, että hän voisi sellaisen omistaa. Kuinkapa hän, joka oli niin köyhä...

Mutta — sitten, jouluaattona, kun »pukki» heitteli sisään lahjojaan, oli ovesta tulla tuiskahtanut ruskea paperikäärö, jossa oli ollut hänen nimensä. Hän oli avannut sen vapisevin käsin... silmät jännityksestä renkaina, hätäisesti hengittäen — aivan kuin olisi pitänyt hypätä jääkylmään veteen. Kiiltopintainen paperi oli kahissut hänen kehiessään sitä auki. Se oli ollut kuin enkelin siipien havinaa. Vielä yksi kierros — ja näkyviin oli sukeltanut keltainen puukonpää. Oi, taivas! Messinkituppinen puukko!

Hän oli painanut sitä sydäntänsä vasten, itkien ja nauraen yhtä aikaa. Oi, kuinka se oli lyönyt, takonut kuin pajamoukari! Hän oli luullut sen halkeavan... pakahtuvan siihen paikkaan — ilosta, sanoin kuvaamattomasta ilosta. Sitten pitkän pitkä, syvä huokaisu, joka oli tuntunut ulottuvan maan äärestä toiseen, ja — hops — isän ja äidin kaulaan!

No älähän nyt. .. älähän nyt... pidä se nyt omanasi! Herra nähköön, poikahan on ihan suunniltaan! Ja isän ja äidin silmät olivat kostuneet.

Oi, sitä siunattua jouluiltaa... sitä lapsen puhdasta, välitöntä riemua, joka sai taivaan enkelitkin kyynelehtimään!

Kustu oli avannut tulipesän luukut ja heitteli puita sisään. Tulenlieskat tanssivat ja hulmusivat. Ne ojentelivat pitkiä kieliään kuin nielaistakseen halot jo lämmittäjän käsistä. Höyry ujelsi ja piipitti kattilassa, ja yht'äkkiä rupesi varaventtiili sähisemään.

Ohoh... tulipa nyt vähän liikaa! virkkoi Kustu. — Se on huonon lämmittäjän merkki, jos päästättää yli.

Hesse virkahti: Eipä se taida haitata, jos joskus vähän läikähtääkin yli laidan. Hän oli vieläkin äskeisen muistelmansa lumoissa.

Kustu katsahti häneen ja naurahti. Mutta yhtäkkiä hän pyörähti ympäri ja huudahti: Tässä vieraat istuu eikä talo tarjoo mitään! Saaketti! Minä panen kahvin kiehumaan.

Hän asetti kahvipannun höyrykattilan otsalle, ja sen valmistumista odotellessa he keskustelivat puoliääneen... juttelivat kotikaupungista, sen erikoisesta elämästä, tavoista ja ihmisistä. Vieläköhän Nuusku-Frekke eli? Frans Fredrik Ferdinand Sarkkinen — se oli viimeksi vääntänyt painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa, ja se veisasi veivatessaan, niin että kadulle kuului: Tuomiopäiv' on kauhistava... Terveellistä se olikin niille... Nyyrikille ja muille toimittajille. Sillä ne ryyppäsivät siihen aikaan vahvanlaisesti.

Ei ryyppää Nyyrikki enää, kertoi Kustu. Uskoon on tullut... laestadiolaiseksi.

Vai sillä lailla. No niin — hyvä se oli... sen saattoi arvatakin sellaisen menon jälkeen. Siinä se oli lahjakas mies. Jos se olisi käyttänyt ne oikein, niin professorina istuisi — ihan varmaan.

Siinä innostuttiin, siinä lämmettiin... kotiseutua muisteltaessa. Tuo kesäyövalon kaupunki kaukana Pohjanlahden rannalla häämöitti heidän mielessään kuin jokin Venetsia laguuneineen ja Marcus-toreineen. Eihän siellä tosin ollut laguuneja — Plaanan-oja vain — ja Marcus-torin asemesta tavallinen kauppatori mukulakivityksineen. Mutta sillat — ne olivat neitseelliset.

Rindell ihan haltioitui. Hän kuvasi kesäöisen kävelyn noilla silloilla, kun koski pauhasi ja punainen siltavahdin tupa nukkui riippakoivujen varjossa. Satama välkkyi kuin peilin pinta. Laskevan auringon hohde purppuroi sen. Tullikamari uinaili arkkujensa varassa, ja sen sivua pitkin lipui valkoinen vene valkopukuisine tyttöineen. Yösoutelijoita. — Vene liukui kuin joutsen tyyntä vedenkalvoa pitkin, ja kesäyössä helähti tyttöjen laulu kuin ylimaallinen hymni, kantautuen sillalla seisojan korviin. Ah, tuota kultaista, romanttista aikaa lapsellisine haaveiluineen! Tällaisena yön hiljaisena hetkenä siihen uskoi taas... sitä kaipasi.

Verraton hetki! He eivät olisi vaihtaneet sitä minkäänlaiseen juhlailtamaan, he kolme Laidan poikaa, jotka nyt olivat unohtaneet arvoerotukset ja säätyrajat. Se oli kotikaupunki, joka sen ihmeen oli saanut aikaan.

Oliko todellakin? Niinpä niin... miksi ei. Miksi piti täällä rautatiellä vallitakin niin jyrkkä juopa virka- ja palvelijakunnan välillä? Miksei asemapäällikkö saattanut suhtautua toverillisesti lämmittäjään, joka oli kasvanut samassa kaupungissa hänen kanssaan? Niin — miksi ei?

Totta kai. Jokainen heistä tajusi tänä hetkenä voimakkaan yhteenkuuluvaisuustunteen, vaikk'eivät he siitä mitään toisilleen puhuneet. Kustu tarjosi kahvia. Kuppeja ei tosin ollut kuin yksi, sillä kuljettaja oli lukinnut oman kaappiinsa. Mutta ei hätää. Kustu huuhteli kupin tenderin kraanassa ja kuivasi pyyheliinaan. Hesse, teepäs hyvin! Juopas sinäkin, vanha veikko! Mitä sillä vähä, vaikka minä olenkin tällainen yksinkertainen lämmittäjä ja vielä ylimääräinen, ja te suuria herroja. Mutta minä olen nyt kuitenkin isäntä talossa ja minä pistouvaan kahvit! Ottakaa!

Ja he ottivat... jopa nyt ettei. He joivat hengessään veljen maljat, Rindell ja Kustu. Ääneen sitä ei esitetty eikä sillä ollut vähäkään. Mutta vaikka Kustu edelleenkin puhutteli Rindelliä arvonimellä, hän tunsi päässeensä tätä lähemmäksi kuin koskaan ennen.

Rindell kehui kahvia. Tällaista ei nyt saanut parhaimmassakaan rautatien ravintolassa — ei Itä-suossakaan. Ja se oli sentään kuuluisa kautta maan. Niin... se rouva Jusslén. Vieläkö sillä oli se apina... se marakatti?

Olihan se, Romeo... hyvä toki... olipa vainkin. Se oli viisas elukka.

Niinpä niin... eläin oli rehellisempi kuin ihminen.

Siinä sanoi Rindell oikein. Se ei sietänyt Hahnia hivenen vertaa.

Niin se Hahn... se olisi saanut korjata jälkensä. Hävytöntä menetellä siten köyhää tyttöä kohtaan. Jos minä olisin hänen päällikkönsä, niin pappilaan veisin... korvista kiikuttaisin... mokomankin aatelismiehen!

Kyllä oli Dammert puhunut pojan kanssa. Pitkän tovin oli tämä viipynyt asemapäällikön virkahuoneessa ja punainen kuin kukko oli ollut tullessaan.

No se oli hyvä... kaipa se siitä selviytyi. — Mutta sinä, Kustu, et ole vielä naimisissa?

En... eikä ole morsiantakaan. Mutta eipä ole Hesselläkään.

Oli... oli sillä pojalla morsian — ainakin kierroksessa. Mitä ne hokivat... muurari Kontsaan tyttö? Oliko siinä perää?

No, eipä hänestä vielä tiennyt. Ihmiset hölysivät niin paljon turhaa. Mutta — eiköhän ollut jo aika lähteä?

Kello oli kaksi. Kaksi kokonaista tuntia he olivat istuneet täällä. Olipa se ollut mukavaa. Suuret kiitokset vain ja hyvää vointia.

Rindell hyvästeli: Kun satut Lietteeseen päin, niin käy katsomassa.

Samoin, samoin, kun tulet Itäsuohon, säesti Hesse.

Kustu saatteli vieraitaan tallin edustalle. Siinä, kääntöpöydällä, hän vielä kätteli, kiitellen hauskasta yhdessäolosta.

Huh! Olipa pakkanen, oikein paukkuva pakkanen. Ihan puistatti, kun tuli lämpimästä. Siellä, veturihytissä, oli istunutkin kuin höyrykaapissa. Kodikasta siellä oli ollut ja mukavaa — oli!

Aamuviideltä pysähtyi pikatavarajuna Hirvihaaraan ja otti mukaansa Itäsuohon päin menijät. Seilonen oli täysi kuin kapteeni. Toverien piti häntä taluttaa.

Hän lallatteli: Se Sidensvans loihti meidät si-sioiksi kuin — hik — Kirke — hik — Odysseuksen miehet. Kaalsonni... ter-terveh! Eikö lähdetä Mätäkorpeen skruuville? Minä luulen, että sieltä — hik — ovat puutkin lo-lopahtaneet.

Kolmen miehen hinattiin hänet konduktöörivaunuun ja niin mennä jyryytettiin aamuyössä Itäsuota kohti.