Part 5

"No niin, siitä sen nyt näette, mitä olette tehnyt isänikin luonteelle. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin hän ei olisi valehdellut."

"Elaine", sanoi Lancelot, "tämä kaikki on hyvin kaunista, mutta kuten minä sen näen, on minut täällä houkuteltu outoon taloon kello yhden aikana yöllä, ja — ja —"

"Niin", vastasi Elaine, "erään hurjan nuoren naisen makuuhuoneeseen, joka on mennyt levolle. Ritari Lancelot, teidät on saatettu hyvin huonoon valoon."

"Olette tuottanut minulle enemmän harmia kuin luulettekaan, Elaine. Petitte minut sillä, mitä tiesitte. Minä — se mies sanoi Ginevraa viestin lähettäjäksi."

"Hän on ovelampi kuin uskalsin toivoakaan. Käskin hänen sanoa odottajaa teidän naiseksenne."

"Ehkä hänen sanansa kuuluivatkin niin."

"Silloin en pettänyt teitä, ritari Lancelot — te petitte vain itsenne."

"Teillä ei ole mitään syytä nimittää itseänne minun naisekseni. Teillä ei ole mitään oikeutta minuun."

"Totta, ritari Lancelot, mutta jos olisin ilmoittanut nimeni, ette olisi tullut."

"Minun ei missään tapauksessa tarvitse jäädä tänne. Olisin mielelläni tavannut teidät isänne talossa, mutta tehän ymmärrätte, etten voi nauttia vieraanvaraisuudestanne täällä."

"En ole lainkaan varma siitä, oletteko te sellainen ihmeellinen mies sittenkään", sanoi Elaine. "Olette arka ettekä pysy oikein totuudessa. Iloitsisitte muka, jos olisitte voinut tavata minut isäni talossa? Miksi lähetitte hänelle sen kirjeen?"

"Aion olla rehellinen siihen kirjeeseenkin nähden", vastasi Lancelot. "Luulin menetteleväni järkevästi siinä, etten tahtonut tavata teitä tämän vierailuni aikana, en senvuoksi, että inhoaisin teitä, vaan siksi, että pelkäsin teidän ehkä voivan — no niin, teidän ehkä voivan —"

"Tietysti", sanoi Elaine. "Se olisi voinut nousta minulle päähän."

"Mutta halusin tavata teidät kuin ystävän silloinkin, kun kirjoitin kirjeen."

"Todellako? Todellisuudessa olen kuitenkin iloinen, että kirjoititte. Isä ajatteli heti tätä paikkaa, ja minäkin ymmärsin, millaisen mahdollisuuden se suo minulle — en olisi koskaan saanut tällaista mahdollisuutta kotona."

"Millaista mahdollisuutta tarkoitatte?"

"Ainoata mahdollisuuttani saada nauttia rakkaudestanne tänä ainoana yönä."

"Olette mieletön, Elaine! Ja niin olen minäkin jäädessäni tänne."

Ja ennenkuin Lancelot ehti poistua hänen luotaan, oli Elaine poissa vuoteestaan ja seisoi hänen edessään valkoisena ja solakkana. Hän kurkottautui kiertääkseen käsivartensa Lancelotin kaulaan.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "olen pannut enemmän vaaralle alttiiksi kuin pyydän teitä panemaan, kaikki, mitä minulla on tässä maailmassa — isäni hyvät ajatukset minusta ja senkin, mitä ystäväni tulevat ajattelemaan minusta. Se ei johdu siitä, että olen välinpitämätön, eikä siitäkään, että olen kokematon. Ja panen vaaralle alttiiksi senkin, mitä te ajattelette minusta, ja se on minulle suuriarvoisinta. Mutta tänä ainoana yönä haluan nauttia niin paljon rakkaudestanne kuin vain voitte luovuttaa minulle. En pääse silti lähemmäksi onnea. En pyydä teiltä mitään muuta, ritari Lancelot. Jos pidätte sitä parempana, vannon, etten halua tavata teitä enää milloinkaan koko elämäni aikana. Lupaan kaiken muunkin, ellette vastaa kieltävästi."

"En voi teeskennellä rakastavani teitä, Elaine, siten kuin tarkoitatte. Ette varmastikaan tahdo, että koko vastaisenkin elämänne turmelisi — niin, miksi me sitä nimittäisimmekään? Sellainen ei ole edes rakkauden varjoa. Sanoitte kaipaavanne intohimoa, mutta tämä ei ole sitäkään Oikea tunne ilmestyy kyllä. Ja sitä kannattaa odottaa."

"Mitä ainakin minuun tulee", vastasi Elaine, "on se jo ilmestynyt. Enkö tietäisi sitä? En rakasta koskaan enää. Ah, luulen teidän ajattelevan minun tahtovan sitä vielä useinkin, mutta kun tutustuitte Ginevraan, ettekö silloin tiennyt sen olevan ikuista? Te ette rakastu minuun koskaan — hän ehti ennen minua — mutta luulen teidän pitävän minusta, ja ymmärrätte, miltä se tuntuu — ja voisitte olla ystävällinen."

"Pidän teistä, Elaine. Ja senvuoksi en voikaan täyttää pyyntöänne. Hyvä nimenne —"

"Olen miettinyt kaikkea, kuten jo kerroin teille. Mutta kullakin voi vain olla yhdenlainen hyvä nimi, vai mitä? Ginevralla on hyvä nimi."

"Puhuitte kuningattaresta ennenkin. Mitä koetatte sanoa hänestä?"

"Älkää teeskennelkö, ritari Lancelot. Me seisomme nyt vastakkain —"

"Teidän olisi parasta mennä takaisin vuoteeseenne. Voimme keskustella sittenkin yhtä hyvin."

"Istuutukaa tähän sitten ja kuunnelkaa. Vaikka ette huolikaan minusta, pitää teidän olla niin ystävällinen, että olette yhtä vilpitön minua kuin minä teitäkin kohtaan. Olette Ginevran rakastaja, ja hän on teidän rakastettunne. Uskon sen tai muussa tapauksessa en olisi houkutellut teitä tänne tänä yönä. Jos sydämenne olisi vapaa, koettaisin voittaa sen kokonaan itselleni. En moiti teitä, ritari Lancelot — kadehdin vain häntä. Mutta älkää puhuko omistusoikeudesta. Olette heittänyt sen pois jonkin sellaisen vuoksi, mitä luulette paljoa suuremmassa määrin todelliseksi. Seuraan vain esimerkkiänne, jos sallitte minun niin tehdä."

"Elaine, ymmärrättekö sen syytöksen vakavuutta, jonka nyt teitte kuningatarta vastaan?"

Elaine katsoi häneen niin tarkkaavaisesti kuin katsotaan johonkin kirjan sivuun jotakin määrättyä sanaa etsiessä.

"Syytöksen vakavuuttako?" toisti hän. "En aikonut syyttää häntä mistään. Mutta ellette te ja hän ole rakastavaisia, niin vannokaa se minulle kunnianne nimessä. Lupaan uskoa teitä."

Lancelot ei sanonut mitään.

"Tietysti. Hän on onnellinen nainen. Mutta eräässä suhteessa olen sentään paremmalla puolella — minun ei tarvitse olla uskollinen kenellekään muulle ja jos otatte minut, ritari Lancelot, voitte tehdä sen kevyellä mielellä, koska ette tee kellekään vääryyttä."

"Ei", vastasi Lancelot, "ette olisi onnellinen. Ajattelette, että olisitte, mutta jälkeenpäin näkisitte sen kohtauksen melko synkässä valossa. Tarkoitan, jos muuten olisitte onnellinen. Pahimmassa tapauksessa, vaikka ette näytä sitä ajatelleenkaan, saisitte ehkä lapsen kasvatettavaksenne tässä vihamielisessä ja arvostelevassa maailmassa."

"Puhutte kokemuksesta", sanoi Elaine, "ja ehkä haluatte kertoa minulle hieman enemmän. Kadutteko sitä, että olette rakastunut Ginevraan? Tarkoitan, jos teidän pitäisi valita jälleen, tulisiko teistä hänen rakastajansa?"

"En kadu sitä", vastasi Lancelot. "Tekisin saman valinnan jälleen."

"Oletteko täydellisesti onnellinen?"

"Ehkä en ihan täydellisesti — mutta kuka on?"

"Ihan niin, ritari Lancelot, kuka on? Niin olen minäkin ajatellut. Ette ole täydellisesti onnellinen, ja luulen, ettei Ginevra eikä Arthurkaan ole. Isäni on kuin ruumistunut säädyllisyys, mutta ei hänkään näytä onnelliselta. Hän rakasti äitiäni, mutta epäilen, tekikö hän äitini onnelliseksi. Ja mitä kuuluisuuteen tulee, kunnioittavat miehet teitä enemmän kuin Arthuria, voimatta sille mitään. Isälläni, joka ei koskaan tee mitään sopimatonta, ei ole kuuluisuutta ollenkaan. Älkäämme pettäkö itseämme sanoilla, ritari Lancelot. Olette anastanut elämästä suuremman osan kuin muutamat muut miehet ettekä haluaisi vaihtaa kohtaloanne heidän kohtaloonsa. Jos tahdotte olla ystävällinen minulle nyt, saan enemmän kuin voin toivoakaan saavani muuten — en enempää kuin haluan, mutta enemmän kuin on mahdollista millään muulla tavalla. Jaloa on kiertää maailmaa huojentaen puutteita ja onnettomuuksia, mutta oletteko milloinkaan tehnyt parempaa pelastavaa tekoa kuin antamalla hieman enemmän sisältöä toisen henkilön elämälle?"

"Elaine", vastasi Lancelot, "olette estänyt minut kehoittamasta teitä noudattamaan yleistä elämäntapaa, mutta en epäile sitä silti vääräksi. Jos minun olisi pakko valita jälleen, valitsisin sen, mitä jo suureksi onnekseni olen saanut, mutta voisin sentään kuvitella jonkinlaista vielä täydellisempää onnea. Sanoessamme, että elämä on oikeutettua, tunnustamme selvästi, ettei se ole ollut viatonta. Ettekä te koskaan saa rakkaudestanne minuun sitä, mitä minä olen saanut rakkaudestani Ginevraan. Ensiksikin hän on poikkeuksellinen luonne, ja toiseksi hän rakasti minua."

"Eikö hän enää rakastakaan?" kysyi Elaine.

"Aioin sanoa", jatkoi Lancelot, "että voisin helposti täyttää pyyntönne, mutta se tapahtuisi hyvin alhaisesta vaikutteesta. Kun seisoitte edessäni tuossa, näin teidän ruumiinne. Meissä kaikissa on jotakin eläimellistä, mikä ei ole rakkautta. Tällä hetkellä, kun puhun, voisin puristaa teidät syliini, mutta jälkeenpäin voisin vihata teitä."

"Ottakaa minut!" sanoi Elaine. "En välitä siitä, mitä jälkeenpäin tapahtuu."

"Kyllä te sentään välitätte."

"Minulla on enää vain yksi ainoa väite jäljellä", sanoi Elaine. "Jos sittenkin vielä haluatte poistua luotani, saatte tehdä niin. Nuo ihmiset, joiden joukossa olen kasvanut, ovat kaikki hyviä, mutta ikäviä. Te olette ainoa kiinnostava mies, jonka milloinkaan olen tavannut, ritari Lancelot. Noiden hyvien pitäisi olla lumoavia, ja olen kysynyt itseltäni, miksi he eivät ole. Luulen sen tietäväni. Papit käskevät meidän vastustaa kaikkia niitä voimakkaita mielijohteita, joita jokainen terve ihminen saa, sentähden, että voisimme muuttaa ne joksikin korkeammaksi voimaksi. Eikö ole niin? No niin, kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat niin syventyneet hillitsemään mielijohteitaan, etteivät he koskaan voi kehittää minkäänlaista korkeampaa voimaa. Ja jos he voisivatkin, eivät he tietäisi, mihin sitä käyttäisivät. Sanoitte, että teillä on alhaisia vaistoja. No niin, te olette kuitenkin ainoa mies aikalaisistanne, joka suorittaa jaloja tekoja. Jos hylkäätte minut, elän säädyllistä elämää masentuneena. Haluatteko todella, että minusta tulisi — isäni kaltainen? Mutta jos otatte minut sillä edellytyksellä, että rakastan teitä epäitsekkäästi, jos lahjoitatte minulle takaisin tunnin noista syvistä mielenliikutuksista, jotka jo aikoja sitten on reväisty irti perhesydämestä kaikkien hyvien omaisteni vaikutuksesta, lupaan rukoilla puolestanne, Lancelot, sen vuoksi, että olette pelastanut minut — se kelpaa vastapainoksi synneillenne, kun kaikki on tehty."

Lancelot katsoi noita rukoilevia kasvoja ja ihanaa ruumista. Hän laski kätensä Elainen kädelle.

— Sittenkin tuntuu, — ajatteli hän —

XIII

Aamuvalaistuksessa hän seisoi kapean ikkunan ääressä ja katseli outoa maisemaa. Elaine aukaisi silmänsä ja piti häntä silmällä.

"Onpa se jotakin, että ritari Lancelot on lempinyt minua!"

"Olen ajatellut sitä", sanoi Lancelot. "Sanoin teille, että voin ehkä vihata teitä jälkeenpäin."

"Vihaatteko nyt?"

"Voisin tappaa teidät."

Elaine nousi vuoteestaan ja astui hänen luokseen.

"Saatte tappaa minut, jos vain haluatte. Annoitte minulle sen, mitä halusinkin. Sillä nyt olen ainakin saanut nauttia niin paljon lemmestänne. Jos olette ollut uskoton itsellenne, jos pelkäätte Ginevran moitteita, jos jostakin muusta syystä haluatte vapautua minusta, tappakaa minut nyt."

Lancelot kumartui suutelemaan häntä.

"Olkaa onnellinen, jos voitte. Mutta tämä on hyvin väärin. Siitä ei seuraa mitään hyvää."

Toinen osa

ELAINE JA GINEVRA

I

"Enkö ole ollut vieraanvarainen?" kysyi Ginevra. "Kun hän tuli, pyysin häntä jäämään tänne johonkin huoneeseen lähelle minua, ja olen ottanut asiakseni seurustella hänen kanssaan hieman joka päivä. Jos on jotakin sellaista, mitä olen jättänyt tekemättä, ilmoita minulle, jotta voisin sen täyttää. Mutta minulla on oikeus saada tietää, kuinka tämä päättyy. Tahdotko liittää hänet talouteeni ainiaaksi? Älä nyt tuskastu."

"Olet kysynyt tätä samaa ennenkin", vastasi Arthur. "Luulen hänen haluavan jäädä tänne vain niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot palaa. Tunnemme hänen tarinansa — voimme yhtä hyvin auttaa häntä."

"Hän on Pelles-kuninkaan tytär", sanoi Ginevra, "ja jos olet oikeassa, haluaa hän kiihkeämmin tavata Lancelotia kuin Lancelot häntä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."

"Ei ihan kaikki — sinähän tiedät lapsestakin — kerroin sen sinulle itse. Hänestä tulisi hyvä vaimo Lancelotille, joka alkaa jo lähetä keski-ikäänsä yksinään. Ja juuri hänen vuokseen pidän tätä naista täällä siihen saakka, kunnes hän tulee takaisin. Jos vain vähäinen ystävällisyys tyttöä kohtaan voisi edistää heidän avioliittoaikeitaan ja ystäväni onnea, maksaisi se vaivan, vai mitä luulet?"

"Arthur, sinähän kerroit minulle hänen tulleen tänne kuningaskunnan asioissa — sanoit, että hänen oli ollut pakko tulla itse, koska hänen isänsä on kuollut eikä hänellä ole ainoatakaan miessukulaista. Nyt hän näyttääkin tulleen tänne erilaisessa tarkoituksessa — meidän on autettava häntä! saamaan Lancelot omakseen. Lancelot ei ole samaa mieltä kanssasi siitä, mikä on hänen onnensa. Hänellä on hevosensa, eikä Elaine asu niin kaukana, ettei Lancelot voisi päättää sellaisista asioista itse."

"Hänen pitäisi", vastasi Arthur, "mutta en ole lainkaan varma, voiko hän. Ehkä hän ei itsekään oikein tiedä, mitä hän haluaa. Jos Elaine on synnyttänyt hänelle lapsen, kuten sanotaan, ja jos hän rakastaa Elainea, kuten Elaine näyttää rakastavan häntä, toivoisin heidän menevän naimisiin. En ymmärrä, miksi he eivät jo ole niin tehneet. Huvita häntä, kunnes Lancelot tulee takaisin, ja sitten ehkä saamme kaikki selville."

"Pyydät liian paljon tällaisia suosionosoituksia, Arthur. Minun piti huvittaa Iseultia täällä sen jälkeen kun sinä ja Lancelot olitte saattaneet itsenne huonoon valoon. Sinulla oli silloinkin siihen omat syysi, miksi hänet oli kutsuttava tänne. Olen jo unohtanut ne."

"Se tapahtui neljä vuotta sitten", sanoi Arthur. "Ei ole ihmekään, jos oletkin unohtanut. Kerran neljässä vuodessa, kuten näet, ei useammasti, pyydän sinua tekemään jotakin sellaista, mitä sanot suosionosoitukseksi."

"Almanakkaa ei saa sekoittaa tähän", vastasi Ginevra. "Sinun ei pitäisi milloinkaan pyytää tällaisia suosionosoituksia. Kerran, voidakseni pelastaa kuuluisuutesi, piti minun käyttäytyä naurettavasti. Ja nyt minun pitäisi pelastaa Lancelotin maine. En suostu siihen."

"Ginevra, joskus luulen sinulla olevan ennakkoluuloja kaikista niistä henkilöistä, joista pidän. Niin, olisin iloinen, jos voisin pelastaa hänen maineensa, ja vieläkin iloisempi, jos voisin lisätä vähän vaihtelua hänen elämäänsä, joka näyttää hieman liian uhrautuvaiselta ja yksitoikkoiselta."

"Kuinka itseuhrautuvaisesti hän on käyttäytynyt tätä naista kohtaan, haluaisin mielelläni tietää", sanoi Ginevra. Hänen kätensä leikki hiusten pitkillä palmikoilla. Hän työnsi jakkaran syrjään ja kumartui eteenpäin kuin noustakseen seisoalle. "Jos Elaine jää tänne niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot tulee takaisin, otaksun sinun pyytävän minua pitämään häntä luonani siihen saakka, kunnes he menevät naimisiin."

Arthur ei vastannut, ja sekunnin tai parin kuluttua Ginevra laski jalkansa jakkaralle jälleen ja vaipui takaisin tuoliinsa.

"Ehkä olet oikeassa", jatkoi Ginevra. "Luulen, että näkisin heidät mielelläni yhdessä. Voimme päättää sitten. Mutta jos Lancelot väittää kuulemaasi kertomusta valheeksi —"

"Se on tosi, Ginevra — etkä sinä epäile sitä sen enempää kuin minäkään. Kaikki ovat kuulleet puhuttavan lapsesta."

"Elainen ei tarvitse jäädä tänne, jos Lancelot ei rakasta häntä", sanoi Ginevra. "Mutta jos Lancelot rakastaa, ei taas hänenkään ole pakko jäädä."

"Mitä tarkoitat?"

"Pitääkö minun selittää se yksitavuisilla sanoilla?" sanoi Ginevra. "Jos Lancelot rakastaa häntä, menevät he naimisiin. Ja jos he menevät naimisiin, vie Lancelot hänet mukanaan omaan maahansa tai Elaine vie Lancelotin mukanaan Gorbiniin. He eivät halua jäädä tänne asumaan."

"En ollut ajatellut sitä", vastasi Arthur. "Näyttäisi kummalliselta, jos Lancelot asettuisi asumaan muualle."

"Meidän pitää tottua siihen", sanoi Ginevra.

Arthur liikahteli levottomasti, nousi seisaalle, katseli ulos ikkunasta, kääntyi äkkiä ja katsahti vaimoonsa. Ginevra piti silmällä kaikkia hänen liikkeitään ja kohtasi hänen katseensa järkkymättä.

"Onko mitään muuta, mitä haluat pyytää minulta?"

"Jos sinulla on jotakin tärkeätä tehtävää, poistun huoneestasi nyt", vastasi Arthur, "ja mehän voimme jolloinkin muulloin, kun sinulla on aikaa, keskustella tästä jälleen."

"Lopeta se nyt", sanoi Ginevra. "Olen saanut tarpeekseni siitä."

"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Arthur, "mitä on tullut sinun ja Lancelotin väliin. Teistä molemmista on liikkeellä muuan juttu. Kun hän lähti Pelles-kuninkaan luo, silloin kun ilmoitin sinulle tahtovani auttaa häntä, kerrotaan sinun antaneen hänelle lähtiäisiksi jonkunlaisen julkisen moitteen. Sinusta ja hänestä puhutaan nyt ihan yhtä paljon kuin hänestä ja Elainesta."

"Kysy häneltä, missä vika on", sanoi Ginevra. "Sanoin hänelle hänen tuhlaavan elämänsä mitättömiin asioihin ja kiinnitin hänen huomionsa siihen, että hänellä oli ollut lupaava ura edessään, ja että olin koettanut innoittaa hänet siihen; mutta olin hölmö koettaessani sitä."

"Hänen ei olisi pitänyt kiinnittää siihen niin vakavaa huomiota", sanoi Arthur. "Sehän ei ollut sen pahempaa kuin sanot minullekin tuon tuostakin."

"Se koski häneen enemmän kuin sinuun", sanoi Ginevra, "ehkä senvuoksi, että sanoin hänelle teidän luonteittenne olevan melkein samanlaiset kaikissa tapauksissa, vaikka ajattelinkin alussa hänessä olevan jotakin suurta. Sanoin hänen turmelleen elämänsä seuraamalla sinua arvottomiin tilanteihin."

"Se oli jo melkoisesti liioiteltua", sanoi Arthur. "Jos haluat loukata jotakin ystävää, etkö voi sitä tehdä vetämättä minua mukaan?"

"En vetänyt sinua mukaan, koska liityit siihen hyvin luonnollisella tavalla. Menin naimisiin kanssasi, koska luulin sinusta kehittyvän suuren miehen. Koska olen nainen —"

"Enkö ole kuullut tätä jo ennenkin?" kysyi Arthur.

"Se on vieläkin totta. Koska olen nainen, en voi panna kaikkea toimeen itse, mutta ohjaan mielelläni sellaista miestä, joka osaa ja tahtoo. Kun näin sinun luopuvan urastasi — aina vastakin uskon sitä uraksesi — toivoin Lancelotin toteuttavan työsi ja rohkaisin häntä niin paljon kuin suinkin. Luonnollisesti, kun hän seurasi sinua tuohon häpeälliseen seikkailuun Iseultin ja Tristramin kanssa, sanoin hänelle ajatukseni suoraan. Hänen anteeksipyyntönsä johtui uskollisuudesta sinua kohtaan. En tarkoita, että hän siirsi syyn sinun niskoillesi — hän päinvastoin puolusti sinua."

"Ja sitä sinä et luullakseni voinut antaa anteeksi", sanoi Arthur.

"Juuri niin."

"Vaikka asia olisikin niin, en ymmärrä, miksi olet vihoissasi Elainelle. Hänellä ei näytä olevan minkäänlaista halua matkia minua."

"Tuo nainen on valmis turmelemaan hänen elämänsä."

"Luulin sitä jo turmeltuneeksi. Miksi et salli Elainen nauttia lopusta rauhassa?"

"Hän saa nauttia siitä missä tahansa haluaa", vastasi Ginevra, "paitsi minun talossani".

Arthur ei vastannut heti. Hän katsoi vaimoonsa monta kertaa kuin olisi aikonut vastata, mutta Ginevra ei kohottanut katsettaan lattiasta.

"Minussa on enemmän harrastusta sinuun ja itseeni", sanoi Arthur, "kuin Lancelotiin ja tuohon naiseen".

"Niinkö?" sanoi Ginevra.

"Niin juuri", vastasi Arthur. "Jos puhut kuten nyt olet puhunut, en kummastele lainkaan, että hovissamme tapahtuu häväistysjuttuja. En tahdo väittää, että olen täydellinen. Tahdotko sinä?"

"Se, mitä ryhdyit tekemään, oli jonkunlainen vaatimus, Maailma toivoi sinun jatkavan sitä."

"Jatkavan mitä?"

"Ah, siitä ei kannata enää lainkaan puhua Arthur! Et sinä eikä Lancelotkaan kykene enää mihinkään tärkeään, Olen joutunut jonkinlaiseen loukkuun."

"No niin, se ei ainakaan ole minun valmistamani. Kun menimme naimisiin, aloitit koettamalla muuttaa minua — tekoja, joita silloin suoritin, sanoit vanhentuneiksi. Nyt olet pettynyt, koska en ole enää sellainen kuin siihen aikaan... Olit ehkä oikeassa ensi kerralla. Maailma, johon raivasin paikkani, alkaa jo muuttua, enkä ole pahoillani siitä."

"Miksi et?"

"Se on palvellut meitä aikansa. Taistelimme melkoisesti — Lancelot niitti mainetta niissä otteluissa. Mutta nyt meillä on edessämme uusia pulmia. Hänellä on ainakin yksi sellainen tämän tytön kanssa. Tapanani oli ajatella, että miesten pitää mennä naimisiin sen naisen kanssa, jota he rakastavat, eikä muuten rakastella heitä, ja ettei kukaan hyvä nainen voi lempiä muita miehiä kuin omaa miestään. Luulen sinun vieläkin ajattelevan niin."

"Jatka", käski Ginevra.

"No niin, nyt kaikki näyttää paljon mutkallisemmalta kuin ennen. Sellaiset aatteet eivät vaikuta minuun, mutta ne ovat maailmassa, ja ne on otettava lukuun. Sen vuoksi olen Iseultin ja Tristramin ystävä. Kerran oli sellainenkin päivä, jolloin en olisi halunnut heitä talooni. Niin on Lancelotinkin laita. Jos hänellä ja tällä tytöllä on ollut suhde — jos heillä on elävä lapsi tällä hetkellä, kuten ihmiset sanovat, en halua tuomita häntä enkä Elainea, ennenkuin tiedän enemmän asiasta."

"Nämä mielipiteet ovat minulle tuttuja", sanoi Ginevra.

"Pysyisitkö niissä, jos olisit kuningas Mark?"

"Mark ei ole hyvinkään järkevä", vastasi Arthur.

"Hänen tilanteessaan ovat vain harvat aviomiehet."

"Pulma olisi silti olemassa, vaikka tekisin mitä tahansa", sanoi Arthur. "Kun maa on villi, kuten tämä minunkin maani alussa, täytyy ihmisten taistella hengestään ainakin nälkää, ellei vihollista vastaan naiset ovat tyytyväisiä silloin kunhan heillä vain on hyvä suojelija ja elättäjä. Mutta kun asiat on saatu kuntoon, vaativat he, että heidän miehensä pitää tehdä heidät onnellisiksi. Se on jo paljon pyydetty."

"Se tuntuu paljolta, kun sitä pyydetään mieheltä", sanoi Ginevra.

Arthur nousi seisaalleen poistuakseen.

"Mitä siitä nyt arvelet? Lähetänkö Lancelotin keskustelemaan kanssasi siitä lopullisesti? Häntä odotetaan huomenna."

"Ei ollenkaan! Miksi minun pitäisi keskustella siitä lopullisesti hänen kanssaan? Lähetä hänet laittoman vaimonsa luo. Et kertonut minulle, että hän tulee takaisin niin pian."

"Et antanut minulle tilaisuutta siihen. Kun tulin tähän huoneeseen, vaadit heti, että lähettäisin Elainen pois tänään iltapäivällä. Pyysin, että hän saisi oleskella täällä Lancelotin paluuseen saakka. Ellet olisi niin kiivas, Ginevra, niin —"

"Hän lähtee siis huomenna?"

"Epäilen, tokko kummassakaan vai molemmissa on halua lähteä sillä hetkellä, kun Lancelot kohtaa hänet. Enkä lupaa lähettää Lancelotia hänen luokseen, kuten pyydät. Sallin heidän kohdata toisensa luonnollisesti."

"En tunne lainkaan olleeni kiivas", sanoi Ginevra. "Tiedän täsmälleen, kuinka siinä käy."

II

Kun Lancelot tuli takaisin, vaihtoi hän muutamia sanoja Arthurin kanssa ja lähti sitten hakemaan Ginevraa. Elaine käveli penkereellä, jonka poikki hänen oli mentävä päästäkseen Ginevran torniin. Kun Lancelot näki hänet, pysähtyi hän kuin lävistettynä.

"Näytätte hämmästyvän tavatessanne minut", sanoi Elaine. "Toivon sen tapahtuneen ilosta."

"En voinut aavistaakaan teidän olevan täällä", vastasi Lancelot.

Elaine hymyili hänelle.

"En ole kuullut teistä mitään pitkiin aikoihin", sanoi Lancelot.

"En minäkään ole kuullut teistä", vastasi Elaine, "en kertaakaan".

Lancelot ei vastannut.

"Saitteko viestini — niin kauan kun lähetin niitä?"

"Kyllä", vastasi Lancelot.

"Silloin tiedätte, että minulla on poika. En sano, että meillä on. Ette ole koskaan tullut katsomaan häntä."

"Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin olevan parasta, että pysyttelen poissa."

"Pyydän anteeksi, mutta —"

"Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua. Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä."

"Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä nyt käyttäytyä raa'asti."

"En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta vihaamaan minua."

"Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?"

"Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle? Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin, en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta."

"Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine.

"Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että minun pitää ottaa syy niskoilleni."

"Oletteko?"

"Olen. Mutta en koeta sitä enää. Älkääkä odottako minun voivan kohdella teitä sydämellisesti tuon kepposen jälkeen."

"Vaikka teillä ei olisikaan mitään hyötyä minusta, voisitte kuitenkin mieltyä lapseen. Lancelot, minä luovun toivostani. Olen tullut tänne vain pojan vuoksi. Tulin itse, koska te ette halunnut vastata viesteihini. Olen aina ollut rehellinen teitä kohtaan — se on kyllä totta, että tein kaikkeni siepatakseni teidät, ja minähän sanoinkin, etten pyydä mitään muuta. Luulin voivani täyttää osani välipuheesta — luulin saavani sen, mitä toivoinkin, pyytämättä. Oletin teidän tulevan takaisin luokseni, jos synnyttäisin teille lapsen. Tietysti erehdyin. Mutta nyt tarvitsee poika teitä, Lancelot, enkä ollut ajatellut sitä. Hän on luullakseni hyvin teräväpäinen lapsi, mutta koska hän elää yksinään minun kanssani, on hän melkoisesti itseensäsulkeutunut — luulen hemmoitelleeni hänet pilalle. Hän on tavattoman tarmokas, Lancelot — enkä minä voi saada häntä mihinkään. Senvuoksi tulin tänne odottamaan teitä. Tahdotteko auttaa minua? Ei, ei sitä — tahdotteko tehdä jotakin oman poikanne hyväksi?"

Lancelot nojautui penkereen kaidetta vasten ja ajatteli hetkisen. |

"Minäkin haluan olla rehellinen. Luonteeni on luullakseni myrkytetty, mikäli on puheena suhteeni teihin. En voi teeskennellä olevani oikeudenmukainen — epäilen teitä vielä tällä hetkelläkin. Jos lähden katsomaan lastani, pitää minulla olla jonkinlainen suhde hänen äitiinsä — ja voitte ehkä saavuttaa tarkoituksenne vieläkin. Tehän tiesitte jo alusta alkaen minun rakastavan vain yhtä naista, ja vaikka olettekin turmellut onneni haluan nauttia siitä vieläkin niin paljon kuin suinkin. Kun pysäytitte minut tänne, olin matkalla kuningattaren luo — tuosta ovesta penkereen päässä mennään hänen huoneisiinsa. Tiedätte sen kaiketi. Luuletteko, että voisin mennä hänen luokseen nyt, kuten vieläkin aion tehdä, jos ensin olisitte saanut lupauksen minulta, että tulen vierailemaan Corbiniin? Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä, ja varoitan teitä, että jos hän haluaa tietää, kerron hänelle koko keskustelumme sisällön. Minun ja teidän kesken ei voi olla olemassa minkäänlaista toveruutta."

"Oletteko kertonut hänelle lapsestanne?" kysyi Elaine. "Vai onko se muuan niistä asioista, joista hän ei välitä saada tietoja?"

"Ennen matkustamistani", vastasi Lancelot, "kuningatar oli vihainen minulle teistä levitettyjen huhujen vuoksi. Tällaista on tapahtunut niin usein viime vuosina, että luulen menettäneeni hänen rakkautensa. Hän ei ole kysellyt lapsesta mitään, mutta jos hän kysyy, kerron hänelle kaikki."

Elaine oli niin hidas vastaamaan, että Lancelot katsoi tiukasti häneen.

"Uskon kertovani teille totuuden", sanoi Elaine. "Luulen nyt rukoilevani teitä vain poikani puolesta; haluaisin kyllä itsekin tavata teitä useammin, Lancelot, en tahdo teeskennellä päinvastaista, mutta tiedän, ettette rakasta minua. Puhun pojan puolesta. Jos voitte keksiä jonkun keinon saadaksenne hänet vaikutusvaltanne alaiseksi, joutumatta itse alttiiksi pahalla tartunnalle, hyväksyn järjestelyn, olipa se sitten millainen tahansa. En voi teeskennellä olevani hyvä äiti hänelle, mutta tahdon suoda hänelle hänen mahdollisuutensa. Haluatteko tehdä niin paljon?"

"Minkä näköinen hän on?" kysyi Lancelot.

"Ulkomuodoltaanko? Teidän ilmeinen kuvanne. Hän on terve ja voimakas — ja liian tarmokas, todellakin. Hän leikkii tullimiesten kanssa ja pitää koirista ja hevosista, mutta ei halua opetella tuntemaan kirjaimia eikä pysyä huoneissa senkään vertaa, että hänet voitaisiin pestä, eikä hänellä ole minkäänlaisia tapoja."

"Toivon, että hän on rehellinen", sanoi Lancelot.

"Ajattelen, että johonkin verukkeeseen turvautuminen olisi hänelle mahdotonta", sanoi Elaine. "Hän tulee isäänsä."

"Missä hän nyt on? Täälläkö Camelotissa?"

"Kotonaan", vastasi Elaine. "En tuonut häntä tänne."

"Miksi ette?"

"Jos vaaditte saada sen tietää, täytyy minun tunnustaa menettäneeni rohkeuteni. Kuten tiedätte, ei minulla ole miestä. Kotona sillä ei ole väliä, mutta en ole koskaan matkustellut hänen kanssaan vieraiden joukossa, ja tämä olisi ollut tukalin paikka aluksi, koska rakastettunne olisi pitänyt minua silmällä täällä."

"Olette tietysti tavannut Ginevran", sanoi Lancelot. "Unohdin kokonaan hetkiseksi, missä me olemme."

"Olen tavannut hänet", vastasi Elaine. "Olen todellakin! Olen hänen vieraansa. Ettekö tiennyt sitä?"

"En tiennyt teidän oleskelevan täällä. Hänenkö vieraansa? Hän tietää siis, kuka te olette?"

"Tämä huomautus on epäkohteliaisuutta joko häntä tai minua kohtaan, en ole oikein varma, kumpaako. Hän tietää, kuka olen. Hän tietää meidän juttumme. Olen huomannut sen hänen kohteliaasta käytöksestään. Me hymyilemme toisillemme — kasvoillamme. Lancelot, on ollut oikein lumoavaa odottaa teitä täällä."

"Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte, koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut lähettää sanan."

"Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?"

Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea silmiin.