Part 8

Egloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. "Sanokaapa, herra kreivi", alkoi hän, "miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?" Näin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona iltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti kasvojansa: "Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä, luonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä on pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen."

"Siinä tapauksessa ette siis voittaaksenne", huomautti Egloff.

Kreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: "Te tahdotte filosofeerata", sanoi hän, "merkki hermojenne huonosta tilasta. No kuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri, lopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska minusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja käsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi."

"Hiukan pateettista", huomautti Egloff, "mutta selitys menee mukiin. Miksi hän sitten ampui itsensä?"

"Siksi että hän oli hullu", vastasi kreivi. "Viime aikoina oli hänellä aina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi joka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja hänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli nyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän itsensä. Täysi hullu."

Egloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen: "Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta."

Kreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja huolestuneena. "Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne toinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä mieltä tuon hullun kanssa."

Egloff nauroi ja nousi seisomaan: "Kävelymatka kai tekee saman palveluksen", sanoi hän, "voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista."

"Kiitos, kiitos", sanoi kreivi, "ehkäpä tulette tänä iltana klubiin, olen joka hetki valmis antamaan hyvitystä."

"Enpä tiedä", vastasi Egloff, "pelkään, että kanalja, kuten ystävänne sanoo, ei nyt ole puolellani."

"Joutavia", väitti kreivi vastaan, "siis hyvästi."

Egloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki; hän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat lehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua oksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika penkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja. Omituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui Egloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa vaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.

Erääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma, jossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia Dachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi harmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen pysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Siinähän te olette", sanoi hän. "Oletteko sitten odottanut minua?" kysyi Egloff kummastuneena.

"Olen", vastasi Lydia, "Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa, ja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin lehtokujaa alaspäin?" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.

"Jos se teitä huvittaa", vastasi Egloff jokseenkin epäkohteliaasti.

"Tietysti se minua huvittaa", vastasi Lydia. "Aavistin varmaankin jo edeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni päätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta päätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?" Hän katsoi hymyillen Egloffiin.

"Minua ilahduttaa nähdä teidät noin iloisena", sanoi Egloff kuivasti.

"Niin, se on omituista", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, "toisinaan ja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että kaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi, elämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan ilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?" Kun Egloff ei vastannut, jatkoi hän: "Tämä valaistus tuntuu minusta myös hyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin vaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas, punaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat lähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä, jotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat, se voi näyttää kauniilta, eikö totta?"

"Se voi näyttää kauniilta", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu rauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.

"Gertrud Port", kertoi Lydia edelleen, "väittää että ne muka tekisivät ihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat puhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä pieneltä ruumiilta."

Lehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli asetettu sen ympärille. "Syön täällä vähän jäätelöä", sanoi Lydia, "ja te saatte pitää minulle seuraa."

"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?" vastasi Egloff viileästi.

Lydia oli kummastunut: "Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön jäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista." He istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä, jonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä, että hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää: "Mansikoita ja vaniljaa." Lydia tilasi mansikoita. "Mansikkahyytelö", kertoi hän, "on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku tyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä, suljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että olinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen, että olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä meitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta."

Jäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä verkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka teki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä lieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.

Kun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan. Hän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut lainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: "Nukankin nykyään paremmin."

"Se ilahduttaa minua", vastasi Egloff ja katsahti kummastuneena Lydiaan.

"Niin", sanoi Lydia, "olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on kaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan kävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston halki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja oleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa istumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä, ikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn vuoteeseen, niin voin nukkua."

Egloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi oveluus hämmästytti häntä. "Eikö se herätä huomiota talossa?" kysyi hän.

"Se herättää", vastasi Lydia rauhallisesti, "minulta on kysyttykin syytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun täytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja minä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt on hän rauhoittunut."

"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään, silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä", sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa oli.

Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä, että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti päänsä!

Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin. Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.

VIIDESTOISTA LUKU.

Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään: "Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."

Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte- ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla, siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään, kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa. Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui. "Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.

Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä, silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään syvyyteen."

Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi parooni Port.

"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin, jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän, punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi, jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni. Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin sanoakseni sinun kutsumuksesi."

Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä, että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot enää tyydyttäisi."

"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?" kysyi Fastrade hiljaa.

"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen. Teschenhän onkin niin hirveän ruma."

"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin. Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva." "Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.

Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt, jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin.

Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta. Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus" katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin ajoihin ja ratsastusmatkoihin.

Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri, joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi Egloff, ja ori alkoi ravata.

Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä, laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu. Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no, no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on jälleen matkalla", tuumi hän.

"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe: "On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin, taluttaakseen sen vajaan.

Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti, ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein, tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu jotain, koko puutarha on kuumeessa'."

Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.

"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi, "minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä." Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.

Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua. Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään, hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi. Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi. Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä, että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa, sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi, sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa, pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.

Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.

Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi: "Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin, silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli Lydia.

"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.

Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."

"Niin, Amalie, nukkumaan", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.

KUUDESTOISTA LUKU.

Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki, mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen, pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen. Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."

"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui puutarhaan.

Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."

Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin, miksi?" kysyi hän.

Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi, teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni. Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"

Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa." Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi, hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä, vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi, teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi vapista ja sitten kokonaan pettää.

"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä ja alkoi itkeä.

"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden", sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin kukkalavojen ohi puiston portille päin.

Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste, joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon, kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin, kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.

Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja, järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen, tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.