Part 13

"Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla."

"Mitä minä sanoin?"

"Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä. Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei sille enää voi mitään."

"Se koski äitiänne."

"Niin."

"Ja isäänne."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Kaikki tietävät sen täällä, Galahad."

Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen.

"Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar... Ja olin juuri luvannut äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla."

"Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?"

"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen luokseen enää milloinkaan."

"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."

"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."

"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.

"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."

"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa. Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä, jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti, mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile — eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."

"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"

"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut siitä."

"Ei koskaan", vastasi Galahad.

"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja mitä he luullakseni vieläkin tekivät."

"Kas vain, että hän halusi puhella siitä!"

"Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa, moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai, mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä."

"Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli niin omituinen koti."

"Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar. "Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei siinä ole rakkautta."

"Eikö ole rakkautta?"

"Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen."

Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen paikalleen.

"Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua."

"En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska kerran puhun siitä teille?"

"Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?"

Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen.

"Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita, mutta rakkaus on jaloa."

Galahad kalpeni.

"Tekin olette siis muuttunut!"

"Olen mitä?"

"Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle, mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista. Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen tuomita heitä."

"Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?"

"Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa."

"Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?"

"Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?" vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella, jonka tiedän vääräksi?"

"Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole huomannut tätä piirrettä teissä ennen."

"Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille mieluista."

Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt Lancelotin puoleen.

"Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne, josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?"

"Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä vuoksi kannattaa elää."

"Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra.

"Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar."

"Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?"

Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet totiseksi jälleen.

"Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

"Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua."

"Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad.

"Ja hylkäisitte minut?"

"Niin."

"Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi."

"Mutta, kuningatar —"

"Luvatkaa, Galahad!"

"Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —"

"Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä kuninkaalta."

"Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —"

"En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen tietämään."

Neljäs osa

GALAHAD JA ETSINTÄ

I

Arthur ja hänen hovikuntansa kävelivät puistossa puolisen jälkeen.

"Kuningatar, mitä olette tehnyt Galahadille?" kysyi Gawaine. "Emme ole nähneet häntä hänen palaamisensa jälkeen."

"Minulla ei ole aavistustakaan siitä", vastasi kuningatar. "Missä hän on, ritari Lancelot?"

"Galahadilla on omat päähänpistonsa", vastasi Lancelot.

"Ah, sellaisessa tilassako hän onkin?" sanoi Gawaine. "Siitä pojasta puhutaan vielä paljon."

"Miksi?"

"Hänestä kehittyy mainio sydämien murtaja. Näistä vakavista nuorukaisista, joilla on korkea siveellinen päämäärä, tulee aina vaarallisimpia."

"Senkö vuoksi te olette niin vaaraton?" kysyi kuningatar.

Hän huomasi tämän keskustelun suututtavan Lancelotia.

"Haluaisin vaihtaa muutamia sanoja kanssanne", sanoi hän, "tästä pojastanne. Tuolla on penkki... Tiedät tietysti, mikä häntä vaivaa."

"En ole lainkaan varma siitä."

"Olet kyllä. Noudatin hänet luokseni eilen."

"Entä sitten?"

"Hän tietää kaikki Elainesta ja sinusta."

"Kerroitko sinä hänelle?"

"Lancelot!"

"Kuka muu olisi uskaltanut kertoa?"

"Hän sanoo saaneensa tietää sen sattumalta. Hän ei tietysti halunnut mainita henkilön nimeä — mutta luulen hänen kuunnelleen jonkun miehen puhetta."

"No niin, sille ei nyt voi mitään", sanoi Lancelot. "Hänen piti saada se tietää. Onko hän syvästi loukkaantunut? Sen tähdenkö hän ei halua puhutella minua?"

"Niin, hän tuntee haavoittuneensa. Hän sanoo, ettet sinä eikä hänen äitinsä enää kuulu hänen ihanteihinsa."

"Todellako?" kysyi Lancelot. "Aikooko hän tuomita meidät?"

"Hän on jo tuominnut."

"Kun hän oppii enemmän elämästä, käy hän suopeammaksi", sanoi Lancelot. "Hän on vielä niin nuori. Olipa paha, että hän kuuli sen niin pian. Selitit tietysti hänelle asian oikein, vai mitä?"

"Luulen tehneeni sen. Sanoin mitä suinkin voin puolustukseksesi — selitin, että siitä voi syyttää vain Elainea, ja väitin, että melkein kaikilla miehillä on heikot hetkensä."

"Olisit voinut tehdä jotakin vielä parempaa, Ginevra, ja oikeudenmukaisemmin."

"Kenties olisin. Soisin, etten olisi ollut niin ankara Elainelle... Lancelot, miksi et mene hänen kanssaan naimisiin Galahadin vuoksi?"

"Tiedät, etten halua, tai muussa tapauksessa et ehdottaisi sitä. Jos tekisin niin, vihaisit minua."

"Elaine säälittää minua, Lancelot. Luulen ymmärtäväni hänet nyt. En tuomitse häntä kokonaan."

"Et kokonaan, vaan kuitenkin vielä tarpeeksi", sanoi Lancelot. "Rakastan sinua, Ginevra, mutta tunnen sinut."

"Tunnetko? Olisi ollut parempi, jos olisin koettanut taivuttaa Galahadia rakastamaan enemmän äitiään — jos olisin taivuttanut hänet uskomaan, ettei Elainea sovi moittia, että sinä teit hänelle vääryyttä. Se olisi ollut avuksi pojalle. Et olisi välittänyt siitä, vai olisitko?"

"Enkö olisi!" sanoi Lancelot. "En tehnyt hänelle vääryyttä, vaan hän sekaantui tahallaan meidän onneemme avoimin silmin."

"Lancelot, Galahadin kaltainen poika tuomitsee jokaisen vääryydestä naista kohtaan, mutta ei ymmärrä, kuinka nainen on voinut tehdä vääryyttä sinulle."

"Kun nyt olet tällaisella anteeksiantavalla tuulella", sanoi Lancelot, "et nähtävästi välitä siitä, että hieman kostat minulle minun kustannuksellani. Ulota minuunkin hieman tuota samaa jalomielisyyttä, jota jakelet Elainelle."

"Puhun siitä vain siten kuin sinäkin tekisit, olen varma siitä, jos keskustelisit Galahadin kanssa. Et suinkaan moittisi hänen äitiään?"

"Jos minä itse otan syyn niskoilleni tai jos sinä syytät siitä minua, on siinä suuri ero."

"Niin kyllä", sanoi Ginevra, "mutta sinun pitää ottaa koko syy niskoillesi heti. Galahadin pitää ajatella niin hyvää kuin suinkin äidistään. Onnettomuudeksi en ajatellut sitä ajoissa, vaan annoin hänelle toisen vaikutelman, että vääryyttä kärsinyt puoli olitkin sinä."

"Ylistän jalomielisyyttäsi. En halua menettää poikani ystävyyttä."

"Lancelot, olen hyvin peloissani — katsohan, olen opettanut hänelle sen, mitä koetin opettaa sinulle."

"Epäilemättä. En voinut ymmärtää, mitä se oli, ja nyt, kun hän puhuu minulle, hän on kuin ulkomaalainen, jonka kieltä en osaa."

"No niin, näet siis pulman. Koetin näyttää hänelle Elainen kanssa tehdyn työsi lieventävät puolet, mutta heti oli selvää, että jos saan hänet taivutetuksi, teen tyhjäksi kaiken sen, mitä olen saanut aikaan — hänestä tulisi vain tavallinen viisasteleva, ihanteensa menettänyt nuori mies, jonka voimat ovat haihtuneet. En voinut niin tehdä. Olisin silloin menettänyt ainoan mahdollisuuteni jalon sielun kehittämiseen. Rehellisesti puhuen, Lancelot, hän aikoi äkkiä kauhistuen paeta sinua ja Elainea ja syntiäsi, ja minun oli pakko valita hänen kauhunsa haihduttamisen ja hänen ihanteensa välillä, ja senvuoksi kehoitinkin häntä jatkamaan täydellisyyteen pyrkimistään, vaikka hänen pitäisikin karistaa tomu jaloistaan päästäkseen eroon sinusta ja äidistään. Mitä muutakaan voin tehdä? Sanoin hänelle, että kauhuntunne oli oikea — ja että hänen pitäisi sitä viljellä."

"Oli kerran aika", sanoi Lancelot, "jolloin todella luulin sinussa olevan tunnetta ja ystävällisyyttä ja joku määrä rakkauttakin minua kohtaan".

"Se on totta", sanoi Ginevra. "Yhdessä merkityksessä en ole rakastanut ketään toista niin suuresti kuin sinua. Mutta Galahadia rakastan toisella tavalla, häntä ainoastaan. Olen valmis uhraamaan sinut ja kenet muun tahansa tässä maailmassa saadakseni varmuuden siitä, että hänestä tulee sellainen kuin hänessä on ainetta."

"Jos olisi puhe omasta uhrautumisestasi, Ginevra, tuntisit ehkä eri tavalla."

"Mutta minä aionkin uhrautua. Mitä häneen tulee, ei asemaamme voi puolustaa. Näen sen hetken tulevan. Galahad ei ole muuta kuin mies, joka on syntynyt edelle ajastaan. Hän saa nyt tietää kaikki sinusta ja minusta, ja olen varma, ettei hän sitten enää halua puhutella minua."

"Hän ei saa tietää sitä", sanoi Lancelot. "Ei kukaan uskalla kertoa sitä hänelle. Menen siitä takuuseen."

"Etkö luule, että hänen ehkä pitäisi saada se tietää?"

"Ginevra, kuinka on laitamme? Oletko palannut siihen mielentilaan, että kadut rakkauttamme? Tai oletko samaa mieltä papin kanssa, että se joka suhteessa, oli syntiä?"

"En kadu sitä eikä se ole syntiä meille, vaan hänelle se tulee olemaan. Luulen saaneeni hänet sille kannalle, ettei hän voi mitenkään antaa meille anteeksi. En milloinkaan uskaltanut toivoa, että voisin saada toimeen niin paljon. Kummallista, että uutinen sinun ja Elainen suhteesta edisti hänen kehittymistään niin nopeasti."

"Haluat siis, että hän saa selville meidänkin suhteemme, menettääksesi hänet?"

"En halua menettää häntä", vastasi Ginevra, "mutta tietysti se olisi oikea tulos. Sinäkin ymmärrät sen varmasti."

"Olen ehdottomasti sokea moiselle täydellisyydelle! Jos olisin sen ymmärtänyt, olisin tyydyttänyt sinut jo kauan aikaa sitten, mutta en ole ikinä käsittänyt ihanteittesi tarkoitusta. Galahadilla on nähtävästi taipumusta siihen. Hänestä olisi pitänyt tulla sinun rakastajasi."

"Hän on poikani eikä rakastajani", sanoi Ginevra. "Me odotamme paljoa enemmän pojaltamme."

"Kun muistelen koko tarinaamme", sanoi Lancelot, "tuntuu kuin menettäisin järkeni. Luulin panevani vaaraan henkeni ja nimeni suuren rakkauden vuoksi. Pidin itseäni onnellisena saadessani tehdä niin. Mutta nyt en tiedä, mitä minulle on tehty. Olen kuin puinen shakkinappula, jota siirrellään sinne tänne pelissä — joku koettaa ratkaista tehtävää, mutta se ei ole minun tehtäväni... Jos haluat, että parhaat ystäväsi jättävät sinut, miksi olit niin ankara minua kohtaan Elainen tähden?"

"Milloin olen ollut ankara sinulle?"

"No niin — silloin penkereelläsi, kun hän oli kiertänyt käsivartensa kaulaani."

"Ole rehellinen, Lancelot — sinun käsivartesi olivat hänen kaulassaan."

"Se johtui ainakin hänen aloitteestaan."

"Hyvin mahdollista", sanoi Ginevra. "Hänen asemassaan olisin menetellyt samalla tavalla. Hän koetti riistää sinut minulta. Mutta olen vapautunut mustasukkaisuudesta, Lancelot. Hänellä täytyy olla harvinaisia ominaisuuksia, koska hän on voinut synnyttää Galahadin kaltaisen lapsen. Olen pahoillani, että olin niin töykeä hänelle."

"Elaine on nyt syrjässä. Senvuoksi luulet vapautuneesi mustasukkaisuudesta. Oman rauhani vuoksi aion pitää huolta siitä, ettet enää sairastu siihen tautiin."

"Ajattelen Galahadia", sanoi Ginevra. "Valitettavasti minun täytyi asettua sille kannalle hänen kanssaan sinua ja Elainea vastaan. Tosiaankin olisi suureksi avuksi, jos hän voisi ajatella äidistään niin hyvää kuin suinkin."

"Eikä isästään", sanoi Lancelot.

"Se on vähemmän tärkeätä. Hän on luultavasti saanut jo oppia sinulta kaikki, mikä suinkin on mahdollista, mutta minä haluan tukea hänen ihannettaan suuresti kunnioitettavan ja hurskaan elämän saavuttamiseksi."

"Sinulla ei ole sen enempää sydäntä kuin kalalla", sanoi Lancelot. "Jokainen sana, jonka sanot pojastani, loukkaa minua."

"Etkö voi ymmärtää?" kysyi Ginevra. "Me tulemme aina olemaan toisillemme sellaisia kuin tähän asti."

"Sano säntilleen, mitä tarkoitat", vastasi Lancelot.

"Rakastavaisia, etkö sanoisi niin? Voi, Lancelot, älä ole tyhmä! Koetan vain käsitellä rehellisesti tosiasioita. Etkö ole tarpeeksi jalomielinen voidaksesi kanssani suunnitella hänen parastaan?"

"Jos sinulla on jokin kelpo suunnitelma, menen niin pitkälle kuin haluat, Ginevra, mutta huomautuksesi ovat arvottomia sekä hänelle että meille. En halua niitä enää kuunnella. Mutta jos on olemassa jotakin, mitä voin tehdä, ilmoita minulle."

"Ajattelen, että hänen on parasta lähteä etsimään."

"Mitä?"

"Hänen pitää lähteä jollekin hyvin tärkeälle asialle — etsimään jotakin."

"Nyt olet ajatellut helppoa tehtävää. Kaiketi minun pitää keksiä se, mitä hänen pitää etsiä?"

"Ei, minä keksin senkin. Mutta hänen pitää ratsastaa pois, hyvin etäälle tällä kertaa. Jos hän on poissa täältä, pienenevät hänen mahdollisuutensa kuulla meistä jotakin. Tosin hän saattaa kuulla huhuja muuallakin, mutta silmiemme edessä liikkuvat juorut ovat vaarallisimmat. Siinäkin tapauksessa, jos hän joskus saa sen selville, olen varma, että hän tahtoo lähteä pois täältä, ja se olisi vähemmän silmäänpistävää, jos ihmiset ovat jo tottuneet hänen poissaoloihinsa."

"Arthurilla on paljon tehtäviä hänelle", sanoi Lancelot.

"Hänen poissaolonsa johtuvat kyllä siitä."

"Se ei saa olla tavallinen tehtävä. Tahdon jotakin, mikä voi kehittää hänen luonnettaan."

"Noudata siinä omaa mieltäsi, jätän sen sinun huoleksesi."

"Ehkä hänen pitäisi lähteä johonkin uuteen villiin maahan", sanoi Ginevra, "ja panna se järjestykseen samalla tavalla kuin sinä ja Arthur teitte".

"Jos voit muistaa niin pitkälti taaksepäin", sanoi Lancelot, "oli kerran päivä, jolloin sanoit sellaista työtä raa'aksi ja alkuperäiseksi — ja kehoitit minua ryhtymään henkevämpiin yrityksiin. En voinut keksiä ainoatakaan, ja se todisti sieluni rajoitukset. Nyt et sinäkään voi keksiä mitään — vaivaat aivojasi kysymyksillä, mistä saisit jonkin valiotehtävän, luonteille parhaimman, ja lopetat siihen ehdotukseen, että poika tekisi samaa kuin minäkin. Siinä on sinunkin edistymisesi."

"Sinun pitää käsittää näiden molempien tapausten ero."

"Pitääkö minun?" kysyi Lancelot.

"Meillä on syy lähettää hänet pois. Hän sanoi minulle kerran haluavansa jäljitellä sinua ja kuningasta, ja minä sanoin, että hänen pitää hakea jokin villi maa ja panna se järjestykseen. Sanoin sen tietysti peloittaakseni häntä, mutta nyt olen siitä vähemmän varma. Ehkä hänen haaveensa voidaan saavuttaa vain jossakin uudessa maailmassa."

"Olet johdonmukainen tällä kertaa", sanoi Lancelot. "Vain jossakin uudessa maailmassa, missä elää uudenlaisia miehiä ja naisia."

"Olemme ainakin yhtä mieltä siitä", sanoi Ginevra, "ettei sitä voi saavuttaa täällä; Camelotissa. Me kuulumme tähän paikkaan, Lancelot, mutta ei hän."

"Minulla ei ole hyötyä", sanoi Lancelot, "sellaisesta hyvyydestä, jolla pitää olla erityinen suunta, ennenkuin se voi työskennellä. Tosiaankin annat minulle hyvin epäedullisen kuvauksen Galahadista. Hän tuntui minusta lupaavammalta, ennenkuin sinä paransit häntä."

II

Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka muurarit korjasivat vallia.

"Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas.

"Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —"

"No niin, mitä toivot?"

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."

"Sano vain, koska kerran aloitit."

"Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen."

Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää.

"Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt oman tarinasi."

"Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad.

"Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein."

"En hyväksykään."

Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti.

"Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu lainkaan sinuun?"

"Mikä?"

"Esivanhempiesi käyttäytyminen."

"Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini vanhempiani kohtaan, jos he —"

"Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko sitä?" kysyi Arthur.

"En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset isästäni ja äidistäni."

"Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta elämästäni arvatakseni, kuka hän oli."

Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän.

"Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä."

"Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad.

"Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen."

"Mitä ajattelette hänestä?"

"Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?"

"Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad. "Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen."

"Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas, "etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä".

Galahad mietti hetkisen.

"Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani."

"Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja äitiään."

"En vaadi oikeutta tuomita heitä."

"Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen."

Galahad punastui ja näytti hieman nololta.

"Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä".

"Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?"

"Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta äidillesi?"

"Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad.

"Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?"

Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin alkeellista.

"No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?"

"Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi."

"Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on suurempi sydän ja jalommat ajatukset."

Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut.

"Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät oikein?"

"Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?"

"En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?"

"Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien, synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene käsittämään."

"Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad.

"Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö, ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän erehdyksiensä: vuoksi?"

Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa vilpittömyyttä.

"Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs — enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän tekoaan."

"No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi."

"Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa, tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta. Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään. Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne, kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä. Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan. Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte."

"Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?"

"Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne."

Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.

"Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia... Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista tuli sivistyneitä?"

"Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen."

"Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta naista?"

"Pitäisin siitä", vastasi Galahad.

Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät nuoremmilta.

"Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle, kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä siitä, saavat he jäädä kotiin."

Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian.

"En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad, näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut sen jo ennenkin."

"Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä", sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää."

"Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?"

"Kyllä."

"No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?"

"Koetelkaa minua", sanoi Galahad.

"Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista. Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian."

III

Galahad oli menossa Ginevran torniin. Ettard seisoi pienellä parvekkeella penkereen kohdalla katsellen, kuinka iltapäivän aurinko loisti seudun yli. Galahad ei ollut häntä näkevinään, mutta Ettard huusi hänelle:

"Onko koskaan nähty mitään noin kaunista?"