V.

Aseman nimi oli Laaksonpohja.

Sinne oli vasta muuttanut uusi asemapäällikkö jostakin Savon puolesta. Entinen oli hakenut pois ja päässyt. Hän oli ylennyt virassa. Hesse ei ollut vielä tavannut uutta päällikköä, oli vain kuullut hänestä: hauska mies, kutoi seinämattoja, harrasti maalausta ja musiikkia. Oli heti tultuaan ottanut paikkakunnan henkiset riennot omikseen, toimi nuorisoseurassa, raittiusseurassa, maanviljelysseurassa ja jos jonkinlaisissa seuroissa ja yhdistyksissä. Aatteen mies jos kukaan! Ja naimisissa kauniin, miellyttävän naisen kanssa. Kuului olevan ruotsinmaalainen.

Hesse lähestyi tätä rautatieasemaa kylmänä, tympeänä niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Hän ei ollut ollut erikoisen hyvissä väleissä entisen asemapäällikön kanssa. Sähköteitse oli ilmoitettu, että talvella ladotut pinot olivat kaatuneet, osa veden vallassa. Tavallinen, tuttu tapaus. Maanomistaja oli jälleen pettänyt häntä: oli vakuuttanut säilytyspaikan tasaiseksi, mutta se oli ollutkin kuoppaista — vannaa savenottomaata. Pinonpäät painuivat kuoppiin ja koko halkovarasto oli hajoamistilassa.

Tuttu vesitorni vilahti ohi, ja tuulen piiskaama asemamies näytti viheriää lippua. Vaihdos! Punainen heilahti ilmassa, ja juna pysähtyi.

Omituinen ajatus oli juolahtanut Hessen mieleen hänen nähdessään asemamiehen: Tuo on nähnyt hänet... sen uuden päällikön rouvan. Mitä hän tästä arveli... pitikö kauniina? Maalaisilla oli tavallisesti omat kauneuskäsitteensä... ihan vastakkaiset kuin n.s. herrasväellä. Tyhmyyksiä! Mitäpä asemamiehellä oli tekemistä päällikön rouvan kanssa! Entäs hänellä sitten — mitä hän oikeastaan ajatteli? Johan hän oli vallan hassu! Kaikenlaisia mietteitä miehen päähän pälkähtikin! Lippu... punainen lippu? Tietysti asemamies heilautti sitä, jotta juna pysähtyisi.

Hän laskeutuu vaunusta omituisen sekavissa tunnelmissa. Hän ei huomaa, että asemapäällikön asunnon ikkunasta tarkastaa häntä sininen silmäpari, tarkastaa pitkään ja tutkivasti. Hän ei huomaa, että solakka vartalo heilahtaa syrjään, eikä kuule, että miesmäinen ääni huutaa asemapäällikön virkahuoneeseen: Minä luulen, että se oli halkokirjuri Karlsson, joka tuli.

Hesse ei tiedä tästä mitään... Hän tarkastelee sortuneita pinoja radan toisella puolen ja miettii: mitä maanjäristysseutua tämä on, kun juuri noin —? Mutta toinenkin ajatus askarruttaa hänen mieltänsä: miksi piti vihassa lähteä kotoa aamulla? Tämä ajatus työntää tieltään tuon edellisen ja valtaa nyt hänet kokonaan. Häntä surettaa, ettei ollut väliltä kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi. Heidän elämänsä oli taas viime aikoina muuttunut riitaiseksi. Pikku erimielisyyksiä ja kinasteluja harva se päivä. Miksi piti Melindan aina sanoa vastaan? Ja miksi piti hänen tuollaisesta suuttua niinkuin tänäkin aamuna —?

Surkeasti oli puiden käynyt. Pitkän pitkiä pinoja koivuja, kuusia ja mäntyjä... kaikki enemmän tai vähemmän longollaan, suurin osa kaatuneina, sikin sokin. Ja savikuopat vettä täynnä, ja missä halot pystyssä kuin suurissa muuripadoissa. Sen jälkeen kuin hän viimeksi oli täällä käynyt, oli kaikki vielä ollut järjestyksessä. Hän ei ollut ryhtynyt aumauttamaan kustannuksia välttääkseen. Yksinkertainen pinoaminen tuli helpommaksi. Ja puut olivat olleet tuoreenpuoleisia, viime syystalvella hakattuja. Erikoisella luvalla ne oli saatu ostaa, kun yli kesän kuivaneita ei oltu tarjottu. Totisesti, siinä oli sortteeraamista!

Hän ei huomaa, että tummaverinen, keski-ikäinen mies lähestyy häntä, virkalakki päässä. Juna on aikoja mennyt, ja asemamies sovittaa lippujaan soittokellon kannattimesta riippuvaan nahkakoteloon. Eikö niitä tarvittu enää? Siltä näytti.

Taitaa olla halkokirjuri?

Hesse pyörähti ympäri. Kyllä... se oli. Vai niin — uusi asemapäällikkö! Hän tervehti esitellen itsensä.

Hauska tutustua. Vaimoni on usein puhunut teistä.

Mitä? Hänen vaimonsa? Niin paljon kuin hän jaksoi muistaa, hän ei tuntenut ketään rouva Venäläistä. Kukahan se mahtoi olla?

Hän heitti viimeisen silmäyksen pinoihin. Asemapäällikkö virkahti: Niin... niiden on käynyt hullusti. Pohja pettää.

Niin oli... mutta hän aikoi aumauttaa niistä ratapihan alueelle niin paljon kuin sinne mahtui.

Ehkä menemme sisään. Luulen, että saamme aivan heti kahvia.

Hesse seurasi asemapäällikköä uteliaana. Hän oli huvitettu tietämään, kuka tuo rouva mahtoi olla.

Hyvää päivää! Ette varmaankaan tunne minua?

Hesse seisoi hämmästyneenä, katsellen edessään olevaa nuorta rouvaa. Kasvot kauniit kuin milolaisen Venuksen, tukka vaalean kellahtava kuin kypsä ruis. Silmät suuret ja kirkkaat, ja leuka pehmeä, herkullisen pyöreä. Kuka, kuka?

Hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. Pasasen pihassa hyppäsi kaksi tyttöä nuoraa... toinen kaksitoistavuotias, toinen nuorempi. He olivat vastamuuttaneet... asuivat katuvarressa... ovella oli messinkinen nimikilpi. Mutta ne tytöt puhuivat ruotsia. Tämä vääntää melkein savoksi.

Viktoria! Viktoria Viklund! Oliko se mahdollista?

Kyllä... se olen minä. Kas, kun te tunsitte sentään. Teitä olisi ollut vaikeampi tuntea, jollei olisi ollut tietoa, että saavutte näinä päivinä.

Hesse on aivan ymmällä. Hänen korvissaan suhisee oudosti. Mieleen hyökkää monenlaisia ajatuksia, tajunnassa kajahtaa monenlaisia ääniä... En olisi koskaan osannut uskoa, että elämä on näin kurjaa... alituista toraa ja tappelua! Niin... oikeassa oli Melinda... ja tämä toinen, tämä, joka hänen edessänsä seisoo, oli kerran huudahtanut: Vi bo här också!

Lapsuuden muistot ryntäävät hänen mieleensä. Tämä kaikki on tapahtunut niin äkkiä... niin käsittämättömällä tavalla. Ei se ole mitään... rakkaudesta ei jälkeäkään. Kuinkapa voisi mies säilyttää rakkautta lapseen, jota ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. Mutta tämä... tämä notkealiikkeinen nainen, jonka keltainen, suuri sykerö välkehtii kuin himmeä kulta, tämä miesääninen olento, jonka sormet olivat harvinaisen solakat ja valkoiset, oli Viktoria, hänen kouluaikuinen rakkautensa.

Katsohan, Konsta, tuollainen hän on... enkö ole sanonut? Kun hän hämmästyy, niin hänelle voisi huutaa kurkkunsa käheäksi... hän ei kuulisi. Istukaahan nyt toki, herra Karlsson.

Mutta siinä rouva erehtyi. Hesse kuuli joka sanan... jokaisen värähdyksen tuossa miesmäisessä, matalassa äänessä. Miksi tuo ääni vaikutti häneen niin omituisesti, teki avuttomaksi, heikoksi... kuin olisi jotakin hänen sisässään katkennut?

Hän istui nojatuoliin. Siinä oli takana, viistottain nurkkaa vasten, pianiino, sen päällä viulu jousineen ja nuotteja hujan hajan. Kuka täällä soitti? Niin... asemapäällikkö — hänhän oli kuulemma musikaalinen... ja ehkäpä Viktoria... Viktoriakin. Niin tietysti... tietysti.

Rouva oli pujahtanut keittiöön ja kalisteli siellä kahvikuppeja parasta aikaa. Hänen matala äänensä kuului saliin, kun hän jutteli palvelustytön kanssa. Hessen korvissa soi: Go' da'! Vi träffades ju i går! Niin — eilen... eikö siitä todellakaan ollut pitempää aikaa? Mutta Viktoria oli varttunut, tullut täysikasvuiseksi. Hän oli kypsynyt nainen ja — naimisissa. Niin... eikö hän ollut naimisissa? Tuo tummaverinen mies, joka tuossa jutteli paikkakunnan oloista, oli hänen miehensä, asemapäällikkö Venäläinen. Kylläpä elämä oli kummallista!

Mikä häntä vaivasi? Ei kai vanha rakkaus tehnyt häntä levottomaksi? Mahdotonta! Hänhän oli silloin ollut lapsi. Ja vasta puoli tuntia oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän rouvan... tämän Viktorian, joka nyt tuossa saapui kahvitarjotinta kantaen ja hymyssä suin sanoi: Kas niin... nyt saamme elvyttää vanhoja muistoja.

Mistä se johtuu, että pikku tapahtumilla joskus on niin ratkaiseva merkitys? Hesse oli kinastellut vaimonsa kanssa. Se oli vain ollut tuollainen pikkuinen erimielisyys, mutta hän oli kuvastunut aivan tavattomasti. Miksi Melinda aina asettui vastaan ja kuitenkin hetken päästä perääntyi? Oliko se taistelua vallasta? Melindan kotona määräsi äiti kaiken. Oliko hänen tarkoituksensa saavuttaa samanlainen asema omassa kodissaan?

Tuollaisen pikkutapauksen valossa voi joskus nähdä koko elämänsä — tahi ainakin luulla näkevänsä. Voi tehdä johtopäätöksiä, sangen painavia ja kohtalokkaita: minä olen onneton... olen joutunut onnettomiin naimisiin. Tarvitaan vain kipinä, joka tuon kaiken sytyttää... johtopäätelmien selvän, pitkän linjan. Ne välähtelevät mielessä kuin kauravalkeat syksyisellä taivaalla: silloin ja silloinkin... samaa epäsointua ja hankausta alusta alkaen.

Hesse Karlssonille oli tämä kipinä Viktorian kohtaaminen.

Mutta ei hän niin helpolla antautunut. Hän taisteli hengessään. Piti kai hänen huomata, että Viktoria oli naimisissa... että heitä istui tässä kolme, asemapäällikkö Venäläinen, hänen rouvansa ja hän. Ja sitäpaitsi: hän itse oli myös naimisissa ja hänellä oli jo kolme lastakin. Mitä sitten merkitsivät nämä johtopäätelmät? Eivät mitään! Hän kieltäytyi niitä ajattelemasta.

Mutta helpompi on padota virtaava joki kuin estää ajatustensa kulkua muutamina elämän hetkinä. Niin kävi Hessenkin. Hän mietti: Olisikohan Viktoriasta tullut minulle parempi vaimo? Ja siinä valossa, jossa hän nyt asiat näki, hän vastasi kysymykseen myöntävästi.

Naisia syytetään loogillisuuden puutteesta, mutta miehistä voidaan sanoa aivan samaa. Hesse Karlsson teki itsensä syypääksi tähän virheeseen. Mistä hän tiesi, että Viktoriasta olisi tullut hänelle parempi puoliso? Eihän hän ollut tavannut tätä kahdeksaantoista vuoteen. Riittikö tällaisen johtopäätöksen tekoon vielä se, että Viktoria oli kaunis, ja että hän tuossa nyt kehoitti Hesseä ottamaan toista kuppia kahvia? Melinda oli myös miellyttävän näköinen ja useammin hän oli miehelleen kahvia ja ruokaa tarjonnut.

Hesse vaistoili jotakin tämäntapaista, mutta ei kutsunut noita ajatuksia alitajunnasta ylös. Oi, kuinka tarpeellisia ne olisivat nyt olleet kaikessa yksinkertaisuudessaan! Ne olisivat vartioineet hänen sydämensä rauhaa. Mutta — hän ei halunnut tehdä niin. Kun hänellä kerran oli syytä karkoittaa ne takaisin niiden pitopaikkoihin, hän käytti sitä hyväkseen. Riita, erimielisyys... siinä oli se kipeä paikka. Avioliitto ei vastannut tarkoitustaan.

Toistakin tietä nuo pelastavat ajatukset pyrkivät esiin. Kun ne eivät päässeet ovesta, ne halusivat tulla ikkunasta. Mistä hän tiesi, että Viktoria olisi voinut rakastaa häntä? Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta edellyttää sellaista. Lapsuuden aikainen kiintymys ei merkinnyt mitään — ja sitäpaitsi: Viktoriahan oli selvästi osoittanut, ettei hän ollut Hessestä välittänyt. Missä olivat nyt sahan förvalttarin pojat? Heidänkin apuaan olisi nyt tarvittu erään hullun halkokirjurin saattamiseksi järkiinsä. Mutta sahanhoitajan poikia ei kuulunut. Hesse näki, että häntä vastapäätä istui asemapäällikkö Venäläinen.

Hän muisti taas aamullisen riitansa. Melinda oli nuhdellut häntä siitä, että hän aina joka tilaisuudessa puhui Viktoriasta... viimeksi asemapäälliköllä toissapäivänä. Mitä pahaa siinä oli? Eikö nyt saanut muistella kouluaikuista rakkauttaan... kertoa siitä noin hiukan humoristiseen sävyyn? Oliko se väärin? Melinda sanoi: oli! Siitä kukkui vanha rakkaus.

Hesse taisteli vieläkin. Hän ei sentään aikonut antautua, vaikka leikkikin aseiden heittoa. Rakkaus? Oliko siinä mitään rakkautta, jos hän _nauraen_ kuvasi (tuo »nauraen» ei tänä hetkenä tuntunut ollenkaan olevan paikallaan) — kuinka he yhdessä olivat käyneet ostamassa lamppuöljyä Mickliniltä, ja kuinka hän juuri sillä matkalla oli aikonut kysyä Viktorialta... Niin sitäpä ei Melinda juuri sallinutkaan hänen kertovan. Ja tänä hetkenä Hesse tunsi, että Melinda oli ollut niin merkillisen oikeassa. Hän punastui nyt ajatellessaan tuota tapausta.

Miksi te punastutte, herra Karlsson?

Hesse säpsähti ja nyt hän vasta oikein punastui. Ihan korvia myöten.

Viktoria sanoi: Minä katselin teitä ja ajattelin: vieläköhän hänellä mahtaa olla taipumus äkkiä punastumaan? Ja siinä samassa te punastuitte.

Asemapäällikkö hymähti ja läksi konttoriin. Hesse virkahti: Se kun vain... on pään särkyä.

Viktoria: Muisteletteko koskaan entisiä aikoja?

Hessen mielestä hän pani kumman painon tuohon sanaan »entisiä». Niitähän hän juuri oli muistellut, vaikkei ollut voinut sitä tunnustaa. Hän vastasi: No... enpä tiedä. Se oli niin lapsellista kaikki.

Viktoria: Lapsellista — niin... mutta se oli onnellista.

Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa hänen huuliltaan tunnustuksen: Viktoria! Se oli onnellista aikaa!? Halusiko hän, että hän olisi huutanut tämän yhden ainoan nimen: Viktoria!?

Hän puri huultaan. Viktoria kysyi: Onko teillä monta lasta?

Hesse: Kolme.

Viktoria: Ah, te olette onnellinen! Minulla ei ole yhtään, ei yhtään!

Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa esiin tunnustuksen, etteivät lapsetkaan joskus merkinneet mitään, kun ihminen oli oikein onneton? Koko elämä oli samantekevää. Eikö Viktoria ymmärtänyt sitä?

Hänen mielestään tämä jo riitti. Hän nousi lähteäkseen. Mutta Viktoria katsahti häneen hätääntyneesti, kuin rukoillen: Ettehän nyt toki vielä lähde? Viivyttehän nyt ainakin tämän illan? Jospa tietäisitte, kuinka olen odottanut teidän tuloanne.

Hesse lysähti tuoliin kuin iskun saanut. Hän koetti tarkastella seinällä riippuvia valokuvia. Siellä olivat Viktorian vanhemmatkin, Viklund, juro, vähäpuheinen mies — samanlainen kuin hänen appensakin — ja Viklundin rouva, otsalle käherrettyine kiharoineen.

Viktoria puhui: Jos minulla olisi edes yksi ainoakaan pienokainen, kuluisi elämä paljon helpommin.

Asemapäällikkö, joka juuri palasi konttorista, kuuli vaimonsa viimeiset sanat. Hän nauroi: Niin... minun vaimoni leikkii vielä nukilla.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Viktoria punastui, hänen silmänsä iskivät tulta. Nuo siniset silmät tummenivat, melkein mustuivat. Hän katsahti Hesseen aivan kuin vedoten toisen jalomielisyyteen: mieheni häpäisee minun pyhintäni! Puolustakaa te minua!

Hesse ymmärsi tämän kaiken. Tässäkin kodissa piili oma salaisuutensa, jonka hän kuin kaukaa aavisti. Hän rupesi kyselemään Viktorialta tämän aikaisemmista elämänvaiheista.

Nuori rouva katsahti häneen kiitollisena. Oh, siinä ei ollut paljon kertomista. Hänen isänsä oli palannut takaisin Suomeen ja saanut paikan muutamalla sahalla Sisä-Suomessa, metsien ostajana. Hän oli silloin ollut viidentoista vanha. Siellä he olivat siitä lähtien asuneet. Hän oli oppinut suomenkielen ja viisi vuotta sitten joutunut naimisiin.

Asemapäällikkö sanoi: Niin... mie en kauan siekallunna. Mie koppasin teän muijan yks' kaks' vain.

Viktoria kohautti olkapäitään. Hänen miehensä iski silmää Hesselle ja jatkoi: Ehkäpä herra Karlssonilla ei olekaan niin kiirettä. Minun pitäisi pistäytyä muutamassa kokouksessa, ja Viktoriallakin olisi seuraa.

Tämä virkkoi: Mene sinä vain... kyllä me herra Karlssonin kanssa pärjäämme.

Asemapäällikkö lähti. Jos hän olisi aavistanut, mihin suuntaan asiat kehittyisivät, hän ehkä ei olisi mennyt. Mutta hänen oli mahdoton aavistaa — hän ei kuulunut mustasukkaisiin. Hän asteli iloisesti vihellellen kylää kohti ja hetken päästä unohti äskeisen välikohtauksen. Mutta asemalla — asemapäällikön puolella oli iloa ja elämää.

Viktoria oli saanut rakkaan vieraan... lapsuuden ystävän. Totta kai hän saattoi sanoa niin. Hän esitti lähempää tuttavuutta. Hessehän oli sentään niin vanha tuttu. Viktoria oli tuntenut hänet paljon kauemmin kuin miehensä.

He seisoivat makuuhuoneessa. Viktoria halusi näyttää hänelle kaikki paikat, niinkuin ennen Salmessakin, kun Hesse oli ollut siellä käymässä... heidän uudessa kodissaan. Mutta silloin olivat sahanhoitajan pojat häirinneet hänen onneaan, sillä Viktoria oli puhunut heistä sangen paljon. Nytkin hän puhui miehestään, mutta se ei kiusannut Hesseä, sillä hän oli nyt aivan varma, ettei Viktoria rakastanut miestään.

Hän korjaili sängyn peitettä. Kaksi suurta, messinkinupeilla koristettua rautasänkyä seisoi siinä levällään, kaksi tyynyä päälletysten päänpuolessa. Välillä oli pieni yöpöytä lamppuineen. Viktoria puhalteli pölyä sen porsliiniselta kuvulta, koko ajan jutellen. Hänen käheähkö äänensä soi tummana ja lämpöisenä. Hesse nojasi piironkia vasten, katsellen häntä. Sellainen kodikas ja puuhakas olento, itse reippaus ja kätevyys.

Viktoria sanoi: Tuossa on Konstan vuode. Siinä se äijä makaa ja kuorsaa. Hän puistautti itseään ja jatkoi: Kuule... kuorsaatko sinä? Minä en voi sietää kuorsaavia ihmisiä.

Hesse naurahti: Eipä hän tiennyt... ei ollut Melinda ainakaan moittinut.

Viktoria: Kuule... minkälainen se on... se sinun Melindasi? Haluaisin niin mielelläni hänet nähdä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan. Taitaa olla niin, että siitä, jota oikein rakastaa, mielellään vaikenee. Pelkää, että toiset saavat siitä osan... Vai mitä, Hesse?

Eipä hän oikein tiennyt... ei ollut tullut ajatelluksi. Saattoi hyvinkin olla...

Viktoria: Meillä on nyt vain tämmöistä ja tämän raskii näyttää. Konsta hyppää kokouksissa... tulee kotiin myöhällä... usein vasta aamuyöstä. Minä loikoilen tuossa odotellen ja ajatellen...

Hän keskeytti, katsahtaen Hesseä omituisesti silmiin. Tuo katse oli kuin vetoomus. Se tutki, ymmärtäisikö toinen häntä. Hänen teki mieli uskoutua jollekin, hän oli taakkansa tarpeeksi kauan yksin kantanut. Nyt hän tutki, voisiko hän ripittäytyä tälle lapsuudenystävälleen.

Hesse kysyi: Mitä ajatellen... Viktoria?

Viktoria: Sitä, että miksi ei siinä voi levätä mies, jota koko sydämestään voisi rakastaa.

Hesse hoippui makuuhuoneesta ulos. Viktorian tunnustus kuulosti hänen korvissaan kuin kaukaiselta kaipauksen huudolta. Mutta niin väkevältä... niin voimakkaalta, että hän horjui tämän tietoisuuden painamana.

Hän tiesi tarpeeksi. Nyt hän ei enää halunnut viipyä. Hän ei luottanut itseensä. Hän tunsi samaa kuin kerran koulupoikanakin: Viktoria! Miksen minä saanut kantaa sinua läpi elämän? Olisimme luistelleet yhdessä. Mutta se ei ollut enää koulupojan haaveellista ikävää. Se oli täyden miehen voimakasta rakkautta, jonka muutamat tunnit olivat sytyttäneet...

Viktoria saatteli häntä. Kai Hesse ymmärsi oikein, mitä hän oli puhunut? Tämä huitaisi vain kättään, ja rinnassa poltteli kuin olisi tulista rautaa väännelty siellä. Oli vain niin hyvä saada uskoutua jollekin... ripittäytyä, niinkuin omalle veljelleen, ystävälleen...

Missä aiot olla yötä? kysyi Viktoria.

Majatalossa. Se oli hänen tapansa... periaatteesta.

Miksi hän tuon sanoi? Sehän oli kuin tunnustus, kuin oman heikkouden ilmaisu. Periaate... kuinka naurettavalta tuo sana tuntui tämän illan jälkeen! Mitä se oli? Tyhjä käsite vain, joka ei nyt merkinnyt mitään...

He pysähtyivät halkopinojen kohdalle ja tarkastelivat niitä. Hesse taisteli itsensä kanssa. Nyt jos hän tekisi oikein, hän jatkaisi matkaansa ja jättäisi pinojen järjestämisen työesimiehen huoleksi. Tämä oli tunnollinen ja luotettava, hän panisi kyllä kaikki kuntoon. Hän olisi ehkä niin tehnytkin, jollei Viktoria olisi huomauttanut:

Kun aamulla ensimmäiseksi katselin noita pinoja, muistelin sinua. Ajattelin: onkohan hänellekin käynyt niin kuin minulle?

Nyt ei Hesse enää jaksanut itseään pidättää. Hän tarttui Viktoriaa kädestä ja pinoa vasten nojaten sekä painaen vasemman käden kasvoilleen purskahti itkuun.

Viktoria... Viktoria! sopersi hän.

Tämä silitteli hänen päätänsä, puristi lämpimästi kättä ja puheli: Ystävä, ystävä parka!

Mutta — samassa hän nauroi iloisesti: Aloitetaan alusta! Laitetaan pinot uudelleen kuntoon. Minä ryhdyn sinua auttamaan. Tuonne... tuonne vanhojen pinojen paikalle vedätetään nämä ja siellä aumataan.

Mistä Viktoria sen tiesi? Niin hän oli aikonut tehdäkin. Katsopas... minä olen miettinyt sitä niin paljon.

Ja hän tempaisi Hessen mukaansa, juoksi yli ratapihan entisten pinojen paikalle. Hessellä oli täysi työ seurata häntä.

Hän puheli: Tähän sopii, Hesse... sopii mainiosti. Pienempiä tuonne sivuille, mutta tähän keskelle suuri ja mahtava... oikea puinen torni, varustus pakkasta vastaan...

Niin, niin... Viktoriapa sen sanoi... sellainen, juuri sellainen...

Ja minä muodostan huvimajan sen keskustaan... kahvipöydän! Siellähän meidän sitten on hupaista kokoontua keskellä pihkan tuoksun. Mutta sinun pitää rakentaa niin korkea käytävä, että mahtuu kulkemaan.

Ja Viktoria tarttui häntä molemmista käsistä, katsoi lujasti silmiin ja lausui: Hyvää yötä, Hesse!

Tämä jatkoi matkaansa. Taivas oli kuulakas, niinkuin kevättaivas vain voi olla. Muutamia kirkkaimpia tähtiä vain oli näkyvissä. Ah, Viktoria, Viktoria...!

Hänen povestaan kohosi melkein hätähuuto, ja hän syöksyi eteenpäin harpaten yli lätäköiden ja pellonojien, kunnes pääsi maantielle. Siellä ajoi kaksi miestä kärryillä häntä vastaan. Hesse tunsi asemapäällikön.

... se pitää vakuuttaa tulipalon varalta, puhui hänen toverinsa, mutta keskeytti ja vilkaisi Hesseen. Asemapäällikkö näytti aikovan huutaa hänelle jotakin, mutta hänen kumppaninsa vaati kaiken huomion osakseen, niin ettei yrityksestä tullut mitään.