Part 6

"Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne, kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —"

"Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa tilaa hänelle?"

"Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi ystävällinen hänelle."

"Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia."

"No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa."

"Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?"

Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia kohti.

"Otaksun teidän tietävän, että isäni on kuollut", sanoi Elaine.

Lancelot kääntyi hänen puoleensa jälleen.

"Kuulin siitä jotakin", vastasi hän. "Toivoin sentään, ettei se olisi totta."

"Olen iloinen voidessani ilmoittaa hänen kuolleen ennen Galahadin syntymistä. Hänen huomiokykynsä oli melko huono enkä kertonut sitä hänelle koskaan. Käytökseni ei olisi hämmästyttänyt häntä, mutta hän ihaili teitä — luuli teitä ihan täydelliseksi. Hän huomautti minulle aina, kun nimitin teitä Lancelotiksi. 'Ritari Lancelot, tytär', muistutti hän."

"Hän oli hyväntahtoinen mies", sanoi Lancelot. "Tein hänelle vääryyttä vasten tahtoani."

"Ettekö voi muistella sitä muuten kuin sanomalla sitä oikeaksi tai vääräksi?" kysyi Elaine.

"Kuinka voisinkaan muistella sitä muuten?"

"No, jonakin sellaisena, mille ei helposti voitu mitään — jonakin, mikä hämmentävästä laadustaan huolimatta oli ainakin luonnollista."

"Mutta jokainen sellainen teko voidaan korjata", vastasi Lancelot. "En halua olla tunnustamatta vastuunalaisuuttani."

"Miksi siis tulitte tuona yönä, kun lähetin noutamaan teitä? Sanotte, ettei se tapahtunut rakkaudesta."

"En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran asian laita oli niin, oli minun pakko tulla."

"Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin, en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville, rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui. En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua."

"En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten, että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä viattomassa tarkoituksessa."

"Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi."

"Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne. Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus vastata kieltävästi."

"Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua, pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua. Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa. Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne. En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne, koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista. Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?"

Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä ääntään.

"Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?"

Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia, nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään.

"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"

"Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi selittää sitä sen tarkemmin."

"Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se. Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin, ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan lapsen puolesta."

Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen.

"Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään, huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä, korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi."

Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa, näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten.

"Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin.

"Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut hakemaan sinua."

Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä.

"Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun suutelit minua."

III

Ritari Bromel ratsasti Corbinin linnaa kohti. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei nähnyt mitään tien vierillä ennenkuin saapui melkein portille. Silloin lentävä kivi sattui hänen hevoseensa pannen sen hyppimään. Ritari Bromel pysäytti ratsunsa ja katsoi taakseen nähdäkseen, mistä kivi oli heitetty. Pitkässä ruohikossa, noin kymmenen jalan päässä siitä paikasta, mihin hän oli ratsastanut, seisoi muuan pieni poika, joka oli ihan lapsi vielä.

"Miksi teit niin, poikaseni?" kysyi Bromel.

Poika tuijotti kylmästi häneen hieroen vieläkin pois käsistään kivestä tarttunutta multaa. Bromel käänsi hevosensa, ja poika odotti häntä nähtävästi iloisena.

"Sinäkö heitit tuon kiven?"

Lapsi nyökkäsi.

"No, miksi?"

Lapsen kasvot vääntyivät iloiseen hymyyn.

"Pannakseni hevosesi hyppimään!"

"Ah, halusit siis panna hevoseni hyppimään, vai mitä?" Lapsi nyökäytti päätänsä jälleen, ikäänkuin olisi iloinnut niin täydellisestä ymmärtämyksestä.

"Kaikki hevoset", sanoi hän.

"Jos ymmärrän oikein tarkoituksesi", sanoi Bromel, "heittelet kivillä kaikkia hevosia, jotka kulkevat ohi. Olet oivallinen nuori lurjus. Olen enemmän kuin puolittain taipuvainen laskeutumaan maahan heti ja antamaan sinulle selkään, ennenkuin käyt vieläkin pahemmaksi."

"Hyppää maahan", sanoi lapsi.

"Kunniasanallani", vastasi Bromel, "tule tänne, nuori mies, että saan ravistella sinua hieman".

Lapsi tuli heti.

"Hyppää maahan", sanoi hän. "Anna minun ratsastaa."

Bromel katsoi noihin pieniin kiihkeihin kasvoihin. Silmien erikoinen kirkkaus ja rohkea käytös auttoivat häntä arvaamaan, kuka tuo poikanen oli.

"Asutko sinä tuolla?"

Lapsi katsoi linnaan ja nyökkäsi.

"No niin, tartu käteeni ja kiipeä satulaan. Ratsastamme sinne yhdessä."

"Hyppää maahan", komensi lapsi. "Tahdon ratsastaa yksinäni."

"Jos luulet minun luovuttavan sinulle hevosen, että voisit taittaa niskasi sillä aikaa kun jatkan matkaani jalkaisin, on sinulla jotakin opittavaa. No, tulehan nyt ja kiipeä taakseni."

"Enkä tule."

"Olet tällä kertaa oikeassa, kun et tahdo", sanoi Bromel kääntäen hevosensa vielä kerran linnaa kohti. Hän melkein odotti pojan purskahtavan itkuun, mutta pettyikin. Lapsi painautui vain takaisin ruohikkoon, ikäänkuin odottamaan toista matkustajaa.

Bromel ratsasti linnan pihalle hieman hämmentyneenä. Ilman tätä kummallista kohtaustakin olisi tuon lapsen näkeminen vaivannut häntä.

"Tulin tapaamaan lady Elainea", sanoi hän portinvartijalle.

"Hän ei ole nyt täällä, ritari Bromel, vaan hovissa", vastasi mies.

"Hovissako? Onko hän siellä nyt?"

"On vieraisilla", vastasi mies. "Hän on ollut poissa jo jonkun aikaa emmekä tiedä, milloin hän palaa, mutta luullakseni piakkoin."

"Eikö hän vienyt poikaansa mukanaan, vai mitä?"

"Herrainen aika, ei; poikahan on vallan lapsi vielä! Me pidämme häntä silmällä täällä."

"Ah, vai pidätte te!" sanoi Bromel. "Haluaisin tavata lapsen ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Alice, Alice!" huusi mies. "Tuokaa nuori herra Galahad tänne, jotta ritari Bromel saa puhutella häntä."

Portailta kuului melko epäröiviä askeleita, ja muuan pelästynyt nainen tuli näkyviin. Jotakin oli vasta äskettäin tapahtunut hänen toiselle silmälleen, koska sen ympärillä oli musta rengas.

"En voi löytää häntä, ja se on totta", sanoi hän. "Olen tarkastanut koko talon."

"Juokseeko hän karkuun usein?"

"Melkein aina, ritari. Useimmiten talleihin, mutta hän ei ole siellä nyt."

"Ei olekaan! Löydätte hänet ruohikosta tien viereltä juuri porttien ulkopuolelta", sanoi Bromel.

"Taivaalle, kiitos!" sanoi nainen lähtien juoksemaan porttia kohti.

"Alice oikein jumaloi häntä", sanoi portinvartija. "Kuta pahempi hän on, sitä enemmän he pitävät hänestä."

"Onko hän vaikeasti hillittävä lapsi?" kysyi Bromel.

"Hyvä Jumala!" vastasi portinvartija.

He vaikenivat kuunnellakseen portin ulkopuolelta kuuluvaa kinastelua. Hetkisen kuluttua Galahad tulla laahusti linnan pihalle, hoitajattaren koettaessa turhaan kiirehtiä hänen askeliaan. Poika tuli suoraan Bromelin luo, ikäänkuin tervehtiäkseen vanhaa toveriaan.

"Haluatko katsella uutta koirankoppia?"

"En tällä haavaa", vastasi Bromel. "Tahdon vain tietää, kuinka pääsit tuonne tielle, vaikka äitisi väen luullaan vartioivan porttia?"

"Minäkin haluaisin mielelläni tietää sen", sanoi portinvartija. "Eikä tämä suinkaan ole ensi kerta. Ihmettelenpä, onko hän löytänyt muurista jonkun reiän."

"Menin tielle portista", vastasi Galahad.

"Olet ilkeä poika", sanoi Alice. "Ritari Bromel on jo katsellut sinua tarpeekseen, ja nyt sinä tulet kanssani yläkertaan. En päästä sinua näkyvistäni, ennenkuin äitisi tulee takaisin."

"Enkä tule!" vastasi Galahad.

"Etköhän sinä sentään tule", sanoi hoitajatar nostaen hänet syliinsä. Kun he katsoivat ovesta, näki Bromel Galahadin panevan kovasti vastaan. Kaikki hänen ruumiinsa muut osat vääntelehtivät, paitsi sitä, jonka ympärille nainen oli kiertänyt käsivartensa. He olivat jo varmasti päässeet portaitten puoliväliin, kun Bromel kuuli kovan huudahduksen. Ääni oli Alicen eikä Galahadin.

"Nyt oli varmasti toisen silmän vuoro", sanoi portinvartija.

"Ette suinkaan tarkoita hänen lyövän hoitajatarta?"

"Kun hän on sillä tuulella, lyö hän kaikkea, mikä eteen sattuu, ritari."

"Ei suinkaan äitiään, toivoakseni", sanoi Bromel.

Mies ei näyttänyt kuulleen kysymystä.

"Voitte ilmoittaa emännällenne minun käyneen täällä", sanoi Bromel. "Siitä on jo pitkälti aikaa, kun viimeksi kohtasin hänet, ja mieltäni pahoittaa, että hän on poissa. Kertokaa hänelle että olen nähnyt hänen poikansa pahimmalla tuulellaan."

"Ah, ette suinkaan ole, ritari", vastasi mies.

"Sanokaa minulle suoraan", sanoi Bromel, "kasvattaako häntä kukaan? Eikö täällä ole ketään sellaista henkilöä, joka voisi kurittaa häntä hänen ansioittensa mukaan?"

"Epäilen, tahtoisitteko koettaa sitä itsekään, ritari. Ja hänen äitinsä on sitä mieltä, että pitää turvautua taivuttelemiseen."

"No niin, toivon, ettei hän tapa ketään ilkivaltaisuudellaan tai puhkaise hoitajattaren silmiä... Katsokaa tuonne nyt."

Galahad seisoi ovella, missä hän oli kuunnellut monta sekuntia.

"Haluatko katsella uutta koirankoppia?"

Portinvartija nauroi.

"Teidän ei pitäisi nauraa", sanoi Bromel. "Lapsi turmeltuu, kun hänen ilkeille huomautuksilleen nauretaan. Eikä teidän pitäisi näyttää tuollaiselle lapselle, että te kiinnitätte niin suurta huomiota häneen."

"Uutta koirankoppia?" toisti Galahad.

"Mitä hän tarkoittaa?"

"Rakennamme tilavaa koppia uudelle verikoiralle", vastasi portinvartija.

"Mihin ihmeeseen Elaine tarvitsee verikoiraa?" kysyi Bromel. "Tämä ei kuulosta lainkaan siltä kuin metsästäisitte villikarjuja valtakunnan tässä osassa."

"Nuoriherra Galahad näki sellaisen pedon ja tahtoi sen omakseen", vastasi mies. "Hänen äitinsä vastustaa kyllä niin vihaisen koiran hankkimista taloon. Ehkä Galahad unohtaa sen vielä, niin ettei sitä tuoda tänne ollenkaan. Sillä välin ei kopin rakentamisesta ole suurtakaan vahinkoa."

Galahad tuli hevosen viereen ja tarkasteli tavattoman innostuneena Bromelin kengän haarniskoitua kärkeä.

"Luulen hoitajattaren hautovan vieläkin kasvojaan", sanoi Bromel portinvartijalle. "Teidän on pidettävä silmällä tuota poikaa... Kun tulen takaisin, nuoriherra Galahad, jos näet joskus niin teen, toivon näkeväni sinussa joitakin parantumisen merkkejä. Jos Arthurin kuningaskunnan tässä päässä on ilkeämpää poikaa —"

Galahad päästi Bromelin kengän irti niin kovalla tyrkkäyksellä, että kannus tunkeutui hevosen kylkeen.

"Mene kotiisi!" sanoi hän.

IV

"Suostuin ottamaan sinut vastaan, sanoakseni sinulle jäähyväiseni. Jos olisin jalomielisempi, onnittelisin sinua."

"Jos voisit olla kärsivällinen hetkisenkään, Ginevra —"

"Ei mitään selityksiä. Voin luottaa omiin silmiini. Siinä suhteessa ei minulla ole mitään sanomista valintaasi vastaan. Tietysti te molemmat ette halua jäädä tänne. Olkaa niin ystävälliset ja menkää jonnekin, missä en teitä koskaan enää näe."

Lancelot seisoi oven lähellä ja Ginevra istui ikkunan luona huoneen toisessa päässä. Hän puhui katsomatta Lancelotiin.

"Miksi seisot siellä? Minähän käskin sinun mennä."

"Ginevra, etkö halua kuunnella minua? Olen rakastanut vain sinua. Elaine on tuottanut minulle vain hämminkiä ja harmia. Jos hänellä olisi sellainen oikeus minuun kuin luulet, toisinko siinä tapauksessa hänet tänne ja pyytäisinkö häntä jäämään? Hän on tullut tänne omasta halustaan tuottaakseen minulle vaikeuksia, kuten kerran ennenkin. Sano mitä haluat, mutta älä nimitä minua hänen rakastajakseen. Tunteeni häntä kohtaan ovat kaikkea muuta kuin hellät."

"Otaksun, että syleilit häntä penkereellä inhosta."

"Sinun ei tarvitse olla ivallinen — syy oli juuri sellainen, osaksi. Olin juuri lausunut muutamia kovia ja totuudenmukaisia sanoja hänen tulostaan tänne, ja hän murtui purskahtaen itkuun. Kun ajattelin hänen yksinäisyyttään ja onnistumattomuuttaan, jollaisen kohtalon uhriksi hän luulee joutuneensa, ja omia kovia sanojani, painoin hänet tyhmästi kyllä rintaani vasten —"

"Älä sano tyhmästi, Lancelot — se ei ole kohteliasta eikä rehellistäkään, käytettyäsi hyödyksesi hänen suosiotaan."

"Rehellistä tai ei, totta se kuitenkin on. Se, mitä tein ja mitä näit, kuvasi väärin käytöstäni, esitti sen epäilemättä hänellekin väärässä valossa, ja luulen käyttäytyneeni tyhmästi. Hän kohtasi minut sattumalta, kun olin —"

"Oletko varma, että se tapahtui sattumalta?"

"Ah, hän saattoi ehkä odottaa minua, mutta kun tulin penkereellesi rientääkseni tervehtimään sinua, en aavistanut ollenkaan hänen oleskelevan hovissa, saatikka hänen oleskeluaan juuri tuossa paikassa."

"Missä luulit hänen olevan?"

"Siellä, missä olen varonut käymästä näinä neljänä vuonna. Luulin hänen oleskelevan kotonaan."

Ginevra nauroi.

"Vai niin, hän hermostuttaa siis sinua niin kovasti. Pelkäät tavata häntä, et pidä hänestä, mutta kun hän löytää sinut, säälit häntä niin, että suutelet häntä. Lancelot, en tiennyt luonteen voivan rappeutua tällä tavalla. Olisit voinut syrjäyttää minut jonkun sellaisen naisen vuoksi, joka mielestäsi oli kauniimpi ja hienompi, mutta sitä en ymmärrä, kuinka voit käyttäytyä petollisesti sellaisen henkilön vuoksi, jota halveksit."

"En ole käyttäytynyt petollisesti", vastasi Lancelot. "En ole ollut lainkaan petollinen."

"No niin, jos tämä on totta, pitää sinun tehdä siitä loppu. Hae itsellesi joku eristetympi paikka, missä voit kehittää luontaista vastenmielisyyttäsi."

"Ginevra, en kestä tätä — teet minusta vielä mielipuolen." Ginevra ei vastannut vähään aikaan. Lancelot väänteli toisella kädellä toista kättään kuin hämmentynyt poika, Kun Ginevra katsoi niihin, laski Lancelot ne kupeilleen velttoina ja rauhallisina.

"Minäkin voin menettää järkeni, kun niikseen tulee. Mitä me olemmekaan tehneet? Keksimme sen kuvaamiseksi hienoja sanoja, mutta olen ollut rakastajattaresi, huomaan sen nyt; en ole ollut sinulle mitään sen enempää. Hyödytöntä on toistaa sitä jälleen, mitä olit minulle; jos voisit ymmärtää sen, olisimme vieläkin onnelliset. Jos minun pitää jatkaa olemassaoloani, jonkun eläimen tapaan, kuolen mieluummin. Minulla ei ole minkäänlaista puolustusta nyt, ei mitään tuloksia näytettävänä elämästäni, ei itsekunnioituksen hiventäkään. Olen pari kertaa antautunut miehelle, jolle olen pannut liian suuren arvon."

"Jos tarkoitat rakkautesi olleen paremman minulle kuin itsellesi", vastasi Lancelot, "olet tietysti oikeassa. Ilman sinua olisi minusta todella voinut tulla niin kehno kuin luulet minun nyt olevan. Mutta et ole oikeudenmukainen. Aloit moittia minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan — Jumala yksin tietää, kuinka uskolliset olemme hänelle olleet. On kummallista, mutta ilman rakkauttasi ja ilman sitä, mitä se opetti minulle, en kaiketi olisi ollut huolissani hänen vuokseen enempää kuin Tristram oli Markin tähden. Mutta vähäisinkin uskollisuus häntä kohtaan suututti sinua niin, että lähetit minut pois. Se oli vaikeuksieni alku. Jos tietäisit jokaisen vaiheen siitä, voisit nähdä suoran linjan tuosta tiukasta käskystä, jonka annoit minulle tältä samalta ovelta, siihen suudelmaan, jonka todistajaksi jouduit hetkinen sitten."

"Lopeta siihen", sanoi Ginevra. "Minä en suudellut Elainea. En ole utelias tietämään viattoman ja välttämättömän elämäsi jokaista vaihetta, mutta jos haluat, voit kertoa minulle erään tapahtuman siitä. Olemme kuulleet, että hänellä on lapsi ja että sinä olet hänen isänsä. Onko se totta?"

"On."

"Niin otaksuinkin. Minua hämmästyttää kuitenkin, että myönnät sen. Alan oppia jotakin inhimillisen julkeuden laajuudesta. Et rakasta Elainea, et niin hiventäkään; kartat hänen seuraansa ja suutelet häntä julkisesti vain sulasta säälistä; mutta se on totta, että sinulla ja hänellä on lapsi. Todella, Lancelot!... No niin, tämä on ajan tuhlausta... Haluatko poistua?"

"Jos tahdot sitä. Mutta kertoisin sinulle mielelläni lapsesta."

"Lancelot, onko sinulla aavistustakaan siitä, kuinka mahdoton sinä olet? Yksityiskohdat eivät voi miellyttää ketään muuta kuin Elainea ja sinua."

"Muutamat yksityiskohdat koskevat sinuakin. Sinun pitää kuunnella, Ginevra. Luulen, ettet silloin ollut oma itsesi — loukkasit minua ja karkoitit minut täältä kuin koiran. Kuitenkin sanoin silloin, ja se olikin totta, että rakastan sinua vieläkin, että tulen takaisin, kun vain kutsut minua. Tuona yönä Corbinissa sain viestin sinulta, kuten luulin olit tullut Caseen. En voinut oikein uskoa sinun tulleen sinne, mutta koska olin luvannut, ratsastin sinne. Tämän lisäksi en voi sanoa juuri mitään puolustuksekseni. Hymyile, vain, mutta tyttö oli intohimojensa vallassa, hän näytti olevan halukas mukautumaan onnettomuuteen, kunhan vain saisi nauttia siitä onnesta, mitä hän luuli saavuttavansa sellaisessa seikkailussa. Ja sinä olit ollut julma. Jos olin heikko, oli se osaksi sinun syytäsi."

"En olisi voinut uskoa tätä", vastasi Ginevra, "ellen olisi kuullut sitä omilta huuliltasi. Sellainenko onkin luonteesi, jota erehdyin luulemaan järkeväksi? Ellen muka olisi karkoittanut sinua kovilla sanoilla. Muistatko ollenkaan, mitä nuo kovat sanat koskivat? Pyysin sinua, ettet menisi sinne ollenkaan. Et voi väittää, ettei sinua varoitettu. Ole valehtelija, jos haluat, mutta ole taitava valeissasi — ilmoita minulle oikea syy äläkä sitä, että hän oli onneton ilman sinua ja halusi itselleen lapsen jonkunlaiseksi muistoksi. Minä en voinut saada lasta — en Arthurille, koska rakastin sinua — ja sinä ja minä ajattelimme, ettei meillä ole oikeutta kutsua sielua tähän epäilyttävään maailmaan, ehkä häpeään. Mutta tätä naista kohtaan olit vähemmän hienotunteinen. Voin kuvitella, millainen mies siitä lapsesta kehittyy. Myöhemmin, kun hän käyttäytyy toivomustesi mukaan, ihmiset alkavat kuiskailla, että hän on Lancelotin poika. Jokaisen sinun kerran tekemäsi jalon työn vastineeksi hän suorittaa jonkun ilkeän ja väärän, voidakseen siten kuluttaa kunnian pois nimestäsi. Sinulla ei ole mitään oikeutta moittia häntä siitä, koska se ei ole hänen syynsä. Ihan erillään rakkaudestani — tarkoitan siitä kivusta, jota olet tuottanut minulle — voit ymmärtää, miksi en halua nimeäni mainittavan sinun nimesi yhteydessä. Aion jatkaa elämääni jollakin tavalla Arthurin kanssa. Sinun pitää lähteä tiehesi täältä sen naisen kanssa. Ehkä sitten, kun joudut vielä kovemmin hänen pauloihinsa, menet hänen kanssaan naimisiinkin lapsen vuoksi. Toivon mielelläni sinun tekevän niin, koska se on minulle ihan samantekevää. Mutta sinun pitää poistua hovista heti etkä saa koskaan tulla takaisin. En halua antautua sellaiseen vaaraan, että voisin kohdata sinut tai hänet vielä jolloinkin."

"Minne minun pitää lähteä? Täällähän olen elänyt sinun kanssasi."

Ginevra nauroi jälleen.

"Kysytkö neuvoani tällaisissa mitättömissäkin asioissa? Miksi et matkusta omaan maahasi? Sillä on se etu puolellaan, että se on kaukana täältä. Ota nainen mukaasi ja tee mitä voit lapsen hyväksi... On olemassa toinenkin keino tietysti — sinähän voit muuttaa asumaan hänen luokseen Corbiniin. Hänellä on hyvässä kunnossa oleva maatila, sanotaan, ja epäilemättä hän tulee pitämään tavattoman hyvää huolta sinusta."

Ginevra ei huomannut Lancelotin kasvoihin leviävää ilmettä — se olisi voinut vaikuttaa kuin jonkinlainen lyönti.

"Mutta siinä tapauksessa sinun pitää olla hyvin varovainen. Pyydän sitä, koska en halua tavata sinua enää. Ja mitä uraasi tulee, ei sinun tarvitse olla huolissasi senvuoksi, koska siitä ei tule mitään. Varoitin sinua jatkuvan vetelehtimisesi välttämättömistä seurauksista. Se on liian myöhäistä nyt... Toivon sinun lähtevän heti. Tarkoitan jo tänään. Ja naisesi myös."

"Ginevra, luuletko hänen haluavan jäädä tänne?"

Hänen äänensä oli niin käheä ja heikko, että Ginevra kääntyi katsomaan häneen.

"Ei sinun lähdettyäsi. Mutta hänen lähtönsä ei tuota mitään vaikeuksia. Voin hoitaa sen asian — olisi vain yksinkertaisempaa, että sanoisit sen hänelle itse. Et kuitenkaan penkereellä, muista se."

Lancelot seisoi paikallaan väännellen käsiään. Näytti siltä kuin hän ei olisi kuullutkaan.

"Niin, luullakseni ei olekaan enää muuta. Olen todella hyvin kiitollinen, jos poistut heti."

Lancelot näytti hieman loukkautuneelta, ikäänkuin Ginevra olisi sanonut jotakin ajattelematonta.

"Milloin tahansa lähetät hakemaan minua —", aloitti hän.

"Ah, hyvä Jumala! Onko olemassa tuota toista naista vai ei?"

"Ei ole olemassa muita kuin sinä."

"Poistu tästä huoneesta! Jos puhut vielä sanankaan minulle, kutsun Arthurin tänne, kerron hänelle koko jutun ja pyydän häntä tappamaan minut säälistä."

Hän astui Lancelotin ohi ja avasi oven. Lancelot kääntyi katsomaan, mitä hän teki. Sitten, ikäänkuin olisi äkkiä muistanut jotakin, hän poistui, katsomatta kuningattareen ja puhumatta enää sanaakaan.

V

Kun Arthur tuli Ginevran huoneeseen iltapäivän lopulla, istui Ginevra vieläkin ikkunan luona katsellen ketojen yli metsän laitaan, johon laskevan auringon säteet sattuivat. Kuullessaan Arthurin askeleet hän nousi kiiruhtaen vastaan. Arthur ei ollut nähnyt sellaista tervehdyshymyä moneen monituiseen päivään. Ginevra kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli hämmästynyttä miestään.

"Kaipasin sinua", sanoi hän. "Olen ollut niin ikävissäni."

"Minähän tulen aina tähän aikaan", vastasi Arthur. "Olen iloinen, että kaipasit minua enemmän kuin tavallisesti."

"En enempää kuin tavallisesti, Arthur."

"No niin — saamme kai olla kahden kesken. Olen iloinen, että ikävöit minua."

"Ikävöin aina sinua", vastasi Ginevra, "vaikka en ole aina todennutkaan sitä näin selvästi".

"Et suinkaan ole jälleen sairas, vai mitä?"

"En ole koskaan ollut tämän terveempi."

Arthur istuutui hänen lähelleen.

"Vedä tuolisi tänne — voimme molemmat ihailla tuota ihmeellistä valaistusta."

Kun tuolit oli sijoitettu vierekkäin, tarttui Ginevra Arthurin käteen päästämättä sitä irti.

"Olen ajatellut kaikki valmiiksi, Arthur."

"Mitä sitten?"

"Aion aloittaa kaikki uudestaan — olen arvostellut sinua liian ankarasti, ja sanani ovat tulleet väliimme. Olen luullut sitä sinun syyksesi, mutta nyt ymmärrän osan siitä johtuneen omasta erehdyksestäni."

"En ole millänikään, vaikka minua arvostellaankin", vastasi Arthur. "Olen kestänyt sen melko hyvin, vai mitä?"

"Osaksi sen vuoksi olenkin pahoillani, että olen puhunut niin paljon."

"Ah, sellaista tapahtuu! En ole ollenkaan hämmästynyt, etten ole voinut tyydyttää sinua. Olit ehkä oikeassa."

"Siihen aikaan luulin tietysti olevani."

"Niin minäkin ymmärsin."

Ginevra katseli yhä ikkunasta maisemaa, josta Arthur ei kuitenkaan piitannut.

"Pyydän sinulta erästä suosionosoitusta", sanoi Arthur, "ja olen tuonut muutamia uutisia. Elaine lähtee kotiinsa — eräs hänen nopeita päätöksiään, ja haluan, että sanot hänelle jäähyväiset."

"Miksei", vastasi Ginevra. "Tietysti."

"Olen iloinen kuullessani, että se sinusta on tietty asia. Hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja kysyi, luulenko sinun olevan vapaan tähän aikaan päivästä — hän ei luonnollisesti voi matkustaa, kiittämättä sinua ensin vieraanvaraisuudestasi."

"Hän oli sentään oikeastaan sinun vieraasi", sanoi Ginevra. "Epäilen sinun pyytäneen hänet tänne ja sinä pidit huolta siitäkin, että hän jäi. Mutta se on jo vanha juttu. Ilmoita hänelle tahtovani tavata häntä."

"Olen jo ilmoittanut sen hänelle", vastasi Arthur. "En voinut sanoa muuta ja tulin selittämään sinulle. Onpa hyvin onnellista, että olet tällä kannalla."

"Niin, onnellistahan se on", sanoi Ginevra.

"No niin, hän tulee tänne hetkisen kuluttua."

He vaikenivat molemmat hetkiseksi.

"Lancelot matkustaa kai hänen kanssaan?" kysyi Ginevra.

"Ei näytä siltä — halusin tiedustella sinulta sitä asiaa. Oletko puhutellut häntä?"

"Olen."

"Toivon hänen kertoneen sinulle jotakin suhteestaan tyttöön?"

"Hän kertoikin minulle yhtä ja toista."

"Onko sitä pidettävä salassa vai saanko minäkin tietää? Onko Lancelot hänen rakastajansa?"

"Lancelot ei sano välittävänsä hänestä ollenkaan — sensijaan tyttö ahdistelee Lancelotia."

"Ginevra, tämä hämmästyttää minua! Silloin kai tuo huhu lapsesta on silkkaa valhetta?"

"Hän myönsi lapsen omakseen."

"Sepä on omituisinta, mitä olen koskaan kuullut!"