Part 10

"Halusin kertoa teille siitä", vastasi Lancelot, "mutta puhuminen ei ole helppoa minulle, kaikkein vähimmin siitä aiheesta."

"No niin, emmekö voi päästä täydelliseen selvyyteen asioista nyt?"

"Jos vain haluatte, vaikka luulenkin teidän arvanneen kaikki nähtyänne hänet. Elaine on hänen äitinsä. Se tapahtui kauan aikaa sitten, juuri vähää ennen Pelles-kuninkaan kuolemaa. Poika on nyt seitsentoistavuotias."

"Tiedän kaiken tuon" vastasi Arthur, "mutta mielestäni olisi sinun pitänyt jakaa vanhan ystäväsi kanssa kaikki likeisimmät kokemuksesi. Rakkautesi tuohon naiseen — onko hän vaimosi?"

"Ei!" sanoi Lancelot. "Jos olisin mennyt naimisiin, olisin tietysti ilmoittanut sen teille. Olen pahoillani sanoessani, etten ole koskaan rakastanut Elainea niin paljon, että olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, en siinäkään tilaisuudessa, josta Galahad on tuloksena!"

"Ollessaan täällä Elaine näytti hyvin viehättävältä tytöltä", sanoi kuningas. "Toivoin teidän rakastavan toisianne ja pääsevän jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kadehdin sinulta poikaasi. Hän lahjoitti sinulle hienon pojan."

"Siinäpä se pulma juuri onkin", vastasi Lancelot. "Hän tiesi etten rakasta lainkaan häntä, mutta suunnitteli voittavansa minut omakseen lapsen avulla. Nyt pidän pojasta äärettömästi, mutta Elaine ei voi johtaa minua sillä tavalla. Jos nyt menisin hänen kanssaan naimisiin, olisi hän voittanut minut jokaisessa yksityiskohdassa."

"Niin sinulle kaikissa tapauksissa käy, jos joskus menet naimisiin", sanoi Arthur. "Mutta se tulee olemaan kovaa pojalle, Lancelot. Gawaine ja muut hänenlaisensa lörpöttelevät melkoisesti."

"Sysään heti keihääni sen miehen läpi, joka ottaa asian puheeksi tai Galahad tekee sen, jos kuulee sen ensin. Hänellä on kiivas luonne ja terävä keihäs. He saavat huomata sen ennen pitkää."

"Kotirauhan vuoksi", sanoi Arthur, "olisi parempi, jos he huomaisivat sen heti. Mitähän olisi, jos järjestäisimme turnajaiset pojan kunniaksi? Meidän ei tarvitse selittää sitä niin monilla sanoilla, koska he ymmärtävät muutenkin sen tarjoavan heille tilaisuuden saada selville, kuinka kovasti hän jaksaa iskeä."

"Se on luullakseni paras keino. Paitsi teistä ja minusta hän voi suoriutua kaikista muista."

"Järjestämme turnajaiset ehkä huomiseksi, jos ehdimme saada kaikki valmiiksi", sanoi Arthur, "ja minä pidän huolta siitä, että koko hovi tulee niitä katsomaan. Kerron Ginevralle, että poikasi on saapunut tänne. Vai haluaisitko kertoa sen hänelle itse?"

"En", vastasi Lancelot. "Tahdon mieluummin, että te kerrotte sen hänelle."

He katsoivat toisiinsa hetkisen. Sitten Arthur ojensi kätensä hänelle.

"Minua surettaa sinun tähtesi, Lancelot — paljoa enemmän kuin voit arvatakaan."

III

Kuten hänen isänsä ennen häntä, löysi Galahadkin tiensä penkereen poikki kuningattaren tornin ovelle. Ginevra oli pyytänyt Galahadia tulemaan. Turnajaisissa hän oli istunut hovinaistensa joukossa ja katsellut ottelua — pojan peloittava tarmo oli hämmennyttänyt toisen hovilaisen toisensa jälkeen. Lancelot oli pysäyttänyt hevosensa kentän päähän ja katsellut sieltä kamppailua.

"Arthur, haluaisin tutustua tuohon nuoreen mieheen", oli Ginevra sanonut, kun kaikki oli päättynyt. Ettard kohotti kulmakarvojaan ja koetti vaihtaa silmäyksen Anglideen kanssa.

"Ilmoittakaa ritari Galahadille, että kuningatar haluaa onnitella häntä", sanoi Arthur.

Galahad laskeutui hevosensa selästä ja käveli kuningattaren aitiota kohti. Kun he näkivät hänen kävelytapansa ja paljaat kasvonsa niinkin kaukaa, ajattelivat he kaikki samaa asiaa.

"Niin", sanoi Ginevra, "hän on Lancelotin poika".

He pitivät silmällä hänen lähestymistään.

"Kuningatar", sanoi Ettard, "luuletteko olevan oikein, todella siveellistä, että jokin syntyperältään hänenlaisensa osoittautuu niin ihailtavaksi?"

Kuningatar tuijotti häneen.

Galahad seisoi heidän edessään onnellisena päivätyöstään, kuitenkin hieman järkkyneenä äkillisistä ja ilmeisistä kunnianosoituksista.

"Olen iloinen saatuani katsella menestyksenne alkua", sanoi Ginevra. "Te polveudutte molemmilta puolin jalosta suvusta. Teistä tulee vielä yhtä kuuluisa mies kuin isännekin on."

"Ehkä", vastasi Galahad. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että minulla on ollut hyvin helppo työ tänään iltapäivällä. Nuo miehet olivat niin ystävällisiä, etteivät viitsineet ahdistaa minua kovasti."

"Se ei ole lainkaan heidän tapaistaan", sanoi kuningatar.

"He koettivat parastaan, kuten tekin. Se on ainoa keino."

Ettard sanoi myöhemmin Ginevran suoriutuneen siitä melko hyvin, mutta Anglides pahastui huomautuksesta.

"Siinä ei ollut mitään, mistä hänen olisi pitänyt suoriutua."

"Eikö? Etkö luule hänen olleen raivoissaan mustasukkaisuudesta nähdessään toisen naisen pojan ilmestyvän näyttämölle niin loistavasti?"

"Hän olisi ehkä ollut", vastasi Anglides, "ellet sinä niin julkisesti olisi muistuttanut hänelle Galahadin syntymää. Ensin luulin hänen yksinkertaisesti vain puolustavan itseään, mutta sinä pakotit hänet tulemaan Galahadin avuksi."

"En ajatellut kuningattaren suhdetta hänen isäänsä, vaan ihmettelin vakavasti, miksi niin synnissä syntyneet lapset, kuten meille on sanottu, ovat usein lahjakkaampia kuin —"

"Olen kuullut tuon kysymyksen ennenkin", sanoi Anglides, "enkä tiedä siihen vastausta, mutta toivoakseni asian laita on niin. Se pulma on vanhempien eikä lasten ratkaistava. Ainoa henkilö, jolla luullakseni oli hyvin tukala olo tänään, oli Lancelot. Eikä Galahadin äiti ollut täällä lainkaan."

"Mille kannalle luulet Ginevran asettuvan häntä kohtaan tämän päivän jälkeen?"

"Kuvittelen hänen jo olevan määrätyllä kannalla", vastasi Anglides. "Etkö kuullut hänen kutsuaan huomisillaksi? Luulen hänen pitävän Galahadista ja aikovan auttaa häntä kuuluisuuden saavuttamisessa."

"Siis vielä toinen mies innoitettavaksi", sanoi Ettard.

"Mutta tämä onkin melko nuori."

Nuori tai ei, hän seisoi kuningattaren edessä sovitulla hetkellä.

"Kun teillä on varusteet yllänne", sanoi kuningatar, "tullaan teille usein sanomaan, että olette kaunis. Niin minäkin ajattelin eilen. Tottukaa siihen älkääkä panko mitään huomiota ylistyksiin. Pidän teistä nyt paljoa enemmän, kun teillä ei ole yllänne tuota kimaltelevaa pukuanne. Tottukaa tähänkin ylistykseen. Saatte kuulla sitä vielä paljoa suloisemmilta ja nuoremmilta naisilta."

Tällainen vastaanotto mykistytti Galahadin. Hän ei ollut tavannut muita naisia kuin äitinsä ja Alicen. He eivät olleet koskaan jutelleet hänelle tällä tavalla — ei ainakaan Alice. Ginevra näytti niin erinomaiselta, ja Galahad tavoitteli sanoja vannoakseen, ettei voinut olla ketään nuorempaa eikä kauniimpaa naista, mutta Ginevra ymmärsi hänen tarkoituksensa ja nauroi hänelle.

"Älkää sanoko niin, Galahad. Olkaamme aina rehellisiä toisiamme kohtaan, te ja minä, ilman kohteliaisuuksia."

Galahad oli kummallisesti mielissään siitä, että heistä tuli niin hyvät ystävykset heti ja että he olivat aloittaneet liittonsa kohteliaisuuksitta.

"Nyt", sanoi Ginevra, "haluaisin mielelläni tietää, mitä te aiotte itsestänne tehdä, jos teistä ei ole vastenmielistä kertoa minulle".

"Minä tahtoisin kehittyä samanlaiseksi ritariksi kuin isäni ja kuningas Arthur!"

"Siinäkö kaikki?"

"Eikö se riitä? He ovat komeimmat miehet, mitä tunnen."

Kuningattaren hymy, joka näytti kunnioituksen puutteelta, loukkasi Galahadia.

"Komeimmat, mitä minäkin tunnen", lausui kuningatar, "mutta maailman ei tarvitse loppua meihin. Olen toivonut, että ilmestyisi vielä komeampia miehiä."

"En ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista", vastasi Galahad. "Ja sitäpaitsi myöntänette, ettei meillä vielä ole tarpeeksi heidänlaisiaan."

Ginevra nauroi sydämellisesti ensi kerran moniin vuosiin. Galahadin mielestä hän näytti nyt vielä suloisemmalta, äkkiä onnelliselta, mutta hän ihmetteli, mikä kuningatarta saattoi huvittaa.

"Niin", sanoi Ginevra, "vielä on sijaa monelle, mutta uskon teistä tulevan kuuluisamman kuin kenestäkään muusta, kun vain kerran näette uran".

"Kuningatar, näettekö te sen?"

"En itseäni varten, Galahad, vaan näen sen teille — uuden ritarillisuuden uran."

Galahad näytti hämmentyneeltä.

"Isä on opettanut minua käsittelemään hevosta ja aseita, ja jos ratsastan jonnekin kuningas Arthurin asioille, luulen löytäväni itsellenikin pari kolme tehtävää. Isä sanoo kunkin oppivan enimmän vaikeuksista, kun niitä sattuu."

"Mitä tällainen varustautuminen ja taisteleminen hyödyttää, Galahad?"

"Sehän turvaa luullakseni valtakunnan rauhaa ja rankaisee vääryyttä!" vastasi Galahad. "Ja se on sitäpaitsi tavattoman hauskaakin."

"Hauskaa!" huudahti kuningatar. "Harvat heistä ovat niin rehellisiä, että tunnustaisivat sen. Haluatte turvata valtakunnan rauhaa ja rangaista vääryyttä. Entä sitten?"

"Eikö siinä ole jo kaikki?"

"Toivoakseni ei. Jos onnistutte, ettekö huomaa, kuinka joutilasta elämää saatte viettää? Jonakin päivänä voitte tulla iloiseksi siitä, että vääryys pääsee jälleen niin suureen valtaan, että saatte ryhtyä korjaamaan sitä."

Galahad tunsi pahastuvansa, mutta ei keksinyt sopivaa vastausta.

"Isänne ja kuningas rauhoittivat tämän maan ja pitävät sitä nyt mainiossa kunnossa. Epäilemättä tarkoituksenne on lähteä johonkin villiin maahan ja tehdä sama palvelus siellä."

"Ei", vastasi Galahad, "minä en ole koskaan ajatellut villejä maita. Ehkä minun pitäisi lähteä, mutta haluan mieluummin pysyä täällä. Halusin liittyä kuningas Arthurin hoviin."

"Yhä vain pahempaa", sanoi Ginevra. "Se on ihan luonnollista, mutta teidän täytyy myöntää, että se on myös hyödytöntä. En suosittele noita villejä maita, mutta te kulutatte elämänne turhaan, ellette saa aikaan jotakin uutta, jotakin kokonaan omintakeista. Isänne ja kuningas loivat todellakin kerran valtakunnan ja hallituksen. Teidänkin pitäisi luoda."

"Mitä?"

"En ole vielä ajatellut sitä loppuun", vastasi Ginevra, "mutta tunnen aatteen tulevan. Ehkä te itsekin näette siitä vilahduksen?"

"Ainoa aatteeni oli tehdä ratsastusretkiä kuninkaan hyväksi ja auttaa silloin tällöin kauniita naisia."

Ginevra nauroi.

"Ei naisia. Ehkä se on muuan noista uusista merkeistä, joita haluamme. Jättäkää naiset pois siitä."

"En ymmärrä, kuinka se kävisi päinsä", sanoi Galahad.

"Te edistytte", vastasi kuningatar. "Se on kyllä kovaa, mutta jonakin päivänä se on tehtävä, ja miksi ette voisi ryhtyä uranuurtajaksi? Älkää rakastuko keneenkään heistä ja varokaa erittäinkin, ettei kukaan heistä saa tilaisuutta rakastua teihin. Se vain häiritsisi tarkkaavaisuuttanne."

"Tämä saattaa minut ymmälle", sanoi Galahad. "Vastustatte taistelemista ja kiellätte minua rakastumasta keneenkään. Mitä silloin jää jäljelle?"

"Se, mikä meidän pitää ajatella valmiiksi... Ette suinkaan ole rakastunut keneenkään?"

Galahad katsoi häneen melkoisesti hämmästyneenä.

"Äitinikin tekee samanlaisia kysymyksiä", sanoi hän. "En, kuningatar, en luullakseni ole — en ainakaan siten kuin olen kuullut puhuttavan siitä; mutta toivon joskus rakastuvani."

"Heti, kun teillä on siihen aikaa, luullakseni. Niin he kaikki tekevät", sanoi Ginevra. "Haluaisitteko kuulla, miltä se näyttää naisen kannalta? Rakastaja suorittaa ihmeellisiä tekoja hänen kunniakseen, ja hän on tyytyväinen. Sitten mies jatkaa näiden ihmeellisten tekojen suorittamista, kunnes se muuttuu hänelle ja hänen naiselleen tavaksi. Mutta tavat eivät suo meille huvia. Nainen tulisi surulliseksi, jos mies lopettaisi ne, mutta tuskin huomaakaan, jos mies jatkaa."

"Sepä kumma. Luulin teidän, jos kenenkään —"

"Mitä sitten?"

"Ehkä minun ei sovi sanoa sitä."

"Sanokaa vain — ilmoitan teille ajatukseni jälkeenpäin."

"Olette enemmän innoittanut miehiä sellaiseen palvelukseen kuin useimmat muut naiset — ettekä kuitenkaan usko siihen!"

"Galahad, miehet sanovat meidän innoittavan heitä, mutta se ei tunkeudu heihin kovinkaan syvälle. He eivät jatka edistymistään. Jos he kauneutemme lumoissa, kuten he sanovat, huomaavat jonkun mainion asian suoritettavakseen, suorittavat he sen yhä uudestaan, kunnes maailma saa siitä kyllikseen, ja joku yleinen hyväntekijä pysäyttää heidät. He ovat taistelleet toisiaan vastaan ja kunnioittaneet naisiaan jonkun aikaa. Senvuoksi teidän pitää antautua uudelle uralle — olla rehellinen ja alkuperäinen."

Galahad oli hetkisen vaiti.

"Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?"

"Kyllä."

"Luulin ritari Meliagrancen tehneen teille jotakin vääryyttä, ja te lähetitte hakemaan isääni, ja hän tuli avuksenne."

"Se on totta."

"No niin, ettekö ajatellut isäni taitoa aseiden käytössä melko hyödylliseksi?"

Kuningatar hämmästyi eikä hänellä ollut valmista vastausta ja kuitenkin Galahadin terävyys näytti miellyttävän häntä.

"Pidän isäänne suuressa kunniassa, Galahad, ja olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa monesta asiasta. En arvostele häntä — en ainakaan perinpohjaisesti. Mutta hänen taitonsa aseiden käytössä, teidän pitää myöntää se, oli hyödyksi vain senvuoksi, että Meliagrance haastoi kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Väitän Meliagrancen käyttämää keinoa viattomuuteni tai syyllisyyteni toteamiseksi tyhmäksi ja vääräksi."

"Kuningatar, ette suinkaan tarkoita menettäneenne uskoanne kaksintaisteluun jumalantuomiona?"

"Mikäli voin muistaa", vastasi Ginevra, "en ole koskaan siihen uskonut".

"Todellako kuningatar? Sehän on taistelija-ammattimme huippu — tämä usko, että viaton mies kykenee voittamaan sellaisen miehen, joka on väärässä!"

"Toivoisin sen olevan totta, Galahad, mutta sittenkin luulen, että voiton vie väkevin käsivarsi, virein ratsu, terävin silmä ja suurin taito ja kokemus. Viattomuudella ja hyveellä ei ole siinä mitään tekemistä."

"Ette varmaankaan tiedä, kuinka hirmuista se on!... Ette voi tietää! Teidän ei sopisi puhua tuolla tavalla."

"Miksi ei, jos se vain on totta?"

"Koska se tarkoittaa, että isäni, joka aina voittaa, on ehkä joskus ollut väärällä puolella — jopa silloinkin, kun hän puolusti —"

"Kuunnelkaa minua hetkinen, Galahad. Isänne on opettanut teidät taistelemaan niin hyvin, että luultavasti kykenette voittamaan kaikki muut paitsi häntä. Luuletteko olevanne täydellinen — tarkoitan, aina oikeassa, paitsi silloin, kun taistelette isäänne vastaan?"

"En luule itseäni täydelliseksi."

"Mutta luullakseni tulette aina voittamaan."

"Tämä on hirveintä, mitä minulle koskaan on tapahtunut!" sanoi Galahad.

"Se on muuan uusi aate", sanoi Ginevra. "Aatteet tulevat vastoin tahtoammekin!"

"Luulen sentään, ettei asia olekaan niin paha, kuin ensin ajattelin", sanoi Galahad. "Isäni voittaisi tietysti. Hän on sellainen, jota sanoisin täydelliseksi mieheksi, tai ainakin hyvin lähellä sitä käsitettä. Ettekö tekin sanoisi niin?"

"Galahad", vastasi kuningatar, "isänne ja minä olemme viettäneet melkein puolet elämästämme yhdessä mieheni hovissa. Nyt en kykene arvostelemaan häntä puolueettomasti. Mutta sanani eivät tarkoittaneet erityisesti häntä — te vain tulkitsitte ne niin."

"Kuningatar, en tiedä, millä kannalla nyt olen — en ole varma, voinko enää taistella oikein taitavasti... Mutta jollei siinä sittenkään ole mitään, miksi onnittelitte minua eilen?"

"Rakas poika", vastasi Ginevra, "olin iloinen nähdessäni teidän voittavan — en lainkaan sanonut, että olitte oikeassa. Liittyikö eiliseen kamppailuun jotakin, minkä vuoksi teidän olisi pitänyt olla oikeassa? Mutta jos tämä vaivaa teitä, miksi ette voi asettua sille kannalle, että olitte oikeassa kaikissa tapauksissa? Tehän voitte siihen sovittaa erään näistä uusista tavoista. Te voitatte aina, mutta ennenkuin aloitatte, koettakaa päästä varmuuteen siitä, että olette oikeassa. Silloin ei ehkä taistelua enää tarvitakaan."

Ettard tuli huoneeseen tyynesti ja kuitenkin sennäköisenä kuin hänellä olisi tärkeä asia.

"Kuningatar, sitten kun pääsette vapaaksi, haluaa kuningas puhutella teitä."

"Hetkisen kuluttua, Ettard."

Ettard poistui huoneesta.

"Nyt, kun hän on mennyt, sallikaa minun varoittaa teitä", sanoi Ginevra. "Älkää salliko Ettardin panna päätänne pyörälle. Huomaan hänen valmistautuvan siihen yritykseen."

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Galahad. "En pidä hänestä ollenkaan. Hänellä on terävä kieli."

"Niin onkin", sanoi kuningatar, "ja lämmin sydän. Ja pahinta kaikesta, hän on teille liian vanhakin. Siitä saattaa ehkä tulla hänen suurin viehätyksensä. Teidänlaisenne nuoret miehet alistuvat useinkin pari kertaa heitä vanhempien naisten tahtoon. Mutta en halua, että pilaatte elämänne rakkausseikkailulla."

IV

Lancelot tapasi Ginevran kävelemässä puutarhassa.

"Siitä on jo kulunut vuosisata, kun viimeksi sain puhutella sinua", sanoi Ginevra. "En pidä näistä välinpitämättömyyden oireista."

"Jos ne vähänkin suututtaisivat sinua, et puhuisi niistä näin tyytyväisesti. Et ole kaivannutkaan minua, Ginevra. Poikani on lyönyt minut laudalta."

"Hän on viehättävä poika."

"Nähtävästi! Kun olen yrittänyt torniisi näinä viime päivinä, on Ettard ilmoittanut minulle sinun juttelevan Galahadin kanssa. Odotin sinua täällä tänään toivoen saavani siepata muutamia minuutteja itselleni kalliista ajastasi."

Hän näki selvästi Ginevran olevan kaikkein loistavimmalla tuulellaan ja tiesi olevansa siihen syytön.

"Voimme levätä hetkisen noiden hedelmäpuiden juurella tuolla", sanoi Ginevra, ja Lancelot istuutui hänen viereensä puutarhapenkille.

"Niin, olen tavannut poikasi joka päivä hänen tulonsa jälkeen. En toivonut hänen tuloaan, Lancelot, mutta kun hän nyt kerran on täällä, pidän hänestä. Hänellä on äärettömät mahdollisuudet."

"Juuri siitä halusinkin keskustella kanssasi", sanoi Lancelot. "Hänen mahdollisuuksistaan. En halua, että ne pilataan."

"Miksi sanot sen minulle? En minäkään halua, että ne pilataan."

"Olemme eri mieltä hänen mahdollisuuksistaan ja siitä, kuinka niitä on kehitettävä. Ensi kerran, Ginevra, on minullakin jonkinlaisia suunnitelmia toisen henkilön urasta."

"Sinun ei kuitenkaan tarvitse puhua loukkaavasti minulle. Olisin vallan hyvin voinut jättää poikasi huomioon ottamatta hänen laittoman syntyperänsä vuoksi, mutta luulin sinun olevan kiitollisen hänelle osoitetusta ystävyydestä. Minussa oli myös herännyt sääliä häntä kohtaan. Nyt alan pitää hänestä hänen itsensä vuoksi, mutta sinä näytät vastustavan sitä. Todella Lancelot, sinä olet suututtava."

Lancelot piirteli merkkejä käytävään kenkänsä kärjellä. Melko pahoja merkkejä.

"Etkä sinä ole lainkaan paras toveri tänään iltapäivällä", jatkoi Ginevra.

"Olen kiitollinen sinulle, että olet ottanut vastaan pojan — tiedät kai sen", vastasi Lancelot, "mutta näyttelen nyt kahta osaa: olen hänen isänsä ja sinun rakastajasi".

"Isyyttä ei voi epäilläkään", sanoi Ginevra, "mutta viime vuosina olet ollut rakastajani vain silloin tällöin. Tällä hetkellä ei sinussa liene paljoakaan hellyyttä minua kohtaan. Olen melkein suutuksissani, Lancelot."

"Luulen, että sinulla onkin siihen syytä, vaikken ole sitä lainkaan tarkoittanut. Olen aina ollut rakastajasi. Silloinkin, kun olemme riidelleet, tiesin riiteleväni juuri sen henkilön kanssa, jota rakastan enimmän. En ole aina ollut varma siitä, että sinä rakastit minua yhtä paljon."

Ginevra jäykistyi hieman.

"Sitä, kumpi meistä on uhrannut enemmän toisen hyväksi, emme voi ikinä saada selville... Halusitko sanoa jotakin Galahadista?"

"Kyllä. Olen saanut tietää häneltä, että hän on menettänyt sydämensä kokonaan sinulle. Hän sanoo sinun innoittavan häntä, eikä ymmärrä, mitä hänelle on tapahtunut. Ginevra, sinä olet käyttänyt viehätysvoimaasi niin nuoren pojan lumoamiseen. Sellainen ei ole rehellistä peliä."

Ginevran loistava tuuli palasi.

"Se on täydellisesti rehellistä! En ole koskaan tehnyt ainoatakaan niin jaloa tekoa. Siitä ei kehity kuhertelua keski-ikäisen naisen ja pojan välillä. Olipa hienotunteista sinun puoleltasi, Lancelot, että vihjaisit siihen! Se on muuan niistä asioista, joita aion toimittaa hänen hyväkseen — naisista ei saa olla hänelle mitään haittaa. Hänestä tulee vielä minun mestariluomani."

"Sinun mitä?"

Ginevra nauroi iloisesti, vaikka Lancelot ajatteli naurun olevan väkinäistä.

"Älkäämme poiketko enää vanhalle maaperälle, Lancelot. Halusin tehdä jotakin Arthurista ja —"

"Ja jotakin minusta. Tiedän sen. Ja nyt olet saanut Galahadin haltuusi vallan nuorena ja tällä kertaa aiot kehittää hänestä todellisen miehen."

"Kuten haluat", vastasi Ginevra. "Tarkoitan melkein juuri sitä."

"No niin, kun olet lopettanut hänen kehittämisensä, ei hänen oma äitinsä tuntisi häntä, koska hän on jo nyt niin hämmentynyt."

"Ei hänen isänsäkään tuntisi häntä", sanoi Ginevra. "Mutta tässä muutoksessa ei erityisesti Elaine ole mielessäni."

"Etkö haluaisi kuvailla minulle, millainen tästä mestariluomasta tulee?"

"Lancelot, olen ajatellut ihan uudenlaista miestä, alkuperäistä tyyppiä. Ensiksikin hänestä tulee henkisesti voimakas ja ruumiillisesti puhdas. Hän ei saa sellaista mielijohdettakaan, että hän katuisi tai häpeisi jotakin eikä hän ikinä rakasta naista muulla tavalla kuin poikasi nyt rakastaa minua."

"Vai niin", sanoi Lancelot. "Jos jätetään hetkiseksi syrjään se mahdollisuus, että ihmisluonto voidaan muuttaa perinpohjin, niin haluaisin tietää, mistä tämä onnellinen ajatus juolahti päähäsi"?

"Kokemuksesta, päinvastaisesta", vastasi Ginevra. "En ole milloinkaan kohdannut sellaista miestä. Se on jotakin ihan uutta."

"Jumala ei ajatellut sitä luodessaan meidät", sanoi Lancelot. "Se on todella alkuperäistä. Mutta eiköhän hänestä kehity hirmuinen öykkäri?"

"Vaara onkin juuri siinä, mutta luulen, että sen voi karttaa", sanoi Ginevra. "Hänen huumoritajuaan pitää kehittää. Sinulta hän ei ole perinyt paljoakaan, Lancelot."

"Hänellä on sekä isä että äiti", sanoi Lancelot. "Mutta mitä hyötyä siitä on, jos otaksutaan, että voit tehdä hänestä sellaisen luonnottoman pyhimyksen? Kuinka hänen on elettävä tässä tuntemassamme maailmassa?"

"Aatteeni on sellainen, että sitä tarmoa, jonka toiset miehet tuhlaavat rakkauteen ja uskollisuuteen tai niiden teeskentelyyn, voi yhtä hyvin käyttää johonkin todelliseen työhön, tärkeään ja vakavaan. En koeta valita hänelle työtä. Erehdyin juuri siinä, Lancelot, koettaessani auttaa sinua; mutta silloin olin nuorempi etkä sinäkään ollut niin nuori kuin Galahad nyt. Ei, aion pitää huolta siitä, että hänen ihmeellinen tarmonsa kootaan varastoon, hitusenkaan siitä häviämättä turhaan, kunnes se jonakin päivänä suorastaan räjähtää kauniilla tavalla."

"Sellainen räjähtää kyllä, mutta ei kauniisti", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt niin tapahtuvan. Toivotko minun jäävän katselemaan, kuinka turmelet poikani elämän?"

"Sinun ei tarvitse jäädä katselemaan", vastasi Ginevra. "Sitäpaitsi en aio turmella hänen elämäänsä, jos olisin toiminut oman mieleni mukaan, ei häntä olisi olemassakaan eikä hän varmastikaan olisi ilmestynyt tänne hoviin. Mutta nyt on minun vuoroni, Lancelot. Sinun olisi pitänyt hankkia hänelle sellainen äiti, joka olisi voinut kasvattaa hänet. Nyt minä aion täyttää sen velvollisuuden itse."

"Kuin lieväksi kostoksi, voin käsittää sen", sanoi Lancelot. "En kuitenkaan uskonut sinun voivan vaipua niin syvälle."

"Ei kostoksi, Lancelot — ei ollenkaan! Suon vain parhaalle osalle itsestäni mahdollisuuden, jollaisesta se ei ole vielä koskaan nauttinut."

"No niin", sanoi Lancelot, "aion olla läsnä suojelemassa häntä. Sinä et varoita häntä ainoastaan naisista, vaan riistät häneltä vielä osan hänen ihastuksestaan aseidenkäyttöön. Kun eräänä päivänä opetin häntä miekkailemaan, teki hän tyhmiä kysymyksiä haluten tietää, milloin hän taistelee oikealla puolella. Luulin järkeni heikentyneen jälleen tai otaksuin itseäni niin kuuroksi, etten saanut selvää hänen sanoistaan. Halusin tietää sen hölmön nimen, joka oli vihjaissut sellaisiin vaikeuksiin, mutta silloin hän loukkaantui."

"Minä olin se hölmö, jota tarkoitit", sanoi Ginevra. "Niin, se on mestariluomani toinen puoli. Toivon, että pelkkä taistelu alkaa tuntua Galahadista vähemmän tärkeältä kuin taisteleminen oikealla puolella."

"En voi kuvitellakaan mitään ilkeämpää", sanoi Lancelot. "Valitettavasti minun on pakko puhua näin, Ginevra, mutta jos opetat hänelle sellaista viisastelua, ei hänestä ole säädyllisen miehen toveriksi. Kuvittele, että joku on hänen apunsa tarpeessa, sanokaamme jokin ystävä tai hänen isänsä tai äitinsä tai joku muukalainenkin, ja hän jää punnitsemaan, kumpi riitapuolista on oikeammassa. Jos hän näkee miehen lyövän naista, luulen sinun haluavan, että hän ottaa selville ennen sekaantumistaan asiaan, onko nainen ansainnut selkäsaunan vai ei!"

"En ole ajatellut sitä sillä tavalla."

"Mutta niin hän ajattelee, kun kerran saat hänet ohjatuksi väärälle tolalle", sanoi Lancelot.

Ginevra ei vastannut.

"En tarkoittanut ihan tätäkään, mutta sinä kykenet kyllä arvaamaan ajatukseni", sanoi Lancelot.

Hän nousi seisaalle kuin odottaisi kuningattaren poistuvan puutarhasta tai lähettävän hänet pois.

"Älä mene!" sanoi Ginevra. "Meillä on vielä muutakin keskusteltavaa. Ymmärrän vihdoinkin muutamia asioita, joita et ole pukenut sanoiksi. Ihmettelet, kuinka uskallan yllyttää Galahadia taistelemaan vain totuuden puolesta, vaikka lähetin sinulle viestin, että tulisit pelastamaan minut ritari Meliagrancen kynsistä."

"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleenikään — Meliagrance oli valehtelija. Hän koetti vain tuottaa sinulle vaikeuksia, koska et rakastanut häntä. Hän ei saanut sen enempää kuin ansaitsi".

"Hän syytti meitä siitä, että olemme lemmenliitossa", sanoi Ginevra, "ja minua erikoisesti siitä, että olen uskoton Arthurille."

"Se ei ollut pääasia", sanoi Lancelot. "Syytökseen oli aiheena tuo retkesi metsään, ja Meliagrance väitti sinun ratsastaneen sinne kohtaamaan minua. Hän tiesi, etten ollut siellä, tai muussa tapauksessa hän ei olisi pannut henkeään vaaraan. Hän oli siis pelkkä valehtelija."

Ginevra hymyili hänelle.

"No niin, millainen on sinun mielipiteesi siitä asiasta? Teinkö väärin pelastaessani sinut pyynnöstäsi?"

"Lancelot, se oli kaiketi oma syyni, että olin pelastuksen tarpeessa. Olin joutunut niin pahaan pulaan, etten voinut pelastua muuten. En kuitenkaan ajattele sitä tapausta puhtaan oikeuden esimerkkinä."

"Enkö voi pelastaa henkeäsi antamatta jotakin esimerkkiä?" kysyi Lancelot. "En kadu rakkauttamme enkä mitään sen seurauksia. Mutta ehkä sinua on jo alkanut kaduttaa. Arvatenkin sinun on vaikea kuvitella näitä täydellisyyksiä Galahadille, tuntematta itsekin niiden vaikutusta."

"Kuuleppa", sanoi Ginevra, "alan juuri ymmärtää, kuinka me voimme elää aatteiden maailmassa".

"Mitä ihmettä?" sanoi Lancelot. "Et suinkaan aio ruveta mystikoksi tai sentapaiseksi?"

"Ehkä aion", vastasi Ginevra. "Kun ihminen alkaa ajatella sellaista täydellisyyttä, jota ei ole milloinkaan nähnyt, eikö hän silloin elä kuin toisessa maailmassa?"

"En ainakaan minä", sanoi Lancelot. "Minulla ei ole ikinä ollut epäilyksiä siitä, missä maailmassa elän. Jos muutan johonkin toiseen maailmaan, tiedän kai olevani siellä — muussa tapauksessa ei siinä ole mitään eroa. Mutta siinä, että ihminen teeskentelee olevansa muualla ollessaan täällä, on mielestäni jotakin järjetöntä, Ginevra. Älä opeta tätä Galahadille."

"Tahdotko kävellä kanssani linnaan?" kysyi Ginevra. "Galahadilla on varmasti enemmän vaikutusvaltaa minuun kuin minulla häneen. Voit jo nähdä sen seuraukset. Tavallisesti olisi tästä tullut meidän kesken riita, Lancelot, mutta se onkin ollut ajatusten vaihtoa."

V

He kävelivät penkereellä varhaisessa hämärässä. Lancelot ja Bors olivat menneet Arthurin kanssa päättämään joistakin rakennuksista ja perustustöistä. Gawaine selosti mielipiteitään Ginevralle ja Anglideelle, ja Galahad kuunteli kärsimättömänä.

"Erotus on siinä, haluatteko kasvattaa hedelmiä, kuten maanviljelijä", sanoi Gawaine, "vai tahdotteko sopivaa kehystä hienolle elämälle. Puutarhoissakin on filosofiaa, kuningatar, kuten kaikesta muussakin. Minua hämmästyttää, että puutarhanne — vaikka itse olette niin henkevä — on, sanoisinko, hieman karkea. Täällä kasvatetaan vain hedelmiä. Kuinka voitte odottaa, että me rakastuisimme tai että meistä tulisi runoilijoita näin pelkästään hyödyllisessä ympäristössä?"

"Hedelmät eivät ole ollenkaan haitaksi runollisille taipumuksillenne, Gawaine", sanoi Ginevra.

"Koetelkaapa minua, kuningatar. Teen niin hyvin kuin rehellinen, näin ehkäisty mies suinkin voi. Mutta karsikaa puita hieman paremmin, istuttakaa penkkien ympärille muutamia pensaita varjoksi, antakaa minulle täysikuu ja puolituntinen jonkun hovinaisenne seurassa ja katsokaa sitten tulosta."

"Taivas auttakoon meitä!" huudahti Anglides. "Minä ainakin tahtoisin enemmän hedelmiä. Istuttakaa omenia, kuningatar, tai pääryniä."

"No niin, sivuuttakaa minut", sanoi Gawaine, "tai luovuttakaa hänelle Galahad sensijaan kokeeksi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, ettei puutarha saa olla hedelmätarha."

"Siellä on pari kolme sellaista paikkaa", sanoi Ginevra, "jotka minusta aina ovat tuntuneet suotuisilta romanttisille ajatuksille, mutta tunnustan, etten ole koskaan oleskellut niissä teidän kanssanne, Gawaine."

"Tulkaa siis nyt, kuningatar — mutta epäilen noiden paikkojen olemassaoloa muualla kuin kiintymyksessänne tähän maatilaan."

"Ah, en voi luottaa itseeni hirmuisen kerskailunne jälkeen!"

"Anglideskin tulee tietysti sinne, kuningatar, ja Galahad. Olette siellä ihmeellisesti turvassa."

"Ettekö tulekaan, Galahad?"

"Jos suotte minulle anteeksi, kuningatar, niin jään tänne."

"Hän pitää puhettani tyhmänä", sanoi Gawaine.

"Niin teenkin", vastasi Galahad.

"No niin, te voitte mietiskellä siinä viisauttanne hetkisen", sanoi Gawaine. "Emme viivy siellä pitkää aikaa."

Galahad kuunteli heidän ääniään, kun he kävelivät polkuja pitkin penkereen juurella. Ilta oli kirkas ja tyyni, ja hänestä tuntui miellyttävältä olla yksinään.

"Mitä te mietiskelette, ritari Galahad?" virkkoi Ettard hänen rinnallaan.

Galahad kääntyi häneen päin säpsähtäen. Tämä oli se nainen, joka halusi lumota hänet. No niin, hän pysyisi lujana. Muistaen Ginevran varoituksen hän katseli naista uteliaasti. Ettardilla oli todella miellyttävät kasvot. Niissä oli jotakin riivattua, mutta silti ne olivat herttaiset. Hänellä oli hyvin avokaulainen puku. Galahad, joka ei ollut ennen huomannut hänen uljuuttaan, eikä sitäkään, kuinka valkoinen hänen povensa oli, kävi nyt levottomaksi.

"Odotan kuningatarta", sanoi hän. "Hän palaa tänne hetkisen kuluttua."

Hänen mielestään oli turvallisempaa käyttäytyä töykeästi. Hän nojautui penkereen laitaan ja syventyi katselemaan maisemaa.

"Minäkin odotan häntä", sanoi Ettard.

Hänkin nojautui penkereeseen Galahadin vieressä ja katsoi samalle suunnalle. Galahad toivoi, että toiset pian tulisivat takaisin. Hän ei kuullut enää heidän ääniään.

"Kuka on kuningattaren kanssa, ritari Galahad?"

"Anglides ja Gawaine."

"Ah, Gawaine, onko hän siellä?"

Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihailua Gawainea kohtaan. Galahad oli mielissään siitä, että hänellä oli niin hyvä arvostelukyky.

"Luullakseni tiedätte", sanoi Ettard, "miksi tulonne hoviin on tehnyt meidät kaikki niin onnellisiksi?"

"En tiedä siitä ollenkaan."