Part 7

"Eikä ole", sanoi Ginevra.

"Tahtoisin tietää, kuinka hänen on käynyt."

"Elaine voi ehkä kertoa — mutta minun ei sovi kysyä sitä häneltä, Arthur. Jos haluat tietää, kysy häneltä itse."

"Olen jo kysynyt häneltä, eikä hän tiedä."

"Mitä?"

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, minne Lancelot on mennyt. Aioin kertoa sinulle juuri tämän uutisen, että hän on kadonnut. Haeskelemme paraillaan häntä. Muutamat miehet epäilevät kieroa peliä."

"Hän on ratsastanut pois jonnekin", sanoi Ginevra. "Epäilemättä saamme kuulla hänestä jotakin hyvissä ajoin. En ole lainkaan huolissani — millaiset hänen vikansa lienevätkään, hän voi kyllä pitää huolta itsestään."

"Mutta hänen hevosensa ja varusteensa ovat täällä. Hän näyttää lähteneen keveissä pukimissa ilman takkia, kypärää, miekkaa ja keihästä."

Ginevra kohotti katseensa.

"Sinä näit hänet viimeksi, luullaksemme", sanoi Arthur. "Näyttikö hän ihan terveeltä — no niin, oliko hän samanlainen kuin tavallisesti?"

"Mitä tarkoitat?"

"Kerrotaan hänen kiiruhtaneen kaupungin läpi jalkaisin ja avopäin kuin mielipuolen. En ole saanut käsiini sitä henkilöä, joka näki hänet, jos muuten kukaan näkikään, mutta se juttu leviää, että hän oli menettänyt järkensä. Bors ja Ector koettavat hakea häntä, mutta Ector sanoi juuri äsken minulle, että jos hän on menettänyt järkensä, on hän voinut heittäytyä jokeen."

"Hän ei ollut mielipuoli poistuessaan luotani", sanoi Ginevra, "mutta ei entisensä kaltainenkaan. Elaine on vaivannut häntä. Hän on jollakin tavalla Lancelotin omatunto. Hän myöntää lapsen omakseen, vaikka ei rakastakaan Elainea eikä aio ruveta elämään hänen kanssaan."

"En mainitsisi siitä mitään Elainelle", sanoi Arthur. "Jos hän puhuu jotakin siitä, koeta lohduttaa häntä."

Anglides tuli nyt huoneeseen.

"Täällä on joku, joka haluaa sanoa teille jäähyväiset, kuningatar, sittenkun teillä on aikaa."

Arthur katsoi vaimoonsa.

"Jos siellä on Elaine, tulkoon hän sisälle nyt."

"Menen katsomaan, ovatko he saaneet selville mitään", sanoi Arthur.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, järjesteli Ginevra silkkihameensa poimuja, silitteli pitkiä palmikoitaan ja veti jalkajakkaran lähemmäksi. Hän ei kohottanut päätänsä, kun Elaine tuli sisään — ehkä senvuoksi, että Elaine liikkui niin hiljaa.

"Aion matkustaa kotiini, kuningatar Ginevra — ja halusin sanoa jäähyväiset ja kiittää teitä."

"Toivotan teille turvallista paluumatkaa", vastasi kuningatar. "Teidän ei tarvitse kiittää minua mistään."

"Vieraanvaraisuudestanne ainakin", sanoi Elaine. "Olisin ollut ylpeä ystävyydestännekin, jos olisitte halunnut suoda sen minulle."

Ginevra ei sanonut mitään, ja Elaine kääntyi mennäkseen, mutta kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Teidän ei pidä luulla minua vihamieliseksi. Ymmärrän, että olette hyvin järkevä nainen. Tiedätte, miksi emme ole ystäviä."

"En tiedä sitä ollenkaan. Miksi emme ole?"

"Jos vastaatte minulle noin", sanoi Ginevra, "erehdyin puhuessani teille niin suoraan. Tiedätte sen vallan mainiosti. Meidän ei tarvitse väitellä siitä — voimme olla rehelliset hiljaisuudessakin. Älkää vain teeskennelkö hämmästyvänne siksi, etten ole sydämellinen. Olitte uhkarohkea tullessanne tänne ollenkaan — pakottaaksenne kaikkien ihmisten joukosta juuri minut pitämään teitä luonani, niin että voitte kohdata hänet."

"Voinette lausua ankaria sanoja minusta, kuningatar, ja pysyä silti totuudessa, mutta minä en uskalla olla niin rohkea, En ole ikinä kaivannut sitä, että pitäisitte minua luonanne. Kuningas Arthur ehdotti sitä — luulen hänen ystävyydellään tahtoneen kunnioittaa isäni muistoa — mutta se on ollut kidutusta minulle."

"Ajatelkaa, kuinka miellyttävältä se minustakin on tuntunut", vastasi Ginevra. "Olisin paljoa mieluummin — no niin, kuten jo sanoin, teidän ei tarvitse kiittää minua mistään."

Hän teki karkoittavan liikkeen, ja Elaine kääntyi puolittain — muuttaen kuitenkin äkkiä mielensä.

"Tiedättekö, että tuo äsken sanomanne oli täydellisesti totta — minun ei tarvitse kiittää teitä mistään. Olette tehnyt minut niin onnettomaksi kuin suinkin olette voinut koko sinä aikana, jonka olen kuluttanut kattonne alla, ja itsekkäisyytenne, ennenkuin olin nähnytkään teitä, on turmellut elämäni."

"Todellako? En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi Ginevra.

"Ah ei, ymmärrätte sen kyllä täydellisesti. Olette kuninkaan vaimo, mutta teidän täytyi saada Lancelotkin omaksenne. Jos olisitte antanut hänen olla rauhassa, olisi hän saanut omakseen jonkun uskollisen naisen, joka olisi rakastanut häntä ja lahjoittanut hänelle ne lapset, joita hän kaipaa. Mutta nyt teidän täytyy pitää häntä jumaloivana palvelijananne, riistää häneltä sielu ruokkiaksenne sillä omaa haluanne."

"Unohdatte itsenne", vastasi Ginevra. "Voin onneksi suoda teille anteeksi säälistä, koska tunnen syyn, miksi menetätte malttinne. Vaikka olettekin saattanut hänet pulaan, ei hän silti ole teidän omaisuuttanne."

"En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää; mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla. Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi, että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille anteeksi."

Ginevra hymyili.

"Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi. Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne."

"No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo jotakin".

"Niin onkin — muistuttaja ja moite."

"Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti."

"Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?"

"Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra nauroi.

"Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä miehen."

"Kuningatar Ginevra, katkeruutenne ei ole teille ollenkaan kunniaksi. Te karkoititte Lancelotin pois. Jos hän on menettänyt järkensä, kuten kuiskaillaan, olette te syypää siihen; jos hänet löydetään kuolleena, tapoitte te hänet. Hän oli aina uskollinen teille, tuona yönäkin Casessa — hän ei antanut minulle sitä koskaan anteeksi, että viekoittelin hänet sinne. Kun pysäytin hänet eilen, oli hän matkalla luoksenne. Väijyin häntä, kun tiesin, ettei hän teidän vuoksenne tule minnekään minun luokseni vapaaehtoisesti. Tahdoin pyytää hänen apuaan lapsemme kasvattamiseen. Pyysin Lancelotia ottamaan hänet tänne ja harjoittamaan häntä niinkuin hänen poikansa ansaitsee. Lupasin pysytellä kokonaan poissa hänen tieltään, jos hän täyttäisi pyyntöni. Mutta koska hän on uskollinen teille ja tietää, ettette mielellänne halua lastani läheisyyteenne, kieltäytyi hän. Silloin te palkitsitte häntä sanomalla jotakin niin epäystävällistä, että hän menetti järkensä. He eivät voi löytää jälkeäkään hänestä. Ritari Ector luulee hänen joutuneen jonkun väijytyksen uhriksi. Te olette syyllinen siihen kaikkeen ja nyt istutte siinä ja teette ivallisia huomautuksia. Olkaa oikeamielinen, kuningatar Ginevra — mitä tulee kunniaan ja jalouteen ja uskollisuuteen, ja ajatelkaa välillämme olevaa eroa. Luuletteko, että mikään, mitä te voitte sanoa, vaikuttaa minuun?"

"Jos sanotte minua epäystävälliseksi", vastasi Ginevra, "uskon olevanikin sellainen, vaikken ole sitä tarkoittanut. Koetin ilmoittaa teille totuuden lievimmän osan. Sitä, onko Lancelot menettänyt järkensä, en tiedä, mutta luulen huhua vääräksi. Ja vaikka se olisikin tosi, kieltäydyn täydellisesti vastaamasta hänen tilastaan. Senjälkeen kun tulitte hänen elämäänsä, olen tavannut häntä hyvän harvoin. Sen perusteella, mitä hän sanoi eilen, luulin hänen ajattelevan vain teitä."

"En tiedä, mitä hän sanoi, kuningatar Ginevra, mutta ellei hänen luonteensa ole muuttunut, puhui hän yhtä kohteliaasti minusta kuin hän aina puhuu teistäkin."

"Hän puhuikin kohteliaasti", vastasi Ginevra. "Mutta kai nyt huomaatte turmelleenne meidän kaikkien onnen — omannekin siihen laskettuna. Tunnustan oman onneni. Rakastin häntä. Olette vihjannut siihen, ja se onkin totta."

"Teidän ei tarvitse olla niin rohkea", sanoi Elaine. "Lupaan, etten kerro sitä Arthurille."

"En voi olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin haluaisin, koska te teette sen minulle niin vaikeaksi", sanoi Ginevra. "Älkää luulko olevanne ainoa, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa lasta ynnä paljon muuta. Älkää väittäkö, ettette voinut olla rakastamatta häntä, ikäänkuin se merkitsisi kaikkea. En minäkään voinut olla rakastamatta häntä. Nuo muutamat vuodet ennen tutustumista teihin olivat hänen parhaimpansa — hän suoritti silloin ihmeellisiä tekoja. Ihmisten oli tapana sanoa, että hän levitti ympärilleen jonkinlaista valoa tullessaan johonkin paikkaan. Onnemme oli sellaista. Mekin halusimme lapsia — mutta on olemassa monenlaisia lapsia, kuten joskus kyllä käsitätte. Minun lapsiani olivat Lancelotin jalot työt ja hänen kuuluisa nimensä. Sitä voi sanoa muullakin tavalla — on olemassa myös monenlaisia äitejä. Toinen nainen voi lahjoittaa elämän ja toinen sen, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. En ole niin lapseton kuin ajattelette. Ehkä vielä kadehditte minua."

"Kadehdin teitä vain yhden asian vuoksi", sanoi Elaine. "Jos kutsuisitte hänet luoksenne vielä nytkin, tulisi hän heti, jos vain olisi hengissä. Te luulisitte sen tapahtuvan rakkaudesta, mutta minä väittäisin sen tapahtuvan uskollisuudesta. Mutta olkoonpa syy millainen hyvänsä, tunnustan, että olisin iloinen, jos voisin kutsua hänet luokseni. Paitsi tätä, ei minulla ole mitään kaduttavaa eikä minkäänlaista syytä kadehtia toisia."

"Onnittelen teitä", sanoi kuningatar. "Tunnen vain harvoja niin onnellisia ihmisiä. Useimmilla meistä on paljon kaduttavaa joko omien vikojemme tai ystäviemme tekemien erehdysten vuoksi."

"Lähden nyt", sanoi Elaine. "On surullista, ettemme vieläkään näin vilpittömän keskustelun jälkeen ymmärrä toisiamme."

"Me ymmärrämme toisemme täydellisesti", vastasi Ginevra.

"Epäilen sitä. Mutta tarkoitan: jos Lancelot nyt tulisi takaisin järkevänä, kuinka teidän ja minun silloin kävisi?"

"Nyt en ymmärrä teitä ollenkaan", sanoi kuningatar. "No niin, luuletteko voivanne luovuttaa hänet minulle lapsen vuoksi, vai pitääkö minun luopua hänestä teidän vuoksenne?"

"En ole ikinä kuullut näin kylmäveristä kysymystä!" sanoi Ginevra. "Hän noudattaa tietysti omaa tahtoaan. Teidän ja minun pitää suoda hänelle vapaus valita."

"Pitääkö meidän?" kysyi Elaine. "Jos hänen pitää päättää, luulen meidän kummankin tekevän parhaansa taivuttaakseen hänet puolelleen. Tiedän niin tekeväni. Mutta hän valitsee teidät uskollisuudesta."

"Lupaan, etten kohota sormeanikaan", vastasi Ginevra. "Jos hän haluaa teidät, ottakoon teidät. Olen sanonut sen hänelle."

Elaine epäröi hetkisen.

"Kun hän valitsee teidät", sanoi hän sitten, "tahdotteko olla ystävällinen pojalleni Lancelotin vuoksi? En tule tänne enää, mutta haluan, että hänen isänsä kasvattaisi hänet hänen vertaistensa joukossa ja soisi hänelle mahdollisuuden tässä maailmassa. Se voi ehkä olla vallassanne jonakin päivänä, että voitte tehdä hänestä joko onnellisen tai onnettoman."

"Kuinka vanha se lapsi jo on?" kysyi Ginevra. "Sinne on vielä niin pitkälti aikaa. Saattaa tapahtua, ettei Lancelot tulekaan takaisin, vaikka en luule hänen kuolleen. Ja paljon muitakin asioita voi sattua. Mitä poikaanne tulee, en välitä hänestä lainkaan. Suoraan sanoen, hän on teidän asianne."

VI

Hovissa oli muutamia sellaisia henkilöitä, jotka itsepäisesti uskoivat Lancelotin menettäneen henkensä. Puolet heistä väitti hänen tulleen hulluksi ja saaneen senvuoksi onnettoman lopun — muut taas kuiskailivat Ginevran ja hänen riidelleen. Muutamat syvämielisemmät huomioiden tekijät olivat varmat siitä, että hän vielä eli huolimatta siitä, kuinka kauan hän pysyisi poissa, ja ennustivat hänen tulevan takaisin jonakin draamallisena hetkenä. Tästä viimeisestä otaksumasta oli vastuussa Bors, vaikka hän ei ollut tarkoittanut sitä. Kun hän silloin tällöin tuli takaisin, kieltäytyi hän puhumasta, minkävuoksi hovi sai vapaan arvaamisvallan. Jos joku sanoi Lancelotin menettäneen järkensä surusta, salli Bors huomautuksen mennä ohitseen vastustamatta sitä. Jos taas joku toivoi loistavaa paluuta, ei hän koskaan sanonut, että Lancelot oli jo haudassaan, mistä kaikesta voitiin päättää Lancelotin piileskelevän jossakin, ja Bors tiesi missä. Ginevra ei kysellyt mitään. Noin vuoden ajaksi hän menetti jotakin kukkeudestaan; hän oli ärtyisä naisille ja ivallinen miehille. Sitten hän muuttui äkkiä, sai takaisin elämänhalunsa, kehitti makuaan loistavien huvitusten aikaansaamiseksi ja rohkaisi hovia ilonpitoon. Arthur näytti pitävän muutoksesta.

Gawaine keskusteli siitä veljensä kanssa eräänä päivänä heidän ratsastaessaan Camelotia kohti.

"Ginevra on kuullut hänestä jotakin — sitä tämä kaikki tarkoittaa", sanoi Agravaine. "Hän tietää, missä Lancelot oleskelee."

"Epäilen sitä", vastasi Gawaine. "Ginevran kaltainen nainen voi keksiä muitakin syitä. Hän ei ole enää kovinkaan nuori, vaan alkaa jo nähdä edessään keski-iän. Se on ehkä ylpeyttä — hän ei ole tehnyt vielä tiliään elämän kanssa."

"En voi lainkaan ymmärtää Arthurin sokeutta", sanoi Agravaine. "Vaikka hän ei olisi käsittänyt sitä ennen, olisi hänen pitänyt huomata se silloin, kun Elaine saattoi asian pulmalliseen vaiheeseen."

"Oletko varma hänen sokeudestaan? Minä puolestani luulen hänen tietävän enemmän kuin ihmiset olettavat."

"Siinä tapauksessa hän on hölmöläinen raukka, kun voi sietää sitä."

"En voi sanoa siitäkään mitään", vastasi Gawaine. "Jos hän huomaa Ginevran siirtäneen rakkautensa toiseen henkilöön — no niin, mitä, jos Arthur jo onkin väsynyt häneen? Huolimatta kauneudestaan hän koettelee vannaan suuresti Arthurin kärsivällisyyttä. Kukaan ei epäile kuninkaan rakkautta Lancelotiin. Mielipiteeni on, että jos nyt menisit Arthurin luo todistuksinesi hänen vaimonsa uskottomuudesta, karkoittaisi hän sinut valtakunnasta kuin yleistä pahennusta tuottavan henkilön."

"Jos hän on sellainen mies", sanoi Agravaine, "olet antanut minulle erään aatteen. Luuletko hänen tuoneen Elainen tänne lopettamaan koko suhteen panemalla heidät riitelemään keskenään?"

"Ginevra olisi voinut tehdä niin", vastasi Gawaine, "mutta ei Arthur. Hän ei ole tarpeeksi ovela — tai hän on liiankin ovela."

"Luuletko Ginevran hankkineen itselleen toisen rakastajan?"

"En", vastasi Gawaine. "Hän rakasti Lancelotia."

"Onhan siellä Meliagrance, tietysti."

"Lorua!"

Ja se osoittautuikin loruksi. Meliagrance voitti turnajaiset muutamia päiviä myöhemmin näiden sanojen jälkeen — pienet turnajaiset, niin sanoaksemme, koska Palomides, Tristram tai Lancelot eivät ottaneet niihin osaa. Tällaisina tärkeinä päivinä ennen vanhaan oli Lancelot aina laskenut voitonmerkkinsä julkisesti kuningattaren jalkain juureen. Meliagrance menetteli nyt samalla tavalla.

"Sillä ei ole mitään arvoa itsessään", aloitti hän, "mutta teidän hyväksymisenne tekee siitä muistettavan esineen. Voitin sen vain tuottaakseni teille kunniaa — se on parhaani, vaikkakin vähäpätöinen."

Ginevralla oli hovinaisensa ympärillään, Anglides ja hänen uusin ystävänsä, nuori Ettard. Muutamia miehiäkin seisoi läheisyydessä. Ehkä he kaikki vertasivat tätä muihin tilanteihin. Ginevra näytteli osansa hyvin. Hän otti vastaan lahjan suloisesti hymyillen.

"Tämä ei ole mikään vähäpätöinen lahja", sanoi hän. "En ylistä mitään niin suuresti kuin mieheni ystävien kohteliaisuutta."

Meliagrance näytti jollakin tavalla sekaantuneen. Hän nousi seisaalle ja hieroi polviaan.

"Miehenne parhaalta ystävältä", sanoi hän.

He katsoivat häneen hämmästyneinä, ja hän peräytyi mykistyneenä.

"Mikä pani sinut sanomaan niin?" kysyi Gawaine.

"Etkö nähnyt? Kuningatar nauroi minulle."

"Eikä nauranut."

"Luuletko, etten tiedä? Hän olisi vielä tiukempien sanojen tarpeessa."

"Ehkä", vastasi Gawaine. "Se riippuu siitä, millaisen vaikutuksen haluat aikaansaada. Jos haluat saattaa hänet häpeään, et kaipaa mitään apua — sinulla on hyvin onnistuneita päähänpistoja, kun niikseen tulee. Mutta jos haluat päästä osalliseksi hänen suopeudestaan, pitää sinun ottaa oppia muista. Vielä yksi tällainen julkea vetoomus, ja hän taivuttaa Arthurin hirtättämään sinut."

Ritari Lancelotin poissaolo ei tehnyt ketään onnelliseksi. Kun hän juoksi kapeaa katua alaspäin tuona iltapäivänä aseettomana ja avopäin, hävisi hän toveriensa tietoisuudesta; mutta hänestä jäi sentään jotakin jäljelle värittämään heidän ajatuksiaan ja vaikuttamaan heidän käytökseensä.

Sitä, mitä hänelle silloin heti tapahtui, he eivät saaneet koskaan tietää, eivät sittenkään, kun hän oli järkevä mies jälleen ja oli tullut takaisin tutulle paikalleen, koska ne päivät olivat haihtuneet hänen muististaan. Meille on kerrottu hänen parina vuonna juoksennelleen villinä ja kokonaan järjetönnä toisesta syrjäseudusta toiseen, syöneen sellaisia, hedelmiä, joita hän voi kerätä metsistä, ja kaikkea muutakin, mitä voi saada, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin paitansa ja housunsa. Mutta vaikka tämä kuulostaakin yksityiskohtaiselta, emme sentään tiedä sitä varmasti. Kertomus muuttuu uskottavaksi siitä alkaen, kun hän kohtasi henkilöitä, jotka voivat vieläkin käyttää järkeään tai olivat ainakin järkevämpiä kuin hän.

Ritari Bliant, esimerkiksi. Ritari Bliant ratsasti puolisonsa kanssa linnansa läheisyydessä, mutta kun ilma oli niin tukahduttavan kuuma, lepäilivät he eräässä huvimajassa, jonka aseenkantajat olivat heille pystyttäneet. Ritari Bliant oli ripustanut miekkansa ja kilpensä erääseen lähellä kasvavaan pieneen puuhun ja jutteli miestensä kanssa sillä aikaa kun hänen puolisonsa levähti sotilasvuoteella teltan nurkassa.

Hän kertoo kuulleensa mitä hämmästyttävintä melua kuin äkillisen taistelun alettua — hän luuli ainakin kymmenen miehen kamppailevan siellä keskenään. Eräs hänen miehensä meni ensiksi teltan ovelle ja näki pitkän miehen, partaisen ja melkein alastoman, iskevän kilpeä miekalla. Oli selvää, että miekka katkeisi piakkoin hänen käsitellessään sitä sillä tavalla tai kilpi halkeaisi kahtia. Huvimaja oli ehkä sytyttänyt pilkkeen hänen sairaissa aivoissaan tai aseiden näkeminen pannut liikkeelle hänen vanhan intohimonsa.

"Hellitä miekka kädestäsi, mies!" huusi aseenkantaja samalla tavalla kuin komennetaan palvelijoita. Lancelot katsoi häneen hämmentyneenä, laski sitten hyvin varovasti miekan ruohikkoon ja tuli hänen luokseen. Ennenkuin ritari Bliant ehti sekaantua asiaan, näki hän oudon miehen kohottavan aseenkantajan ilmaan hartioista, pudistelevan häntä kuin mattoa ja viskaavan hänet sitten suinpäin maahan. Lancelot tarttui miekkaan jälleen tavattoman hellästi, mutta ennenkuin hän alkoi taas pistellä kilpeä, siveli hän miekkaa sormellaan nähdäkseen, kuinka paljon terää siinä oli vielä jäljellä. Koska Bliant oli aseeton, päätti hän koettaa saada jotakin aikaan oveluudella.

"Hyvä mies", sanoi hän, "ettekö haluaisi asettaa miekkaa syrjään joksikin aikaa? Olette pikemminkin unen ja uusien vaatteiden kuin liikunnon tarpeessa."

"Mitä siihen tulee", vastasi Lancelot, "nähdessäni ensimmäisen merkin siitä, mitä aiotte minulle antaa, tapan teidät".

Bliant kertoo peräytyneensä telttaan, häpeämättä lainkaan vauhtiaan, ja eloon jäänyt aseenkantaja lainasi hänelle haarniskansa, miekkansa ja kilpensä. Sitten hän tuli esille tehdäkseen lopun mielipuolesta. Nähdessään hänen tulevan niin varustettuna Lancelot hyökkäsi hänen kimppuunsa ja katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella ritari Bliantin iskuun kohotetun miekan. Bliant oli kiitollinen oman hyvän kilpensä vanhalle raudoitukselle, joka oli turmellut terän ja vioittanut miekkaa; mutta tästäkin hyvästä onnesta huolimatta hän menetti tajuntansa, ja hän voisi sanoa lyönnin jatkuvasti sekoittaneen hänen aivonsa, kun hän joskus myöhemmällä iällään tuli sekapäiseksi. Lancelot ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota, vaan lähdettyään kerran hyökkäämään suuntasi kulkunsa teltan ovelle ja sitten suoraan telttaan. Ritarin puoliso ja aseenkantaja pakenivat teltan toisen pään ovesta. Silloin sattui niin onnellisesti, että Lancelot huomasi vuoteen, astui sen luo ja tunnusteli sitä kädellään, ikäänkuin mielijohteesta, ostaakseen sen. Se oli pehmeämpi kuin kova maa, jolla hän äsken oli maannut, ja hän huokaisi huojennuksesta, ojentautui sille pitkäkseen ja nukkui.

Ritarin puoliso oli sillä välin kiiruhtanut miehensä ruumiin luo, kuten hän luuli. Kuullessaan hänen itkunsa ritari Bliant avasi silmänsä.

"Missä se mielipuoli nyt on, joka antoi minulle iskun kallooni? En ole ikinä tuntenut sellaista käsivarren voimaa."

"Hän nukkuu", vastasi henkiin jäänyt aseenkantaja.

"Ette suinkaan tarkoita, että tapoitte hänet?"

"En. Hän päätti itse uinahtaa hieman vuoteellanne." Ritari Bliant purskahti nauruun, vaikka hänen päätänsä vieläkin pakotti.

"No niin, älkäämme herättäkö häntä. Me köytämme mies-raukan kädet ja jalat, ja sitten teidän pitää hakea linnasta hevoskantovuode — kannamme hänet kotiin vuoteineen päivineen. Luulen hänen olleen lahjakkaan miehen silloin, kun hän vielä voi käyttää järkeään."

"Hän toi mieleeni ritari Lancelotin", sanoi junkkari.

"Näin hänet kerran Lonazepissa."

"Hän vaikuttikin Lancelotilta", myönsi Bliant.

He varoivat häiritsemästä hänen untaan ja saivat hänet viedyksi linnaan onnettomuudetta. Kun hän vihdoin heräsi, oli hän hyvin kärsivällinen heidän kanssaan ja lapsellisen hiljainen. Surullista oli katsella hänen taivuttavan päänsä sidottujen käsiensä yli, mutta he eivät uskaltaneet päästää häntä irti, ennenkuin hän näyttäisi joitakin terveen järjen merkkejä. Sittenkään, kun hän oli saanut takaisin terveytensä, hyvän ruoan ja suojan ansiosta, ei kukaan uskaltanut ajella hänen partaansa. Hän istuskeli päivät pitkät sukimattomana ja ääneti katselemassa pienestä ikkunasta aukeille kedoille ja oudolle tielle, joka kiemurteli niiden välitse linnan ovelta.

Bliant kertoo tällaista kestäneen puolitoista vuotta. Silloin hän joutui pieneen sotaan muutamia naapureitaan vastaan, ja eräänä iltapäivänä, kun hän ratsasti omien maittensa poikki, hyökkäsi pari veljestä hänen kimppuunsa, ritari Breuse ja ritari Bertelot. Molemmat syöksyivät häntä vastaan samalla kertaa, ja hän lähti pakoon henki kurkussa. Lancelot, joka istui ikkunansa luona kahlehdittuna kuten tavallisesti, näki Bliantin tulevan parin miehen takaa-ajamana. Silloin heräsivät hänen entiset vaistonsa; hän katkaisi kahleensa suureksi vahingoksi käsilleen, ja kun nuo molemmat veljekset ajoivat Bliantia takaa portin sisäpuolelle, oli Lancelot siellä valmiina vastaanottamaan heitä. Hän kiskaisi Bertelotin satulasta maahan vääntäen hänen miekkansa irti ja antoi sitten Breuselle samanlaisen kuuluisan iskun päähän, jollaista Bliantkin oli saanut maistaa. Breuse kiepsahti satulasta maahan, ja hänet pelasti vain Bertelotin apu ja Bliantin suopeus, hän kun päästi heidät pakoon. Kun he olivat menneet, sanoi Bliant hävenneensä nähdessään Lancelotin katkaistut kahleet ja hänen käsiensä tilan. Sen jälkeen mielipuoli sai kuljeskella vapaana, kuten muutkin perheen jäsenet.

Sitten kului vielä vuosi, kertoo Bliant, kunnes he eräänä päivänä lähtivät metsästämään villikarjuja. Lancelotilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se kaikki tarkoitti, mikäli he saattoivat nähdä, mutta hän seisoi katsellen heidän valmistuksiaan. Eräs mies oli sitonut mainion hevosen puuhun ja pistänyt keihäänsä maahan voidakseen auttaa erästä toveriaan. He näkivät Lancelotin katselevan hevosta, ikäänkuin hän olisi koettanut päästä selville jostakin vaikeasta asiasta. Hänen oli täytynyt hypähtää satulaan äkkiä, kun heidän tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut muualle, sillä viimeinen, mitä he hänestä näkivät, oli suuri tomupilvi kaukana tiellä. Keihäskin oli hävinnyt. Hän oli ottanut varmaan senkin.

Niin paljon olemme saaneet selville Bliantin todistuksesta. Sitten meillä on erään erakon kertomus, jolla sentään on totuuden leima. Kerrotaan hurskaan erakon löytäneen hänet metsästä villin karjun hirmuisesti haavoittamana. Lancelot oli tappanut pedon, mutta ei ennen kuin onnettomuus oli tapahtunut — hirvittävä viillos ja veri virtaamassa puroina. Erakko ymmärsi, ettei siinä saanut hukata sekuntiakaan aikaa, mutta Lancelot uhkasi häntä miekalla makuuasennostaan. Erakko jatkoi kuitenkin itsepäisesti ystävällistä kohteluaan.

"Kuinka te saitte tämän haavan?" kysyi hän.

"En ole ikinä nähnyt sellaista hölmöä", vastasi Lancelot. "Ettekö näe tuota karjua?"

"Voin parantaa teidät!" sanoi pyhä mies. "Sallikaa, että autan teitä kuin ystävä."

"En voi sietää enää ystäviä", vastasi Lancelot. "Jos koskette minuun, irroitan päänne kaulastanne."

Erakko poistui hänen luotaan hetkeksi, kunnes tapasi erään miehen lantarattaineen. He tulivat takaisin ja tavattuaan Lancelotin tajuttomana ja helposti hoidettavana nostivat hänet ja karjun rattaille ja veivät heidät erakkolaan. Siellä monina viikkoina erakko paransi Lancelotin haavat, mutta ei hänen järkeään. Todellisuudessa liittyi käsittelyyn jotakin sellaista, mikä teki hänet vielä järjettömämmäksi kuin ennen.

Mutta sillä tavalla lisätään vanhoihin tarinoihin kaikenlaista perätöntä ja kirjaillaan niitä. Tämä tapaus on epäilyttävästi samanlainen kuin Lancelotin tuonti Bliantin linnaan. Toisessa tapauksessa he ottivat vuoteen ja toisessa karjun mukaansa.

Emme todellakaan tiedä mitään hänen seikkailuistaan siltä ajalta, joka kului hänen lähdöstään Bliantin luota, kunnes hän ilmestyi Corbinin kylään, Pelleksen linnan, Elainen kodin, lähellä sijaitsevaan taloryhmään. Hän tuli juosten tietä pitkin tukka hajallaan ja vaatteet riekaleina. Pienet pojat heittelivät häntä kivillä ja multapaakuilla, niin että hänen kasvonsa likaantuivat, mutta hän jatkoi vain juoksuaan, kunnes muutamat linnan miehet hyökkäsivät esille ja pelastivat hänet. Hekin arvasivat millainen hän ehkä oli ollut ennen mielipuolisuuttaan, ja sulkivat hänet säälistä Galahadin uuteen koirankoppiin. Sen toisessa seinässä oli luja ristikko, ja he saattoivat katsella häntä, hänen kävellessään siellä edestakaisin. Ristikon eräässä nurkassa oli aukko, josta hänelle voitiin ojentaa ruokaa ja juomaa, tarvitsematta pelätä hänen väkivaltaisuuttaan.

"Tiedättekö, että olemme saaneet erään hullun miehen taloon, rouva?" sanoi Alice. "Miehet ottivat hänet kiinni muutamia tunteja sitten ja ovat teljenneet hänet uuteen koirankoppiin."

"Verikoirani kuoli juuri ajoissa", sanoi Galahad. "Menen katsomaan häntä."

"Et tee mitään sellaista", sanoi Elaine. "Sinä pysyt täällä."

"Teidän itsenne pitäisi mennä katsomaan häntä, rouva", sanoi Alice. "Hän on suuri kuin jättiläinen."

"En halua nähdä sellaista onnettomuutta, jos voin karttaa sitä", sanoi Elaine. "Miesraukka! Onko koirankoppi tarpeeksi mukava hänelle?"

"Se on luja, ja hän olisi vaarallinen kaikkialla muualla", vastasi Alice. "Hänen tukkaansa ei ole lyhennetty vuosisatoihin."

"En ole koskaan nähnyt oikeata mielipuolta", sanoi Galahad. "Onko hän hullun koiran näköinen?"

"Ei oikeastaan", vastasi Elaine.

"Tämä ainakin on hyvin rauhallinen kopissaan", sanoi Alice.

"Menen katsomaan häntä", sanoi Galahad.

"Etkä mene!" sanoi Elaine. "Kiellän sen ehdottomasti."

Mutta Galahad meni kun menikin pihalle ja näki isänsä ensi kerran. Lancelot oli kyyristynyt erääseen nurkkaan ja piilottanut kasvonsa uteliaalta talonväeltä. Galahad heitteli häntä kivillä, kunnes muuan suurehko lohkare sattui hänen takaraivoonsa. Lancelot nousi ja tuli ristikon viereen, johon koko pieni joukko peräytyi paitsi Galahad. Lancelot tarttui vankilansa ristikkoon ja katseli kauan aikaa poikansa kirkkaita silmiä ja kullankeltaista tukkaa.

"Rouva", sanoi Alice, "nuoresta herrasta on tullut mielipuolen ystävä".

"Sanoin Galahadille, ettei hän saa mennä sen miehen läheisyyteen."

"No niin, heistä on silti tullut hyvät ystävät", sanoi Alice. "He seisovat nyt vastakkain katsellen toisiaan, ja mielipuoli näyttää niin hiljaiselta kuin koira, vaikka nuoriherra Galahad heittikin häntä kivellä."

"Galahad, et suinkaan heittänyt häntä kivillä?" kysyi Elaine.

"Heitin, saadakseni hänet liikkeelle", vastasi Galahad.

"Enkä aina kivilläkään. Käytin joskus keppejäkin."

"Olet jo niin vanha, melkein seitsenvuotias poika, etkä osaa käyttäytyä sen paremmin!"

"En heittänyt häntä silmään enkä muuhunkaan arkaan kohtaan", vastasi Galahad. "Olen varovainen. Päähän vain."

"Päähänkö vain?" huudahti Elaine. "Mitä, jos halkaisisit hänen kallonsa?"

"Hän on sentään hullu, eikö olekin? Äiti, sinä pilaat aina kaikki asiat."

"Tahtoisin, että olisit ystävällinen, Galahad. Muuta en toivokaan. Raa'at pojat heittelevät hulluja kivillä, mutta sinun pitää kohdella heitä ystävällisesti."

"Äiti, miksi ihmisistä tulee hulluja?"

"Jos tietäisimme sen, voisimme ehkä parantaa heidät."

"Alice sanoi sen johtuvan rakkaudesta, etkö sanonutkin Alice?"

"Alice on ehkä oikeassa. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka ovat tulleet hulluiksi rakkaudesta."

"Tämä ei ainakaan", sanoi Galahad. "Hän on varmasti aikoinaan ollut todellinen mies."