II.

Hesse istuskelee asemakonttorissa odotellen junan tuloa. Hän on lähdössä linjalle. Oli tarkastettava joitakin kulutus asemia, niiden halko varastoja. Muutamat asemapäälliköt olivat niin korskeita, etteivät alentuneet ilmoittamaan, milloin tarvitsivat lisää. Piti käydä itse ottamassa selvää.

Lennätinkoneet nakuttavat, miehet istuvat työnsä ääressä. Krank viheltelee iloista laulunpätkää. Hän on musikaalinen, soittaa klarinettia melko taitavasti. Tällaisina aamuhetkinä on hauskaa istuskella täällä. Aurinko paistaa korkeista ikkunoista sisään. Virkahuone herää ottamaan vastaan päivän touhua ja ryskettä. Antoipa jyristä taas — junien. Oli yölläkin joku mennyt ohitse, mutta päivällä niitä meni useampia.

Yö valvonnasta raukea harjoittelija valmistautuu lähtemään kotiinsa. Hän käärii kokoon vilttinsä, vetäisee sen remmillä keskeltä kiinni ja pistää taskuunsa kirjan, jota on joutoaikana lukenut. Hesse ehtii huomata, että se on ruotsinkielinen seikkailuromaani. Hän on kirjamies ja kirjojen tuntija.

Hän säälittelee vain sitä, että nämä hänen toverinsa lukivat yksinomaan ruotsinkielistä kirjallisuutta — sikäli kuin lukivat — eivätkä tienneet suomalaisesta kirjallisuudesta mitään. Krank'kin, vaikkei ollutkaan mikään ahdaspäinen olento, väitti suomenkielen ilmaisumahdollisuuksia kovin vähäisiksi.

Olisivatpa lukeneet Juhani Ahon _Kevät ja takatalven_, jonka ensimmäisen osan hän juuri oli saanut loppuun. Siinä oli teos, jota kannatti ihailla... niin tuore ja voimakas kuin kevätpellon multa, niin tuoksuva kuin kesäinen heinäniitty... henkilöt mestarillisesti hahmoiteltu. Ukko Paavo ilmielävänä tuohikonttineen — kolmen hiippakunnan piispa!

Häntä halutti ruveta selostamaan kirjaa — hän teki sitä usein... esitelmöi laajasti lukemistaan teoksista. Hän toi kirjan henkilöt tullessaan tänne asemalle, tähän asemakonttoriin, esittäen heidät näille työtovereilleen, jotka toisinaan innostuivat, toisinaan suhtautuivat pidättyvästi hänen esitelmiinsä. Ätsh... suomalainen kirjallisuus! Se käveli vasta lapsen kengissä. Oliko Puu-Kaalsonni tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen?

Hahn se oli kerran tämän kysymyksen tehnyt. Kyllä — Goethe ja Schiller... olihan hän lukenut _Rosvot_ ja _Nuoren Wertherin kärsimykset_. Mutta tunsiko Hahn uudempaa saksalaista kirjallisuutta? Frenssen — siinä oli monumenttaalinen herra.

Frenssen? Eikö se ollut tanskalainen? No, jopa nyt — eikö Hahn tuntenut Frensseniä? _Jörn Uhl_ ja _Hilligenlei_ — nehän oli käännetty ruotsiksikin. Mitä? — olivatko? Saattoivatpa olla... mutta hän, Hahn, luki tavallisesti alkukielellä.

Se Hahn... sellainen kerskuri! Vai alkukielellä! Jokainen tiesi, ettei hän osannut saksaa enemmän, kuin mitä oli lyseon alaluokilla oppinut. Ja puhui alkukielestä kuin filosofian tohtori!

Asemapäällikkö antoi tunnustuksen Juhani Aholle. Hän oli lukenut _Panun_. Mutta hän ymmärsi sen omalla tavallaan. Sivistys, kulttuuri, siinä vietti riemukulkuaan, masentaen maahan sivistymättömyyden. Sillä mitä oli Panu muuta kuin tavallinen kansanmies, hiukan viisaampi muita, mutta kansanmies sittenkin. Sellaisia Panuja oli täällä Itäsuossa monta, vaikkeivät kävelleetkään virsuissa eivätkä osanneet loihtia. Mutta _Kosackerna_ — se oli toista! Oliko Karlsson lukenut Tolstoin _Kasakoita_? Ai, ai... siinä oli kirja.

Tunsihan hän senkin. Yleensä hän piti paljon venäläisestä kirjallisuudesta. Hän oli lukenut Turgenjevia, Gogolia, Lermontovia — ja tietysti Tolstoita. Mutta hän otti Tolstoin kirjat toiselta kannalta kuin Dammert; hän näki niissä aatteen, jota tekijä innokkaasti ajoi, niinkuin esim. _Sodassa ja rauhassa_. Jotavastoin asemapäällikkö ihaili ainoastaan yksityiskohtia — niitä, joissa heiluteltiin sapeleita ja tapeltiin. Ja mitenkä ne miehet tappelivat! Oh, niin heikkarin uljaasti, että ihan hurmioitui entisen kadetin sydän, — kadetin, joka kerran oli aikonut Pavlovskin kaartiin, jollei se typerä isä olisi koulusta kesken poisottanut ja toimittanut rautatielle. Hänestä, Georg Stanislaus Dammertista, se olisi tullut uljas ratsuväen kenraali, mutta nyt piti taistella talonpoikien kanssa, jotka olivat korskeita ja koppavia... potkivat kumoon shrapnellin kuorenkin, jonka hän vartavasten oli asettanut oven pönkäksi. Krank, menepäs katsomaan, onko »ukko» paikoillaan. Nämä riivatun »Panut» eivät anna sille hetkenkään rauhaa.

Asemapäällikkö ei ollut vielä tullut. Hänen virkahuoneensa oli siinä vieressä, heti ovesta oikealle. Hän oli ollut illalla julman vihainen Krankille, kun ei tämä ollut lähettänyt eteenpäin muuatta _Ga-vaunua_, vaan jättänyt sen asemalle seisomaan. Ja siinä oli ollut maanviljelysneuvos Stolpen kananruoat.

Pirustako minä sen tiesin, kun konduktööri kieltäytyi ottamasta sitä mukaan, puolusteli Krank itseään. Niillä oli liiaksi akseleita ennestäänkin.

Olisit ottanut selvää rahtikirjoista, huomautti Hahn.

Ottanut selvää... minä hain rahtikirjoja, mutta en löytänyt niitä tavalliselta paikalta. Ja sitäpaitsi: minun tuurini loppui, olin lähdössä kotiin. Sanoin siis konduktöörille, että jättäisi viimeisen vaunun. Ja siinä mokomassa oli juuri ne marmorikryynit! Kuka täällä jaksaa muistaa, milloin alkaa kanojen munima-aika. Vai muistatko sinä, Hahn?

Puhuteltu kohautti hermostuneesti olkapäitään. Olipa hyvä, ettei se tiennyt, että rahtikirjat olivat epähuomiossa unohtuneet hänen taskuunsa.

Siinäpä se. Ei Hahnkaan tiedä ja hän on sentään kukko.

Ole hiljaa! Sekoitat laskuni.

Krank iski Hesselle silmää ja rupesi viheltämään menuettia.

Telefooni soi. Krank meni vastaamaan.

Selvä on... ja täältä lähtee heti perään n:o 202. — Sinun junasi tulee kohta, lisäsi hän kääntyen Hessen puoleen ja meni lennätinkoneen ääreen.

Mitäs lorua ne nyt laskettavat Mätäkorvesta?... neljättä miestä tarvitaan, neljättä miestä tarvitaan. Sanokaa Karlssonille, että poikkeaa tänne... Kuule, ovat saaneet tietää tulostasi.

Hesse huitaisi kädellään. Kyllä hän tuon jo tunsi... osasi ulkoa. Mätäkorven asemapäällikkö oli innokas skruuvin pelaaja, ja nyt kaivattiin neljättä miestä. Kirjuri Seilonen ja harjoittelija olivat ennestään, mutta neljäs puuttui.

Ne taitavat pelata siellä hasardiakin toisinaan? tiedusteli Krank.

Saattoivat. Asema oli yksinäinen... ei mökin pahaista lähitienoilla. Kirkonkyläänkin parin penikulman matka. Illat kävivät pitkiksi, piti keksiä ajankulua. Eikä heillä ollut parempaa kuin kortinlyönti. Kalle Seilonen oli istunut siellä jo kymmenen vuotta ja hyräillyt tuota iänikuista lauluaan »hännättömästä magotista»:

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti istui, oli työläs olla, kun koipia pakotti...

Oli siinäkin mies mennyt pilalle. Juoda tillitti aamusta iltaan, ollen hienossa hiprakassa alituiseen. Mutta... virkansa hoiti... ei ollut vielä kertaakaan päästättänyt yhteen, vaikka pari kertaa oli ollutkin ihan veitsen terällä.

Juna vihelsi. Hesse sieppasi lakkinsa ja käsilaukkunsa.

Terve taas.

Terve, terve.

Ulkona kohisi kevät. Lumi suli ihan silmissä. Aseman edustalle oli muodostunut suuria lampareita, joita piti kiertää. Asemamiehen pikkupojat pärskyttelivät vettä kepakoilla toistensa silmille.

Hesse komensi: Pojat, ei saa pärskytellä!

Siinä tulla huristi jo juna, jolla hänen piti matkustaa.

Hesse istui Lietteessä asemapäällikkö Rindellin vieraana. Tämä oli käynyt koulua samassa kaupungissa kuin hänkin, oli vain iältään jonkun verran vanhempi. Antautuakseen rautateiden palvelukseen periaatteesta eikä mistään hädän pakotuksesta hän oli opiskellut perusteellisesti. Siihen aikaan ei rautatiellä ollut montakaan maisterismiestä — linjoilla ei yhtään. Maisteri Rindell oli siis ainoa sitä lajia ja hän ansaitsikin täydellä syyllä, että häntä maisteriksi mainittiin.

Hän oli oppinut mies, paljon lukenut. Istuessaan vuodesta toiseen kaukaisella Lietteen asemalla hän kulutti iltansa kirjojen ääressä. Filosofia oli hänen mieliaineensa.

Hesse oli tutustunut häneen virkamatkoillaan. Vai seppä Karlssonin poika! Kyllähän Rindell hänen isänsä muisti. Oli mennä kyökkäissyt monta monituista kertaa hänen kotitalonsa ohitse. Vai niin... sepäs sattui, Sittenhän me ollaan kuin puolittain sukulaiset.

Muutenkin he sopivat yhteen erinomaisesti. Heillä oli yhteisiä koulumuistoja. Molemmat olivat nauttineet rehtori Ringbomin, maisteri Nässlingin ja lehtori Fogmannin opetusta. Se »Sokrates» oli aika poika!

Maisteri Rindell kertoi, kuinka hän kerran oli joutunut muuatta toveriaan saattelemaan lehtorin kesäasunnolle. Tämä oli ollut menossa ehtoja suorittamaan. Lehtori oli ollut puutarhassa ja kutsunut hänetkin sisään. He olivat istuneet salissa kahvia juoden, ja seurassa oli ollut erään maisterin rouva — saman kaupungin asukkaita kuin hekin. Aino Somikki oli soittanut pianiinoa, ja miten lie pedaali joutunut epäkuntoon. Maisterin rouva oli silloin huomauttanut: Ne pendelit ovat niin konstikkaita. Hohhoo! oli ukko Fogman nauraa röhöttänyt — vai ‘pendelit’. Kuulee heti, ettei rouva ole lukenut latinaa. Rindellkin tietää, mistä sanasta pendeli johtuu. _Pendo, pependi, pensum, pendere_ — punnita. Hänen oli täytynyt kesken kaiken lausua tuo teema, ei ollut auttanut vastustelu. Kyllä minä hyväksyn, oli lehtori sanonut sitten. Uskon, että olette lukeneet. Ja niin oli toveri päässyt tarvitsematta suutansa avata. Hän, jolla ei ollut ehtoja ollutkaan, oli tuohon ainoaankin kysymykseen vastannut toisen puolesta.

Hesse nauroi makeasti. Oli niin somaa muistella vanhoja asioita ja unohtaa elämän arkipäiväisyys.

Mutta miten oli ymmärrettävä, että hän, maisteri Rindell, istui täällä Lietteessä, neljännen luokan asemalla? Eikö hänen paikkansa olisi ollut rautatiehallituksessa?

Se on se suomenmielisyys. Olen muutaman kerran sanonut suoria sanoja eräille korkeille herroille. Ja sen vuoksi minä istun täällä. Mutta — ei puhuta siitä. Tunteeko veli Vaihingeria?

En... kuka se on?

Saksalainen filosoofi, professorina Hallessa. On julkaissut merkillisen teoksen: _Die Philosophie des Als Ob._

Sepä merkillistä... _als ob_, kuin jos... sehän sopi erikoisesti heille, rautatien palveluksessa oleville.

Eikö totta? Keidas keskellä erämaata.

Rindell innostui. Hän pääsi puhumaan mieliaineestaan. Vaihingerin kirjan tutkiminen oli vasta alussa, joten hän ei voinut sitä vielä selostaa. Mutta mielenkiintoiselta se tuntui. Sellaisia tuoreita, meheviä ajatuksia... paikoitellen kuin runoa. Mutta käytännöllisesti katsoen Hesse oli oikeassa. Als ob avasi oven ihanaan mielikuvitusmaailmaan, kuten sadun sesam. Katsella elämää tältä kannalta: — kuin jos —. Silloin eivät halotkaan enää olleet halkoja.

Se oli tavattoman mielenkiintoista. Rindell lämpeni, hänen poskilleen kohosi puna. Hän luennoi tunnin toisensa jälkeen. Totisesti, se mies ei istunut lietteessä, vaikka olikin Lietteen asemapäällikkö.

He juttelivat myöhäiseen yötön. Pitkästä aikaa ei Hesse Karlsson ollut viettänyt näin hauskaa iltaa. Täällä Rindellin luona rikastui, kokosi hengen pääomaa, sai tuuletella itseään aatteen yläilmoissa.

Hän virkkoi: Kyllä minä nyt käsitän, miksi pastori Rundkin aina niin mielellään tänne tulee.

Rund! Rindell nauratti. Hän ei tule muiden kuin kanojen vuoksi. Vaimollani on pieni kanatarha, ja Rund antaa mielellään neuvoja. Nytkin saisi pastori tulla, sillä muutamiin on kuulemma ilmestynyt kirppuja.

Rindell ei pitänyt papeista. Ne olivat hänen mielestään teeskentelijöitä... syöttivät kansalle dogmeja, kaikenmoisia mahdottomuuksia. Mutta Rund, rautatiensaarnaaja Fredrik Napoleon Rund, oli toista maata. Hän ei tyrkyttänyt dogmejaan kenellekään, ei asemamiehen muijallekaan. Hän tiedusteli vain, oliko kanoihin ilmaantunut reumatismia. Hänellä oli niin erinomaista lääkettä, linjementtiä, jonka hän itse oli keksinyt — linjementum Rundii — ja sitä hän tarjosi. Niin — jos hän yleensä jotakin tyrkytti, niin juuri tätä linjementtiään. Ja sillä tavalla hän palveli rautatien virka- ja palveluskuntaa välillisesti. Ja muuten — hän oli erinomainen seuramies ja juttujen kertoja. Eikä sekään ollut vähäksi arvattava lahja.

Hessen täytyi nauraa. Rindell jutteli tuon niin totisesti, melkein papillisesti. Näki, että hän osasi antaa arvon rautatien saarnaajalle, vaikk'ei välittänytkään tämän saarnoista — niinkuin hän ei yleensä välittänyt teologiasta. Mutta ihmisenä hän kunnioitti Rundia, niinkuin jokaista rehellistä ja kunnon miestä.

Aiotko poiketa Mätäkorpeen? tiedusteli Rindell.

Eipä hän oikein tiennyt. Siellä piti valvoa aamuun saakka ja pelata skruuvia. Eikä se ollut mikään kulutusasema — taikka miks'ei: se, mitä siellä eniten kulutettiin, oli aikaa. Siitä ei tuntunut puutetta olevan.

Se Seilonen minua säälittää. Oli etevä koulussa, priimus luokallaan ja nyt ei tee muuta kuin ryyppää ja rehkii naisten kanssa.

Rindell sytyttää sikarin ja vaipuu mietteisiinsä. Nyt hän on oikein filosoofin näköinen. Tukka hieman pörrössä ja kravatti vinossa hän istuu ja tuijottaa eteensä, miettien elämän syviä kysymyksiä. Ne antoivat niin paljon ajattelemisen aihetta. Niiden vuoksi tahtoi toisinaan unohtaa junien kulunkin. Se Schopenhauer... ja sen filosofia — se ei ollut mitään lohdullista, mutta niin syviä totuuksia täynnä. Kärsimys — se oli olemassaolon sisältö.

On niin kummaa, kun ajattelee sitä Seilostakin, puhkesi hän vihdoin puhumaan — mies palvelee Bacchusta ja Venusta, mutta siinäkin ilmenee pohjalla jokin pyrkimys, jollei muu niin ainakin yritys kärsimyksen keskeyttämiseen tai lieventämiseen, joko sitten tietoisesti tai tiedottomasti. Sillä tuollaisen henkilön kuin Seilosenkin täytynee kai joskus tuntea tämän elämän tyhjyys ja onttous, ja siitä ehkä johtuu, että hän elää niinkuin elää. Hän erehtyy vain siinä, että luulee nautintojen pystyvän korvaamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta — jos hän nyt sitä yleensä ajattelee.

Tuo ei ollut rehtori Ringbomin oppia. Hän oli puhunut himosta. »Kun himo on siittänyt, niin se synnyttää synnin». Hän huomautti tästä Rindellille.

Mutta mitä se himo sitten oli? Eikö sekin ollut yhtä lajia kaipausta... tosin yksi sen karkeampia muotoja. Ei — kyllä Schopenhauer oli sittenkin oikeassa sanoessaan, että elävien olentojen elonilmausten pohjana on kaipuu, puute ja tuska, jota ei koskaan voida tyydyttää täydellisesti. Toinen ihminen jalostaa tämän kaipauksen aatteita kohti pyrkiväksi. Mutta tuskasta se ei vapauta sekään. Ainoa tie kärsimyksestä pois on oman tahdon täydellinen kuolettaminen, johon keskiajan kristityt olivat itsekidutuksen kautta pyrkineet ja intialaiset fakiirit päässeet... _nirvanaan_, kaiken halun ja elämäntunnon sammumiseen. Mutta — se oli niin toivotonta oppia, niin vaikeaa toteuttaa, eikä Schopenhauer itsekään ollut yrittänyt sitä elämässään.

Rindell naurahti aivankuin huomauttaakseen, ettei heidänkään velvollisuuksiinsa kuulunut tuon opin seuraaminen. Oli vain muuten niin mukava mietiskellä kaikenmoista... filosofeerailla. Mitenkäpä täällä korvessa muuten olisi hengissä pysynyt. Olisi tainnut pian se »tuiju» sammua, niinkuin oli sammunut niin monelta.

Hän toivotti vieraalleen hyvää yötä, ja pian nukkui Lietteen neljännen luokan asema täydessä rauhassa. Vain yövuorossa oleva sähköttäjä valvoi.

Hesse joutui Mätäkorpeen tahtomattaan. Hän oli aikonut ajaa ohitse, mutta heti junan pysähdyttyä ryntäsi asemapäällikkö Schröder vaunuun ja vei hänet väkisin ulos. Vai aioit puijata meitä, ja me kun emme ole kolmeen viikkoon saaneet skruuvi-iltaa pystyyn!

Mikäs auttoi, täytyi jäädä. Seilonen oli junan lähettäjänä, mutta, ihme kyllä, tällä kertaa aivan selvä. Hän tervehti Hesseä sotilaallisesti.

Saakelin ihmisystävällisesti tehty! Me emme ole viime vuorokauden aikana muuta tehneet kuin hätyyttäneet pitkin linjaa: Puu-Kaalsonnia kaivataan... kaivataan. Neljättä miestä tarvitaan. Käyhän sisään.

He menivät konttoriin. Siellä harjoittelija nauraa virnisteli nakutellessaan lennätinkonetta.

Saat muuttaa tekstiä. Puu-Kaalsonni on löytynyt, huomautti Seilonen.

Kyllä huomaan... mutta täältä kuuluu nyt muuta. Kontrollööri liikkeellä... voi poiketa tänne. Ja sitäpaitsi: liikennetarkastaja Itäsuossa.

Ai, helkkarissa! Asemapäällikkö hyppäsi tasakäpälää. — Nytkö juuri sait tiedon?

Niin... Laaksonpohja ilmoittaa. Lukekaa itse.

Asemapäällikkö otti nauhan käteensä ja luki.

Niin näkyy olevan... Meillä kassantarkastus... pitäkää asiat klaarina. Voi poiketa... Se on hyvä mies se Nordberg... antaa salavihkaa tiedon. Kylläpä nyt ollaan piirityksessä. Etelästä ja pohjoisesta uhkaa vaara.

Hän mietti hetkisen: Ei ne ole täällä ennen aamua. Etelästäpäin ei tule junaa, ja liikennetarkastaja ei matkusta yöllä.

Mutta tavarajuna tulee puolen yön korvissa. Voi saapua sillä.

Kumpiko? Asemapäällikkö kääntyi neuvottoman näköisenä harjoittelijan puoleen.

Kontrollööri. Liikennetarkastajallahan on oma juna. Voi hurahuttaa tänne illaksi... sekin.

Halvattu sentään! Mikäs nyt neuvoksi? Skruuvi-ilta taisi jäädä.

Istuttiin neuvottelemaan. Ei — kyllä kai se sittenkin voitiin järjestää. Mutta vaikeinta oli se, että Seilonen oli antanut rahtiluottoa muutamalle kirkonkylän kauppiaalle, eikä tämä ollut vielä käynyt maksamassa. Satakaksikymmentä markkaa! Mistä nyt rahat kopattaisiin?

Hesse vihelsi. Kylläpä olivat asiat hullusti täällä Mätäkorvessa, olivatpa totisesti hullusti. Vai rahtiluottoa... fiuu!

Tämä on Mätäkorpi, jorahti Seilonen, pyyhkien kämmenellä otsaansa. Ei saa oluttakaan säännöllisesti. Nytkin olisi lasi tarpeeseen, mutta mistä otat, kun ei tilaus ole saapunut.

Herrat istuivat pitkissä mietteissä. Hesse ehdotti, että täytettäisiin vaillinki yhteisesti. Ehkäpä heiltä löytyisi niin paljon. Mutta Seilonen oli sitä mieltä, että pantaisiin summa kortille: 120 markan pieti, ja voittaja lainaisi rahat kassalle. Hänellä itsellä ei kyllä ollut, mutta ehkä Karlsson voisi uskoa hänelle velaksi hänen panoksensa.

Ei minulla ole niin paljon, huomautti Hesse.

Eikä minulla, sanoi harjoittelija.

No, sitten ei tule mitään.

Seilonen rupesi hyräilemään:

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti...

Kuule, älä viitsi aina tuota yhtä ja samaa! Siihen aivan kyllästyy. Asemapäällikkö näytti tuskastuneelta.

Yht'äkkiä jymäytti Seilonen nyrkillä pöytään: Hevonen aisoihin ja harjuri kirkolle, lempo soi! Katsotaanpa, eikö rahat heltiä!

Taitaa olla parasta.

Harjoittelija rupesi kiskomaan palttoota ylleen, koko ajan nauraa virnistellen.

Mutta entäpä jos ei ole kotona? kysyi hän.

Ota sitten eukolta. Sano, että meiltä menee virka ja värkit, jollei hellitä. Helkkarissa! Jopa myrkyn lykkäsi!

Asemapäälliköllä oli oma hevonen. Se valjastettiin, ja harjoittelija istutettiin rekeen. Tie oli jo puolittain paljaana, mutta parempi sittenkin oli lähteä reellä kuin kärryillä.

Ja nyt anna huilata!

Herrat palasivat konttoriin. Asemapäällikkö jo naureskeli. Kyllä se poika rahat tuopi, se oli sukkela jassi, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Mutta harmillisinta oli, että nyt meni neljäs mies. Poika ei palaisi ennen puolta yötä. Kello oli nyt neljä.

Mitäs muuta kuin odottaa ja käyttää aikansa parhaimman mukaan. Asemapäällikkö rupesi järjestämään papereitaan ja Seilonen omiaan. Hesse torkkui tuolilla oven suussa, kuunnellen lennätinkoneen nakutusta. Asemamies pisti päänsä oven raosta sisään. Schröder huomasi hänet.

Kuulkaa, Mehtonen, lakaiskaa odotushuoneet, pyyhkikää pölyt pöydiltä ja käykää katsastamassa makkilaitosta. Liikennetarkastaja on Itäsuossa. Voi tulla tännekin.

Asemamies mutisi jotakin ja hävisi. Hetken kuluttua rupesi odotushuoneesta kuulumaan luudan vihainen viuhina, kun Mehtonen siivosi.

Tuokion kuluttua hän ilmestyi jälleen: Mihin panen ne tyhjät olutpullot, joita on pakaasihuoneen nurkassa iso kasa?

Kantakaa kotianne tai heittäkää metsään.

Suur' kiitosta!

Hän hävisi. Seilonen kohotti kulmiaan, hän näytti miettivän jotakin.

Jaa... olutpulloja — niitä taitaa löytyä täältäkin.

Ja hän rupesi hakemaan. Kaapeista ja kaappien takaa hän veti esiin pullon toisensa jälkeen. Yksin paperikoristakin löytyi kaksi.

Saisipa pitää huutokaupan, mutta ei ole ostajia, huomautti hän nauraen. — Mehtonen!

Mutta Mehtosta ei kuulunut. Hän oli kantamassa pulloja omalle puolelleen eikä ollut vielä palannut. Seilonen latoi löytämiään konttorin pöydälle, järjesti riviin kuin sotamiehiä ikään. Joukon eteen hän asetti yhden, jonka suulla oli korkki kallellaan.

Siinä on sotajoukko, paluumatkalla taistelusta, nauroi hän. Tuo keikari tuossa edessä voisi sanoa: Tulin, näin, voitin! — eikä pahasti valehtelisikaan. Eipä, totta vie, pahasti valehtelisikaan!

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti istui, oli työläs olla, kun koipia pakotti...

Pakottamaanpa tässä rupeaa paikkoja, kun saa kaiket päivät istua yhdessä kohden. Sinä sitä saat sentään liikkua, Kaalsonni... Taisi nukahtaa mies. Hohhoi... kevätilma raukaisee!

Hesse havahtui: Sanoitko jotakin?

En muuta kuin että kevätilma raukaisee...

Joo... ja tämä teidän skruuvi-iltanne on niin hiton jännittävä.

Hän ei malttanut olla pistelemättä. Pitikin antaa perään asemapäällikölle. Olisi ollut hyvä jatkaa matkaa ja olla nyt kotona. Kontsaan Melinda vietti nimipäiviä, ja sinne oli hänkin aikonut. Mutta nyt menivät hukkaan hyvät humalat näiden mätäkorpelaisten vuoksi.

Seilonen kysyi: Et sinä vielä ole ottanut akkaa?

Enpä ole... ehtineehän tuon saada...

Joo... eipä sillä... tyttöriepuja on aina maailmassa.

Etpä tuota sinäkään näy pitävän kiirettä.

Ei ole aikaa.

Hesse hymähti. Aikaa — Mätäkorvessa! Oli sekin ajatus.

Seilonen: Kuule... sanovat, että sinä muuatta Kontsaan röökynää riijaat?

Kuka sitä oli sanonut?

Hahn sähkötti kerran meille.

Vai niin. Kaikkeen se sekin mies jouti. Katsoisi itseään ja korjaisi pois Kauniin Katrin. Sivullinenkin jo huomasi, missä tilassa tyttöriepu oli. Oli hyvä, että rouva Jusslén oli siirtänyt sen keittiön puolelle.

Seilonen hetken päästä: Ne on kovia svekomaaneja siellä Itäsuossa?

Hesse heristi sormeaan ja viittasi asemapäällikön huoneeseen.

Pöh! Meiän Rööteri ei ole mitään.

Skruuvinpelaaja! Muista se, Seilonen! huusi asemapäällikkö vastaan.

Seilonen: Jopa vain, kun olisi neljäs mies. Mutta nytkään ei ole.

Asemapäällikkö: Syytä itseäsi. Jollet olisi antanut rahtiluottoa, istuisimme nyt koreasti pelaamassa.

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti,

hyräili Seilonen kuin itsepuolustuksekseen.

Tuli hiljaisuus. Herrat syventyivät työhönsä, ja Hesse vaipui mietteisiinsä. Merkillinen paikka tällainen erämaan asema. Metsät humisivat ympärillä iänikuista lauluaan. Lennätinkone nakutti... tasaisesti, yksitoikkoisesti. Sieltä kaukaa... toisesta päästä maailmaa haettiin yhteyttä tämän erämaan kolkan kanssa. Onko elossa ketään? Vieläkö kestätte kauan? Kone nakuttaa nakuttamistaan, mutta vastausta ei kuulu. Ei tule kukaan vääntämään vipua antaakseen elämän virtojen juosta. Yllä huudetaan: Mätäkorpi, Mätäkorpi! Ei vastausta. Asemapäällikkö on mennyt omalle puolelleen, harjoittelija loruaa pakaasihuoneessa, ja kirjuri on nukahtanut pöytänsä ääreen. Kuolleet ovat, huokaa sähköttäjä toisessa päässä ja olkapäitään kohauttaen sulkee koneen.

Ja tottahan se tavallaan olikin — kuolleet olivat. Sillä mitä elämää tämä tällainen oli? Asemapäällikkö, entinen vararikon tehnyt kauppias, eli täällä toista elämäänsä. Ennen hänessä vielä oli ryhtiä, kun hän taisteli liikkeensä puolesta, koettaen sitä pelastaa. Silloin hän ei vielä sanonut: Antaa mennä!

Mutta — vararikon jälkeen, kun hän seisoi köyhänä miehenä kädet tyhjää täynnä, hän oli muuttunut. Hän tuijotti tylsästi eteensä, mietti kauan ja virkkoi viimein: Antaa mennä! Sitten hän katseli välinpitämättömästi ympärilleen ja ajatteli: Jotakin pitäisi eteenottaa... samantekevä mitä. Ja niin hän joutui harjoittelijaksi rautatielle.

Siellä hän palveli veltosti, oli huolimaton, sai useampia varoituksia — ja pääsi vihdoin kuin armosta monen pitkän vuoden jälkeen asemapäälliköksi Mätäkorpeen. Mutta täälläkin hän noudatti aikaisempaa elämänsääntöään: Antaa mennä! Kun Seilonen juopotteli, hän ajatteli: Antaa mennä... kylläpähän siitä selviää. Kun tämä liian varomattomasti antoi rahtiluottoa, hän ajatteli samalla tapaa: Antaa mennä... kaipahan jotenkin peritään. Asemamiehen huolimattomuuteen hän suhtautui samalla lailla: Antaa olla... ehtiipähän nuo puhdistaa, jos sattuu liikennetarkastaja kulkemaan...

Ainoa seikka, joka vielä sai miehen innostumaan, oli skruuvi. Ja siinä hän olikin kehittynyt taitavaksi. Tuntui, kuin olisi hän siinä päässyt takaisin entiseen liikemiesaikaansa. Sai laskea... laskea kuin ennen: voittoko vai tappio? Ja useimmiten se oli voitto. Siitä hän riemuitsi, ollen monta päivää hyvällä päällä yhden vaivaisen kymmenmarkkasen vuoksi, jonka oli toisilta voittanut. Pystyipähän mies vielä puristamaan elämältä onnea... tosin murenen vain, mutta sittenkin! Kymmenen markkaa oli rahaa, sanottiinpa mitä tahansa, Vaikk'ei hän siitä yksinomaan iloinnut. Hän iloitsi enemmän taidosta. Olisipa hänellä ollut samanlaista taitoa liikemiehenä, hän ei istuisi nyt täällä.

Entä vaimo ja lapset? Lapset olivat maailmalla — mikä missäkin. Mutta hekös tulivat Mätäkorpeen? Hujhai! Eihän asemapäällikön pieni asunto voinut kerralla majoittaa muita kuin neljännen miehen. Hänelle tehtiin vuode salin invensioonisohvaan — jos nyt yleensä nukkumaan käytiin. Tavallisesti pelattiin koko yö, aamuun saakka. Mutta lapset — he kyllä katsoivat, että pysyivät Mätäkorvesta poissa.

Kerran vuodessa pistäytyi asemapäällikkö rouvineen heitä katsomassa. Heillähän oli vapaaliput — heidän sopi siis matkustaa. Olisi ollut liikaa vaadittu, että lapset olisivat lunastaneet piletin tänne.

Rouva, vanha ja kuuro, puuhaili keittiössä. Ei ollut edes palvelijaa. Kukapa Mätäkorvessa palvelisi — paikassa, jossa ei ollut muuta naapuria kuin asemamiehen perhe. Ja vielä asemalla, jossa toimi Seilonen, rautatienvirkamies Kalle Seilonen, kaikkien kunnon tyttöjen kauhu. Useampi kuin yksi oli lähtenyt täältä pois vatsa pystyssä, Kalle Seilosen naputellessa sormenpäällä pöydän reunaa ja hyräillessä ainaista renkutustaan. Asemamiehen vaimo laittoi ruokaa hänelle ja harjoittelijalle. He asuivat rakennuksen vinttikerroksessa.

Tunnit kuluivat. Kello löi kymmentä. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Saisiko hän rahat? Saakoonpa tai olkoon saamatta. Mitäpä se häntä liikutti. Hesse lähti ulos kävelemään.

Vaivainen lyhty tuikutti laiturin syrjällä, valaisten vaisusti rakennuksen edustaa. Täällä ei ollut vielä sähkövaloa. Lyhdyn lasit olivat noesta mustuneet ja yksi oli rikki. Mehtonen lakaisi aseman edustaa, hänen vaimonsa pesi sisällä odotushuoneen pöytiä ja penkkejä, Mätäkorpi valmistautui vastaanottamaan liikennetarkastajaa.

Asemamies huomasi Hessen, joka seisoi laiturin reunalla ja katseli kiiltäviä kiskoja. Etempänä, lähellä ylikäytävää valaisi niitä vaihdelyhty. Sen toisella puolen hävisi raide pimeään, kuin olisi korpi sen nielaissut. Heti ratapihan takana kohosi metsä mustana kuin seinä.

Tuonkin silmät pitäisi pestä, kun tässä vain ehtisi, tuumi Mehtonen, osoittaen nokista lyhtyä. Talvella rikkoutui siitä ruutu eikä ole tullut laitetuksi uutta tilalle.

Niinpä niin — antaa mennä vain. Se näytti olevan tämän aseman tunnuslause.

Siellä konttorihuoneen pöydällä on vielä kasa olutpulloja. Ne pitäisi korjata pois.

Mehtonen raapi korvallistaan: Jaa, jaa... se Seilonen... tinttaa aamusta iltaan, ja pulloja karttuu määrättömästi. Kyllä minä haen ja vien meidän vinnille. Siellä on jo ennestään puteli poikineen.

Mistä se tilaa olutta?

Vaasasta. Eihän meille monesti muuta rahtia tulekaan kuin Seilosen olutkorit. No... kirkonkylän kauppiaalle sentään, mutta olutta säännöllisesti.

Niinpä niin... mutta eikö olisi käytännöllisempää lähettää pulloja takaisin? Tulisi ainakin halvemmaksi.

Toisinaan se lähettikin, toisinaan ei — miten sattui. Välistä humalapäissään iski tyhjillä puteleilla keilaa, niin että helisivät paikat.

Oli täällä huvitukset, oli totisesti!

Ja sitten ne pelaavat Jerusalemia, kun ei ole tarpeeksi miehiä ruuviin.

Mikä peli se sellainen oli?

Ei Mehtonen sitä tarkemmin tiennyt... olipahan sellainen liidulla piirretty tarha konttorin lattialla. Kuka sai suurimman pistemäärän kertaheitolla, vei rahat.

Vai sillä lailla.

Joo... markkaakin heittivät toisinaan, kun sattuivat oikein remsseelle päälle. Harjoittelijaa vain kävi sääli, kun pienestä palkasta tuhlasi peliin. Ei aina voinut ruokaansakaan maksaa. Ja juomaankin se sen opetti.

Asemamies jatkoi: Ja se on ollut kunnon mies aikoinaan, oikein kunnon mies. Vaimolleni se toisinaan humalapäissään itkee elämäänsä: Mehtoska... kuulkaahan... minustakin olisi tullut mies, mutta se nainen petti. N-nainen! Ja sitten se kiristelee hampaitaan: Mutta minä kostan... naissuvulle itselleen kostan. Kaikki haaskaan, kaikki... jokaisen, joka tielleni sattuu! Minä olen kulovalkea, joka poltan nuoren metsän! Sellaista se puhuu, eikä sille silloin auta sanoa mitään.

Hessen mieleen muistui veturinkuljettaja Askolin. Hänkin oli onnettoman rakkauden vuoksi ruvennut juomaan. Tässä oli toinen lemmen uhri.

Hänen mielensä painui, ja kurkkua kuristi niin omituisesti. Rakkauden uhri! Olihan hänkin siipiänsä polttanut jonkun kerran, mutta se oli tapahtunut varhaisessa nuoruudessa. Sellainen ei jättänyt parantumattomia jälkiä. Mutta nyt — nyt jos sattuisi kohtaamaan suuren rakkauden ja pettyisi, mitenkähän silloin mahtaisi käydä? Rupeaisiko hänkin ehkä juomaan?

Tuskin, sillä hänellä oli toisenlainen maailmankatsomus. Als ob — kuin jos. Hän muisti keskustelunsa Rindellin kanssa. Hän runoilisi pettymyksen yksinäisyyden yrttitarhaksi, jossa mies käyskenteli muistoineen. Sentimentaaliako? Saattoi ehkä siltä näyttää. Mutta sanottaisiinko sentimentaaliksi haavoittunutta, joka vaieten kesti kärsimyksensä, puri vain hammasta ja joskus ähkäisi, mutta ei yhtä sanaa, ei valitusta pienintäkään? Ja sitten... sairaalasta päästyään teki koko hommasta laulun... vakavan ja miehekkään, joka sai toverit unohtamaan marssin vaivat. Hänellä oli kaikki edellytykset juuri tuohon, vaikka hän koulupoikana oli ollutkin sellainen haaveilija. Myrkky haavasta pois ja katso: se paranisi umpeen. Hän vetäytyisi kuoreensa kuin simpukka... ja kuta enemmän häntä piinattaisiin, sitä syvemmälle hän painuisi, sydämensä salattuihin sopukoihin. Ihmiset saattaisivat luulla, että hänen henkensä oli kuollut, mutta eipäs! Nostakootpa vain simpukan kuoren korvalleen ja kuunnelkoot: se kohisi vielä senkin jälkeen, kun sen asukas oli kuollut. Niin sitkeässä sen henki oli. Se lauloi meren säveltä vielä senkin jälkeen, kun oli meren jättänyt. Niin hänkin säilyttäisi kaiken kokemansa, surullisen ja iloisen, säilyttäisi syvällä sydämessään. Hän hallitsisi sen henkensä voimalla... kypsyttäisi siitä uutta elämän tarmoa ja ydintä... jalokiven, niinkuin simpukka. Sillä eikö sekin ollut jonkinlaisten sairausilmiöiden tulos? Ja samalla tavalla kuin jalohelmisimpukan kuoresta sanottiin: kuulkaa, se kohisee! — saattaisi hänkin sanoa sydämestään: kuulkaa, se laulaa!

Hänen mielensä täytti väkevä ilo. Ylikäytävällä seisten hän katseli ratalinjaa, joka etempänä häipyi pimeyteen. Ja hän ajatteli: Tulkoon, mitä tulkoonkin! Minä ainakaan en aio sortua! Tahdon voittaa.... voittaa tuskan ja kärsimyksen hinnallakin! Mitä olikaan Rindell puhunut kauneuden olemuksesta? Niin... että henki kohoaa tajuamaan ikuisia aatteita ja näiden katselemisessa nukahtaa. Mutta ei _nirvanaan_, jossa kaikki olemisen tunto sammuu, vaan samalla tavoin kuin ihminen nukkuu yönsä ja sitten aamulla herää uuteen päivään, alkaakseen jälleen työnsä ja aherruksensa. Antaa kärsimyksen kulkea mukana vain, se on hyvä... juuri niinkuin olla pitääkin. Sehän oli henkistä asketismia, joka vei vielä varmemmin päämäärään kuin ulkonainen lihan kidutus.

Niin — elämäpä sen määrätköön, — elämä, tuo suuri huutokaupan pitäjä. Mutta hän huutaisi omansa »sisään» — huutaisi viimeisillä varoillaan. Ja — vaikk'ei hänellä muuta olisikaan... ulkonaista tukea, ystävän ymmärtämystä, olisi hän rikas sittenkin, omistaessaan vain oman itsensä... sen, mikä hänessä oli oleellisinta... sydämen tuoreuden, sen verenpunaisen, joka sisälsi elämän paineen. Sitä ei saanut pienentää mikään vastoinkäyminen, ulkonainen tai sisäinen — sen tuli vain siitä kasvaa. Kunnes vanhana tuo kaikki olisi tyyntynyt... muuttunut rauhalliseksi elämän tarkasteluksi, mihin huumori valaisi hohdettaan samalla tavoin kuin iltapäiväaurinko syksyllä yli kellastuneiden vainioitten. Vilja olisi kypsää, elämä olisi eletty ja — sitten saisi tulla kuolema...

Siellä edessäpäin vilkutti semafoorin punainen lyhty. Se oli pysähdysmerkki. Juna ei saisi ajaa asemalle niin kauan kuin se oli näkyvissä. Kun merkkitangon käsivarsi laskettiin alas, ja viheriä rupesi vilkuttamaan — sitten saisi tulla, mutta hiljaa ja varovasti. Niin Hessekin toivoi kuoleman kerran saapuvan hiljaa ja rauhallisesti, päätetyn elämäntyön jälkeen. Mutta vielä vilkutti punainen, vielä sykki sydän, vielä virtasi veri suonissa, ja elämä oli vasta päässyt alkuunsa. Vielä oli tuo hetki toivottavasti kaukana — kuolema.

Hän kääntyi takaisin. Oli niin hyvä ja keveä olla. Nyt hän ei yhtään katunut, että oli jäänyt tänne. Hän oli sentään paljon rikastunut taas. Tällaiset hiljaiset iltahetket olivat siunatuita. Elämän perspektiivit selvenivät. Hän ei enää tuominnut Seilostakaan. Tuntui, kuin olisi hänenkin elämänsä jollakin tavoin selvinnyt näiden mietteiden aikana. Riippui niin paljon sielun rakenteesta, perinnöllisyydestä ja kasvatuksesta. Jumala kai kerran tuomitsisi, kuinka paljon pantaisiin itsekunkin tilille tahallista, tietoisesti rikottua — niinkuin Seilosenkin... ja kaikkien.

Hän astui konttoriin. Siellä olivat miehet lopettaneet työnsä. Kello oli yksitoista. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Mutta tunnin kuluttua hän saapuisi, ihan varmaan.

Asemapäällikkö pyysi Hesseä illalliselle. Ei oltu joudettu ennemmin syömäänkään, kun oli niin paljon järjestämistä...

Schröderin rouva kyseli kaikenmoista. Kuurojen tapaan hän olisi halunnut kuulla ulkomaailmasta. Mitä puuhasivat Itäsuon virkamiesten rouvat, kävivätkö usein kaupungissa? Niillä tietysti oli hauskaa siellä, kun oli monta yhdessä. Hänellä täällä ei ollut ketään, ei ketään, sillä asemamiehen muijan kanssa ei voinut paljon keskustella. Se kiljui hänen korvansa rikki.

Mutta olenhan sinulla minä, mamma rakas, huusi asemapäällikkö.

Mitä? kysyi rouva sävyisästi, vieden käden korvalleen.

Minä sanoin, että olenhan sinulla minä.

Niin... sinä — rouva naurahti — mutta sinähän pelaat kaiket illat. Pelaatteko nytkin?

Hesse pudisti päätään. Rouva näytti käyvän levottomaksi.

Tulee kontrollööri ja liikennetarkastaja, huusi Schröder.

Rouva ei puhunut mitään, katsahti vain kiireisesti mieheensä ja virkkoi: Kylläpä nyt on tarkastusta kerrakseen.

Aika kului. Kello läheni kahtatoista. Itäsuo sähkötti, että liikennetarkastaja oli palannut. Ei ollut käynytkään pitemmällä. Mutta kontrollööri saattaisi hyvinkin tulla.

Muutamia minuutteja yli puolen yön kuului tavarajunan vihellys. Seilonen ilmestyi salin ovelle.

Nyt se tulee eikä harjuri ole vielä palannut.

Asemapäällikkö hyppäsi tuoliltaan: Minä menen ottamaan sitä vastaan ja koetan pidätellä. Mene sinä tielle kuulostamaan.

Juna ajaa asemalle! huusi Mehtonen keittiön ovelta.

Kuolema ja kadotus! Minä tulen.

Ja asemapäällikkö riensi Seilosen kanssa ulos.

Kuuro rouva oli levotonna katsellut tätä mylläkkää. Onko niillä jotakin hullusti? hän kysyi.

Hesse pudisti päätään. Eikö mitä. Hän kiitti, lausui hyvästit ja meni ulos. Hän oli tehnyt äkkiä päätöksen: hän jatkaisi matkaansa tavarajunassa.

Asemapäällikkö jutteli jonkun mieshenkilön kanssa kaukana junan jälkipäässä, pälyillen ympärilleen. Tuliko pakana keskiyöllä? Se oli jo jokseenkin hävytöntä. Hän tunsi osanottoa Mätäkorven virkakuntaa kohtaan.

Hän lahti kävelemään konduktöörivaunua kohti, kun samassa hevonen karahutti asemalle ja harjoittelija hyppäsi reestä. Seilonen seisoi kannaksilla. Hän riensi konttoriin. Yks' kaks' veturi vihelsi, ja asemapäällikkö juoksi Hesseä vastaan. Tämä piti silmällä konduktöörivaunun porrasta, valmiina hyppäämään vaunun kohdalle tullessa. Mutta juuri kun hänen piti hypätä, tarttui Schröder häntä käsipuolesta.

Hän huusi: Ei tullutkaan! Konduktööri ei tiennyt mitään.

Hesse tempoili, yrittäen rientää junan jälkeen, mutta asemapäällikkö torui: Älä nyt hulluttele! Et kai sinä yön selkään lähde. Ja nyt kun meillä on kaikki taas järjestyksessä.

Mikäs auttoi — täytyi jäädä. Ehkäpä se oli lähimmäisen auttamista tämäkin.

He menivät konttoriin. Siellä otti Seilonen heidät loistavin naamoin vastaan.

Rahat on täällä, heikkarissa! Ja hän lyödä läimäytteli setelitukkoa kämmentensä välissä.

Asemapäällikkö nauroi: Ei tullut kontrollööri, mutta sinulle tuli kolme koria olutta!

Seilonen seisoi kuin pilvistä pudonnut. Hänen silmänsä muljahtelivat, ja suu teki omituisia liikkeitä, aivan kuin hän olisi makustellut jotakin.

No, saakeli sentään! Vai olutta! Nyt peli pystyyn ja pullot pulputtamaan!

Yleisen riemun vallitessa kannettiin olutkorit konttoriin. Asemapäällikkö nouti lasit, otettiin korttipakka esiin ja istuttiin pöytään. Ilo oli katossa. Se tempasi Hessenkin mukaansa. Tilanteen koomillisuus sen vaikutti.

Tulipa kontrollööri kavereineen! huudahti Seilonen posket pullollaan aukaisten olutputelia. Poks! Ensimmäinen laukaus! Ja sitten: pul-pul-pul... se nakuttaa vain paljasta A:ta. Huomio! Mätäkorpi, herää! Naurettiin joukolla. Asemamies kurkisti pakaasihuoneen ovesta: Tuota... ei tainnut tullakaan —?

Tuli, tuli! Tuoss' on sullekin yks' puteli! Juo eukkosi kanssa! Seilonen ojensi Mehtoselle pullon.

Tämä toimitti: Ja minä kun kuurasin lyhdyn lasitkin!

Se oli oikein! Valoa tarvitaankin, kun me tästä kotia toikkaroimme, huusi Seilonen ja rupesi hyräilemään:

Kipralttarin kalliolla hännätön makotti...

Tervetuloa, Puu-Kaalsonni, tervetuloa Mätäkorpeen! Meill' on täällä kyllä puuta, mikäli minä tiedän...

Schröder hihkaisi: On puuta ja on muuta! Terve!

Ja herrat aloittivat korttipelinsä — kymmenesosa pennin pisteillä.