Part 4

"Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi."

"Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani siihen? Elainen tarina on tavaton."

"Eikä ole!"

"Mutta se on täydellisesti viaton."

"Pidän parempana, etten kuuntele sitä."

Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti.

"Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet aloittanut."

"Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan. Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa — käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä milloinkaan enää."

"Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?"

"Uskallan."

"Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että voisit kohdata sen tytön."

"Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine pysyttelee epäilemättä huoneessaan."

"Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?"

"Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla häntä tapaamatta."

"Onko hän niin vastenmielinen?"

"Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi."

"Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle sydämesi?"

"No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen."

Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti.

"En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen."

"Hän sanoi sen minulle itse."

"Mitä?"

"Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin hänelle sen olevan mahdotonta."

"Oliko siinä kaikki?"

"Oli."

"Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta."

"Hän sanoikin jotakin sellaista."

"Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin. On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin, jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta... Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen."

"En käsitä sitä."

"Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi."

"Siinä asiassa ei käy niin", vastasi Lancelot. "Kun tulen takaisin, olet taas terveempi, pikkuasiat eivät vaivaa sinua enää, ja sinä lakkaat uskomasta pahaa minusta. Lupaan kertoa sinulle kaikki, mitä siellä tämän vierailun aikana tapahtuu, yhtä tarkasti kuin ensimmäisen vierailunikin tapahtumat, ja silloin huomaat, ettei sinulla ole minkäänlaista aihetta mustasukkaisuuteen."

"Kun tulet takaisin, en halua kuunnella kertomustasi, koska emme tapaa enää toisiamme. Ei, Lancelot, me eroamme nyt. Jos lähdet tälle asialle Pelles-kuninkaan luo, en halua puhutella sinua koskaan enää. Ja jos suututat minut väitteilläsi tai vastatodistuksillasi, pyydän Arthuria karkoittamaan sinut pois kuningaskunnastaan. Lancelot, kieltäydy tästä huonoon valoon saattavasta vierailusta, jos vielä rakastat minua — selitä kaikki Arthurillekin samalla tavalla kuin nyt minulle. Ellei hän ymmärrä asiaa, kieltäydy ryhtymästä mihinkään sellaiseen seikkailuun, jonka tiedät häpeälliseksi. Häpeälliseksi sinulle tai — se johtunee sinunkin mieleesi — minulle."

"Ilmoitin Arthurille toimittavani hänen määräämänsä tehtävän ja olen jo lähettänyt tuon viestin Pelles-kuninkaalle."

"Arthur saattaa lähettää sinne jonkun toisen. Hänen ei ole pakko turvautua parhaaseen ritariinsa tällaisissa pikku asioissa."

"Mutta, Ginevra, sinähän sanoit Elainen riemastuvan hänen isälleen kirjoittamastani kirjeestä. Kuinka paljoa enemmän hän ajattelisikaan kaikenlaista, jos jäisin kokonaan tulematta?"

"Jos pysyt poissa sieltä", vastasi Ginevra, "ei sillä ole väliä, mitä hän ajattelee. Mutta tee nyt miten vain haluat."

"Ginevra", sanoi Lancelot, "ellet olisi niin väsynyt, jos olisit täydellisesti oma itsesi, et käyttäisi tällaista puhetapaa".

"Jos vielä rakastaisit minua, ei sitä tarvittaisikaan."

"Ginevra —"

"No, mitä nyt?"

"Jos pakotat minut valitsemaan, tottelenko sinua vaiko Arthuria asioissa, jotka mielestäsi ovat merkityksettömiä —"

"Tämä ei ole mikään merkityksetön asia."

"Siinä tapauksessa kaikissa asioissa. Jos minun täytyy valita joko sinun määräyksesi tai hänen, tottelen kuningasta. Hän on määrännyt tämän tehtävän, ja minä lähden, vaikka se sattuukin olemaan täydellisesti omaa tahtoani vastaan. En ole ilmoittanut sinulle muuta kuin totuuden."

Ginevra nousi seisaalleen ja katseli häneen suoraan leimuavin silmin. Hän kumarsi ylenkatseellisesti käskien viittauksella Lancelotia poistumaan.

"En palaa, ennenkuin lähetät hakemaan minua", sanoi Lancelot. "Mutta sinä lähetät kyllä — kadut vielä tätä järjetöntä tuultasi. Kun saan sanankin sinulta, tulen. Rakastan vain sinua — ja aina."

Ginevra katsoi häneen vakavasti, kunnes hän poistui huoneesta. Sitten hänen voimansa loppuivat, ja hän vajosi hervotonna ja kalpeana takaisin korkeaan tuoliinsa. Anglides tuli sisään.

"Ritari Lancelot pyytää, että hän saisi puhutella teitä hetkisen vielä."

"En tahdo nähdä häntä, en nyt, en jälleen enkä milloinkaan enää", sanoi kuningatar. Hän ei avannut silmiään.

"Kuningatar", sanoi Anglides, "hän on pysähtynyt ulko-ovelle melko suureen miesjoukkoon".

"Ilmoita hänelle viestini tarkasti", sanoi Ginevra "heidän kaikkien kuullen".

XI

Kun Lancelot ratsasti toisen kerran Pelles-kuninkaan linnaan, muisteli hän ensimmäistä vierailuaan. Hän huomasi, ettei linna ollut muuttunut, mutta vastaanotto oli erilainen. Hänen tulonsa ei näyttänyt liikuttavan ketään. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että hän oli niin herkkä kaikelle sellaiselle. Palvelijat ottivat tietysti hänen hevosensa hoiviinsa, mutta pahanenteisen juhlallisesti. Hän oli pahoillaan, että oli tullutkaan sinne.

Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla mahdollista.

"Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin", sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan häntä."

"Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin teille suureksi avuksi."

"Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla."

He istuutuivat suuren ikkunan ääreen.

"Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte tehneeksi tuon erehdyksen".

"Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot.

"Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika, ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?"

"Tyttärenne on melkein vieras minulle —"

"Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles.

"Mutta kuvittelen hänellä olevan taitoa kaikkeen sellaiseen, mihin hän huolii sovittaa sitä, ja otaksuin hänen ponnistelevan auttaakseen teitä."

"Ymmärrän", sanoi Pelles. "Kiitoksia hyvin paljon. Ryhtykäämme nyt heti juttelemaan asioista — Arthurin viestistä. Luulen, että teillä on kiire. Toivoisin teidän voivan jäädä yöksi tänne, mutta kirjeestänne päättäen pelkään, ettette voi."

"Minun pitää palata Camelotiin niin pian kuin suinkin", vastasi Lancelot.

"Mutta teidän täytyy nukkua jossakin", sanoi kuningas. "Miksi ei siis täällä? Olisitte tällaisen vanhan miehen toverina autiossa talossa."

"Eikö Elaine olekaan kotona?"

"Ei, ritari Lancelot, hän ei ole kotona. Hän on matkustanut viemisille muutamien kaukaisten sukulaistemme luo. Tarkoitan hänen nyt olevan kaukana täältä."

"Olen pettynyt", sanoi Lancelot. "Olen todellakin."

"Oletteko? Kun sain viestinne, ajattelin itsekseni, ettette voi toivoakaan yksinäisempää kohtauspaikkaa kuin tämä on, Elainen oleskellessa poissa täältä."

"Mutta kun pyysin tavata vain teitä", sanoi Lancelot, "ei mielessäni ollut mitään sellaista epäkohteliaisuutta, että olisin tahtonut ehdottaa teille hänen poistamistaan linnasta".

"Eikö?" sanoi Pelles. "Ei ette tarkoittanut olla epäkohtelias, mutta uskalsin ajatella teidän haluavan juuri sitä. Kun luin kirjeenne, olin hyvin tyytyväinen tietäessäni hänen jo olevan poissa tieltä. En moiti teitä ollenkaan, ritari Lancelot. Tyttäreni on hyvin rakas minulle, mutta hän on oikullinen ja olen pahoillani, että hän on suututtanut teidät."

"Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!"

"Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä itseään."

"Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet. Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että olisin ottanut sen täydestä todesta."

"Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa. Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen puheistaan hämmästyttää teitä."

"Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi Lancelot. "En rakasta häntä —"

"Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan."

"En rakasta häntä ja hän tietää sen."

"Tietääkö hän?"

"No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä."

"Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —"

"Mitä, kuningas Pelles?"

"Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään."

"Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi."

"Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun olisi pitänyt se mainita."

Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä.

"Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle."

"Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka tämä oikea mies on?"

"En ollenkaan."

"Siinäpä sitä ollaan — en minäkään... No niin, olemme poikenneet aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi."

"Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni."

"Mainiota! Puhukaamme nyt kuningas Arthurin asioista. Millaisen viestin hän on lähettänyt minulle?"

"Se koskee heiniä", vastasi Lancelot.

"Mitä minulla on tekemistä heinien kanssa?" kysyi Pelles.

"Heiniä sekä kauroja, mutta pääasiallisesti heiniä", sanoi Lancelot. "Camelotissa sijaitsevat tallimme ovat suuresti riippuvaisia maastanne rehuihin nähden —"

"Ah, varmasti", sanoi Pelles. "En äsken ymmärtänyt. Mitä teillä on sanomista heinistäni?"

"Tänä kesänä olemme saaneet teiltä keskinkertaista huonompia heiniä."

"Mahdotonta!" sanoi Pelles.

"Arthur on pahoillaan, mutta tallimiehet valittavat ja hän haluaa tietää, ovatko heidän valituksensa lainkaan oikeutetut."

"Välittävätkö tallimiehet? Arthur on siis lähettänyt viestin tallimiehiltään minulle, vai mitä? Ja teidän välityksellännekö, ritari Lancelot? Onko hän tutkinut heiniä itse? Luulen, ettette tyytyisi toisen miehen arvosteluun siitä, mitä hevosenne syö."

"He valittavat, että heinät ovat tomuisia — muutamat hevoset ovat sairastuneet päätautiin."

"En ole lähettänyt teille tomuisia heiniä, ritari Lancelot, koska minulla ei ole sitä lajia. Alkukesästä satoi melkoisesti ja hyvin usein. Emme voineet toivoakaan sen parempaa heinäsatoa."

"No niin, sellainen on valitus", sanoi Lancelot.

"Oletteko itse tarkastellut noita tomuisia heiniä?" kysyi Pelles.

"En voi väittää sitä."

"Eikö teidän hevosenne ole sairastunut päätautiin?"

"Ei tietystikään!"

"No niin, tällainen valittamistapa tuntuu minusta melko kummalliselta... Mutta näin meidän kesken vain, mitähän kuningas tarkoittaa lähettäessään minulle tällaisen viestin?"

"Ei ainakaan mitään vihamielistä", vastasi Lancelot. "Häntä on viime aikoina huolestuttanut hänen oman hevosensa käytös. 'Eläin ei ole niin kestävä', sanoo hän 'eikä niin terve kuin ennen vanhaan'. Kun hän moitti siitä miehiään, syyttivät he heiniä. Hän käski silloin minun ottaa selville tosiseikat."

"Lähetimme heinät ritari Kaylle. Huomasiko hänkin ne tomuisiksi?"

"Minun on pakko vastata siihen kieltävästi. Hän on täydellisesti varma niiden hyvästä laadusta."

"Siinä tapauksessa on puhe vain Arthurista ja hänen hevosestaan", sanoi Pelles. "Saako se todellakin yskänpuuskia?"

"Se on jättänyt hänet pulaan parissa kolmessa tilaisuudessa viime aikoina", vastasi Lancelot. "Hän käski minun ilmoittaa sen teille. Luulen sen huolestuttavan häntä."

"No niin", sanoi Pelles, "hänen hevosensa saa samoja heiniä kuin teidän hevosenne syö tällä hetkellä. Lähdemmekö itse tarkastamaan, millaisia ne ovat?"

"Se on tuskin tarpeellista", vastasi Lancelot.

"Se on mielestäni parasta. Sittenhän te voitte tarkastaa Camelotiin tuodut heinät ja päättää, onko niissä minkäänlaista eroa."

He kävelivät linnanpihan poikki talleille, ja Pelles käski erään miehen pudottaa lattialle melko suuren kimpun Pelles otti niitä kahmaloittain tarkasteltavakseen. Lancelot käänteli niitä jalallaan.

"Mitä vikaa niissä on?" kysyi Pelles.

"Ei mitään", vastasi Lancelot. "Jos vain Arthurin hevonen syö tällaisia heiniä, ei pitäisi olla aihetta valituksiin."

"Ilmoittakaa heille, etten ole lähettänyt heille muunlaisia, ja jos hevonen syö jotakin muuta, on se Arthurin asia eikä minun. Minua ei imartele lainkaan se, että tätä asiaa on ryhdytty penkomaan, ritari Lancelot. Sehän voidaan melkein lukea minulle häpeäksi. Minulla on valtakunnan parhaat niityt, ketoja ketojen vieressä täältä Caseen saakka."

"Mihin saakka?" kysyi Lancelot.

"Toiseen talooni, Casen linnaan saakka, joka sijaitsee tien varrella puolen tunnin päässä täältä. Se kuului äidilleni."

"Ah, en ole koskaan kulkenut sitä tietä enkä siis tiedä siitä mitään", sanoi Lancelot.

"Ettekö?" sanoi kuningas Pelles. "Jopa nyt jotakin! Tähän hetkeen saakka olin ihan unohtanut sen, mutta kun saatoitte kuningatar Ginevraa hänen häihinsä, pysähtyi koko matkaseurueenne sinne. Tarjosin sen kuninkaalle. Teidän täytyy muistaa se."

"Nyt kyllä", vastasi Lancelot. "Muistan sen todellakin. Mutta en osannut liittää tuota paikkaa millään tavalla teihin."

"En ollut siellä silloin", sanoi Pelles, "enkä voinut kutsua teitä tännekään surumme vuoksi... vaimoni vasta äsken tapahtuneen kuoleman tähden. Kah, millainen yhteensattuma! Siellä on niittyjeni raja."

Lancelot ei sanonut mitään enää, ja he kävelivät takaisin halliin.

* * * * *

"Käsken heidän tuoda kynttilät sisään, ja me syömme päivällisen hetkisen kuluttua", sanoi Pelles.

Lancelot katseli pitkien solakoiden kynttiläin tuomista sisään ja ruokien kantamista laajalle ja yksinäiselle pöydälle.

"Voimme yhtä hyvin istuutua paikoillemme nyt", sanoi Pelles.

"Kun olin täällä viime kerralla, odotimme häntä", sanoi Lancelot.

"Pyydän anteeksi", sanoi Pelles.

"Elaine juolahti vain mieleeni", sanoi Lancelot.

"Ah, niin, siihen hän kyllä pystyy", sanoi hänen isänsä... "Voi, teidän pitää ottaa lautasellenne enemmän tätä — se on hanhea, muistakaa se, eikä mitään oikeata lihaa. Ajattelin ensin paistattaa riikinkukon teille, mutta tarkasteltuani niitä päätin, etten anna teidän kärsiä nälkää. Mutta ei hanhikaan ole paljon voimakkaampaa ravintoa taistelevalle miehelle?"

"En taistele tällä haavaa", vastasi Lancelot, "ja hanhi on tavattoman mureaa".

"Täällä tilallani", sanoi Pelles, "ylpeilemme muustakin kuin heinistä. Riistamme on mainiota, ja linnut, joita tarjoilemme — on niin, meillä on ainakin tarpeeksi raaka-aineita talouteemme."

"Ettekö luule hänen paljastavan taipumuksiaan siihen tultuaan vanhemmaksi?" kysyi Lancelot.

"Kenen ja mihin?" sanoi Pelles.

"Sanoitte, ettei tyttärenne ole lainkaan innostunut taloudenhoitoon."

"Oikein hyvin, sanottu. Käytinkö tuota lausetta?"

"Aate kiinnosti tarkkaavaisuuttani", vastasi Lancelot. "Luulen luonteen kehittyvän ajan oloon oikeissa olosuhteissa."

"En tiedä, onko sellainen kehittyminen toivottavaa", sanoi Pelles. "Hieman kuria vain, jos jokainen voisi olla! varma sen oikeasta laadusta. Ettekö välitäkään pavuista, ritari Lancelot? Tai hieman enemmän täytettä hanheni kera? Ritari Lancelot haluaa vähän —"

"Ei kiitoksia", sanoi Lancelot. "Minulla on tarpeeksi. Teillä on mainio kokki, kuningas Pelles."

"Ei kehnokaan. Todellisuudessa ylpeilen voidessani säilyttää paikan maineen entisellään, ritari Lancelot. Tehän ymmärrätte tunteeni, kun kuulin tuosta heiniäni koskevasta epäluulosta."

"Se on mitätön asia, vannon sen teille", sanoi Lancelot. "Olen pahoillani, että toin viestin. Koko juttu on ollut onneton erehdys."

Pelles ei vastustanut häntä.

"Jos jolloinkin sattumalta saisitte tilaisuuden mainita vierailustani tyttärenne palattua kotiinsa, luotan siihen, ettei hän ajattele pyytäneeni teiltä yksityistä keskustelua senvuoksi, että se jollakin lailla koski häntä — persoonallisesti."

Kuningas Pelles oli syventynyt jyrsimään sitkeää hanhenjalkaa.

"Toivon, ettette luule minua ärtyisäksi, ritari Lancelot.

"En ärtyisäksi, vaan vaiteliaaksi, ehkä. Mutta tämä puhe rehuistanne suututtaa teitä. Älkää antako sen vaikuttaa."

"Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles.

"Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti. Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin muuttuneen."

"Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot.

"Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles. "Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää — ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät ole."

"Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen koko aikansa."

"Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku seikkoihin."

"Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —"

"Ah, ajatteletteko niin?"

"En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon mukaisesti."

He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa Pelles palasi päähänpiintymäänsä.

"Olenko oikeassa otaksuessani, että kuningas on toimelias.

"Ihan oikeassa."

"Olisiko julkeaa kysyä, mikä yritys askarruttaa häntä juuri nyt?"

"Ei mikään erityinen, luullakseni."

"Ei siis mitään rehua koskevaa — sen laatuun kohdistunutta harvinaista tarkkaavaisuutta?"

"Ilmoittaisin teille sen, jos vain tietäisin", vastasi Lancelot. "Mutta en tiedä mitään. Hänellä saattaa olla kaikenlaisia suunnitelmia, joista hän ei mainitse minulle mitään."

"Todellako?" sanoi Pelles.

* * * * *

Lancelot käveli edestakaisin huoneessaan miettien yksinäisyyttään. Ginevra, Elaine, Bromel, Pelles — kaikki nämä henkilöt olivat hänen ajatuksissaan. Hän oli vihainen kuningattarelle, paljoa vihaisempi kuin hän oli todennutkaan lähtiessään suorittamaan tehtävää. Mitä oikeutta kuningattarella oli nöyryyttää häntä? Kun hän palaisi Camelotiin huomenna, niin millaisiin olosuhteihin hän palaisi? Oliko kuningatar oikeassa, oliko hän mustasukkainen vai ei, väittäessään Arthurin keksineen tämän matkan toimittaakseen hänet ja Elainen yhteen? Pelles ei ollut mikään hölmö, sittenkään. Epäilikö hän, että tällä vierailulla oli jokin salainen tarkoitus? Voiko vanhus todellakin luulla häntä Elainen rakastajaksi? Ei luettuaan kirjeen. Hän oli kirjoittanut sen Ginevran vuoksi — ja kuinka paljon hyvää se oli tuottanutkaan hänelle? Kuningatar oli laskenut leikkiä hänen valtioviisaudestaan, ja hän oli viettänyt ikävän illan.

No niin, ei ollut järkevää ajatella liian paljon tätä tai jotakin muuta. Hän koettaisi hieman nukkua.

Hän kuuli ovelle hiljaa koputettavan. Luultavasti kuningas, ajatteli hän, jonka mieleen myöhemmin on juolahtanut joitakin ajatuksia hevosruuasta. Hän irroitti salvan, katsoi käytävään ja näki edessään tomun peittämän miehen, vasta tulleen pitkältä ratsastusmatkalta.

"Ritari Lancelot", sanoi hän. "Tuon teille salaisen viestin, teille ainoastaan."

"Tulkaa sisään ja sulkekaa ovi", sanoi Lancelot. "Kukaan ei voi kuunnella meitä, mikäli tiedän. Millainen on viestinne?"

"Naisenne on Casen linnassa. Hän tahtoo tavata teitä heti."

"Hyvin kiinnostavaa", vastasi Lancelot. "Kuka on tämä salaperäinen henkilö, joka lähettää minulle kutsun keskiyöllä?"

"Ritari Lancelot", sanoi mies, "olen tuonut viestin".

"Sehän voi yhtä hyvin olla ansa."

"Voi kylläkin", vastasi mies.

Lancelot koetti kuvitella, kuinka Ginevra oli voinut päästä Casen linnaan niin pian.

"En lähde nyt", sanoi hän. "Mutta huomenna pysähdyn linnaan ja osoitan kunnioitustani naiselle."

"Kuten haluatte", sanoi mies. "Huomenna hän ei ole siellä enää."

"Kuinka päästään linnaan?" kysyi Lancelot.

"Vasemmalle kääntyvää tietä pitkin sillan tuolta puolelta. Se sijaitsee suoraan edessäpäin noin puolen tunnin matkan päässä. Ryhdyn oppaaksenne."

"Ei tänä yönä", sanoi Lancelot.

"Säästääkseni aikaa", sanoi mies, "käskin satuloida hevosenne. Se odottaa teitä valmiina linnan pihalla."

"Käskekää heidän viedä se talliin takaisin! Millä oikeudella häiritsitte sitä? Kuka päästi teidät sen luo? Kuka te olette?"

Mutta mies oli jo mennyt tiehensä.

Lancelot istuutui hiljaisessa huoneessaan ja koetti ajatella. Viestien lähettäminen ei ollut lainkaan Ginevran tapaista. Mutta entä jos hän olisikin päättänyt koetella hänen lupaustaan tai jos hän vakavasti kaduttuaan tahtoi lopettaa heidän riitansa? Hän muisti tuon Casen linnan huoneenkin —

Mutta Ginevra ei ollut voinut matkustaa niin kauaksi — melkein yhtä nopeasti kuin hän itse oli ratsastanut. Ginevran oli täytynyt katua käytöstään minuutin tai parin kuluttua hänen poistumisestaan. Kuka muu voisi viekoitella häntä ulos? Tuo Bromel-niminen mieskö, josta he puhuivat? Vai oliko hänellä jokin toinenkin vihollinen tässä maailman osassa? Huomenna hän pysähtyisi Casen linnaan.

Mutta ennenkuin hän nukahtaisi, pitäisi hänen tarkastaa, mitä tuo lurjus oli tehnyt hänen hevoselleen. Hän laskeutui linnan portaiden juurelle. Pihalle johtava ovi ei ollut salvassa, ja hevonen oli vielä siellä valmiina hänen varaltaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan tallimiestä, jotka luultavasti kaikki nukkuivat. Hän voisi kyllä kutsua avukseen vahdit ulkoportilta, mutta se herättäisi koko talonväen. Kuu oli peittynyt pilviin — valaistus oli melkein riittämätön tien löytämiseen.

Hän meni halliin, mihin hänen varusteensa oli viety, puki ne ylleen, kiipesi hevosensa selkään ja istui pimeässä kuunnellen. Sitten hän lähti hitaasti ratsastamaan porttia kohti. Hänen hevosensa ei ollut koskaan ennen ollut niin meluisa, mutta vahdit päästivät hänet menemään, ikäänkuin olisivat tottuneet keskiyöllä tapahtuviin lähtöihin. Hän ratsasti sillan yli ja kääntyi vasemmalle.

Tällainen tapa poistua talosta, missä hän oli vieraana, pani hänet tuntemaan itsensä syylliseksi jollakin tavalla. Hän ei sitäpaitsi tiennyt, kuinka hän pääsisi takaisin tai päästäisivätkö aamuvahdit hänet sisään tai kuinka hän voisi selittää seikkailun Pellekselle. Epäilemättä hän oli tekemäisillään jotakin sellaista, mitä Ginevra sanoisi päätökseksi. Kun hän saapuisi sinne, voisi Ginevra ehkä sanoa hänen ratsastusmatkaansa tyhmäksi kepposeksi, enemmän Arthurille kuin hänelle sopivaksi. Mutta tällä kertaa se oli Ginevran käsky. Mitä Ginevra olisikaan sanonut, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta?

Hän kannusti hevosensa laukkaan.

Metsät näyttivät tuoreilta, vaikka vuodenaika olikin jo niin myöhäinen. Hän tunsi, kuinka kosteus toi mukanaan puun hajua. Valoa oli niin niukalti, ettei hän nähnyt tietä, mutta hän tiesi hevosensa löytävän tien tasaiset kohdat ja karttavan kuoppia. Tietysti ei kukaan luota hevoseensa siten päivänvalossa. Millaisiin ponnistuksiin antaudummekaan ohjataksemme itseämme, ajatteli hän. Hänen oma elämänsä — kuinka hän oli koettanutkaan sovelluttaa sitä erääseen suunnitelmaan, koska Ginevra oli halunnut sitä. Ehkä Ginevra olisi pitänyt hänestä enemmän, ellei hän olisi koettanut niin kovasti.

Hänen hevosensa näytti haluavan hidastaa vauhtinsa hölkäksi, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää niin pitkän matkan jälkeen. Sen saamassa rehussa ei varmastikaan ollut mitään vikaa. Pelleksen pitäisi antaa jokin määrätty vastaus huomenna. Olisiko hänellä niin paljon rohkeutta, että hän lähettäisi Arthurille sellaisen viestin kuin oli vihjaissut päivällisillä? Kaikissa tapauksissa Pelleksen talous oli järjestetty liian leväperäisesti. Anteeksiantamatonta oli sallia tuon tuntemattoman päästä hevosten luo.

Casen linna alkoi häämöittää melko läheltä. Hän kannusti ratsunsa laukkaan kerran vielä. Nyt kun hän oli saapunut tänne, voi hän nimittää itseään Ginevran rakastajaksi. Oliko hän tullut sinne intohimosta, uteliaisuudesta vai ylpeydestäkö? Heidän riitansa oli vielä liian tuore. Haava oli vielä auki. Myrkytetty, ehkä. Ginevran julkiset hänelle antamat moitteet — mitä tapahtuisikaan, kun se kantautuisi Arthurin korviin?

Portti oli auki — hänen tarvitsi vain ratsastaa pihalle. Täälläkin näyttiin oltavan varmoja hänen tulostaan. Muuan mies talutti pois väsyneen hevosen, ja Lancelot astui halliin. Siellä paloi vieläkin muutamia valoja, ja eräs nainen nousi tuolilta tervehtimään häntä.

"Toivoimme teidän tulevan, ritari Lancelot", sanoi hän. "Minulle on kerrottu kuningattaren haluavan puhutella minua."

"Kuningattarenko? Ah, hän haluaa sitä todellakin!" Lancelot ei voinut muistaa tätä naista, joka muuten oli tutun näköinen. Hän auttoi Lancelotia varustusten riisumisessa.

"Missä hän on?"

"Käytävän ja portaiden yläpäässä on suuri huone. Siellä hän on."

Siis juuri siinä huoneessa. Se oli varmasti Ginevra. Tutut portaat — pitkä käytävä — hieman raolleen työnnetty ovi. Hän koputti. Hän näki huoneesta valoa, aukaisi oven ja astui sisään. Huone oli ihan samanlainen kuin ennenkin — jykeviä tuoleja ja pöytiä, paksut verhot seinillä — ja nyt pari palavaa kynttilää verhoilla eristetyn vuoteen vieressä.

"Ginevra!"

Verho siirrettiin syrjään, ja ylöspäin käännetty valkoinen käsi ojentautui häntä kohti. Tämä vetoaminen pani jotakin tarttumaan hänen kurkkuunsa. Lancelot kiirehti hänen luokseen ja kumartui.

Hänen olisi tietysti pitänyt tietää jo alusta asti.

XII

"Älkää poistuko, ennenkuin saan tilaisuuden selittää!"

Elaine nousi istualle vuoteessaan, ja vihastaan huolimatta Lancelot näki, kuinka kaunis hän oli.

"Tässä ei ole mitään selitettävää", vastasi ritari. "Tulin tänne erehdyksestä. Teidän pitää suoda minulle anteeksi — aion lähteä heti."

"Ette suinkaan, ennenkuin olen selittänyt teille kaikki!" huudahti Elaine. "Ei ollut lainkaan helppo saada teitä tänne enkä voi päästää teitä luotani puhumatta muutamia sanoja. Jos menette nyt, en saa koskaan toista tilaisuutta kertoakseni teille."

"Te saitte minut tänne, niinkö? Sangen hyvin — minut houkuteltiin petoksella tulemaan tänne. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi jäisin."

"Ah, eikö?" sanoi Elaine. "Se ei ollut sen ilkeämpi petos kuin sekään, jonka teitte minulle."

"En ole pettänyt teitä koskaan!" sanoi Lancelot.

"Ettekö kirjoittanut kirjettä isälleni ja ettekö ilmoittanut siinä haluavanne tavata vain hänet yksinään?"

"Siihen ei sisältynyt mitään petosta."

"Se oli kuitenkin keino, jolla saitte minut pois talosta. Isäni lähetti minut tänne heti — pois omasta kodistani — vain siksi, että olin sanonut teille rakastavani teitä, ja te pelkäsitte minua, ritari Lancelot, te pelkäsitte minua."

"Isänne ilmoitti teidän lähteneen viereisille jo ennen kirjeeni saapumista — viereisille kaukaisten sukulaisten luo."