Part 7

"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti, antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja; tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat ovella ja huutavat: '_La minestra é pronta_!' Pikkupojat ryömivät pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä — no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni, koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana. Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan, kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin, seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni, vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen, ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä minulle se selvisi."

"Miksi se oli niin tärkeätä?" kysyi Fastrade.

Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään, miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun. Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."

Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle, "täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä, täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"

"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."

"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin, että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle. Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti, te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."

"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti, kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi — silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."

Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että autat minua, tahdon, että rakastat minua."

"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä tahdon, se on minun tapani rakastaa."

Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa, vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina, niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut, riemuitseva hymy.

Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."

Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."

He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti tuulen pauhinaan.

Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi Couchonin vapiseva ääni ikuista: _"Ah, repondit Collette, osez, osez toujours."_

Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen sielunsa suuren jännityksen laukeamista.

KOLMASTOISTA LUKU.

Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.

Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta, sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla, olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen, siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin, muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä, punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen. Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."

Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa", kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen on suurkaupunkia, on _grandmonde_."

"Ja huonot hermot", murisi tohtori.

Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan, miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista", sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.

Muuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli venäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli ollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta hiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot, raskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin, peittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen varmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla rauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän istui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä hän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä. Hiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen lähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla äänellään: "Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin tutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä, mutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa."

"Kuinka niin?" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta harmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.

"Niin, nähkääs", jatkoi kreivi, "Venäjä on hirveän suuri, liian paljo tilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään, asuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee metsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu suurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä taivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi kuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne tekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi."

"Mahtaa olla ihanaa nukkua yötä heinillä", virkkoi Lydia.

"On kyllä", sanoi kreivi, "vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää päänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön."

Gertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa mielenkiintoisesta muukalaisesta. "Eikö totta, herra kreivi", kysyi hän, "Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?"

"Kyllä", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti viivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, "me laulamme paljon, laulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin paljo aikaa." Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta, pyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin seuraan. "Hyvät herrat", sanoi hän, "illalliseen on kai vielä aikaa, vieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen _préférencen_ laita?"

"Teillä on kiire, kreivi", huomautti Egloff. "Kiirekö, mitä vielä", sanoi kreivi, "olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa ruokahalun antajaa kuin pari erää _préférencea_ ennen ateriaa." He menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi korttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään kortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: "Täällä sitä on kotonaan." Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla tuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas pelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio, että peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa kuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet pelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä jännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.

Vihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui parooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin ruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä avatessaan ruokaliinaa. "Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista ja materialistista", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle, "että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä Sirowissa on aina niin mainiota." "En suinkaan", vastasi luutnantti, "minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän."

Pöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru, hänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa. "Teidän puolisonne", sanoi kreivi Shutow Lydialle, "nauraa niin miellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan."

"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä, huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse mielellänne, herra kreivi?"

"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti, "mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?" kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah, Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan. Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle: "Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa, tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä, milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli primitiivistä ja viheliäistä.

Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli lopussa.

Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille, "että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne, kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon. Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös. "Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta, "luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."

"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."

"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla ei ole mitään muuta kuin se."

"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän elämyksen liian korkealle."

"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään, taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.

Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti. Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa. Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle, mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen, ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä, pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat jo _quinzessä_", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa", vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."

Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä", huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.

Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta, uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta. Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa, hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste. Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme, josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään, hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman lempeästi ja säälivästi:

"Dietz parka", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.

Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse saatana."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä. Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle, mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.

Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä. Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa, johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta, paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman, talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan matkan Mehrensteinille.

Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa, niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema, linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla. "Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono." Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän. Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan, hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä. "Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi. "Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.

Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah, herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.

"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten takaisin menettämänsä hermovoimat."

"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin treenata itseään peliä varten."

"Sen ei pidäkään pelata", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, "sairain hermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte myös eilen liian hermostunut ja tulinen."