Part 6

Egloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka; hän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja ilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli auringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään, joihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista. "Hyvä ilma siis", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän voisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä. No, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän. "Herra Mehrenstein oli täällä", kertoi Klaus, "mutta kuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois." Egloff rypisti kasvojaan: "Ystäväiseni", sanoi hän, "olkoon se sanottu kerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle milloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt nousen." Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti von Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle molemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat molemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja hienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä oli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle on annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui metsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat olivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi: "Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen — herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja siellä vallitsee."

Egloff nauroi. "Sellaiset vieraat kansat", tarkoitat, "tuovat vieraita tauteja maahan." Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana: "Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve."

"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve", huomautti Egloff. Molemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja paroonitar mumisi anteeksi pyytäen: "Tarkoitan vain, että terveys on arvokas herran lahja." Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti von Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta niinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi: "Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää. En tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän on pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon kuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä."

"Ah, te tarkoitatte", vastasi Egloff, "käännetty Birkmeieristä Dachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi, vaan katseltavaksi."

"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi", sanoi neiti von Dussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin piakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä päivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia niitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä hartaudella _Punch glacé'sta_, Chevreuil à la providencesta ja _Timbale à la Marie Antoinette'sta_. Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli puhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi hiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti oli tapana: "Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan täällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen ummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat."

Iltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen iltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen, suitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet painostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen käsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun paroonitar kysyi: "Ajatko Padureniin?"

"En", vastasi Egloff, "minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan, kestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua."

Paroonitar punastui närkästyksestä: "Nuo Warthet", sanoi hän, "ovat aina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet, ikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin."

Egloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset vielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi paroonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. "Sinä, poikaseni", sanoi hän, "vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa on hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat avoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana talossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä."

Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.

Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä, avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa levotonta ja rajua.

"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole." Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"

"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös kysymyksessä."

"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea laskutehtävä."

"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat teille yhtä tärkeitä kuin me itse."

"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."

"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa voi mennä ja ottaa palasen."

He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"

"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"

Fastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. "Kyllä", vastasi hän, "niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin syvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen luonaan ja tehdä hänelle hyvää."

"Minä muistan hänet", sanoi Egloff kevyesti, "hänellä oli liian lyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen yli. Niin on kaikilla kandidaateilla."

"Silloin et muista häntä", innostui Fastrade sanomaan, "hän oli aina erittäin hyvin puettu."

"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat", tuumi Egloff, "yhtäkaikki, sinä matkustit hänen luokseen."

"Minä matkustin hänen luokseen", vastasi Fastrade ja hänen äänensä alkoi vavista, "koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut olla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata se, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen."

Egloff kohautti olkapäitään: "Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen jollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista. Muuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?"

"Luulen niiden kuuluvan läheisesti yhteen", vastasi Fastrade.

"Säälit siis minuakin?" tutkasi Egloff yhä itsepäisesti ja ärtyisästi.

"Kyllä", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean sävyn, "kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat sinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta ympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi."

"Oo, ymmärrän", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti, "järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan huoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot siis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti — kuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?"

He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi painavaksi ja hervottomaksi.

Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."

"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan mihinkään ole."

Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin päin.

Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää. Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi, kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.

YHDESTOISTA LUKU.

Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?" Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo", vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen. Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä. Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen. "Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti, "rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet? Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.

Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa, kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti, että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona. Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.

Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi, että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus. Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi. Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja, haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään? Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika, katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse, hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn. Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä, hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin. Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras, lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut _au gratin_ kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon. Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua, hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.

Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta. Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"

"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."

Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi: onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."

Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."

"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."

"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo ja henkevä tyttö."

"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa", pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."

Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin. Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa julkilausutuksi."

Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.

Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan sanomatta huoneesta.

Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä, hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni. Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin, Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.

Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin, tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä. Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän, "mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana, hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.

Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja, jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa hyräillä sitä itsekseen:

"Sulle kuiskaa kukkanen: Poika parka, itku pois! Paistaa päivä kultainen: Poika parka, itku pois!"

Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot, pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja. Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä, kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat, yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet, mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria ystävällisyyden kurttuja.

"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa, ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä, jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin. Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä, täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi ympäröivän itseään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa tuoksua.

"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade, "kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"

"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä olet sinä."