VIII.

Hesse Karlsson on tunnustanut vaimolleen kaikki. Hän ei ollut jaksanut tuskaansa yksin kantaa.

Koti oli muuttunut paikaksi, jossa jokainen esine syytti häntä. Hän liikkui siellä kuin varas, vaikka näyttelikin rehellisen miehen osaa. Hän varasti vaimoltaan ja lapsiltaan... jokaisen hetken, jokaisen ajatuksen, johon näillä olisi ollut oikeus, hän salaa kavalsi toiselle. Ja ennen hän oli iloinnut kaikesta, minkä saattoi omillensa omistaa.

Kun Melinda kylvetti nuorinta lasta, oli hänen suurimpia nautintojaan ollut katsella tätä herttaista toimitusta. Pieni, pyöreä pojantenava porskutti pienessä kylpyammeessaan, kirkuen ihastuksesta. Vuosi taaksepäin hän oli vielä iloinnut tuosta lapsesta, hoitanut ja hyssytellyt sitä. Hän oli laskenut sen varovasti kehtoon, katsoen, ettei sen pää vain kolahtaisi kehdon laitaan. Hän oli käsitellyt sitä kuin kirjaa... kuin jotakin loistoteosta, jota hän ensi kertaa lehteili. Oi, kuinka sen ohimot olivat valkeat, ihan kuin kirjan lehdet! Tarkastellen poikasensa päätä, sen ohuenohutta kuorta, hän oli tuskin uskaltanut sitä silittää. Keskellä päälakea oli aukko, vain hienon kalvon peittämä, joka tykytti kuin sammakon poikasen ruumis. Siitä hän oli ihastuneena Melindalle huomauttanut.

Nyt, näiden viime kuukausien kuluessa, hän oli vain vaivoin laahautunut keittiöön seuraamaan pikkumiehen polskutusta. Hänen sydäntään oli raadellut tuska ja epätoivo. Siinä oli lapsi... hänen lapsensa... hän oli sen isä. Mutta minkälainen isä? Itseltään hukkaan joutunut, omaisiltaan kadonnut, luvattoman rakkauden pauloihin kietoutunut. Hänen oli tehnyt mieli langeta kylpyammeen viereen polvilleen, priiskoittaa itsensä tuolla saippua vaahdolla niinkuin hurskas katolilainen vihkivedellä... rukoilla anteeksi lapseltaan. Kunnes eräänä iltana mitta oli täyttynyt, ja hän oli kertonut kaikki.

Ilmenikö siinä heikon luonteen ominaisuus? Vai kävikö joskus vahvimmallekin niin, että täytyi suunsa avata — varsinkin jos omatunto oli kipeä? Hesse Karlssonin omatunto oli kipeä. Mutta muuten hänen luonteessaan oli suuria heikkouksia. Hän totteli yksinomaan sydäntään, ottamatta huomioon järjen kylmää arvostelua. Jos hän olisi kuunnellut sitä, hän ei olisi vetänyt vaimoaan samaan kurjuuteen, missä itse oli. Hän olisi kantanut taakkansa, taistellut ja voittanut.

Mutta nyt hänestä tuntui siltä, että omatunto juuri kehoitti häntä tunnustamaan. Hän ei ottanut yhtään huomioon, miten tämä tunnustus hänen vaimoonsa vaikuttaisi. Mutta samalla häntä ohjasi myös tunto, että piti turvautua johonkin... hakea apua jostakin, tarttua kuin hukkuva oljenkorteen. Oh... nuo kerralliset kuvittelut Mätäkorvessa, muutamana iltana, olivat teoriaa vain: ei ihminen niinkään vain yksin kaikkea sulattaisi. Siihen olisi tarvittu yli-inhimilliset voimat.

Hän siis tunnusti kaikki: avasi sulut surulle, joka tulvavirran lailla hyökkäsi hänen kotiinsa, uhaten ihan hukuttaa sen. Hän riisti lapsiltaan äidin, itseltään puolison, jonka rauhallisen olemuksen suojaan hänen levoton henkensä viime kuukausien kuluessa oli sentään niin monta kertaa pyrkinyt. Hän järkytti kotiaan aivan perustuksia myöten.

Melinda oli ollut menehtyä murheeseen ja epätoivoon.

Ihmisluonnetta voidaan arvostella sen mukaan, miten hän onnettomuuteen suhtautuu. Toiset, joustavammat, ottavat myrskyn vastaan tyynemmin — taipuvat sen hirvittävän voiman edessä, niinkuin nuori, notkea koivu. Se ei taitu, vaikka latva melkein viiltää maata. Se nousee uudelleen, järjestää lehväpukunsa, ja myrskyn ohimentyä se kuivattaa itseään auringossa. Mutta sen naapuri, petäjä, makaa maassa, juuret ilmassa törröttäen. Se ei ollut kestänyt myrskyn voimaa. Sen parhaimmasta ominaisuudesta, jäykkyydestä, oli tullut sen pahin vihollinen. Se ei voinut taipua, siksi se taittui.

Melinda oli joutunut sellaisen surun valtaan, että Hesse jo oli pelännyt hänen järkeään. Umpimielinen, itseensä sulkeutunut luonne, jonka pohjavirrat harvoin näyttäytyivät pinnalla. Mutta nyt ne puhkesivat esiin sellaisina kyyneltulvina, sellaisina valituksina, että Hesse kauhistui.

Melinda makasi lattialla, tukka hajallaan, repi rintojaan ja huusi: Tapa minut! On parempi, että annat loppuiskunkin, kun olet kerran näin kurjaksi saattanut!

Se oli kärsimyksistä ja taisteluista rikasta aikaa. Hessellä oli täysi työ vaimonsa vaalimisessa. Tämä joutui hirvittävien mustasukkaisuuden puuskien valtaan. Voi, että mies saattoi olla niin kurja... unohtaa kotinsa, vaimonsa ja lapsensa — ja tämän kaiken toisen naisen vuoksi! Minä tahtoisin nähdä sen ihmisen... kynsiä silmät sen päästä... mokomankin viettelijän! Oh, ei Viktoria ollut vietellyt häntä; syy oli kokonaan hänen, yksinomaan hänen... tuon petollisen, herkän sydämen, joka ajeli takaa haavekuvia, mahdottomia, saavuttamattomia — tuon kapinoivan, myrskyisen sydämen, jota hallitsi yhtaikaa enkeli ja paholainen.

Melinda polki jalkaa: Ja vielä sinä puolustat häntä... tuota narttua!

Ei Hesse halunnut siihen mitään vastata. Hänen omakin sydämensä oli rikkirevitty.

Hän oli pelännyt, että Melinda kertoisi vanhemmilleen. Olisihan se muuten ollut melko luonnollista. Niinhän hänkin oli menetellyt — turvautunut vaimoonsa, vaikk'ei sitä olisi koskaan pitänyt tehdä. Mutta Melinda ei ollut sitä lajia. Kun Hesse joskus viittasi siihen, hyppäsi Melinda hänen eteensä, katsoi salamoivin silmin ja huudahti: Ja sinä luulet, että minä lähtisin häpeääni muille kertomaan! Sillä häpeähän se on myös vaimolle, kun mies pettää häntä. Että on pitänyt ollakin niin naivi ja luottaa sinuun... tuollaiseen joka tuulen lennätettävään raukkaan!

Tämä ääni merkitsi jo toipumista, eikä Hessellä ollut enää syytä pelkoon. Melinda kulki pää pystyssä, vielä ylpeämpänä kuin ennen. Naapurien ei pitänyt saada tietää, mikä kurjuus hänen sydämessään asui. Ei — sitä iloa hän ei niille suonut.

Aika parantaa haavat, sen sai Melindakin kokea. Jouluun mennessä hän oli jo melkein entisellään. Asiat rupesivat näyttäytymään paremmassa valossa. Hesse uskalsi arasti huomauttaa, etteihän mitään aviorikosta ollut tapahtunut.

Mutta suloin Melinda leimahti jälleen: Aviorikosta! Jos olisit mennyt jonkun huonon naisen luo, en olisi sitä niin surrut. Mutta antaa sielunsa — se on kaksinkertainen aviorikos!

Mitäpä siihen oli sanomista. Hessen ajatus lennähti vieläkin Viktorian luo. Se johtui siitä, ettei Melinda voinut luopua soimauksesta. Asia oli sovittu, anteeksiannettu ja luvattu unohtaa. Mutta unohtaminen on vaikeaa — varsinkin naiselle. Tuontuostakin saattoi Melinda vieläkin yht'äkkiä vetää esille tuon vanhan historian, piinata miestään sen yksityiskohtaisella muistuttelemisella... ikäänkuin uudelleen syöttää hänelle sen, mitä tämä heikkona hetkenä oli tunnustanut. Se oli julmaa, ja siitä johtui, että Hessen ahdistettu sieluparka etsi turvaa Viktorian muistelemisesta.

Hän ei ollut tavannut tätä sen illan jälkeen kun oli Vaasasta palannut. Oli ollut täysi taistelu, että itse pysyi pinnalla. Hän oli sivuuttanut Laaksonpohjan säännöllisesti, joka kerta. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hänellä ei ollut asiaa sinne. Työesimies sai hoitaa tehtävät siellä. Mutta usein olivat ikkunaverhojen takaa pilkistäneet kalpeat, murheelliset kasvot, jotka uteliaina olivat tarkastelleet junaa ja asemalle jääpiä. Eikö vieläkään? Viktoria, ei koskaan enää! — Hänen oli täytynyt vetääntyä vaunun toiselle puolen, piiloutua kuin pahantekijän, jota uhkasi kiinni joutumisen vaara. Ei hän voinut Viktoriaa auttaa. Tämä sai tulla toimeen tahollaan niinkuin hän omallaan.

Joulun ja uudenvuoden välillä tuli isä käymään. Hän oli ottanut muutaman päivän loman. Isä Karlssonin käynti vaikutti parantavan lääkkeen tavoin. Hän oli niin entisensä kaltainen, että teki sydämelle hyvää kuulla hänen juttelevan. Hän toi tullessaan vanhan kotikaupungin sen tuttuine, rakkaine asukkaineen. Hessestä tuntui, etteivät ihmiset siellä tienneet mitään maailman myrskyistä... elivät vain rauhassa, hiljaisessa ahertelussa päivästä toiseen, ulkonaisista muutoksista huolimatta. Hän toipui kuin sairas pitkän, vaikean taudin jälkeen, saaden taas elämästä ja sen tasaisesta tahdista kiinni.

Isä Karlsson kertoi konepajan oloista. Maailmansota, joka jo oli riehunut kaksi vuotta, oli tunkeutunut konepajaankin, pannen pyörät pyörimään ja alasimet laulamaan yötä päivää — yhtä menoa vain. Ylityötä, ainaista ylityötä. Miehistä puserrettiin viimeinenkin hikipisara. Hänenkin, kuuttakymmentä kokottelevan miehen, piti tehdä pyöreitä vuorokausia... välistä kaksikin perätysten. Ei saanut edes sunnuntairauhasta nauttia. Pitkänäperjantainakin tultiin hakemaan pajaan: veturista jouset poikki. Minkäs voit... ei auttanut muu kuin lähteminen. Muutamanakaan sunnuntaina hän ei ollut ehtinyt kuin hätäisesti pistäytyä iltakirkossa, kun taas tultiin hakemaan — toista kertaa jo sinä päivänä. Veturit olivat alituiseen rikki.

Mutta kun sitä on kerran remmissä, niin sitä täytyy — ja sillä hyvä.

Ja heilutellen päätään puoleen ja toiseen sekä katsellen lattiaan, aivan kuin todetakseen, että siinäpä oli hänen viime vuonna panemansa korkkimaton paikka vielä eheänä, isä Karlsson lataili piippuaan.

Muutenkin oli konepajan elämä muuttunut viime vuosina. Ei ollut enää sellaista vapautta kuin ennen, jolloin ei miestä paimennettu eikä tarvinnut paimentaa. Mutta kun ne muutamat sosialistit olivat sellaisia vintiöitä, että joka tavalla poikoteerasivat tätä porvarillista yhteiskuntaa, oli konepajallakin otettu uusi järjestys käytäntöön. Ei passannut enää myöhästyä työstä niinkuin ennen. Konepajan seinään oli naulattu suuri kaappi, josta jokaisen miehen työhön tullessaan oli otettava prikkansa, messinkipeltinen lippu, oman numeronsa kohdalta. Jos myöhästyit muutaman minuutin, jäit työstä pois, ja palkka meni siltä päivältä. Kaappi suljettiin, etkä saanut enää prikkaasi pois. Mutta merkillisintä oli se, että ne muutamat vetelykset, jotka olivat tämän uuden järjestyksen aiheuttaneet, olivat siitä kiukuissaan. Heille, vanhoille työmiehille, se ei merkinnyt mitään; he kyllä tekivät työnsä ilman valvontaakin.

Mutta kun ne muutamat olivat niin edesvastuuttomia, että unohtivat velvollisuutensa, niin heitä varten piti keksiä uusia järjestelmiä. Sillä kun valtio kerran maksoi palkan, oli sillä myös oikeus vaatia työtäkin. Se oli ihan paikallaan.

Ja isä Karlsson, vanha konepajan seppä, joka antoi palttua sosialismille, kopisti tuhkat piipustaan ja oli tyytyväinen. Oli tavattoman virkistävää kuulla hänen juttelevan. Hessen mieli lämpeni. Hän kyseli kaikenmoista, ja isäukkohan tiesi asiat.

Vieläkö Puran Kustu eli?

Eli kuin elikin. Mutta ei kojottanut enää tavaramakasiinin laiturilla eikä pönkännyt Mankisen nurkkaa. Kustu oli joutunut vaivaistaloon.

Vai niin — entä Nuusku-Frekke?

Frekke oli kuollut. Hän oli veivannut painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa ja ollut työssä viimeiseen saakka sekä nuuskannut. Kunnes muutamana päivänä oli jäänyt työstä pois... Oli joutunut maapintaan. Siitä ei ollut enää noussut.

Mutta kun ne muutamat ovat sellaisia, että ponnistelevat viimeiseen saakka, niinkuin Frekkekin. Ne ottavat hulluudestaan huolimatta tämän elämän vakavammin kuin monet viisaat — täyttävät velvollisuutensa. — Nyt kävi »Väinämöinenkin» sähköllä.

Ja isä Karlsson töpähytti sivulleen ja rupesi uudelleen lataamaan piippuaan.

Eteenpäin oli siis menossa kotikaupunkikin. Hesse oli ollut sieltä kymmenen vuotta poissa. Hän ei olisi enää tuntenut Laitaa. Rindellin ristin alapäähänkin oli kohonnut kolmikerroksinen kivitalo entisen matalan puuhökkelin paikalle. Ja Partasen entisestä talosta oli tehty hospis.

Mikä kumma se sellainen oli?

No majatalo... sellainen kristillinen — samanlainen kuin Helsingissäkin, vaikka pienempi.

Ahaa — hospitsi! Kylläpä kummia kuului. Siis olivat Westerholmitkin muuttaneet pois?

Aikoja sitten. Westerholm itse oli kuollut, ja rouva kierteli maailmalla. Kai se valokuvauksella itsensä elätti. Mutta Saales oli aikamies ja istui varastokonttorissa Hessen entisellä paikalla. Mummu piti sille taloutta ja oli yhtä koppera kuin ennenkin.

Siitä oli Hesse kuullut. Hän oli tavannut Saaleksen tämän matkustaessa Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Täällä Itäsuossahan kohtasi usein vanhoja tuttuja. Niinkuin Päkkilän Eenokinkin.

No niin! Siitä oli paisunut aika pösö! »Sosialistin» toimituksessa istui kuin herra ja komenteli juoksupoikia. Siitä oli tullut temokraatti. Ei kannattanut pappeja eikä kirkkoa — tietysti!

Mutta kun ne muutamat mukautuivat tämän maailman kaikenlaisiin opinsuuntiin ja ottivat peton merkin otsaansa, niin se kävi juuri raamatun mukaan, ja itse ne joutuivat onnettomuuteen.

Ja isä Karlsson katsoi Hesseä kirkkaasti silmiin ja jatkoi: Ne pakkaavat muutamat hermostumaan näissä nykyajan myrskyissä, niinkuin Korvakin, vaikka on uskovainen. Mutta minä sanon niille: Lukekaa raamattua... siellä on nämä kaikki tarkkaan ennustettu. Ei pitä tulla levottomaksi. Ja siksi minä olen takonut tyynesti ja ajatellut, että kaikki menee niinkuin Jumala johtaa.

Niinpä niin... isäukolla oli oma kantansa. Häntä ei kyllä pidetty minään kirkkaana kynttilänä uskovaisten keskuudessa, mutta uskollisesti hän siitä huolimatta istui joka pyhä vanhalla paikallaan kirkossa ja kuunteli saarnat alusta loppuun. Niistä hän sitten teki selkoa äidille, joka harvoin jouti kirkkoon.

Mitenkä se äiti nykyään oikein jaksoi?

Isä Karlssonin pää painahti alas. Sehän se hänellekin pakkasi huoleksi, kun äiti oli tullut niin kehnonpäiväiseksi. Hän kävi kopistamassa porot piipustaan uunin suuhun ja piipunkoppaa rassaillen virkahti alakuloisesti:

Kyllähän se äitikin... siinä köppäsee aamusta iltaan. Hengenahdistus vain on ruvennut vaivaamaan.

He vaikenivat kumpikin. Kuului vain kiikkutuolin narina, kun isä mietteissään souteli. Hessen rinnan täytti suloinen lämpö, johon sekaantui hiukkasen huolta.

Hän kysyi: Ei kai se mahda mitään vakavampaa olla?

Isä: Eihän sitä osaa sanoa lääkäritkään. Onhan se hypännyt niiden luona ja saanut rohtoja. Yskää ja väsymystä... mitä lie. Kaipa se siitä ohimenee...

Niinpä niin. Toivotaan, toivotaan...

Isä pysäyttää keinutuolin, sipaisee partatupsuaan ja sanoo: Matlinin emäntä se kuoli äkkiä.... ei sairastanut kuin päivän. Niin meni melkein seisovilta jaloiltaan.

Sitä ei Hesse ollut kuullutkaan. Milloin se oli tapahtunut?

Enkö ole sinulle kirjoittanut? Johan se keväällä... sitä tulee nähtävästi vanhaksi, kun ei enää muista.

Niinpä niin... mutta miten muuten meni sen talon elämä?

Isä vilkastui. Hän rupesi jälleen keinumaan. Kyllähän ne... Maija, Sannu ja Janne. Viimeksimainittu oli naimisissa ja asui keskikaupungilla. Oli ostanut oman talon. Mutta kotona, vanhalla Matlinilla, oli isäntä vielä ohjaksissa. Maija oli kansakoulunopettajatar ja kuului pitävän hyvän kousin. Oli muuten kelpo kasvattajan maineessa. Mutta ukko kiusasi niitä toisinaan, kun pakkasivat liiaksi koppailemaan.

Isä Karlsson nauroi, nykien partatupsuaan. Hesseen teki tuo nauru aina niin hykähdyttävän vaikutuksen. Isä-ukko päästi ilon valloilleen niin välittömästi, niin lapsellisen viattomasti. Niinkuin nytkin.

Joo... jutteli hän naurunsa lomasta — sillä on valtti, jolla se pitää tytöt kurissa. Ootta-kaa-han, kun minä nou-van Nyyorkista sen neekeri-naisen, joka mulla siellä on katot-tuna... niin ettäköön asetu ja oo siivom-malla... Muuta ei tarvittu. Maija ja Sannu nostivat hirmuisen äläkän. Herra siunatkoon — se on tuo isä koko peto! Vai neekeri tähän vielä... Matlinin sukukuntaan! Niinkuin ei olisi oltu jo tarpeeksi mustia... Janne varsinkin. Hävetkää, vanha mies... ja vielä uskovainen...!

Eipä se tainnut uskoa kaventaa... sillä kastettu ihminen se oli. Siellähän riippuivat vinnillä äiti-vainajan vaatteet, röijy, hame ja ruudukas huivi. Kyllä se ne päällensä pukisi ja olisi niinkuin he muutkin. Mutta — suomea se ei kyllä osannut muuta kuin: Haista p...a! Mutta siinähän sitä olikin tarpeeksi tämän talon menoon ja meininkeihin.

Ja Matlinin ukko oli pistellyt jauhopuuroa suu leveässä naurussa. Maija ja Sannu olivat kaakattaneet kuin kanat ja juosseet pihalle jäähdyttelemään.

Välistä oli Maija pistäytynyt heilläkin ja ollut levoton. Ajatelkaa, Kaalsonska, jos se hyvinkin kirjoittaa sen tänne! Kenet? No... sen neekerinsä sieltä Nyyorkista! Mitä tyhjiä — ei kai se nyt niin hupsu ollut. Hupsu? Herra paratkoon — siitähän se juuri kiikastikin, että se oli niin hupsu! Se oli äidin kuoleman jälkeen tullut ihan höperöksi. Kosiskeli piikatyttöjä ja oli alituisessa uuden emännän ottopuuhissa. Ei sitä tiennyt... se saattoi valmistaa vaikka minkälaisen yllätyksen...

Hesse nauroi silmät kyynelissä. Isäukko osasi niin mainiosti loihtia esiin nuo tutut, rakkaat henkilöt.

Isä Karlsson jutteli edelleen: Mutta se on komeaa kuulla, kun se kertoo piispan luona käynnistään. Nehän kuuluvat samaan uskoon, sillä kerettiläinenhän se on piispakin. Mutta — sillä kertaa niillä oli tullut riita.

No kuinka niin?

Joo... Matlinin ukko oli tuominnut laestadiolaisia. Oli sanonut, että niiden opissa moni oli menettänyt järkensä. Siitä ei piispa ollut tykännyt, vaan oli ojentanut ukkoa. Ei hän halunnut senkään suunnan kirkosta häviävän. Kristillisenä ilmiönä sillä oli täysi elämisen oikeus... Niin... tuota... mitenkä piispa sanoikaan? (Isä kallisti päätään, veti huulet sisään, niin että partatupsu sojotti melkein vaakasuorassa.) — Ristillisenä ilimiönä? No... mutta silloinhan karhukin olisi rauhoitettava.

Isä Karlsson nauroi, oikein hohotti. Hän veti päänsä takakenoon, ojensi käsivartensa pitkin pohkeita ja antoi tulla kurkun täydeltä. Karhukin rauhoitettava... hoh-hoh-hoo! Niin se oli sanonut, se sukkela ukonköppänä... piispalle — heh-heh-hee!

Hän sipaisi partatupsuaan ja jatkoi vakavammin: Mutta kun ne muutamat eivät tässä maailmassa muutu, vaan pitävät kurssinsa kuolemaansa asti... vanhat, koetellut vakaumuksensa. Ne ovat niitä yhteiskunnan napaukkoja, joita saisi vain olla enemmän.

He tupakoivat ja tarinoivat. Melinda lasten kanssa oli jo aikoja mennyt nukkumaan, ja talo oli hiljainen. Siinä muiden juttujen lomassa tuli puhe valtiollisistakin asioista. Elettiin levotonta aikaa. Santarmit nuuskivat nurkissa ja vainusivat Saksaan menijöitä. Yksi ja toinen poika oli kotikaupungistakin kadonnut... mennyt sen tiensä, kenenkään aavistamatta, minne. Mutta ahtaimmissa piireissä se tiedettiin. Olihan se heiltäkin yksi livistänyt... Ruunari. Kai Hesse oli sen arvannut, minne?

Kyllähän Hesse sen arvasi. Isä oli siitä kerran salaa kirjoittanut. Oli muka Ruotsiin poika painunut... johonkin metsäopistoon. Mutta kyllä hän jo silloin oli tiennyt, ettei se sinne, vaan että toiset olivat sen matkan tarkoitukset.

Se on mennyt Saksaan, kuiskasi isä Karlsson silmät kiiluen. Äidille en ole hennonut sanoa... surisi turhanpäiten. Mutta kyllä minä sen heti hoksasin.

Niinpä niin. Isä osasi menetellä aivan niinkuin hänen olisi pitänyt menetellä; kantaa surut yksin. Niinpä niin.

Merkillisiä aikoja elettiin. Toiset Suomen pojista taistelivat Venäjän puolella, toiset Saksan... veljet veljiä vastaan. Oli soma nähdä, mikä tästä loppujen lopuksi tulisi.

Uudenvuoden päivänä he kuljeskelivat asemalla, katselivat junia ja haastelivat veturimiesten kanssa. Paulinin Santtukin oli muuttanut tähän varikkoon. He tapasivat tämän ja nousivat Santun veturiin. Hän oli lähdössä, tallista valmiina viemään postijunaa etelään. Santtu nojasi höyryventtiilin varteen ja katseli miettiväisenä eteensä pitkin kiiltävää kiskoparia.

Näin se Kristuskin kuljettaa meitä, kun hänelle antaudumme, puheli hän harvakseen. Välistä kun myrskyisenä yönä ajan matkustajajunaa lumen piiskatessa hytin ruutuja ja lyhtyjen heittäessä valoaan radalle, jota tuskin erottaa, ajattelen: Jollen tietäisi, että tuolla edessäpäin on kiskot, joita myöten juna kiitää, tulisin levottomaksi. Mutta kun sen tiedän, seison tässä turvallisena ja lisään höyryä päälle. Niin se Kristuskin kuljettaa meitä maailman pimeyden läpi iankaikkiselle pääteasemalle. Ja kun sinne kerran saavutaan, niin onpa lysti olla! Vai mitä Karlsson arvelee?

Niinhän se tietysti oli... mikä ettei. Kyllähän Jumala kuljetti, kun ihminen vain jaksoi uskoa. Mutta siinäpä sitä olikin temppua kerrakseen.

Hesse piti syrjästä silmällä isäänsä. Tämä oli aluksi käynyt jonkun verran noloksi tuon äkillisen tunnustuksen kuullessaan, mutta vanhan ja elämää kokeneen viisaudella pian mukaantunut, jutellen nyt aivan luontevasti. Kyllähän hänkin Jumalaan uskoi — se kun ne muutamat äskenkääntyneet tulivat vain heti niin kovin valmiiksi, ettei enää ollut mitään tekemistä itsestään. Pakkasivat vain toisia etsiskelemään ja toisten sydämiä »möpleerailemaan». Sitä sanaa isä tavallisesti käytti näistä asioista puhellessaan.

Mutta — yhtä kaikki. Hessestä oli hauskaa tavata Santtu — noin yht'äkkiä. Hän oli kyllä kuullut tämän siirrosta, oli nähnyt nimen veturilipuissa ja vienyt sen useampaan kertaan raportteihinsa. Mutta puheille hän ei ollut sattunut joutumaan ennenkuin nyt.

Hän kysyi: Mitenkä Otto Amerikassa jaksaa?

Ojah! Kyllähän se hyvin jaksoi. Oli ostanut omat veneet ja harjoitti nyt kalastusta omaan laskuunsa. Siellä Columbia-virrallahan se Otto nyt rehki... lähetteli äiti-vanhalle rahojakin silloin tällöin. Isä-vanhushan se lepäsi jo nurmen alla. Ja sopineet olivat hekin sen vanhan riitansa — aikoja sitten.

Entä mitenkä oli sen dollariprinsessan laita? Oliko käynyt Oton pyydyksiin?

Santtu naurahti: Eipä tietenkään... se kun se Otto vain oli sellainen ramari... kehui ja rinnusteli. Vaikk'ei ihmis-paralla pitäisi olla muusta kerskausta kuin Kristuksen verestä, joka puhui parempia kuin hurskaan Aapelin veri...

Ja Santtu loi heihin kirkkaan katseen ja hänen arven rumentamia kasvojaan kaunisti valoisa hymy.

»Hurskaan Aapelin veri...» Kukapa se olikaan ennen noita sanoja käyttänyt? Niin — Korva, konepajan toinen seppä, Korva.

Hesse vilkastui: Isä, vieläkö Korva on konepajalla?

Vielä toki! Samalla tavalla takoi kuin ennenkin ja riiteli Moilasen kanssa uskosta. Se oli nyt saanut saarnaluvankin ja paukutteli kirkossa sunnuntaina. Se oli kolporttööri.

Vai niin. Hesseä huvitti ajatellessaan, miltä Korva näytti saarnatuolissa seisoessaan. Pieni, punakka ukko, jonka suu teki mutruilevia liikkeitä, kun hän puri pikanellia. Mahtoikohan se sylkeä siellä samalla tavoin kuin pajassa alasimen takana?

Hän ei ollut erikoisemmin huvitettu uskonnollisista asioista. Ne olivat niin vaikeita ja monimutkaisia. Hänen ajatusmaailmansa oli sen vuoksi aina suuntautunut toisaalle... elämään ylimalkaan, joka oli hänen mielestään kuin kirjava matto monenkaltaisine väreineen ja eri vivahduksineen. Uskonnollisuus oli yksi sen väreistä, mutta se ei suinkaan merkinnyt kaikkea — ihan ehdottomasti.

He laskeutuivat asemalla alas ja jättivät Santulle hyvästit. Tämä huusi jälkeen: Sopii tulla käymään... me asumme tuossa kolmannessa kasarmissa, joka näkyy tuolta koivujen välistä. Saadaan jutella.

Hesse kiitti. Miks'ei... kyllähän hän saattoi käydä. Hän ei kannattanut rautatiellä vallitsevaa luokkaeroa. Hän oli vapaamielinen.

Isä-ukko seisoi pakaasihuoneen edessä ja tarkasteli matkatavarakelkkaa.

Hän innostui: Katsopas... tuossakin on minun raudoittamani kelkka! Tunnen sen kuin olisin eilen käsistäni laskenut.

Ja isä Karlsson käänteli kelkkaa joka puolelle, koputellen ja naputellen sitä. Sitten hän työnsi sen pakaasihuoneen seinustalle ja virkkoi päätään puistauttaen: Se on raskas rumilas... mutta keveämpi ei kestäisi näissä hommissa. Suuret kollit ja kaikki pruuvryttarein kapsäkit... ne painavat.

Siinä oli työn iloa, viatonta ja vilpitöntä. Kelkka oli aivan tavallinen, harmaaksi maalattu, mutta raudoitus oli isän, ja se oli pääasia. Hesse hymyili valoisasti. Niin, niin... kyllä hän ymmärsi. Isä oli säilyttänyt kyvyn iloita vähästä. Hänelläkin oli se lahja, mutta toisinaan joutui ihminen sellaiseen tilaan, ettei pystynyt tuota lahjaa käyttämään. Se edellytti ennen kaikkea hyvää ja puhdasta omaatuntoa.

Hän oli kiitollinen isälleen, joka oli välähdyttänyt hänelle tuota maailmaa... tuota lapsellisen ilon puhdasta ja väärentämätöntä maailmaa, jonka hurskaat sielut vain saattoivat omistaa.

Kuin vapautuneena jostakin ilkeästä painosta, kuin tuntien päässeensä ulos pimeästä, eksyttävästä metsästä turvalliselle kylän aukealle hän huudahti säteilevin silmin:

Siellä taitaa Melindalla olla kahvi valmiina. Emmeköhän lähde kotiin!