Part 9

Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen. Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet, syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle, että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi, miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua — nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."

Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa, jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän, "ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea, niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu asiaan."

"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas, tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et enää ole minun."

Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta: "Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.

"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."

Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa, mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"

Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin elävää ruumista."

Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta, kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys, kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita, joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."

"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."

"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi puolustautua."

"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."

Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no, se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.

"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.

Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän: niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla kaikkiin muihin linnoihin.

Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa, lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui, pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa. Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään, hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle, mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin. "Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa, lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät; "tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin. Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa, kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni", sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua. Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa, ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.

Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut, että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin, mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika, ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta huonolla menestyksellä.

Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme", sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen. Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet. Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen, siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo, tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää, mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä tavanomaisella mielenkiinnolla.

Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton, haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?" kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän ja meni jälleen.

Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan, missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa, käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen. Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä, ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän on poistuttava."

"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori. Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa. Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta, mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas, Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia. Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista, joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä, pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä. "Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista, hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa. Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään onnettomuus ollut painanut leimaansa.

Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen Bützowin autoon.

Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa; mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo, miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän, Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se olisi ollutkaan!

Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti huoneestaan.

Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään, raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.

Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää, hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun, kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä, ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta, auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä, kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä, toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin, kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.

Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä. Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.

Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta, lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä, että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa, ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä, jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin", kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu, kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana. Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet, pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen jälkeensä jälleen kiinni. — —

Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä, minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa. Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa." Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle. Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti, kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.

"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille, otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."

Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut, hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?" kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas, lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Paroonitar Port oli antanut tuoda käsityökehyksensä ulos verannalle; siellä istui hän villin viiniköynnöksen varjossa ja ompeli. Hän neuloi nuorta koiraa, joka tavoittelee ampiaista, kirkkaansinistä taustaa vastaan. Myös Gertrud oli asettunut tänne lepotuoliin ja katseli joutilaana ympäristöä. Mutta Sylvia luki itsekseen jotain englantilaista romaania. Parooni Port tuli verannalle ratsastuspuvussa, sillä hän oli lähdössä tavalliselle iltaratsastukselleen. "Te istutte täällä aika mukavasti", sanoi hän, "tulin vain sanomaan, että ratsastan Padureniin ja tulen ehkä myöhemmin kotiin." "Tee se", vastasi paroonitar, "käy katsomaan Padurenilaisparkoja." "Parkoja, mitä joutavia", vastasi parooni, "minusta Warthe viime aikoina on ollut sangen hyvällä tuulella. No, ja Fastrade toipuu myös vähitellen, kertoi täti. Järkevä warthelainen veri. Hyvä on, että ikävimmätkin asiat menevät menojaan." Hän seisoi vielä hetkisen siinä ja katseli alas puutarhaan, "mainio ilma, mainio ilma", mumisi hän, "jos tätä jatkuu, saamme heinää makeata kuin sokeri. No, siis näkemiin", ja hän meni.

Sylvia, joka isänsä puhuessa oli rauhallisesti jatkanut lukemistaan, laski nyt kirjan kädestään. "Sinähän itket", sanoi Gertrud. Sylvia hymyili, silmät täynnä kyyneleitä. "Niin", vastasi hän, "pikku Mary, joka rakastaa lordia, kuolee sydän murtuneena, se on niin liikuttavaa." Gertrud nojasi tyytyväisenä jälleen tuoliinsa. "Sellaista tapahtuu, varmasti", sanoi hän, "ja on lohduttavaa, että sellaista kaunista, tulista todella on maailmassa olemassa, vaikkei sitä meille satukaan. Mutta Egloff raukassa ja Fastradessa, ja Lydiassa ja Dachausenissa se jo oli meitä sangen lähellä."

Paroonitar nosti päätään ja katsoi tyytymättömästi tyttäreensä silmälasiensa ylitse. "Miten taas puhutkaan", sanoi hän, "kiitä luojaasi, että saat elää täällä rauhallisesti ja onnellisesti ja että olemme säästyneet sinun tyhmiltä tulisuuksiltasi."

Gertrud hymyili voittajan ylemmyydellä. "Enhän sano mitään", vastasi hän, "mutta saanhan kai iloita edes siitä, että tuolla ulkopuolella on elämää, jossa sattuu mielenkiintoisempaa kuin että heinät saadaan onnellisesti latoon." Paroonitar kohautti olkapäitään ja etsi villakorista sopivaa lankaa. "Ulkona, ulkona", murisi hän, "olethan ollut ulkona ja Fastrade myöskin, ja mitä se auttoi? Tehän tulette kuitenkin takaisin, ettehän voi siellä tulla toimeen." "Ehkemme", vastasi Gertrud ärtyneenä, "mutta saanhan edes iloita siitä, että on ihmisiä, jotka voivat."