Part 2

Päästyään kentän poikki he ratsastivat kovaa vauhtia Iseultin ja hänen miestensä jälkeen. Tristram ja Palomides kuulivat heidän tulevan ja pysähtyivät. Kun he näkivät Arthurin ja Lancelotin laskeneen kypärinsilmikkonsa alas, peittivät hekin kasvonsa ja odottivat hyökkäystä. Mutta Arthur hämmästytti heitä hidastuttamalla hevosensa vauhtia. Hän ratsasti käymäjalkaa tirkistellen silmikkonsa raoista Iseultia, ja Lancelot ratsasti hänen kintereillään katsellen tiukasti molempia keihäitä. Arthur unohti kokonaan tervehtiä ritareita.

"Hyvää huomenta, kaunis lady", sanoi hän.

"Hyvää huomenta", vastasi Iseult.

Arthur oli jo melkoisen matkan päässä, ennenkuin Tristram huusi hänelle.

"Kuulkaahan nyt, kuka sitten lienettekään, tämä ladyn kärsimä loukkaus koskee minuakin. En haluaisi mielelläni pistää teitä selkään. Kääntykää ympäri!"

Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin. Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina.

"Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni siihen."

Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti. Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin syrjään.

"Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin helposti?"

"No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana."

"Mitä tarkoitatkaan?"

"Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata, kuka toinen oli."

"Kuka sitten?"

"Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla."

"Se mies oli Arthur", sanoi Tristram.

"Miksi hän ei puhutellut sinua tai minua?"

"Hän piti Iseultin ulkomuodosta enemmän."

* * * * *

Lancelot ja Arthur ratsastivat ääneti hyvän matkaa.

"Minun pitää tavata heidät jälleen", sanoi Arthur vihdoin.

"Keitä tarkoitatte?"

"Tristramia ja Iseultia."

"Teitä on vaikea tyydyttää", sanoi Lancelot. "Luulin teidän saaneen tarpeeksenne heistä koko iäksenne."

"Ei", vastasi Arthur, "minun pitää korjata väärinkäsitys. Saan kyllä tilaisuuden käydä heidän luonaan turnajaisten jälkeen."

"Pyydän, ettette tekisi sitä Se on vain pahaksi."

"Mutta ei varmaankaan miksikään vahingoksi. Tekoni oli tyhmä — vähin, mitä nyt voin tehdä, on selittää heille vaikutteeni. Menen heidän luokseen yksinäni muutamiksi hetkiksi."

"Yhä pahempaa", sanoi Lancelot. "Minun täytyy tulla mukananne sinne."

"Sanon jälleen", sanoi Arthur, "että menen puhuttelemaan heitä yksinäni".

"Ja minä toistan jälleen vielä paremmalla syyllä", vastasi Lancelot, "että minunkin pitää lähteä sinne katsomaan, että pääsette sieltä hengissä takaisin".

VI

Ellei Arthur olisi katsonut Iseultia, ei Galahad olisi syntynytkään. Tai ellei Bromel olisi tullut vielä kerran rukoilemaan Elainea. Tai ellei Bors, Lancelotin serkku, olisi sattunut ratsastamaan Pelles-kuninkaan linnan ohi.

Bromel, tietysti, oli tuskin tervetullut, mutta hänet oli kuitenkin päästettävä sisään.

"Ettekö ole muuttanut mieltänne ollenkaan?" aloitti hän.

"Ah, kyllä!" sanoi Elaine. "Olen paljoa järkevämpi — edistynyt tavattomasti. Mutta en haluaisi laskea siitä leikkiä. Olen pahoillani teidän vuoksenne, koska tiedän, miltä teistä tuntuu."

"Alatte ymmärtää", sanoi Bromel. "Saan kyllä lupauksenne jonakin päivänä. Voin odottaa."

"Sanoin tietäväni, miltä teistä tuntuu, mutta en tunne sillä tavalla teitä kohtaan. En rakasta teitä, Bromel. Olkaamme ystäviä. Voin nyt olla hellempi ystävä kuin ennen vanhaan."

"Ellette rakasta minua, niin mitä se merkitsee, että sanoitte muuttuneenne?"

"Väititte luonteeni muutamien puolien nukkuvan. No niin, ne kaikki ovat heränneet nyt. En halveksi enää rakkautta enkä avioliittoakaan. Haluaisin mielelläni lapsia itselleni."

"Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Senhän kerroin jo teille. Olen järkevämpi."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?"

"Ei mitään."

Bromel alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hän pysähtyi vihdoin tornin ikkunan viereen. Sitten hän katseli jonkun aikaa ulos.

"Kun olin täällä viime kerran", sanoi hän, "laittoi isänne taloa kuntoon Lancelotille. Hän saapuikin tänne, luullakseni?"

"Kyllä."

"Hän on varmaankin hyvin vaikuttava persoonallisuus", jatkoi Bromel. "Puhuin tyhmästi hänestä silloin, mutta kadehdin teiltä mahdollisuutta puhutella häntä."

"Minäkin kadehdin itseäni", vastasi Elaine. "Olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä jälleen. Hän viipyi täällä vain yhden yön."

"Tahtoisitteko kertoa minulle, minkä näköinen hän on?" kysyi Bromel. "Tunnustan olevani utelias."

"Pitkä — tumma — syvät silmät — paljon arpia kasvoissa. Hän on viisikolmattavuotias ja — no niin, hyvin vaikuttava persoonallisuus."

"En usko noita hänestä levitettyjä juttuja", sanoi Bromel.

"Tekisitte viisaammin, jos uskoisitte, koska ne ovat tosia", sanoi Elaine. "Hän on Ginevran rakastaja."

"Silloin olen pahoillani", sanoi Bromel.

"Niin olen minäkin", sanoi Elaine.

"Tehän ennen ajattelitte, että se oli oikein."

"Niin ajattelen nytkin, mutta olen silti pahoillani."

Bromel tuli takaisin hänen luokseen.

"Olette siis varmempi kuin koskaan ennen, ettette tahdo mennä naimisiin kanssani?"

"Paljoa varmempi."

"Siinä tapauksessa tiedän, mitä on tapahtunut."

"Niinkö?"

"Olette kohdannut jonkun toisen."

Elaine tarttui koruompelukseensa, koetti neuloa siihen pari kolme pistoa ja pani sen jälleen syrjään. Bromel katsoi häneen. Elaine katsoi takaisin niin tiukasti kuin suinkin.

"Oletan, ettei minulla ole oikeutta kysyä sitä teiltä", sanoi Bromel vihdoinkin.

"Mitä sitten?"

"Sitä, oletteko kohdannut jonkun toisen."

"Ah, sellainenko tuo kysymys olikin? Luulin teidän todenneen jotakin. Olette tietysti ihan oikeassa."

"Siinä tapauksessa se mies on Lancelot."

"Kukapa muu?"

"Ja rakastaako hänkin teitä?"

"Teidän ei olisi pitänyt esittää tätä kysymystä. Mitä vastaisinkaan, ellei hän rakastaisi? Teidän pitää otaksua, että hän rakastaa. Mutta todellisuudessa on asian laita päinvastoin."

"Lorua!" sanoi Bromel. "Jos hän rakastaisi teitä, sanoisi hän sen teille, mutta mistä tiedätte, ettei hän rakasta teitä."

"Hän sanoi sen minulle", vastasi Elaine. "Minusta tuntui yleensä parhaalta kysyä sitä häneltä."

"Kysyittekö häneltä, rakastaako hän teitä?"

"En voinut keksiä muutakaan keinoa, saadakseni siitä selkoa."

Bromel tuijotti häneen kuin jähmettyneenä.

"Älkää katsoko minuun noin, Bromel. Aioin olla pahoillani teidän tähtenne, mutta te pakotatte minut vielä nauramaan. Olen pahoillani itsenikin vuoksi. Kerranko teille koko tarinan?"

"Luullakseni ei mikään nainen tahdo levittää sellaisia uutisia itsestään", vastasi Bromel.

"Erehdyin siis. Luulin teidän voivan säilyttää salaisuuden", sanoi Elaine. "Olette jälleen oikeassa. Hyvästi, Bromel. — Ettekö aiokaan lähteä?"

Hänen äänensä sävy herätti hänen vierellään nukkuvan lihavan viiriäiskoiran. Se nousi ja käveli Bromelia kohti.

"Tule takaisin tänne, Arthur, ja pane maata!" komensi Elaine. Koira totteli.

"En tahdo lähteä", sanoi Bromel, "ja haluaisin kuulla kaikki, mitä ikinänsä tahdotte kertoa minulle".

"Se tuottaa nyt vähemmän huvia", vastasi Elaine. "Hetki on haihtunut. No niin, en aio kietoa sitä mihinkään salaperäisyyden verhoon. Se on hyvin yksinkertaista. Muutamia päiviä takaperin en rakastanut ketään, mutta nyt rakastan Lancelotia. Sanoin sen hänelle ja luonnollisesti hän vastasi sen olevan mahdotonta. Hän ei ilmaissut minkäänlaista syytä, mutta tietysti voin arvata sen. Uskon kuitenkin saavani hänet omakseni lopulta, koska Ginevra ei voi saada häntä."

"En ymmärrä teitä ollenkaan."

"Lancelot sanoi, ettei kukaan, joka ei halua lapsia itselleen, rakasta oikein."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?"

"Siitä johtuu kaikki."

"Olen järkyttynyt ylenmäärin."

"Niin kai, Bromel."

"Onneksi siinä ei ole mitään vaaraa. Vain yksi laji naisia voisi tehdä jotakin sellaista."

"Nuoko, joilla on äidinvaisto?"

"Luonnotonta! Teillä ei ole äidinvaistoa. Te vain himoitsette Lancelotia."

"No niin, lupaan teille, etten ehdota sitä hänelle, ellen tiedä hänen hyväksyvän sitä. Älkää olko huolissanne minun vuokseni, Bromel — onnistun siinä vielä jollakin tavalla."

Jälleen Bromel käveli hitaasti edestakaisin huoneessa ja katsoi lattiaan.

"Käsittelette sitä asiaa tavattoman tyynesti", sanoi Elaine, "enkä voi unohtaa kaikkia niitä tunteja, jotka olette tuhlannut minulle. Meistä on tullut hyviä tovereita määritellessämme vain sydämeni tuskia. Pelkään olevani itsekäs."

Bromel pysähtyi ja katsoi häneen.

"Se ei tekisi teitä onnelliseksi."

"Mikä ei tekisi?"

"Se, että saisitte lapsen."

"Bromel, kuinka loukkaavia sanoja te nyt laskettelette huuliltanne!"

"Se ei tekisi teitä onnelliseksi, Elaine."

"Mutta se tekisi hänet onnelliseksi."

"Eikä tekisi! Sellainen koe saattaisi teidät molemmat suureen kurjuuteen."

"Se ei ole mikään koe. Muistakaa, kuinka usein se on tapahtunut ennenkin. Miehet ja naiset ovat eläneet täällä maailmassa jo kauan aikaa."

"Se on tapahtunut ennenkin, mutta tulos ei ole koskaan ollut hyvä. Lancelot muistaa sen kyllä. Tahdotteko kertoa minulle, tietääkö hän jo jotakin suunnitelmistanne?"

"Ei sanaakaan. Olen puhunut siitä vain teille, Bromel. Voisitte turmella koko asian, jos varoittaisitte häntä."

"Ei kannata varoittaa. Hän saattaisi ehkä ajatella, ettei se ole minun asiani missään tapauksessa. Mutta vanhana ystävänä luulen, että minun pitää kertoa tästä kaikesta isällenne niin paljon, että hän tietää olla varuillaan."

Elaine laski molemmat kätensä tuolin käsipuille, vaipui sitten takaisin siihen ja katsoi häneen.

"Kertokaa isälleni, jos haluatte. Varoittakaa häntä tulevista lapsenlapsistaan. Te ette ehkä voikaan säilyttää salaisuutta missään tapauksessa. Häntä hämmästyttää huolehtiminen, jota te osoitatte hänen perheensä onnelle. Ilmoittakaa hänelle rukkasten saaneena kosijana tuntevanne, että hänen jälkeläisensä ovat teidän vallassanne. Todella, Bromel, teillä on paljon väärin sovitettua rohkeutta. Kun isä on selvittänyt välinsä kanssanne, luuletteko minun kunnioittavan teitä enemmän sen vuoksi, että olette pettänyt luottamukseni?"

"Teidän ei tarvitse syyttää minua", vastasi Bromel. "Lancelot on varastanut sen rakkauden, joka oikeastaan kuului minulle. En varoita häntä — epäilemättä hän tietää, mitä pitää tehdä, ja on imarrellut teidät jollakin tavalla ajattelemaan, että olette valloittamaisillanne hänet. Teistä tulee hänen uhrinsa, näen sen nyt. Selitän sen isällenne ja lähden sitten hakemaan Lancelotia ja vaadin hänet taisteluun kanssani."

"Toivoin teidän saavan nauttia pitemmästä elämästä. Kertokaa vain Lancelotille tietävänne, että hän on minun rakastajani, ja katsokaa, mitä teille silloin tapahtuu. Minähän sanoin teille hänen kuuluvan Ginevralle. Mutta tehkää, kuten haluatte. Ystävyytemme on lopussa, enkä aio uskoa teille enää mitään tämän jälkeen."

"En halua riidellä kanssanne, Elaine —"

"Emmehän me toki riitelekään. Olemme vain lakanneet olemasta ystäviä. Ennen eroamme olen sanonut teille sen, mitä luulette parhaaksi kielitellä naapureille."

"Varoitan isäänne, että Lancelot koettaa houkutella teitä", sanoi Bromel, "ja sitten aion asettua tuon sillan päähän tuolla, jonka kautta Lancelotin on pakko ratsastaa tullessaan teidän luoksenne. Aion selvittää välini hänen kanssaan."

Elaine nauroi. "Mutta, Bromel, hän ei tule. Saattaa käydä niin, etten näe häntä enää ikinä. Ette suinkaan tarkoita sitä, että aiotte odottaa siellä päiväkausia?"

"Kun olen puhunut isällenne, ryhdyn selvittämään välejäni rakastajanne kanssa."

* * * * *

Se onnistui kuitenkin niin, ettei hänen tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Myöhään seuraavana iltapäivänä ritari Bors ratsasti sitä tietä pitkin ja lähestyi siltaa. Bromel pysäytti hänet.

"Olette pitkä mies", sanoi hän, "ja melko vaarallisen näköinen. Luulen teitä odottamakseni mieheksi."

"Olette ehkä oikeassa", sanoi Bors. "Onko ystävällänne jokin erityinen nimi?"

"Sukkeluutenne ei hyödytä nyt mitään, ritari Lancelot" sanoi Bromel.

"En ole ritari Lancelot", vastasi Bors, "mutta jos voin tehdä teille jonkun palveluksen, olen hänen sukulaisensa".

"Hän on sukunsa suurin lurjus", sanoi Bromel. "Olisin mieluummin kohdannut hänet, mutta sillä välin voitte tekin kyllä kelvata."

Ritari Bors katsoi häneen hetkisen ääneti. "Lancelot ei ole lurjus, ja hänen perheensä muita jäseniä, jos laskette niihin kaikki serkut, kuten minutkin, on niin paljon, ettei heistä voida väitellä yksityiskohtaisesti. Olen pahoillani, että olette kallistanut korvanne hänestä levitetyille valheille."

"Enkä ole", sanoi Bromel. "Hän on varastanut erään kokemattoman nuoren naisen sydämen täällä — voinpa melkein sanoa suojelemattoman naisen, paitsi sitä suojelusta, jonka minä voin hänelle antaa. Hän aikoo saattaa tytön häpeään, ellen estä häntä siitä. Älkää pudistako minulle päätänne tuolla tavalla, ellette halua taistella."

"En ole koskaan ennen tuntenut taistelua näin tarpeettomaksi", vastasi Bors. "Koko juttu on naurettava. En tiedä, kuka olette, enkä aavista, kuka se nainen on, jos häntä on olemassakaan. Epäilen, että olette hieman mieletön."

"Olen ritari Bromel, ja se nainen on Elaine tuolla linnassa."

"Ette suinkaan tarkoita Pelles-kuninkaan tytärtä?"

"Ajattelin teidän tuntevan hänet", sanoi Bromel.

"Tunnen Pelles-kuninkaan", sanoi Bors. "Ehdotan, että menemme sinne yhdessä ottamaan selville, mikä on hätänä."

"Minne meidän pitäisi lähteä yhdessä?" huusi Bromel. "Ette pääse tämän sillan toiseen päähän, ellette tapa minua. Olette yhtä petollinen kuin Lancelotkin. En tahtoisi luottaa kumpaiseenkaan."

"Olen pahoillani, että teistä tuntuu siltä", sanoi Bors, "mutta jos haluatte saada selkäänne —"

Hän peräytti hevostaan muutamia metrejä ja ratsasti sitten kovaa vauhtia ritari Bromelia kohti, jonka uljuus oli epäkäytännöllistä lajia, paitsi kuvitelmissa. Borsia melkein nauratti. Muutamia työkkäyksiä vain, ja Bromel oli hänen armoillaan.

"En tahtoisi mielelläni tappaa teitä", sanoi hän, "mutta niin käy, ellette peruuta solvauksianne".

"Peruutan ne, mutta ne voivat ehkä olla tosiakin."

"Huomautin jo olevani pahoillani", toisti Bors aukaisten Bromelin kypärin nauhat.

"Peruutan ne", sanoi Bromel.

"No, tämä kuulostaa jo paremmalta", sanoi ritari Bors sallien hänen nousta seisaalleen.

"En huomaa tässä mitään naurettavaa", sanoi Bromel.

"Olette oikeassa", vastasi Bors. "Tässä ei ole teille mitään naurettavaa. Saatte pitää henkenne vain yhdellä ehdolla: ratsastakaa suoraan hoviin, hakekaa Lancelot käsiinne ja pyytäkää häneltä puheitanne anteeksi."

Bromel lupasi — tarjoutuipa vielä vannomaan sen miekkansa kahvan nimessä.

"Hyvä on", sanoi Bors. "Nyt te lähdette matkalle suoraan tuon sillan kautta hakemaan Lancelotia."

Hän katseli hetkisen Bromelin matkan edistymistä ja kääntyi sitten Pelles-kuninkaan linnaa kohti.

* * * * *

Pelles otti hänet vastaan samassa suuressa hallissa, missä Lancelotia oli huvitettu. Kun Elaine kuuli, että Bors oli Lancelotin serkku, liittyi hän heihin.

"Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni, ritari Bors", sanoi kuningas. "Kuinka terveeltä te näytättekään! Toivoakseni ei teitä pysäytetty tiellä?"

"Ei sillä tavalla, että siitä kannattaisi puhua", vastasi Bors.

"Sillan poikki oli siis mielestänne helppo päästä?" jatkoi kuningas.

"Kyllä. Sillassa ei ole mitään vikaa, vai onko?"

"Ei", vastasi kuningas. "Silta on tyydyttävässä kunnossa. Oletteko tavannut etevää serkkuanne viime aikoina?"

"Enpä juuri — en mennyt Lonazepiin", vastasi Bors. "Kuulin vain hänen ja Tristramin kunnostautuneen siellä. Mutta sehän on niin heidän tapaistaan."

"Oliko Iseult siellä"? kysyi Elaine. "Minunkin piti lähteä sinne isän kanssa, mutta siitä ei sittenkään tullut mitään."

"Teidän olisi pitänyt matkustaa sinne. Niin, luulen Iseultin olleen siellä."

"Ritari Lancelot ihailee häntä, vai mitä? Kun hän oli täällä, puhui hän Iseultista."

"Älkäämme nyt syventykö siihen aiheeseen", sanoi Pelles. "Tyttäreni, ritari Bors, on hurmaantunut Lancelotiin. Voin sen kertoa teille yhtä hyvin, ennenkuin hän itse ehtii siitä puhua. Jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, taivuttakaa serkkunne olemaan tulematta tänne enää. En haluaisi, että tyttäreni saattaisi vieläkin itselleen ikävyyksiä niin mainion miehen kanssa — tarkoitan, ettei hän saattaisi ikävyyksiä Lancelotille."

"Jos hiemankaan välittäisit perheemme maineesta, isä, et esittäisi minua ritari Borsille tällaisilla sanoilla. Ihailen kyllä ritari Lancelotia, mutta kukapa ei niin tekisi?"

"Ihan oikein", sanoi Bors. "Me kaikki jumaloimme häntä."

"Sitä se ei ole — te ette tiedä", sanoi kuningas Pelles. "Kun hän oli täällä joku aika sitten, puhui tyttäreni hänelle tavattoman rohkeasti ja suoraan naisen ja miehen keskinäisestä suhteesta — tai oikeammin läheisimmästä suhteesta, ja ennen hänen lähtöään antoi tyttäreni hänelle toiveita, kuten luullakseni sanotaan. Koko hovi on epäilemättä kuullut kerrottavan minua kohdanneesta häpeästä."

"Jos luulette Lancelotin ryhtyvän levittämään juoruja jostakin naisesta", sanoi Bors, "ette tunne häntä. Tässä tapauksessa hänellä ei ole edes ollut aihetta salata asiaa. Te olette kohtuuton tytärtänne kohtaan."

"Olen pahoillani", sanoi Pelles. "Toivoisin olevani väärässä."

"Ritari Bors, kiitän teitä minulle osoittamastanne luottamuksesta", sanoi Elaine. "On sääli vaivata teitä perheväittelyillämme, mutta koska isäni on mennyt jo näin pitkälle, pitää hänen mielestäni esittää teille kaikki ne todistukset, joita hän luulee ratkaiseviksi. Se on ainakin huvittavaa eikä vahingoita minua ollenkaan."

"Luovutetaan se tehtävä ritari Borsille", sanoi kuningas. "Täällä naapuristossa asuu muuan ihailtava nuorimies, joka on kosinut tytärtäni. Eilen hän kertoi minulle erään jutun, jota en voi olla uskomatta, osaksi senvuoksi, että luotan häneen, mutta pääasiallisesti siksi, että hänen käytöksensä tukee tätä otaksumaa. Hän kertoi Elainen ilmoittaneen, että hän on toivottomasti rakastunut ritari Lancelotiin ja oli tunnustanutkin ritarille intohimonsa ja — minua hävettää, koska minun vielä pitää lisätä selostukseeni seuraava olennainen yksityiskohta — sanonut luulevansa, että hän vielä saisi synnyttää Lancelotille lapsen. Mutta tyttäreni väittää ritari Bromelin ymmärtäneen hänet kokonaan väärin tai vääristelleen asian, koska ritari Lancelot ei rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan häntä. Mutta Bromel on ihan varma siitä, että serkkunne on jollakin tavoin pelannut väärin. Hän odottaa sillan luona haastaakseen Lancelotin taisteluun. Menettelisikö hän niin, ellei hänellä olisi päteviä syitä siihen, mitä hän kertoi minulle?"

"Hän saattaa olla varma asiastaan, mutta kuitenkin väärässä", sanoi Bors. "Minä en ainakaan pane suurta painoa hänen arvostelulleen?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi Pelles.

"Olemme kohdanneet toisemme. Luulen tuntevani hänet. Hän tarkoittaa hyvää."

"Koska tunnette hänet", sanoi kuningas. "Voimme ehkä lähettää hänelle sanan, että hän tulisi tänne päivälliselle. Hän on luullakseni nyt tuolla sillan luona."

"Eikö siitä tulisikin onnellinen sovinto?" sanoi Elaine.

"Kun vain haluat sitä, isä, voit varmasti —"

"Ratsastin juuri äsken sillan kautta", sanoi Bors. "Hän ei ole siellä."

"Ehkä se onkin yhtä hyvä", sanoi Pelles. "Tämä asia järkyttää häntä yhtä kovasti kuin minuakin. Elaine, annatko sinä päivällismääräykset, vai annanko minä?"

"Anna sinä, isä. Teet sen paljoa taitavammasti kuin minä."

"Olen luonanne jälleen kolmen minuutin kuluttua, ritari Bors", sanoi Pelles ja hävisi näkymättömiin ovesta.

"Otaksun teidän ymmärtäneen", sanoi Elaine. "Isäni on hölmö."

"En ole koskaan ajatellut sitä hänestä."

"Ajatelkaa nyt. Toivon, ettette tappanut Bromelia."

"Ah, en!" sanoi Bors. "Hän koetti vain viivyttää minua, siinä ei ollut mitään sen vakavampaa. Hänen mieltään vaivaa jokin asia."

"Niin vaivaakin. Mitä teitte hänelle, ritari Bors?"

"Lähetin hänet pyytämään Lancelotilta anteeksi tekemiään syytöksiä."

"Minua koskeviako?"

"Niin."

"Silloin saa koko hovi kuulla sen."

"Se ei juolahtanut lainkaan mieleeni", sanoi Bors. "Erehdyin lähettäessäni hänet sinne."

"Eikö mitä! Lancelot saa tietää, etten ole unohtanut häntä", sanoi Elaine. "Rakastan häntä todellakin, ritari Bors, ja juuri siksi Bromel ja isäni saattavat minut pulaan. Lancelot on syytön kaikkeen muuhun paitsi omaan viehätysvoimaansa."

"Olen nähnyt tällaista tapahtuvan ennenkin", sanoi Bors. "Lancelot ymmärtää kyllä. Toivokaamme, ettei ritari Bromel pääse Ginevran puheille."

VII

Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta, meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi, ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.

Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli. Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut niin, että saattoi katsella Ginevraa.

"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".

"Epäonnistuneinako?"

"Te ette ollut siellä, kuningatar."

"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te koskaan viisastu?"

"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.

"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.

"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta turnajaiset olivat silti ihmeelliset."

"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen, ei minusta ollut minkään arvoinen."

Ginevra katsoi häneen.

"Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?"

"Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector.

"No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa."

"Tappoiko Palomides sen?"

"Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut mustasukkainen hänelle alusta saakka."

"Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra.

"Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään, ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein poikki."

"Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector.

"En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa", sanoi Ginevra.

"Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä välin."

"Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?"

Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän aikaa, ennenkuin hän puhui.

"Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän."

"Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä."

"Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector.

"No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen, kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin."

"Eikä ole", väitti Ector.

"Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli kuullut Palomideksen puhuvan siitä."

"Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora käsiksikäyminen asioihin".

"Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä."

"Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti — ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville, keitä he olivat."

"Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra. "Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan, erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin."

"Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine.

"Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?" kysyi Ginevra.

"Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa."

"Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin, millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät onnellisemmaksi."

"Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville."

"Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän kertoo sen minulle."

"Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden, kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta, millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi Palomides on mustasukkainen."

Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt huomaavankaan heitä.

"Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta."

"Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine. "Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?"

Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi häneen.

"En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —"

"Ketkä hän kohtasi?"

"Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides, tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan. Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin."

Meliagrance selvitti kurkkuaan. "Oliko Palomideskin siellä?"

"Ei, Tristram ja Iseult vain."

"Kuinka ystävällistä oli keskustelu teidän poistuessanne sieltä?" kysyi Meliagrance.

Ector epäröi hetkisen ja kääntyi Agravainen puoleen.

"En voi arvostella sitä", sanoi Agravaine. "En kiinnittänyt huomiotani siihen. Iseult on niin kaunis, etten voinut keskittää ajatuksiani mihinkään muuhun."

Meliagrance teki liikkeen molemmilla käsillään kämmenet ylöspäin, ikäänkuin asia olisi todistettu.

"Eivät Arthur ja Lancelotkaan voineet. Erittäinkään Lancelot. Siinä koko juttu."

Ginevran huulet jäykistyivät sekunniksi, mutta sitten hänen väsyneet kasvonsa vääntyivät hymyyn, ikäänkuin hän olisi pitänyt tästä huomautuksesta.

"Iseult on nähtävästi sellainen henkilö, jota kannattaa katsella", sanoi hän. "Heti kun voimistun, pitää meidän saada hänet tänne luoksemme Palomideksesta huolimatta."

"Mutta haluaakohan kuningas heitä tänne?" jatkoi Meliagrance itsepäisesti. "Se ei olisi mikään sovelias vierailu kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut."

"Mitä sitten on tapahtunut? Olen valmis kuuntelemaan, jos joku teistä tahtoo selittää monet vihjauksenne."

Ei ainoakaan puhunut mitään. Ginevra näytti niin riutuneelta ja kuumeiselta, että Anglides kumartui hänen puoleensa ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä.

"Ei nyt!" huudahti kuningatar. "Jään tänne, kunnes saan asian täydellisesti selville. En ole koskaan ennen Arthurin hovissa kuunnellut tällaisia viittauksia. Puhuvatko he todellakin kuninkaasta? Hänenkö vaimoaan he huvittavat?"

"Minä ainakin", sanoi Meliagrance, "puhun Lancelotista. Huhu kertoo hänen ihailevan Iseultia. Siinä ei ole mitään luonnotonta tai häpeällistä. Kukaan ei viittaa siihen, että Iseult tahtoisi ottaa hänet Tristramin sijaan."

"Ja minä", sanoi Gawaine nousten ruohikolta ja puhdistellen tomua vaatteistaan, "puhun kuninkaasta. Epäilen, ovatko hän ja Tristram hyviä ystäviä nyt. Tuona iltana teltassa Tristram oli epäkohtelias veljelleni — sanoi Agravainea Lamorakin murhaajaksi tai ainakin osalliseksi siihen. Jos Agravaine on murhaaja, olen minäkin ja niin on kuningaskin pitäessään meitä viattomina."