Part 16

Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti, ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään. Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi.

Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta valepuku sopi hänen mielentilaansa.

Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen, mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa, hän myöntäisi itse olleensa syypää.

Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa, jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui, viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut.

Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien läpi —

Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin, saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos riittäisi kärsivällisyyttä.

Se ei ollutkaan juuri polkua leveämpi, kun hän löysi sen, ja sitä oli käytetty niin vähän, ettei ruohikossa näkynyt ainoatakaan kavion jälkeä. Metsänvartijat eivät olleet viitsineet raivata sitä keväällä, nuoret oksat löivät häntä kasvoihin silloin tällöin, ja hevonen pysähtyi joskus tuskastuneena epätasaiseen tiehen ja silmiin sattuviin lehviin. Lancelot kannusti sitä eteenpäin. Varmasti sieltä löytyisi jokin autio erakkola tai pahimmassa tapauksessa ainakin pehmeä penkere joltakin aukeamalta yösijaksi. Toistaiseksi hän oli yksinään.

Hän mietiskeli, mitä Arthur sanoisi hänen tulostaan turnajaisiin. Sellainenkin aika oli kerran ollut, jolloin hän oli tiennyt kaikki Arthurin ajatukset. Palasikohan se milloinkaan enää? Ja Arthur oli lukenut kaikki hänen sydämestään — kuinka sanottiinkaan? — kuin avoimesta kirjasta. Hän toivoi, että Arthur niin tuntisi hänen sydämensä nytkin. Se olisi suuri huojennus. Muistellen menneitä aikoja hän ymmärsi kuinka uskollinen ystävä Arthur oli ollut — ystävällinen Elainelle hänen vuokseen ja järkevä Galahadia kohtaan. He kolme yhdessä — mitä he olisivatkaan voineet saada aikaan! Paljon, paljon —

Hän luuli saapuvansa jollekin aukeamalle ja alkoi väitellä itsensä kanssa, pitikö pysähtyä siihen, vaikka iltapäivä ei ollutkaan vielä lopussa, vai ratsastaako eteenpäin siinä mielessä, että ilmestyisi toinen samanlainen paikka. Mutta äkkiä hän ratsasti esille puiden välistä ja joutui vanhan rakennuksen eteen. Se ei ollut kyllin luja linnaksi, mutta kuitenkin jollakin tavalla suojassa murattipeitteisten vallien takana, jotka näyttivät luhistuvan rauhallisesti sieltä täältä, ja kaivannon ympäröimänä, joka oli tyyni kuin kuvastin. Ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Hänen katsellessaan tuli joutsen uiden linnan nurkan takaa kuninkaallisesti ja hitaasti. Pienet kareet vierivät takaisin tuskin liikuttaen rannan liljoja.

Lancelot ratsasti portille ja huusi. Hetkisen hän luuli tätä paikkaa autioksi, mutta iäkäs portinvartija pisti sitten päänsä esille tornin ikkunasta.

"Olen eksynyt — annatteko minulle vuoteen?" Portinvartija punnitsi kysymystä.

"Vai haluatteko näyttää minulle tien Winchesteriin?" Ukko kohotti kätensä korvansa taakse.

"Winchesteriin", toisti Lancelot.

"Tämä ei vie sinne", vastasi portinvartija.

Hän ja Lancelot katselivat toisiaan.

"Kuka täällä asuu?" kysyi Lancelot.

"Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus.

"Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata sen."

Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot.

"Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet, kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa. Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä, olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat."

"Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot. "Olen häirinnyt teitä."

"Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari Lancelot... Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa ruoan valmiiksi."

Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään.

"Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!"

"Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard.

"Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin."

"Vaimoni", sanoi ritari Bernard, "kuoli viisi vuotta sitten. Hän piti hyvin paljon ruusuista."

"Pyydän anteeksi, en tiennyt sitä", sanoi Lancelot.

He kävelivät polkuja pitkin.

"Olemme kuulleet silloin tällöin kertomuksia hyvin kuuluisasta pojastanne, ritari Lancelot."

"Se ilahduttaa minua", sanoi Lancelot. "Galahad on mielestäni melko lupaava."

"Enemmänkin, sanoisin. Olemme kuulleet kertomuksia hänen tavattoman jalosta luonteestaan. Juuri sitä olemme odottaneetkin teiltä, ritari Lancelot, että kasvattaisitte poikanne niin hyvin."

"Se ei ole minun ansiotani ollenkaan", sanoi Lancelot.

"Vaatimattomat isät sanovat aina niin, ja minä myönnänkin äidillä olevan suurimman ansion siihen, että pojasta kehittyy kunnon mies" sanoi ritari Bernard, "mutta myös miehellä on siinä jotakin tekemistä".

Lancelotin mielestä voitiin siirtyä puhumaan muustakin.

"Teillä on kai poika itsellännekin, ritari Bernard?"

"Minulla oli yksi, mutta hän kuoli."

Lancelot tunsi masentuvansa, hairahduttuaan toisen kerran koskettamaan perhesurua. Ritari Bernardin kotia painoi nähtävästi kirous.

"Harjoitatte kai maanviljelystä, ritari Bernard? Ette tietystikään täällä metsässä."

"Peltoni ovat kauempana lännessä — sivuutatte ne matkallanne Winchesteriin."

"Ja mitä enimmäkseen viljelette?"

"Heinää, ritari Lancelot. Hevosenne on varmaankin syönyt heiniäni ennenkin. Lähetän ne Camelotiin kuninkaalle."

Lancelot hämmästyi.

"Ah, niin, kyllä muistan!" sanoi hän... "Olemme aina käyttäneet tämän erityisen seudun heiniä."

"Täällä on hyviä niittyjä", sanoi ritari Bernard. "Kuningas on aina ilmoittanut olevansa tyytyväinen."

Lancelot koetti poiketa toiselle ajatussuunnalle.

"Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne."

Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti.

"En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi, ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun on onnistunut karttaa suurta maailmaa."

"Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia."

"En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut, ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä liiaksi."

"Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät."

"Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia! Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle, hakematta muuta."

"Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen."

"No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa."

Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi.

Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli, oliko juomanlaskija perheen sukulainen.

"Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari Lancelot, odotamme häntä."

Lancelot näki kuin unta.

"Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?"

"On kyllä", vastasi ritari Bernard.

Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat ystävälliset silmät —

"Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia huvittaa ritari Lancelotia".

"Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö.

Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi, oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen. Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa.

Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme lapsellisissa kasvoissaan.

III

Elaine oli jo ennen aamiaista äitinsä puutarhassa. Sieltä Lancelot ja ritari Bernard tapasivat hänet, kun hän noukki kukan sieltä, toisen täältä ja hoiteli kuihtuneita varsia. Hänen yllään oli sileä musta puku, pitkä ja ruumiinmukainen. Lancelot ajatteli, etteivät hänen kasvonsa olisi niin valkoiset, jos hän työskentelisi enemmän puutarhassa.

"Hyvää huomenta, ritari Lancelot. Olette siis niin itsepäinen, että haluatte lähteä luotamme?"

"Olen pahoillani, että teidän pitää lähteä", sanoi ritari Bernard. "Elaine ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että meidän pitäisi nähdä enemmän ihmisiä. Tilapäinen vierailunne on virkistänyt meitä. Ehkä haluatte tulla jälleen, nyt kun olette löytänyt tien — jos muuten voitte sanoakaan sitä tieksi."

"Tulen varmasti", vastasi Lancelot. "Olette lausunut minut tervetulleeksi tavattoman ystävällisesti, ritari Bernard, ja kodillanne on kummallinen viehätysvoima. Minulla ei ole ollut tällaista rauhan tunnetta vuosikausiin."

"No niin, miksi ette voisi viettää toista yötä luonamme paluumatkallanne? Voitte silloin kertoa meille uutisia turnajaisista."

"Luulen, että se miellyttäisi minuakin. Teenpä niin, ritari Bernard, sillä ehdolla, että tuotte tyttärenne Camelotiin."

Tämä aate näytti miellyttävän ritari Bernardia.

"Voimme ehkä luvata, Elaine. Mitä sanot?"

"Minusta se olisi ihanaa, isä. Ehkä he kaikki ovat ritari Lancelotin kaltaisia."

"He eivät lähettäneet minua tänne esimerkiksi", sanoi Lancelot. "Tapaatte siellä parempia ihmisiä."

"No niin, tulemme sinne piakkoin ja otamme siitä selon itse", sanoi Bernard. "Sillä välin odotamme teitä turnajaisten jälkeen."

"Ette suinkaan haavoitu siellä, vai mitä?" kysyi Elaine. "Lupaan, etten antaudu sellaiseen vaaraan tällä kertaa."

"Tietääkseni ei poikanne oleskele hovissa tällä haavaa?" kysyi Bernard.

"Ei", vastasi Lancelot.

"Tahdon tutustua häneen. Kuulemastani olen päätellyt, että hän on sellainen nuori mies, jota olemme tarvinneet."

"Hänellä on ihailtavia ominaisuuksia", sanoi Lancelot.

"Sanotte tarvitsevanne häntä."

"Viittaan siihen — saanko sanoa — että hän ei ole maailmallinen."

"Niinpä kyllä", myönsi Lancelot. "Hän ei ole sellainen, jota sanoisin maailmalliseksi."

"Tämä on tärkeätä", sanoi Bernard. "Pelkäsin nykyisiltä nuorilta miehiltä puuttuvan intoa uhrautumiseen — ja tässä on kuitenkin poika, jolla on kaikki edut puolellaan, syntyperä, kasvatus ja varallisuus, mutta joka alkaa ponnistella korkeita ihanteita kohti heti alusta asti. Ajattelen parempaa hovista, sanon sen suoraan, ritari Lancelot, kun tiedän hänen kuuluvan sinne. Minun oli tapana ajatella, että sellainen hyvyys voi menestyä vain mietiskelevässä elämässä, mutta jos nuori mies on niin toimelias ja kuitenkin säilyttää ihanteensa, on meille koittamassa uusi aika, vai mitä luulette?"

"En ole pätevin henkilö vastaamaan siihen kysymykseen", vastasi Lancelot. "Hän on poikani, tietysti, ja olen pitänyt häntä silmällä tarkasti."

"Tiedän, että teidän on pitänyt kasvattaa hänet huolellisesti. Elainekaan ei ole koskaan ollut poissa näkyvistäni syntymänsä jälkeen."

"Tarkoitin", sanoi Lancelot, "että vaikka Galahad onkin harvinainen, epäilen, tuleeko hänestä milloinkaan tyypillistä".

"Ei varmastikaan", sanoi Bernard. "Jos hän on harvinainen, ei hän voi olla tyypillinen. Mutta jos muutkin nuoret miehet, vaikkapa vain muutamat elävät hänen tavallaan, tekee se suuren eron."

"En ymmärrä, missä olette kuullut hänestä niin paljon."

"Ritari Gawaine ratsasti tämän kautta vähän aikaa sitten ja kertoi hänestä meille tuntikausia."

"En pidä hänestä", sanoi Elaine. "Hän puhuu kuin laskisi leikkiä kaikista ihmisistä."

"Vain hovilaisten tapaan", sanoi Bernard. "Koetin selittää sitä tyttärelleni. Mutta olen iloinen, ettette te ole sellainen, ritari Lancelot."

Portinvartija näyttäytyi puutarhan päässä.

"Kas, aamiainen onkin jo valmis", sanoi ritari Bernard. "Ihmettelinkin juuri, kuinka sen oli käynyt."

"Ei vielä", sanoi portinvartija. "Se ei ole ihan valmis vielä. Saanko vaihtaa kanssanne pari sanaa?"

Ritari Bernard kiiruhti hänen jälessään sisälle.

"Kokki hermostuu", sanoi Elaine.

"Nyt olen häirinnyt taloudenhoitoanne", sanoi Lancelot.

"Ei, samaa sattuu ollessamme yksinämmekin. Hän näkee näkyjä."

"Kokkiko?"

Lancelot purskahti nauruun, mutta Elaine oli vakava.

"Hän näkee enkeleitä silloin tällöin. Isä ei salli, että häntä häiritään. Hän sanoo, ettei meidän sovi sekaantua sellaiseen kokemukseen, josta tiedämme niin vähän."

"Hyvin järkevää", sanoi Lancelot. "Ja mitä näyn kestäessä tapahtuu miehelle?"

"Hän näkee vain näyn", vastasi Elaine. "Mutta jonkun muun on silloin valmistettava ruoka."

"Hyvin kummallista!"

"No, eikö poikannekin näe näkyjä?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi Lancelot.

"Ritari Gawaine luuli hänen näkevän. Kun isä kertoi hänelle kokista, innostui ritari Gawaine suunnattomasti. Hän sanoi antavansa vaikka viisi vuotta elämästään, jos saisi nähdä enkeleitä itse, mutta sitä etua ei ollut hänelle suotu. Ehkä senvuoksi, että häneltä puuttuu nöyryyttä, sanoi hän. Hän ei voisi alentua kokiksi, sanoi hän."

"Ja kuinka isänne vastasi siihen?"

"Hän kysyi näkikö ritari Galahad enkeleitä, ja ritari Gawaine vastasi, ettei hän oikeastaan näekään mitään muuta."

Lancelot katsahti taloon päin nähdäkseen, eikö aamiainen alkanut jo valmistua.

"Ritari Lancelot, tahdotteko suoda minulle suuren kunnian?"

Lancelot hämmästyi niin, ettei osannut vastata.

"Näitte tuon puvun, joka oli ylläni eilen illalla. Olen irroittanut toisen helmillä koristetun hihan. Kun taistelette turnajaisissa, ettekö kiinnittäisi sitä kypäräänne kuin ystävyyden todisteeksi minulta?"

Hänen silmänsä olivat loistavat ja rukoilevat; ja Lancelotin mielestä oli vastenmielistä katsella, kuinka vakavissaan hän oli. Kylmät väreet karmivat häntä, hänen aavistaessaan vaikeuksia.

"Elaine, en ole lainkaan varma, taistelenko näissä turnajaisissa."

"Ah!" huudahti Elaine.

Hänen äänensä oli niin surullinen kuin maailma olisi luhistunut.

"Mutta voinpa ehkä taistellakin, tietysti... Elaine, minun pitänee ilmoittaa teille, etten ole koskaan käyttänyt minkään naisen merkkiä. Ystäväni odottavat näkevänsä varusteeni koristelemattomina. Minun on myöhäistä muuttaa kantaani."

"Mutta eilen illalla kerroitte isälleni käyttävänne vierasta varustusta ja ratsastavanne uudella hevosella siksi, etteivät ystävänne tuntisi teitä. Eikö se auttaisi teitä käyttämään tätäkin?"

Lancelot katsoi valkoisia kasvoja ja näki ne viattomiksi.

"Olisiko tärkeätä, että käyttäisin sitä?"

"Tärkeämpää minulle kuin teille, ritari Lancelot."

"Lupaan käyttää sitä. Ja kun palaan tätä samaa tietä, voitte kiinnittää sen takaisin pukuunne, ellei se ole mennyt riekaleiksi. Puku oli hyvin kaunis... Kas, tuolta tulee isänne!"

"Syömme nyt", sanoi ritari Bernard. "En tiedä, nimitättekö tätä aamiaiseksi vai puoliseksi."

IV

Bors palasi ensimmäisenä Winchesteristä. Anglides kohtasi hänet linnanpihalla tulossa tallista.

"No, onnistuivatko ne hyvin?"

"Ne muistuttivat enemmän entisiä aikoja kuin uskalsin odottaakaan. Tietysti kaivattiin siellä Galahadia."

"Entä hänen isäänsä?" kysyi Anglides.

"Ei, Lancelot oli siellä. Hän voitti turnajaiset."

"Ettekö erehdy, Bors? Näin hänen poikkeavan toiselle tielle."

"Hän oli siellä. Tunsimme kaikki hänet, huolimatta hänen ruostuneesta haarniskastaan. Hän taisteli vanhaan tapaansa."

Bors aikoi lähteä huoneeseensa, mutta Anglides pysäytti hänet.

"Teidän pitää kertoa minulle. Miksi hän käytti ruostunutta haarniskaa? Ja milloin hän saapui turnajaisiin? Luulimme hänen oleskelevan Corbinissa."

"No niin, ehkä hän olikin siellä", vastasi Bors. "En kysy sitä häneltä, mutta kaikki kielet ovat liikkeessä. Näyttää siltä kuin hän olisi palannut Elainen luo."

"Elainenko?"

"Niin. Hän käytti Elainen merkkiä, punaista hihaa. Hän ei ole koskaan tehnyt niin paljon kuningattaren vuoksi. Sanotaan hänen palanneen Elainen luo Galahadin katoamisen jälkeen, ja he ovat sopineet keskenään. Todellisuudessa hän saapui turnajaisiin vasta niiden loppupuolella. Nyt kysytään, tahtooko hän mennä naimisiin Elainen kanssa vielä näin myöhään."

"Kuinka hirmuista!" sanoi Anglides.

"Ei ollenkaan. Tämä on vain hyväksi. Ihailen Elainea — serkkuni olisi pitänyt naida hänet jo vuosia sitten."

"Entä kuningatar?"

"En ole lainkaan suvaitsevainen häntä kohtaan", sanoi Bors. "Hän turmeli Lancelotin elämän. En ole arkaluontoinen — heidän rakkausjuttunsa eivät huolestuta minua — mutta kuningattaren olisi pitänyt tietää oma tahtonsa ja auttaa häntä tai lähettää hänet muussa tapauksessa pois. Hän ei ole välittänyt Lancelotista pikkusormensakaan vertaa näinä viimeisinä viitenätoista vuonna, vaan ainoastaan tottunut moittimaan häntä ja määräilemään hänen matkoistaan."

"Asia ei ole niin", sanoi Anglides. "Kuningattaren elämä on sekaantunut hänen elämäänsä. Kun Lancelot kääntyi Corbiniin päin, olisi teidän pitänyt olla katsomassa, kuinka hänen mielensä murtui. Kun nainen antaa kaikki, pitää miehen olla uskollinen hänelle."

"Sanoisin, että Elaine antoi hänelle kaikki", sanoi Bors.

"Mitä oli hänellä menetettävää? Kuningatar on pannut vaaraan nimensä ja turvallisuutensa hänen tähtensä, ja hän oli ihan teidän muiden kaltainen, kun toinen nainen sattui hänen tielleen."

"Useimmilla meistä alkaa olla määrätty mielipide siitä vaarasta, johon kuningatar antautui. Hän ei antautunut mihinkään vaaraan."

"Hän on hyvin kaunis nainen"; sanoi Anglides.

"Mitä sillä on sen kanssa tekemistä? Niin, hän on hyvännäköinen, mutta kuta vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin haluaisin, että Elaine istuisi minua vastapäätä pöydässä vuoden kaikkina päivinä. Hän oli ennen vanhaan rohkea tyttö, jolla oli terve sydän."

"Olen katsellut kuningatarta kauan aikaa", sanoi Anglides, "ja rakastan häntä. Hänellä on kyllä vikansa, hänelläkin — häntä on vaikeampi tyydyttää, mutta se johtuu hänen huolistaan. Olen nähnyt hänen rukoilevan toista miestä toisensa jälkeen tässä hovissa, että heistä tulisi oikeita ritareita. Arthur saa kunnian osakseen, tietysti, mutta tunnen tuolla tornihuoneessa tapahtuneet keskustelut. Hän on työskennellyt päivät pääksytysten muiden onnen ja heidän todellisen menestymisensä hyväksi."

"Hän ei ole koskaan ollut huolissaan minun vuokseni", sanoi Bors. "Kun oikein laskette, huomaatte hänen erityisesti suosineen vain miestään, Lancelotia ja Galahadia. Eikä näillä molemmilla jälkimäisillä, myönnätte kai sen, ollut mitään tekemistä tornihuoneessa saadakseen innoitusta. He olivat yhtä säännöllisiä kuin kellonkoneisto odottaessaan vuoroaan kiivetä nuo portaat ylös ja kuunnella kuningattaren saarnaa. Ihmettelimme, kuinka kauan kestää, ennenkuin Lancelot tulee järkiinsä. Galahad antoi hänelle järkevän esimerkin, ja olen kiitollinen, että Lancelot koettaa sitä seurata."

"Aikooko hänkin poistua hovista?"

"Ah, ei! Tarkoitan vain, että hän on hylännyt Ginevran ja palannut pojan äidin luo. Hän on todellakin lähtenyt takaisin — hän onkin Corbinissa parhaillaan. Hän ratsasti sinne päin heti, kun turnajaiset loppuivat."

"Meidän pitää salata tämä Ginevralta", sanoi Anglides.

"Minä ainakaan en tahdo sitä", sanoi Bors, "ja toiset tuntevat samalla tavalla kuin minäkin. Emme kerro sitä hänelle tahallamme, mutta jos juttu alkaa itsestään, annamme sen levitä luonnollisesti. Se on varmin keino erottaa kuningatar hänestä."

"Kun kuningatar karkoitti hänet pois kauan aikaa sitten, menetti hän järkensä", sanoi Anglides.

"Se oli erehdys — hän ei tee sitä jälleen. Saattepa nähdä."

Anglides näytti murtuneelta.

"Bors, tämä hovi hajaantuu."

"Se on hajaantunut jo", vastasi Bors. "Yksi ainoa voimakas tärähdys vain, ja maahan se luhistuu. Olen iloinen siitä, Anglides. Kuningas on satulassa jälleen, ja me aloitamme uudestaan. Sitä ei tarkoiteta loukkaukseksi teille naisille, mutta tällä kertaa tulee siitä miesten maailma, ehdottomasti innoittamaton, hienostumaton ja mutkaton. Jumalan kiitos!"

"Mukaudun siihen", sanoi Anglides. "Otaksun teidän sallivan meidän elää, ja haluan mielelläni nähdä mutkattoman miehen. Kun olin nuori, luulin haluavani mennä naimisiin jonkun kanssa, mutta kuten sanoitte, heitä ei ole vielä olemassakaan. He ovat aina rakastuneet jo kauan aikaa ennen johonkin toiseen naiseen, johon ovat väsyneet. Hän, naisraukka, rasittaa heitä. Ja kaikki kuuluisuudet, kuten Lancelotkin, ovat tuhlanneet hellyytensä niin ja niin monelle naiselle."

"Hän rakasti Ginevraa", sanoi Bors. "Jos Ginevra olisi ollut uskollisen kiintymyksen arvoinen, rakastaisi Lancelot häntä vieläkin. Mutta tehän voitte ymmärtää, että Elainella on todelliset oikeudet häneen."

"Miksi luulette Elainen antaneen hänen käyttää hänen hihaansa?" kysyi Anglides. "Ilmoittaakseenko asian siten Ginevralle?"

"Voidaan ajatella niinkin — hän oli ehkä iloinen saadessaan ilmaista voittonsa. Mutta ymmärsin sen niin, että Lancelot oli väsynyt asemaansa ja tahtoi varoittaa meitä, että hän tämän jälkeen kuuluu Elainelle."

"Jos Lancelot menee naimisiin hänen kanssaan", sanoi Anglides, "luulen Galahadin ehkä palaavan".

"Tietysti — he ovat ajatelleet sen valmiiksi, saatte olla siitä ihan varma. Lancelot ei ole sellainen mies, että hän pysyisi toimettomana ja antaisi poikansa uran turmeltua."

"Minusta on niin ikävä ajatella Ginevraa", sanoi Anglides.

"Aihe on käynyt minullekin inhoittavaksi", sanoi Bors. "Ajattelen häntä niin harvoin kuin mahdollista."

V

Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään. Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää vielä toisen yön vanhan katon alla.

Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia turnajaisista.

"En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä."

"Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine on?"

"Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä tulee kohtelemaan häntä kovasti."

"Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin", sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen."

"Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle... Kas, tuolta hän nyt tuleekin!"

Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen, mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia seistä.

"Olette terve, ritari Lancelot."

"Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen."

Elaine hymyili.

"Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne sitä, ritari Lancelot?"

"Muutamat miehet luulevat kai niin."

"Silloin ehkä autoin teitä hieman?"

"Sitä ei voi epäilläkään!"

Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi liioitteli.

"Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä, mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!"

"En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille."

Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään, ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi.

"Oliko siellä naisiakin?"

"Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat."

"Oliko kuningatar siellä?"

"Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin."

"Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis."

"Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard.

"Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai Ginevran?"

"Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän ikäisestänne saakka, luullakseni."

"Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine.

"Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot.

"Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista naisista?"

"Olen varma siitä", vastasi Lancelot.

"Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?"

"Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta siihen?"

"Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole ollut hyviä koteja", sanoi Elaine.

"Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta."

"Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä, kuten ehkä tiedätte".

"Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee."

"Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?"

"Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard. "Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä."

Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa oli kaunis kukka tai parikin.

"Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne... Ritari Lancelot, saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne täältä?"

"Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot.

"Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään."

"Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt."

"Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua."

"Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi."

"Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot."

Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin Lancelot näki ne ensi kerran.

"Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?"

"Kyllä."

"Haluatteko ottaa minut mukaanne?"

"Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä kaikesta sydämestäni."

"En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä... Minun piti saada tietää, ymmärrättekö te."

Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut, mitä ajatteli.

"Tokko ymmärrän?"

"Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine.

Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa.

VI