Part 5

Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti, sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa, pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala, ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta, alkaakseen sitten vasta todella elää.

Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään. "Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."

YHDEKSÄS LUKU.

Talvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi käyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen Padurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui paistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät lamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta tehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar Arabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: "Egloff on ollut täällä." "Tosiaanko?" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti välinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut jotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle merkilliseksi. "Ja ajattelehan", jatkoi paroonitar, "hän on pyytänyt isältäsi sinun kättäsi."

"Hullu ihminen", pääsi Fastraden suusta.

"Eikö totta?" sanoi paroonitar. "Isäsi onkin luullakseni puhunut hänen kanssaan hyvin vakavasti, hän on kai myös sanonut hänelle, ettei hän pidä tätä liittoa toivottavana. Muuten on hän jättänyt kaiken riippuvaksi sinun ratkaisustasi. Tiedäthän, ettei hän enää mielellään ratkaise mitään yksinään. Mutta minua ilahduttaa, rakas lapsi, että sinäkin ajattelet samoin.

"Kuinka minä ajattelen?" sanoi Fastrade nopeasti, "en tiedä lainkaan, mitä minä ajattelen."

"Mutta, rakas lapsi", huomautti paroonitar, "tuollainen kevytmielinen nuori mies."

"Ei, ei, ei, en tiedä mitä ajattelen", toisti Fastrade; hän riistäytyi irti vanhasta naisesta ja lähti isänsä huoneeseen.

Kun Fastrade astui sisään, ojentihe parooni kumaraisesta asennostaan suoraksi: "Tule istumaan, tyttäreni", sanoi hän juhlallisesti. "Dietz Egloff on pyytänyt kättäsi, ja sinä olet kyllin vanha ratkaisemaan itse." Hän pysähtyi ja näytti tyytymättömältä. Hän oli pettynyt sen johdosta, että se, mitä hän sanoi, tuli esille niin vaivalloisesti ja kankeasti. "No niin", jatkoi hän sitten ja antoi äänelleen vakavamman, täyteläisemmän soinnun, "olen sanonut hänelle, etten voi pitää häntä soveliaana puolisona tyttärelleni. Olen sanonut hänelle, että minä en hyväksy häntä, mutta että hän kysyköön sinulta ja sinä saat ratkaista." Hän vaikeni sitten ja yski, sillä puhuminen oli rasittanut häntä.

"Mitä sanoi hän?" kysyi Fastrade ja hymyntapainen leikki hänen suupielessään. "Hän ei sanonut paljoa", vastasi parooni, "hän sanoi vain, että hän odotti sinun ratkaisuasi, sitten hän nousi ja lähti. No, arvelen, ettei ratkaisu tule olemaan vaikea." Syntyi äänettömyys. Fastrade oli nojannut päänsä tuolin selustaan ja katseli miettien kattoon, huulet yhä vielä kuin hymyyn valmiina. "No?" kysyi parooni vihdoin.

"Ajattelen", sanoi Fastrade vihdoin ylös kattoa kohden, "ajattelen kirjoittaa hänelle, että hän saa tulla."

Parooni ei vähään aikaan vastannut, hän yski ja ryki, vihdoin alkoi hän puhua, epävarmasti ja vaivalloisesti: "Toisin sanoen, sinä siis otat hänet, harkitsematta, miehen, josta tiedät, että minä en häntä hyväksy, kevytmielisen ihmisen, pelaajan. Mutta sellainen olet aina ollut, minun neuvoanihan et ole milloinkaan kuullut, sinun on aina täytynyt saada oma tahtosi perille. Mutta lapsi, lapsi", ääni kohosi ja muuttui pateettiseksi, "liian myöhäinen havaitseminen, että minä olen oikeassa, tuottaa surua kaikille. Saat nähdä —." Mutta hän oli arvostellut voimansa liian suuriksi, ääni petti yht'äkkiä, hän nojasi tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. "Tee miten haluat", mumisi hän hiljaa ja masentuneena, "ethän kuitenkaan tahdo totella."

Fastrade kumartui huolestuneena eteenpäin ja otti isäänsä kädestä: "Kyllä, isä", sanoi hän, "tottelen kyllä, mutta jos minun tulee ratkaista, niin ratkaisen näin."

Parooni rypisti suuttuneena kasvojaan: "Hyvä, hyvä, tee kuten tahdot, mene nyt, olen väsynyt." Fastrade nousi ja meni. Huoneessaan tapasi hän pikku palvelustytön Trinen. "Trine", sanoi hän, "vieläkö pidät Hansista, hevospojastasi?" Tyttö taivutti ujosti päätään ja nauroi: "Mitä vielä, hänestä —", sanoi hän hiljaa. — "Niin, rakasta vain häntä", jatkoi Fastrade, "hän on toisinaan humalassa, eikö totta?"

"Niin, kyllähän —", vastasi Trine, mutta Fastrade keskeytti hänet: "Se ei haittaa, rakasta vain häntä, miesparat, he ovat sellaisia, he eivät oikein osaa selvitä elämässä, me voimme kenties auttaa heitä." Trine kohotti punastuneet kasvonsa Fastradeen päin ja sanoi avomielisesti: "Voi, neiti, Hans onkin niin säyseä humalassa ollessaan."

"Vai niin", sanoi Fastrade, "sitä parempi."

Mutta Egloffille kirjoitti Fastrade: "Voitte tulla. Fastrade."

Seuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla oli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti touhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden eteen: "Luulen, että teemme niin", sanoi hän, "että minä annan sytyttää lamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te sanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona, sitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se kiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille merkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun huoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu illalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon Roedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että siten kaikki käy hyvin."

"Siis juhla", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti kapeita hartioitaan: "Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin asiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapana." Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut miellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: "Isä tekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään, mutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä hetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —"

"Sitä ei voi muuttaa", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa, "jokaisella asialla on muotonsa."

Alkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia mustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti hiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään astuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki heti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten omassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja varovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. "Kiitän teitä", sanoi Egloff, "en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen voi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni uskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä."

Fastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. "Ah ei, ei sitä", sanoi hän, "en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen joukkoon."

Egloff nauroi: "No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin." — "Mutta mistä tämä ajatus juolahti mieleenne?" kysyi Fastrade, "mehän tunnemme toisiamme niin vähän." "Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle lisää", vastasi Egloff, "sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa —." Mutta Fastrade keskeytti hänet: "Te ette saa tänään puhua niin — jumalattomasti." — "Jumalattomasti", toisti Egloff, "ei, minä tunnen itseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä työ." Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti. Fastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä muodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua: "Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä asioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?"

"Meidän on mentävä isäni luokse", vastasi Fastrade.

"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti. Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.

Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse, älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa, vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa, saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti: "Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.

Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse. Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa." "Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." — Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."

Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään, kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."

"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."

"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit. Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin käärittyjä."

"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian vakava."

Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle? Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua, toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani." Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä: "Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä enemmän."

Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja. Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu, mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa. Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen, pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.

"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää; minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni, petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua. Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."

Fastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä näki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen, joissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret kärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin järjestettyinä.

"Ja se on kuitenkin niin hirveää.⁰

"Elämä? luonnollisesti", sanoi Egloff rauhallisesti, "peto, jota ei voi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon olla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian lähelle", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade hymyili jälleen: "Mutta täällä Padurenissa", sanoi hän, "et saa nauraa kenellekään.⁰

"Mutta Port'in laki", huusi Egloff huvitettuna, "Sille me näytämme pitkää nenää."

Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin, parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että pöytä oli katettu.

Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille, katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: "_Joli garçon_". Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan: "Ei, luulen että riittää jo."

"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta; alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"

Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin aatelismiehen ihanteisiin."

Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni." Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana, pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä. Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin, kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni." "Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä, kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.

KYMMENES LUKU.

Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä. Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa, muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a, kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan, hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff, "puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.

"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo. Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni tuntee herra parooni."

Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä oli?"

"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta, lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään." Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi, olkaa sitten mieluummin vaiti."

Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa, joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta." Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan. Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus, joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä, joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki, missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina, niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain, mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä, mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.

Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea, Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi, alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien pöllöjen huutoon.

Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän. "Lähdetään", sanoi hän.

Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua, kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti, maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään. Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen. Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa, mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.

Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää. Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen, sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui. "Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön, ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori, "vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.

"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella. No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse, sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä juttu.

Kotona kävi hän heti vuoteeseen. "Käydä metsästyksen jälkeen vuoteeseen", tuumi hän itsekseen, "se on aivan kiistämätön ja täysi onni."