Part 4
Paikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti juoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului yksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä ajaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja nosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten alkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen, hän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja avata viinipulloja. "Teetä saamme myöskin", riemuitsi Gertrud. "Mutta tuoltahan tulee vielä joku", huusi hän "nehän ovat Dachausenit, äiti on varmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme." Tosiaankin ajoi juuri reki kilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. "Niin, ne ovat Dachausenit", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi reestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa oli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. "Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta, ja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy, nostan sinut reestä."
Paroonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin, pehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta tämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti Fastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. "Missä on Dietz?" kysyi Dachausen, "ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz poikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi."
Dietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. "Vai niin", sanoi Egloff, "sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana. Sepä hauskaa." Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja huonotuulisesti. "No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme ruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina ollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun puolestani."
"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka tapauksessa, hyvät naiset, istukaa."
Käytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi portviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: "Ihanaa, hyvät naiset, ihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar Gertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai, kuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —"
"Ah, jättäkää, hyvä parooni", sanoi Gertrud, taivutti päätään vähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, "täällä on suurkaupunki unohdettu." "Eikö totta", huusi Dachausen, "mitä ovat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä herrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin tulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti."
"Anteeksi", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä poltteli paperossia, "iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin metsän puolelle, minun puolelleni se ei tule".
"Ah", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, "kauneimmat värit ovat sentään kauneinta musiikkia." Hän huokasi syvään, kuin olisi värien valtava liekehtiminen koskenut häneen. "Niin, tavallaan", vahvisti Dachausen epävarmasti.
Egloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta lasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa rajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä, kaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle maalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten? Mehrensteinin lapsenlapsia kenties.
"Teidän ei pitäisi puhua noin", keskeytti Fastrade.
Egloff kohautti olkapäitään: "Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä valta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta minulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus nähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat eteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat perintönä vanhoissa taloissa."
"Mutta te voitte jättää perinnöksi myös kalleuksia", väitti Fastrade.
"Niin se, kellä niitä on", vastasi Egloff. "En muuten halua hyökätä oman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena laitoksena, se ajatus ei minua viehätä."
Iltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja punaisena. "Kuu", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa istunut paikallaan. "Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei mene Padurenin metsään."
"Niin, hm", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta, "se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen kiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää hienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa."
Miksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä on tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. "Nyt muuan ehdotus", sanoi Egloff ja nousi. "Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme saapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla; siellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset."
Kutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. "Olen teidän ajajanne, jos sallitte", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden viereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle. Täällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman turvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin pieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt metsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina ja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen latvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff: "Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne." Metsätie johti pienelle pyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. "Seis!" komensi Egloff, "tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli." — "Dietz, sinä olet oiva mies!" huusi Dachausen, "tietysti tanssitaan katrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar Gertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas."
Parit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. "Miten hauskasti se rapisee", sanoi Gertrud, "on kuin kulkisi leivoksen sokeripäällystää pitkin."
"Alottakaa!" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen, kuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää ja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän lipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä huudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut aalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. "_Chaîne, s'il vous plaît_", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina seisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: "_s'il vous plaît_." "Grand galop", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät; pelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he pysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.
"Sepä oli ihanaa", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin käsivarteen, "mitä on tanssisali tähän verrattuna." "Sen ovat jänikset jo aikaa sitten tienneet", vastasi Dachausen hupaisesti. "Mutta nyt täytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle." Mentiin takaisin rekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten turkistensa sisässä. "Ah, Liddy, se oli ihanaa", sanoi Gertrud, "taas kerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän itket." Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli Dachausen ja moitti ja lohdutti: "Olenhan aina sanonut, että sinä et kestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt nopeasti kotiin."
"Hän on mustasukkainen minulle", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff seisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli erottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea. "Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona", kuiskasi hän, "siellä tuoksuu leivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia." — "Onhan sinulla sentään laulusi", huomautti Fastrade. — "Ah, isä ei sitä mielellään kuuntele", vastasi Gertrud, "mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff on demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan."
Niin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki maiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun juoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa erosivat he: "Hyvää yötä", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi suunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina pilkkuina valkeassa kuutamossa.
Kun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän ruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä edestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin tuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: "Näin myöhään, lapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua." Mutta Fastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa varovaisesti edes takaisin ja sanoi: "Oli oikein hauskaa. Joimme teetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan eläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit keskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät."
"Lapsi, lapsi", vastasi paroonitar, "mitä hupsuttelet?"
"Vahinko", sanoi Fastrade, "se tekisi sinut onnelliseksi."
Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin äänekkäästi?"
Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois. Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin ystävään ja liittolaiseen.
Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään, hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti: "Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä, paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan? Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen, tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa; hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän. Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut. Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone, jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja, leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat. "Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen piti olla.
"Ma laulun siivillä kannan Sinut, armaani, täältä pois."
Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.
"Ja siellä istukaamme Me varjohon palmupuun, Siellä lemmestä juopua saamme Ja vaipua uinailuun."
Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät, jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt", ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista, suloisista asioista.
Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin? Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan, vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi, hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään", huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!" Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän, "ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?" — Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään. "Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä, käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni huoneeseensa.
Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa, heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.
Sillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. "Aja eteenpäin", oli hän sanonut kuskille. "Kaupunkiinko?" kysyi tämä. "Mitä joutavia", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja ajoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä liikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset ajatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän säilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi ja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien, jotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua pitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään kapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää. Matalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta Lene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle ja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä istui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään, ja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni toisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään. "Lene", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös, kasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. "Herra parooni", sopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. "Nouse, tumma", sanoi Egloff, "anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos." Tytön täyttäessä laseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli ilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä enää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan kuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen pysähtyi hän ja sanoin: "Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat anna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?" Juutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät eläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: "Meitä estävät huolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta, molemmilla on, mikä meitä kiusaa." "Ah, mitä te tiedätte verestä", sanoi Egloff, "eihän teissä sitä ole lainkaan." Hän kääntyi pois, joi "gilkansa" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan kiedottuina ja tuijotti kuutamoon. "Kirkasta, kirkasta", sanoi hän. "Niin, Lene", sanoi Egloff, "kaunis yö, toisella kerralla otan sinut mukaani", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle koivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana ja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla työhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä, ajatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa, Lydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua. Ja kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui tuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli. "Hän tuntee kulkuseni", sanoi Egloff tyytyväisenä. "Kuinka hän tänään itkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja." Hän kääntyi jälleen maantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa kömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen olivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain pörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla sisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain suuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet mahtavatkaan olla hurjia! "Eteenpäin!" hoputti hän ruskoansa, ja nyt kulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi linna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko valonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu. Loppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä sairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. "Minä osaan kyllä tehdä päivät mieleisikseni", kaikuivat hänen sanansa Egloffin korvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin toinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset kortit, sellainen peli.
Nyt häntä vilutti ja väsytti. Rusko höyrysi jo, olipa aika ajaa kotiin.
KAHDEKSAS LUKU.
Oli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla täytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat pilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja taukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi lakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka peitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta ainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat harmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin puistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin. Täällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut, täällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän ajattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman kaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten rauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin herra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko salaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä itsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella ja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas naisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda järjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan, salaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset täällä?
Metsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti talvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli Egloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän elämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes metsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän jälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta, lukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar Arabellan kanssa kamiinan ääressä.
Tällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan. Kun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa, valittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä Padurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade kuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat, joiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen tunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi. Toisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista ja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui nuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää juhliakin?
Mutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni antoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen nojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla äänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään istuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat loppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin ja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä miehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen lähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.
Kun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän itsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi itsekseen: "Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni tyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino, talviyö." Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa puistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita tähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa, säihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä hiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin jälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain pieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä suuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus. Hän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata tasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi sumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.
Pitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi kulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana epämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli ristikkoveräjää kohti. "Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte", sanoi Egloff ja nauroi. "Niin, läksin vielä vähän ulos", vastasi Fastrade. — "Sen uskon", sanoi Egloff. "Minä ajoin myös tieheni, päästäkseni Sirowin joulusta."
"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut", sanoi Fastrade. Hän ei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui hänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet Sirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli miellyttävämpää ja toverillisempaa.
"Niinkö, oletteko kuullut siitä?" kysyi Egloff, "niin, olen tehnyt tästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin terveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on kulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki petoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee hiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri, hiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään todellista elämää."
"Niinkö arvelette?" sanoi Fastrade. "Niin, se lienee toisinaan hauskaa."
"Teidän pitäisi tulla sellaiselle retkelle", ehdotti Egloff.
Fastrade nauroi: "Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia lakeja."
"Uskotteko näihin lakeihin?" kysyi Egloff.
Fastrade kohotti olkapäitään: "Minä en usko niihin, mutta minä tottelen niitä."
"Siinä teette väärin", sanoi Egloff, "ette usko, miten noin kahden kiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi."
"Voin kuvitella sitä", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut hansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. "Mutta tuollaiseen ystävyyteen olen liian arka."
"Arka ette ole", vakuutti Egloff. "Teillä on vain vielä taikauskoa noihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen ikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta sentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää, jollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni tulee hiton levottomaksi, hyvää yötä."
He ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja Fastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt voivansa nukkua tarvitsematta itkeä.
Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan, ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän, "että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa, tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi", sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies. Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."
"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."
"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"
"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."
"Rakastatko sitten onnettomasti?" kysyi Fastrade jälleen.