Part 3

"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"

"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."

"Kiitos, kiitos, herra parooni", huusi Laibe hänen jälkeensä.

"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla, kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."

Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle, etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä, kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain, jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia, tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää, että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli, käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt rukousmenonsa."

"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen, imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.

Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu, harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia, herra parooni, hyvää sapattia."

"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff, "jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä kuin viettäisit häitäsi."

"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"

"Siinäkö kaikki?" sanoi Egloff.

Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen, tahtoi tahi ei."

"Niinkö, vain siksi että käsketään", sanoi Egloff.

"Että käsketään", vahvisti Laibe. "Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä ja on peloissaan ja _yhtenä_ päivänä muistaa, että kaikki kerran on muuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä."

"Odottaa", toisti Egloff pilkallisesti.

"Mitä voi muuta tehdä, odottaa", vastasi Laibe varmasti.

Egloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: "Ja tämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan, tehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee vasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja."

Vihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti parooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa ja nöyrästi: "Odottaminen ei ole mitään suurille herroille, aatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta juutalaisraukalla ei ole muuta."

"Onhan sinulla rahasi", väitti Egloff, "tekeehän se sinut onnelliseksi. Kun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet kuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet ostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen."

Laibe pudisti arvelevasti päätänsä: "Onnellinen, loruja, kaunis onni. Silloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen ympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja hän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen, kun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla metsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun rahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun rahaani. On sekin onnea." Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.

"Sanoppas", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, "oletko aina ajatellut rahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita ajatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita." Mutta Laibe nauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: "Hi, hi, nuoruuteni, hyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi, kun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä menin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä metsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria, mustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin! Ja kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja kun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen. Ja minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat kaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa."

"Mutta etkö toisinaan", keskeytti Egloff, "etkö ajatellut tyttöjä ja sellaisia asioita?"

"Kyllähän niitä oli tyttöjä", vastasi Laibe. "Kun sunnuntaisin tulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä leningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja poikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin uunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä kuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani! Toisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko."

Molemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli käsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa itseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. "Hm", sanoi hän vihdoin, "ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä korkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen ääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te pidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja meidän kimppuumme karkaa se takaa päin."

"Anteeksi, herra parooni", kysyi Laibe liehakoivasti, "mikä peto se on?" Egloff huokasi: "Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan runolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä peto."

"Sangen kaunista", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, "mutta minulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla on vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella niin hienoja ajatuksia."

"Hyvä, hyvä", keskeytti Egloff, "alat käydä epäintressantiksi, ukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä." Laibe nousi, hieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: "Hyvin hyvää yötä, herra parooni." Sitten hän meni.

Egloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt hänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän huumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui äkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, "siellä näyttää samanlaiselta kuin taistelukentällä", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä vihaiselta kuin "hyi!" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff hymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi vallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän Klausta mennäkseen vuoteeseen.

KUUDES LUKU.

Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat, tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana, mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan, istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti, hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti. Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena. Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita. Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä." "Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa. Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia. Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti, ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni, minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin kokonaan."

"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä, niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti tiedettykään."

Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua, huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan tyhmäksi."

Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin", selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan lasi teetä, se lämmittää häntä."

Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta. Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."

"Polttaako joku naisista?" kysyi Dietz ottaessaan esille paperossikotelonsa.

"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on kai vielä hetkinen aikaa _bésigue_-peliämme varten", sanoi paroonitar. "Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin", ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän odottamaan.

"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:

"Vyöryvä vuo, Humu hongikon, Uumento vuoren Asuntoni on."

Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.

"Liittyvi laine Laineesehen, Vierivät multa Veet kyynelten."

Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo ääni tuhoaa hänet."

"Latvoissa tuolla Pauhaavi yö, Lepoa vailla Syömeni lyö.

Kuin iki-malmi Maan uumenen, Tuskani mun on Myös ikuinen."

valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.

Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä haukkuu."

"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti häneen.

Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.

Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? _Bésigue_-pöydän ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni, olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä, ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti: "niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä, meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se, mitä sanoin?" kysyi Egloff.

"Ei", vastasi Fastrade, "se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä."

"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika. Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan, missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin, keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."

Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi varpailleen, väänteli käsiään.

"Jo syksyinen aurinko laskee, se lienee mun unelmani."

Hänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen surumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti syvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti puhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa Fastradelle: "Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus kohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: "En ymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan ole ehtoomaista eikä melankolista." Egloff kohautti olkapäitään: "Teen minkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta, että toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen kaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta sirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten", hän mietti silmänräpäyksen, "teille on kai sanottu, että olen pelaaja."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja tunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei tahtomattaan: "Miksi te sitten pelaatte?"

"Miksi?" vastasi Egloff miettien, "en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että pelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein nopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa niin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän eletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti." Hän pysähtyi ja katsahti Fastradeen. "Teidän", sanoi hän sitten, "tulisi myös enemmän kiiruhtaa."

"Minun?" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. "Mitä te tiedätte minusta?"

Egloff kumarsi hieman. "Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän, voidakseni antaa neuvoja."

"Minä", jatkoi Fastrade nopeasti, "minä palvelen mielelläni tuota — kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja osaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi." Hän oli hyvin kiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta. Egloff hymyili.

"Te suutuitte minuun jälleen", sanoi hän, "ylipäänsä olette tänään, siltä tuntuu, minua vastaan."

"Tänään?" toisti Fastrade kummastuneena, "olenko sitten ollut teidän puolellannekin?"

Egloff nauroi: "Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri täällä päin tapoihin."

Naiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien kulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja tyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten kutsui hän Klausin ja sanoi: "Valjastettakoon hevonen, menen vielä kaupunkiin klubiin."

Paroonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa lampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti von Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta nojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat sisään, sanoi paroonitar: "Hän menee jälleen ulos." "Niin", sanoi neiti von Dussa. "Hän on taas sangen levoton", tuumi paroonitar. — "Sangen levoton", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: "Kunpa hän löytäisi oikean vaimon." "Niin, tietäisittekö te sopivan?" kysyi paroonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. "Nämä molemmat tytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat." Paroonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: "Gertrudista on tullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —"

"Niin, vahinko vaan", toisti neiti von Dussa ja kumartui lukemaan kirjaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Oli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: "En ole koko yönä osannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä metsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi. Aikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni vuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää nyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä."

"Huonomaineista?" kysyi Fastrade. "Onko hän sitten tosiaankin huonomaineinen?" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan halveksivasti.

"No niin", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, "hyväksi ei hänen mainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei hän missään tapauksessa ole."

"Niinhän täällä on ollut aina", vastasi Fastrade, "ihmisille on nopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä on huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin." Fastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren sisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. "Minä en, rakas lapsi", sanoi hän, "ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään tapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud Port'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes kaksi."

"Ah niin", sanoi Fastrade, "unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu tyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät kaikkialla."

"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti, "en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan Gertrud Port'ille."

Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna, saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia, että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan. Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he. Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs", sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"

"Niin", sanoi Fastrade, "se on ruma."

"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.

"Se on herra Mehrenstein", sanoi Egloff, "esittelenkö hänet teille?"

"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi: "Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein käy metsän lävitse."

Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. — "Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa", arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla. Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille on tuolla liian syvältä lunta."

"Mutta miksi minä olen täällä?" huomautti Fastrade.

"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse ja molemmat katosivat tiheikköön.

Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa. Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä, peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.

Mahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli Fastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä tuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.

Metsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo kaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen epävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä oli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.

"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade", huusi hän, "miten iloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun täytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi tietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen puhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?" Hän pysähtyi ja veti henkeä kuin se, joka on juossut liian nopeaan.

"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan", sanoi Fastrade ja katsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud istahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: "Se onkin hyvä", sanoi hän, "onko hän tänään hyvin demooninen?" Ja kun Fastrade ei vastannut, jatkoi hän: "Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä."

"Sehän on hänen asiansa", vastasi Fastrade kärsimättömästi.

"No niin", vastasi Gertrud, "oikeastaan minä kuulunkin hänen puolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa, niin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot tarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on kaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin puiden välitse." Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi heleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi tasoittamalla lumella.