Part 1

language: Finnish

ILLAN VARJOT

Romaani

Kirj.

E. von Keyserling

Suomentanut ("Abendliche Häuser")

Kaarlo Nieminen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.

ENSIMÄINEN LUKU.

Elämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun siellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus raskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä ja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin syvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata julkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja koetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin tällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti. Täällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella seisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski, ja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli sileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten lähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät puolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat, sylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.

Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: "Kuulehan, Arabella, mikä on rouva Dachausen syntyään?" — "Birkmeier, tehtailijan tytär", vastasi paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia eteenpäin.

Ja kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut tämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart von der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia vertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine kasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät kuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu. Julkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. "En ole mikään kokouksissa juoksija", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen mielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä asiassa oli pääkysymyksenä: "Mitä sanoo von der Warthe?" Politiikkaa ja maataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä, kaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille, jotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja valvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet rappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan, teki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen arkunkannen ja sanoi hiljaa: "Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia on toimitettu", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin toimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä, ja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina hyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä hyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se antoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän ilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein vapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa. Dietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista tarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: "Soisinpa vanhan Warthen kasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne pääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan." Parooni näki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä olivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä oli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla. Se lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli valinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät hänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät häntä "parooni Paheksumukseksi". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun he joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat herrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.

Kamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni mielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille, periaatteistaan: "Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään olla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla mielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja oikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies, mutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita ja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan senvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei tarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on oleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi se von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska me muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon."

Parooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä iltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin, nosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe oli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: "Oletpa taasen oikeassa, veli hyvä." Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen nojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.

Esikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous olivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat suurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen, sukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi hyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin molemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston lasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der Warthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella johti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin ihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka tuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi opasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja taidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset, ruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin musikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin näytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua. Padurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. "Sepä on merkillistä", sanoi parooni Port rouvallensa, "kun Warthe hankkii jotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä hän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi kuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan, niin on se heti tavattoman oivallinen mies."

"Sairaalloiselta hän minusta näyttää", sanoi paroonitar, joka ei pitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin. Sitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli äkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko kymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin, ei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti tapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen? Oliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he menneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei oikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti sellaista kuiskailtiin... ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi ollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt niin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei luonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin, parooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar Arabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan pienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan. Valkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten kasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän hymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten seurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö kuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan huuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. "Pienen Warthen silmät tekevät minut janoiseksi", oli Dietz von Egloff sanonut, "koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja läpikuultava, mutta sitä ei ole".

Kaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti kahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen saattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi kotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan sairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton. Kuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan: "Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat omaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä tärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa." Ja vielä äsken, kun Portien toinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni sanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä, jätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa oltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni tyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi ja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku uskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta huomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän hermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä hän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä, kertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain hän ja parooni Port saattoivat nauraa.

Eräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä työhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin nojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina; kädessään piti hän sähkösanomaa. "Jumalani! Siegwart!" huusi paroonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään sähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin. Sähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa. Paroonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan hiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin taukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren huoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta. Seuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi hautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli juhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä, kuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi hänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa pudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin asukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja kulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar Arabella veljelleen: "Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?" Mutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit arkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi ystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan ääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan ja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista kauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää olisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi ja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port eteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. "Warthe ei enää ole entisellään", kertoi parooni Port rouvalleen, "hän kestää tosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa."

Niin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä astui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa nojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan lattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti ojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten ja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus oli kohdannut häntä, riistänyt parooni "Paheksumus" raukalta silmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja tehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.

TOINEN LUKU.

Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta. Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."

Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla vainaja."

"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port, "istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"

"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen kirjoittanut hänelle ja hän tulee."

"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai niin, hän tulee siis, nyt vasta."

Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?" kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi, että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.

"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella, "ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."

"Siis yksinkertaisesti kihlaus", huomautti paroonitar Port asiallisesti.

"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki siitä kaikesta pikaisen lopun."

"Miten kesti Fastrade sen?" urkki paroonitar Port edelleen.

Paroonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden kertominen koski häneen niin kovasti: "Fastrade, tunnettehan hänet, on luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille milloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet jo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin hän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on täysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan, en tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa, hiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin liina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden asian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo minuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja puutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin sanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin, kun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja voimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli, minä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen rekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä, — kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli hiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Onkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu."

"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse", sanoi paroonitar Port terävästi.

"No niin", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, "tämä oli sairas, makasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän kuoli."

Paroonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös: "Hän kuoli! Jumalan kiitos!"

"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline", lausui paroonitar Arabella surumielisesti. "Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi."

"Paljoa parempi", vahvisti paroonitar Port, "asiahan ei sitten ole niin paha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan heti kukaties mitä."

"Ja sitten, rakas Karoline", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili liikutettuna, "Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi, hänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin vielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja myöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta otettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava sellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu, oli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän istuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää Knautia yksin. Sellainen oli hän aina."

Paikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin, jonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja lähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti huonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui pöytään. "Puhuimme Fastradesta", sanoi paroonitar Port, "hän tulee vihdoinkin kotiin."

Parooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli, jonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.

"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne", sanoi paroonitar Arabella.

Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista." Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi, ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."

"Onko se hyvää?" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.

Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista. Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi, ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen, että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä hän panee alttiiksi perheomaisuuden."

Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."

Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli jäänyt paikalleen.

Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.

KOLMAS LUKU.

Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin, sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi. Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.

Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa, Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää, pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön, jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.

Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan. Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä, joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen, ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä pasianssinsa ääressä ja laulaa."

"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen murentuu pois."

Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: "_Te voilà, ma fillette, à la bonne heure_." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle, sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut, on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut". Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista, joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä", vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni "tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan yhdessä."

Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan _velvollisuuspiiri_. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista, vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista. Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.

Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."