Part 14

Galahad pysähtyi hetkiseksi vain näyttääkseen, ettei hän pelännyt Ettardia.

"Kynnetyt pellot hämmästyttävät minua aina", sanoi hän. "Vuosi vuodelta unohdan, kuinka kaunista ja ruskeaa kynnetty maa on. Ihmisellä ei ole milloinkaan tilaisuutta unohtaa metsää."

"Mutta tehän ratsastatte aina sen siimeksessä", sanoi Ettard. "Kuinka siis voisitte sen unohtaa?"

Galahadin mieleen juolahti, että Ettardin täytyi tietää hänen ratsastaneen sen läpi vain kerran —tai kahdesti jos laski matkan Corbiniin edestakaisin.

"Tuntuu ikävältä, että alatte ratsastaa pois, kuten muutkin miehet, ritari Galahad. Täällä hovissa on niin yksinäistä, kun te lähdette luotamme. Toivoin, ettei teistä tulisi sellainen."

"Millainen minusta pitäisi tulla?"

"Voisitte pysyä täällä luonamme", vastasi Ettard "Täällä pitäisi olla mies tai parikin, jotka voisivat elää taistelematta alituisesti. Silloin olisi naisillakin jokin tehtävä tässä maailmassa."

"Luulenpa että heillä varmasti jo onkin jokin tehtävä", sanoi Galahad.

"Ette ole kovin kohtelias tänä iltapäivänä", sanoi Ettard.

"Miksi en? Eivätkö naiset innoita miehiä tekemään parastaan? Eivätkö saavutuksemme tuota heille kunniaa?"

"Missä kuulitte tuon?" kysyi Ettard

Galahad ei pitänyt tästä sävystä. Ettard oli vallaton ja sitäpaitsi näytti laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan Hän toivoi, että olisi jatkanut matkaansa.

"En ole ikinä voinut innoittaa ketään", jatkoi Ettard "Ehkä vika on minussa itsessäni. Mutta jos innoitan jotakuta miestä, niin ensimmäinen asia, jonka hän toimittaisi näyttääkseen innoittamiseni vaikuttaneen, olisi kai se, että hän nousisi hevosensa selkään ja poistuisi luotani."

"Jos jäisimme tänne, ette ylpeilisi meistä", sanoi Galahad.

"Jos rakastaisin miestä, ei hän voisi jäädä luokseni liian pitkäksi aikaa", sanoi Ettard.

"Niin, jos rakastaisitte. Luulin teidän puhuvan miehistä ylimalkaan."

Molemmat katselivat kynnettyjä ketoja hetkisen, ja Galahad ajatteli, että hänen oli parasta paeta.

"Aiotteko jo lähteä?"

"Minun pitää tavata kuningatarta", vastasi Galahad.

"Pitää!" toisti Ettard. "Siinä tapauksessa harras pyyntöni oli turha."

"Mikä pyyntö?"

Ettard nauroi ja Galahad kääntyi takaisin katsomaan, mistä se johtui. "Olette kummallinen poika", sanoi Ettard. "Ehkä hyvin syvämielinenkin. En saa teistä selvää. Odotin täällä saadakseni puhutella teitä."

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Niin, mutta miksi?"

Ettard nauroi jälleen. He katselivat toisiaan.

"Luulen olevani tyhmä, Ettard, mutta en tiedä, mitä tarkoitatte."

"Ette ole tyhmä — olette ihmeellinen", sanoi Ettard. "Pidän teistä siksi, ettette ymmärrä. Tarkoitin yksinkertaisesti vain sitä, että on hauska tavata ja puhutella teitä. Syvennytte tämän jälkeen kaiketi tärkeihin tehtäviin kaukana luotamme, ja tulemme siis tapaamaan toisiamme hyvin harvoin, minkä vuoksi toivoin näitä muutamia minuutteja. Olen iloinen, että sain ne, vaikka pelkäsittekin puhutella minua."

"Enkä pelännyt", väitti Galahad.

"Eikö ole ihme, että kuuluisa mies, joka on lähdössä taisteluun — kai louhikäärmeitä vastaan tällä kertaa? — pelkää puhutella yhtä ainoaa vaarallista naista!"

"En pelännyt, olin vain kiireissäni", sanoi Galahad. "Minulla on tärkeä sitoumus täytettävänä."

Hän oli hyvin vihainen, kun Ettard nauroi.

"Huusin teille", sanoi Ettard. "Kuullessanne pahaenteisen ääneni ette uskaltanut täyttää tärkeää sitoumustanne. Pelästyitte varmaankin niin kovasti, ettette voinut lähteä juoksemaan."

"Sanokaapa, mistä te oikeastaan puhutte?" kysyi Galahad.

"Ette ole kohtelias tänään, ritari Galahad. Kiusoittelin vain teitä senvuoksi, että siitä asti, kun kuningatar näki teidän suutelevan kättäni, olette karttanut minua kuin ruttoa."

"Se ei ole ollut syynä", vastasi Galahad. "Tarkoitan —"

"Mitä?"

"En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun olisi pitänyt olla kohtelias... Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —"

Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi.

"Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad, olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin."

"Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä isäni kaltainen."

Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein.

"Isännekö kaltainen?"

"Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään."

"Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja."

Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa punastuivat.

"Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta. Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini."

"Ritari Galahad, hän ei ole koskaan juolahtanut mieleenikään. Mitä te oikein ajattelette minusta? Tarkoitin hänen suurta rakkauttaan!"

"Hänellä ei ole mitään sentapaista", sanoi Galahad.

"Eikö isänne ole rakastunut? Pitääkö minun uskoa, ettette tiedä sitä?"

"Ettard, minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin vihjailette."

Ettard näytti pelästyneeltä ja hyvin katuvaiselta.

"Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, ritari Galahad. Olen — olen vain kiusoitellut teitä."

"Ettard, onko isäni nyt rakkaussuhteessa johonkin naiseen?"

"Tietysti ei, Galahad, paitsi ehkä äitiinne. Puhuin vain päättömiä hyvin epähienosti. Olen äärettömästi pahoillani."

"Kuka se nainen on, Ettard?"

"Siitä ei ole mitään apua, Galahad — ette voi kiskoa hänen nimeään minusta."

Galahadin kasvot olivat kalpeat, mutta hän näytti muuttuneen raudaksi. Hänen äänensä oli yhtä vakava kuin katseensa ja kätensä.

"Jos kerran on niin, on se niin... Saan sen kyllä selville... Kysyn Ginevralta."

"Hyvä Jumala! Kaikkea muuta, mutta ei sitä!"

"Miksi ei?"

"Koska se ei ole totta. Valehtelin teille, Galahad. Jos jatkatte tätä typerää ilkeätä puhettani tahraatte isänne nimen hänen nimensä kanssa. Voi, kuinka pahoillani olenkaan, Galahad — niin pahoillani!"

Galahad kääntyi lähtemään.

"Tuskinpa olette niin pahoillanne kuin minä", sanoi hän.

"Saanko sanoa viimeisen sanan, ritari Galahad?"

Galahad pysähtyi.

"Kun sanoin häntä rakastajaksi, ylistin häntä. Mutta te näytätte ottavan sen toiselta kannalta. Useimmat ihmiset ajattelevat, ettei voi olla mitään niin ylevää ihailua kuin sellaisen miehen rakkaus. Monet naiset panisivat siitä autuutensakin vaaraan."

Galahad odotti, oliko Ettardiila vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän jatkoi hitaasti matkaansa. Ettard katseli ketojen yli kaukaista metsää kohti, mutta ei nähnyt mitään.

* * * * *

Ginevra katseli ikkunastaan samaa maisemaa. Ei hänkään nähnyt sitä. Hän oli ollut apealla mielellä muutamina viime päivinä. Galahad oli niin kuohuksissaan, ettei nähnyt kuningattaren huolestunutta ilmettä.

"Odotin teitä aikaisemmin", sanoi kuningatar.

"En voi puolustaa epäkohteliaisuuttani, kuningatar. Minut pysäytettiin matkalla, mutta minun ei olisi pitänyt mukaantua siihen... Otaksun teidän tietävän, että lähden matkalle jälleen huomenna."

"Kuningas puhui minulle jotakin piakkoin tarjoutuvasta uudesta tehtävästä, ja isänne kertoi teidän lähtevän huomenna. Hän on hyvin ylpeä teistä, Galahad."

Galahad kumarsi hieman, ikäänkuin hänen isänsä olisi ollut läsnä. Hänen kielensä tarttui kiinni hänen kitalakeensa.

"Viekö matkanne teidät jonnekin äitinne läheisyyteen?" kysyi Ginevra.

"Ei, kuningatar."

Kuningatar hymyili heikosti.

"Galahad, huolimatta siitä, mitä sanoimme silloin eräänä päivänä, ajattelen, että teidän pitää vierailla hänen luonaan. Tehän lupasitte niin tehdä."

Galahad kumarsi jälleen kevyesti.

"Hyvä on", sanoi Ginevra, "jääköön se asia tällä haavaa".

"Olette hyvin ystävällinen, kuningatar."

Seurasi painostava hiljaisuus:

"Galahad, miksi tulitte tänne tänä iltapäivänä?"

"Osoittaakseni teille kunnioitustani — kuten aina olette sallinut minun tehdä matkalle lähtiessäni."

"Osoittakaa sitä sitten", sanoi kuningatar. "En ole koskaan nähnyt teitä näin mykkänä."

"Pyydän anteeksi", sanoi Galahad. "Kun lähdin liikkeelle, halusin kertoa teille tästä uudesta tehtävästä —"

"Vaadin, että se on jonkinlaista etsintää", sanoi kuningatar.

"Sitä se onkin, kuningatar — mutta tullessani tänne menetin harrastukseni siihen. On olemassa muuan Lianour-niminen mies, joka asuu kaukana täältä — hän on maansa herttua, ja kuningas luulee hänen joutuneen petollisen menettelyn uhriksi. Hänestä ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, ja hänen linnansa tienoilla on nähty pari vierasta ritaria. Muutamat huhut kertovat seitsemästä ritarista, mutta kuningas sanoo heidän lukumääränsä supistuvan kahteen, päättäen virallisista selostuksista. Herttua Lianourilla on kaunis tytär, ja asian laita saattaa olla niin, että nuo muukalaiset ovat ottaneet hänet ja hänen isänsä vangiksi. Minun pitää ottaa selville, mikä siellä on vinossa, jos mikään, ja tehdä voitavani asian korjaamiseksi."

"Jos siellä on liian monta, Galahad, älkää hätäilkö, vaan palatkaa selostamaan."

"Niin sanoo kuningaskin, mutta en aio tulla takaisin. Jos siellä on jotakin vinossa, koetan oikaista asian."

"Aavistan lopun", sanoi Ginevra. "Te pelastatte kauniin neidon, ja sitten hän vangitsee teidät. Tai ellei siellä ole mitään hullusti, huvittaa hänen isänsä teitä, ja he ilmaisevat kiitollisuutensa kauniille nuorelle ritarille. Silloin te kuitenkin menetätte sydämenne. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Teistä tulee suurenmoinen rakastaja, Galahad, vaikka teillä on ennakkoluulo naisia vastaan."

"Olenko menettämäisilläni järkeni, kuningatar? Ennakkoluuloniko naisia vastaan? Ette siis enää halua —"

"Galahad, pelkään puhuneeni liian ankarasti äidistänne vain siksi, että hän on nainen. Halusin varoittaa teitä sukupuoltani vastaan, mutta ehkä liioittelin siinä hänen kustannuksellaan. Se ei olisi teille lainkaan eduksi, jos menettäisitte kunnioituksenne häntä kohtaan. Olin kohtuuton. Lancelotia voi oikeastaan syyttää enemmän. Äitinne oli vain tyttö, ja ellei Lancelot aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan, olisi hänen pitänyt kavahtaa kosiskelua."

"Ajattelin teidän kohtelevan isääni liian ystävällisesti sinä päivänä", sanoi Galahad. "Nyt tiedänkin teidän tehneen niin."

"Minusta tuntui oikealta puhua siitä ennen matkaanne", sanoi kuningatar. "Siihen aikaan, kun tulette takaisin, olette toipunut pahimmasta järkytyksestä, ja toivon teidän pysyvän uskollisena ihanteillenne, käymättä ankaraksi."

"Kuningatar, minulla on se ilkeä vaikutelma, että milloin tahansa puhumme tästä, koetatte vetää minut takaisin sieltä, minne minut työnsitte. Jos olen ankara, teitte te minut sellaiseksi. Opetitte minulle millaiset tunteenne ovat näissä asioissa. Kun ensin kohtasin teidät, olin kuullut tavallisia kertomuksia miehistä, jotka olivat käyttäytyneet väärin naisten kanssa, eivätkä ne minua loukanneet, koska ne olivat mielestäni niin mitättömiä, ettei niistä tarvinnut kiihoittua. Jos olisin silloin kuullut samaa äidistäni, olisin epäilemättä ottanut sen jokseenkin kevyeltä kannalta. Jos olisin itse joutunut jonkun lumoojattaren pauloihin, olisin ehkä kerskaillut sillä miesten tapaan. Mutta te olette yhtä kaunis sisällisesti kuin kasvoiltanne ja ruumiiltanne. Ette ole opettanut minua niin paljon tuomitsemaan vääryyttä kuin loukkautumaan siitä. Senvuoksi en paljoa piittaakaan perusteluista. Jos kuuntelisin sellaisia puolusteluja kuin nyt esitätte, alkaisin pelätä, että liukuisin ehkä takaisin vielä alemmas kuin ennen. Voisin helposti olla suvaitsevainen, mutta vain sen kustannuksella, mitä herätitte minussa ja mistä kiitän teitä niin kauan kuin elän. Eikö minulla nyt ole syytä arvailla, mikä minusta tulisi, jos eksyisin uraltani? Olen kuin painajaisen kynsissä ajatellessani, millaisia mielijohteita minun on täytynyt periä molemmilta vanhemmiltani, koska heidän tarinansa on sellainen kuin se on."

Ginevra hymyili hänelle surullisesti.

"Mielijohteita!" sanoi hän. "Lancelot joutui ehkä pulaan kuullessaan, että hänellä on poika, mutta en ole varma siitä. Hän on aina halunnut poikaa. Elämä on hyvin omituisesti järjestetty, Galahad — se ehkä auttaa meitä olemaan armeliaita — sillä tavallisesti ihmiset ovat kiitollisia lapsistaan, kuinka tahansa he ovat syntyneet. Koska mielenne nyt askartelee näissä asioissa, pitää teidän kuvitella sellaisten miesten ja naisten tunteita, jotka ovat lapsettomia. Sillä ei ole väliä, ovatko he hyviä vai huonoja ihmisiä. Huolimatta siitä, mitä he saavat aikaan, he useinkin tuntevat olevansa hyödyttömiä. Heissä on jokin mennyt lamaan. Joku aika sitten halveksitte ruumiillista. Ja minä olen kehoittanut teitä luomaan sielun töitä, mutta eläminen vain henkisessä maailmassa ei ole täydellisesti tyydyttävää. Siinä että näkee itsensä nuorena jälleen omassa lapsessaan, täytyy olla jotakin iloa. Sen täytyy olla kuin toinen mahdollisuus."

"Tämä olisi kaikki totta, eikö niin, vaikka vanhemmat olisivat naimisissakin? Äitini olisi pitänyt olla isäni vaimo. Sitä, miksi hän ei ole, ei kukaan halua kertoa minulle, mutta saan sen kyllä selville. Siinä juuri on sen synnillisyys, kuningatar. Pelkään siihen liittyvän jonkin salaisen häpeän."

Ginevra hämmästytti häntä ojentamalla äkkiä kätensä.

"Hyvästi", sanoi hän. "Älkää antautuko vaaraan ja palatkaa luoksemme."

IV

Galahad oli juuri noussut satulaan valmiina matkaan, kun Lancelot käveli hitaasti linnanpihan poikki hänen luokseen. Kaikki ne, jotka sattuivat liikuskelemaan pihalla, pysähtyivät hetkiseksi katselemaan kuuluisaa ritaria ja hänen suurenmoista poikaansa.

"Otaksun sinun olevan lähdössä", sanoi Lancelot. "Ole varovainen, ettet joudu satimeen lähestyessäsi Lianourin linnaa. Se on ainoa vaara. Ja muista, ettet väsytä hevostasi, ennenkuin pääset sinne. Nopeasti ratsastaminen on aina viekoittelevaa."

"Muistan sen", sanoi Galahad.

"Ratsastusmatka ei ole pitkä — sinun pitäisi suoriutua siitä kahdessa päivässä. Odotamme sinua takaisin viikon lopulla."

Galahad ei vastannut.

"Ellemme silloin kuule sinusta mitään", sanoi Lancelot, "tulee joku meistä sinne ottamaan selville, onko jokin mennyt vinoon".

"Teidän ei tarvitse — älkää tulko", sanoi Galahad. "Voin ehkä myöhästyä, mutta koetan lähettää sanan."

"Mutta sinun pitää palata selostamaan. Kuningas toivoo sitä."

Galahad oli jälleen vaiti. Lancelot tarttui suitsiin ja katsoi poikaansa.

"Mikä sinua vaivaa, Galahad?"

"En voi kertoa sitä täällä. Eikä sitäpaitsi kannata kertoa sinulle ollenkaan. Senvuoksi aioinkin poistua sanomatta — nyt en voisi puhella kanssasi luonnollisesti."

Lancelotin käsi irtautui suitsista. He katselivat toisiaan hetkisen.

"Satuloin hevoseni ja ratsastan kanssasi jonkun matkaa", sanoi Lancelot.

He ratsastivat kaupungin läpi puhumatta sanaakaan. Kun he saapuivat maaseudulle hillitsi Lancelot hevosensa kävelemään.

"Sano nyt minulle, ennenkuin eroamme", sanoi hän, "mikä sinun mieltäsi painaa".

"En tahtoisi sanoa sitä sinulle", vastasi Galahad, "mutta jos sitä ehdottomasti vaadit, voin ilmoittaa kuulleeni jotakin elämästäsi".

"Tiedän sen", sanoi Lancelot. "Olihan välttämätöntä, että niin kävisi. Olen sekä surullinen että iloinen. Se tekee minut onnettomaksi, luonnollisesti, enkä minäkään ole ylpeä siitä, mutta se, mitä on tehty, on tehty. Nyt tiedät pahimman."

"Tiedänköhän?" sanoi Galahad. "Kuulin vain kuiskailtavan siitä. En tiedä, kuka hän on."

"Äitisikö?"

Galahad tuijotti häneen, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Olen iloinen, että pakotit minut puhumaan", sanoi hän.

"Ehkä minut on johdettu harhaan."

"Äitisi ja minä emme ole naimisissa — sinua ei ole johdettu harhaan. Rakkautemme oli syntiä, kuten sinäkin ehkä ajattelet. Mutta sinä olet poikani, ja iloitsen siitä, että olet."

"Mutta miksi et mennyt naimisiin äitini kanssa?" Lancelot ratsasti eteenpäin koettaen sepittää vastausta. "Se, mitä kuulin, selitti sen", sanoi Galahad. "Kuulin sinun olevan jonkun toisen naisen rakastajan. Mutta eihän se voi olla totta, eihän?"

"Kyllä", vastasi Lancelot, "se on totta".

"Nyt tiedän pahimman", sanoi Galahad. "Isä, pelkkä sen ajatteleminen teki minut sairaaksi. Hylkäsit äitini ja nyt häpäiset itsesi jonkun ala-arvoisen henkilön kanssa, kun et enää ole nuori etkä voi mitenkään puolustaa itseäsi. Se on raukkamaista?"

"Tämä on kovaa puhetta", sanoi Lancelot. "Tiedät, etten monelta mieheltä sitä sietäisi. Mutta olen pahoillani kaikesta sinulle tuottamastani tuskasta ja selitän sinulle kaikki kärsivällisemmin kuin käytöksesi ansaitsee. En hylännyt äitiäsi tämän toisen naisen vuoksi — olin hänen rakastajansa, ennenkuin kohtasin äitisi, ja äitisi tiesi sen. Äitisi koetti särkeä onnemme."

"Otaksun", sanoi Galahad, "ettei tämä toinen nainen halunnut mennä naimisiin kanssasi äitini ja minun tähteni".

Lancelot sivuutti tämän kysymyksen.

"Se ei voinut olla Ettard", sanoi Galahad.

"Ei ollutkaan."

"Ei, hän on liian nuori. Olen iloinen, etten tiedä, kuka hän on."

"Sitten kun saat sen selville", sanoi Lancelot, "salli minun ilmoittaa sinulle, millä kannalla siinä asiassa olen. Häpeän suhdettani äitiisi, mutta rakkauteni tähän toiseen naiseen on elämäni ainoa siunaus."

"En halua lainkaan syyttää sinua tai häntä", sanoi Galahad, "enkä tahdo puhuakaan siitä. En edes ajatella sitä."

He ratsastivat hitaasti eteenpäin.

"Jos itse saisin valita onneni", sanoi Lancelot, "kuvittelisin onnellisempia ja yksinkertaisempia kokemuksia kuin ne, jotka olen kestänyt. Toivoisin, että minulla olisi kaikki se hyvä, mitä tämä nainen on suonut minulle, ilman sen tunnonvaivoja. Mutta mikäli voin nähdä, ei kenenkään kohtalo ole yksinkertainen. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut nauttia."

"En ymmärrä", sanoi Galahad, "kuinka mitään todella hyvää voi tulla kehnosta käytöksestä. Jotakin sellaista huvia kyllä, josta ei sovi puhua — mutta luullakseni juuri se tuottaakin sinulle tunnonvaivoja, kun nyt sitä ajattelet."

"Olet suuresti erehtynyt", sanoi Lancelot. "Tunnonvaivat ilmestyvät silloin, kun muistelen, kuinka uskoton olen ollut. Viittaamastasi huvista ei yleensä puhuta, mutta se johtuu siitä, että se on liian pyhää."

Galahad kannusti hevostaan mutta hillitsi sen heti kävelemään jälleen.

"Miesten suhteet naisiin", sanoi Lancelot, "ovat melkein samanlaisia kaikkialla ja aina. Kun tulet vanhemmaksi, hyväksyt ne kuin luonnon tosiseikat. Mutta lisäksi on olemassa kauniimpia suhteita erikoisten naisten kanssa. Sinun pitää ajatella sitä kokonaisuutena, Galahad. Et voi tyytyä vain henkiseen riemuun, hylätä tai vieroksua niitä ruumiillisia virikkeitä, joista se on peräisin. Rakkaus on ylt'yleinen ilmiö ja pitää kiinni ylt'yleisestä luonnosta silloinkin, kun se muuttuu jaloksi."

"Sinä näytät puhuvan tavallisista naisista", sanoi Galahad. "Unohdat, että olen tutustunut Ginevraan."

"Puhun siitä, mikä on tavallista miehissä ja naisissa", vastasi Lancelot. "Se nautinto, johon viittasit, on miehen ja naisen välisen ystävyyden joko alku tai loppu. Joskus he rakastavat toisiaan sieluissaan, kuten sanoisit, mutta lopulta kaatuvat toistensa syliin, koska sielut ovat niin yksinäisiä. Ja joskus on ruumis etusijalla, mutta se panee heidät ahnehtimaan sitä, mitä vain sielu voi tyydyttää."

"Puristit äitini syliisi", sanoi Galahad, "mutta sielusi ei kasvanut paljoakaan. Ja Ginevra on lahjoittanut minulle sielun, luullakseni, mutta rakkautemme on — no niin, se on puhdas."

"Nämä ovat molemmat äärimmäisyydet", sanoi Lancelot. "Sellaisissa tapauksissa ei ystävyys kestä. Jätin äitisi, kuten tiedät."

"Minä en ole jättänyt Ginevraa", sanoi Galahad.

"Sinun ja kuningattaren iässä on hieman eroa. Ja sinä olet tottunut neuvottelemaan hänen kanssaan, ikäänkuin kysyisit neuvoa oraakelilta. Ratkaisu ilmestyy jonkun tytön hahmossa, josta saattaa tulla toverisi. Nainen, jota minä rakastan, on antanut minulle sielun. Kun tiedät enemmän, myönnät kyllä, että se on melkein samanlainen sielu kuin sinunkin saavuttamasi. Mutta hän antoi minulle itsensäkin. Olen hänelle kiitollinen molemmista lahjoista."

"Me kaksi emme milloinkaan ymmärrä toisiamme", sanoi Galahad. "Ellet olisi isäni, en tahtoisi kuunnella tällaista puhetta. En ole ikinä kuullut mitään niin alhaista."

Lancelot pysäytti hevosensa.

"Onnea matkalle!" sanoi hän. "Käännyn takaisin tästä. Ellen olisi isäsi, en olisi viitsinyt tuhlata niin paljon sanoja hävyttömälle nuorelle hölmölle. Syy väittelyyni kanssasi on tarpeeksi yksinkertainen minun kannaltani. Eräässä merkityksessä — ihmettelen, voitko käsittää tätä ajatusta — ajattelen sinua poikanani. En saa koskaan toista. Tahdon, että sinusta tulee parempi mies kuin kestään meistä. Mutta inhosi kaikkea alhaista kohtaan saattaa käydä liian voimakkaaksi miellyttääkseen minua. Jos tahdot tulla suureksi, pitää sen näkyä käytöksestäsi — se ei ainoastaan riitä, että arvostelet. Jokainen voi nähdä vian ja epäonnistumisen. Älä tuhlaa tarmoasi tuomitsemiseen — tee paremmin itse. Se on vaikeata. Senvuoksi ovatkin suuret miehet niin harvinaisia."

"Se olisi helpompaa", vastasi Galahad, "ellen olisi sinun poikasi".

Lancelot käänsi hevosensa ja kannusti sen laukkaan Camelotia kohti. Galahad katseli hänen menoaan, veti sitten silmikkonsa alas ja kääntyi päämääräänsä kohti.

V

Lancelot karttoi hoviväkeä lopun päivästä. Illalla hän kysyi Ginevralta, saisiko puhutella häntä hetkisen. Arthurilla oli jotakin hommia Gawainen ja Borsin kanssa. Kuningatar vei hänet huoneeseensa torniin ja puhui ensin.

"Olen menettämäisilläni rohkeuteni, Lancelot. Hän saa sen selville jonakin päivänä."

"Mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta eilen hän oli täällä, ja sen perusteella, mitä hän sanoi, olen varmempi kuin koskaan ennen, että hän jättää meidät. Minulla ei ollut aavistustakaan, että tuntisin sen niin syvästi. Voi, Lancelot, hän on se poika, joka meidän olisi pitänyt saada!"

Lancelot seisoi katsellen häntä, kun hän kohotti kätensä silmilleen. Kuningattaren kyynelet tekivät hänet levottomaksi, mutta hän ei ollut nyt sellaisella tuulella, että olisi voinut lohduttaa.

"Puhuitko hänelle jälleen hänen äidistään?"

"Kyllä. Sanoin hänelle, että hänen pitäisi lähteä tervehtimään äitiään."

"Luulen sinun tehneen sen myönnytyksen, jota tuumit, vapauttaaksesi Elainen ja pannaksesi kaiken syyn minun niskoilleni."

"Elaine on luullakseni hyvin ystävällinen, ja nyt voin hieman käsittää, kuinka minäkin kärsisin hänen asemassaan. Lancelot, Galahad on katkaissut niin ehdottomasti kaikki välinsä hänen kanssaan kuin hän olisi kadotukseen joutunut sielu. Aikanaan hän tuomitsee minut vielä ankarammin."

"Ellei kukaan kerro hänelle sinun tarinaasi", sanoi Lancelot, "ja niin kauan kuin minä elän, ei sitä uskallakaan kukaan. Sinun ei siis tarvitse olla huolissasi. Kuvittelen kyllä, että hänen pitäisi mennä tervehtimään äitiään, mutta en ole varma siitä. En tiedä, onko Elainella mitään vaikutusvaltaa häneen ja millaiset seuraukset siitä muuten olisi. Elaine kaipaisi intohimoista elämää, samanlaista kuin Tristramin ja Iseultin. Koska hän ei voinut saavuttaa sitä, ei hänellä ollut muita keinoja."

"Kuitenkin se tuntuu hieman julmalta", sanoi Ginevra. "Hän ei jalostu jos jätät hänet yksin ja yksitoikkoiseen elämään."

"Toivoisin saavani tietää, mitä sinulla oikeastaan on mielessä", sanoi Lancelot. "Neuvotko minua palaamaan hänen luokseen ja jatkamaan siitä, mihin lopetin? Päättelen vielä nytkin, että hän huolisi minusta."

"Älä ole ivallinen", sanoi Ginevra. "Galahadin pitää käväistä hänen luonaan silloin tällöin ja olla hänelle niin hellä kuin miehen pitääkin olla äidilleen. En tarkoita muuta."

"Siitä seuraisi paljon muutakin. Jos Galahad alkaa vierailla hänen luonaan, niin — no niin, et tunne Elainea niin perusteellisesti kuin minä."

"Voin kaikista syistä uskoa puheesi todeksi", sanoi Ginevra, "mutta sydämessäni epäilen sinua kohtuuttomaksi".

"Se on nyt liian myöhäistä", vastasi Lancelot. "Olemme kestäneet sen, ja me kaikki tiedämme asemamme. Et voi tehdä häntä onnelliseksi, ellet tuhoa rakkauttamme. Siinä on koko juttu. En rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanutkaan. Ellen rakastaisi toista, käyttäytyisin rehellisesti luullakseni, jos osoittaisin hänelle senverran huomiota, mikä olisi välttämätöntä hänen tyydyttämisekseen. Mutta koska rakastan vain sinua, en halua uhrata parempaa puoltani tyydyttääkseni hänen oikkunsa. Ja sitäpaitsi, Ginevra —"

"Aioit sanoa —"

"Jos osoittaisin Elainelle edes persoonatonta ja viatonta ystävyyttä, olisit mustasukkainen kuin piru."

"Olin ennen mustasukkainen", vastasi Ginevra. "Mutta se kaikki on mennyttä."

"Joutuisin valitsemaan joko sinut tai hänet", sanoi Lancelot. "Älkäämme puhuko siitä. Mutta ellen voi palata Elainen luo, en voi kehoittaa siihen Galahadiakaan. Se on ikävä juttu — sinun on parasta luopua siitä, Ginevra."

"Lancelot, tahdon, että Galahad menee jälleen hänen luokseen. Haluan, että hän tulee hieman armeliaammaksi, ennenkuin saa kuulla meidän elämästämme."

"Hän tietää jo minun elämäni!" sanoi Lancelot. "Ratsastin hänen kanssaan vähän matkaa, kun hän meni suorittamaan tehtäväänsä, ja hän kertoi minulle kuulleensa, että olen jonkun naisen rakastaja."

"En saa nähdä häntä milloinkaan enää!" sanoi Ginevra.

"Miksi et? Hän ei tiedä, kuka se nainen on."

"Etkö kertonut hänelle?"

"Tiedät, etten olisi voinut. Sanoin hänelle vain, että huhu on tosi, mitä minuun tulee."

"Mille kannalle hän asettui, Lancelot?"

"Hän kuunteli minua niin kauan kuin sieti, menetti sitten malttinsa ja sanoi mielipiteensä minusta — tai oikeastaan päinvastoin minä menetin malttini ja jätin hänet tielle. Ginevra, sinä olet tehnyt hänestä nenäkkään veitikan."

"Hän ei ole niin järkevä kuin sinä ja minä — enkä minä sitä haluakaan. Mitä sanoit hänelle, Lancelot?"

"Sanoin hänelle, että rakkauteni hänen äitiinsä oli syntiä mutta että rakkauteni tähän toiseen naiseen — sinuun — on päähyveeni."

"Hän ei luultavasti käsittänyt erotusta", sanoi Ginevra.

"Lopuksi", lisäsi Lancelot, "koetin saada hänet ymmärtämään, että kaikissa miesten ja naisten välisissä hellissä suhteissa on jotakin, mitä hän tyhmässä varmuudessaan sanoisi alhaiseksi."

"En ymmärrä, kuinka tämä tieto voisi auttaa häntä."

"Se voisi opettaa hänelle jotakin elämästä, siis aiheesta, jonka tuntemisessa hän vielä nykyään on lapsen kannalla. Kun ensin puhuit unelmistamme, Ginevra, ihmeellistä uraa tarkoittavista unelmistamme, luulin sinun tarkoittavan haavetta siitä, mitä mahdollisesti voisi tehdä. Sellaiset unelmat ovat tervettä järkeä. Mutta se, mitä silloin tarkoitit, on nyt selvää — olet onnistunut siinä Galahadiin nähden — tahdoit ahtaa aivoni täyteen sellaisia aatteita, joita ei voi toteuttaa."

"Eikö?"

"Ei! Ne eivät sovi tähän nykyiseen maailmaan. Olet lähettänyt pojan hakemaan sellaista hyvyyttä, jota löytää vain taivaasta."

"Ei siis mitään pahaa", sanoi Ginevra.

"Mutta sitä ei ole olemassa täällä. Sellaiselle hyvyydelle, jonka hän ehkä huomaisi, olet tehnyt hänet sokeaksi ja tietysti pahuudellekin yhtä hyvin."

"Sitä en ymmärrä", sanoi Ginevra.

"No niin, kun hän kysyi minulta, olinko jonkun naisen rakastaja, vastasin hänelle myöntävästi. Siinä oli hieman hyvettä, eikö ollutkin? Ja kieltäydyin vetämästä sinua mukaan. Eikö se mielestäsi ollut säädyllistä? Mutta hän ei suonut minulle vähääkään kunniaa suoruudestani tai jalomielisyydestäni. Sitä ilkeää henkilöä, joka kertoi hänelle hänen äidistään, ja toista, joka usutti hänet tämän toisen tarinan kimppuun — heitä minä uskon hänen pikemminkin ihailevan senvuoksi, että he kertoivat hänelle pelkkää totta. Se on melko ikävää."

"Lancelot, jos menet naimisiin Elainen kanssa, en ole mustasukkainen. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sopivammalta ratkaisulta se tuntuu. Silloin voit mennä Galahadin luo ja myöntää hänen olleen oikeassa — hänen arvostelunsa tehosi sinuun ja senvuoksi olet korjannut vanhan erehdyksesi."

"Ja luopunut toisesta naisesta."

"Se tapahtui silloin pakosta."

"Mikä tarkoitus tällä merkillisellä suunnitelmalla on?" kysyi Lancelot.

"Hän saisi jatkaa omaa elämäänsä, tarvitsematta enää tuskitella vanhempiensa vuoksi", vastasi Ginevra.

"Tiedän, mitä tarkoitat — hän jäisi silloin tänne hoviin. Mutta sitten kun olen nainut mies, kuinka käy jos hän saa selville, ketä rakastin ennen parannustani? Pois hän lähtisi, ja minä jäisin lohduttamaan Elainea. Ei, kiitoksia!"

"Siinä tapauksessa pitää meidän punnita, onko meidän parasta odottaa, kunnes hän kuulee salaisuutemme joltakin vihamieliseltä henkilöltä, vai pitääkö meidän itsemme kertoa se hänelle."

"Millainen aate! Kutsu hänet tänne huoneeseesi tuttavalliseen neuvotteluun ja ilmoita hilpeästi, että vaikka oletkin kuningatar ja parhaan ystäväni vaimo, olet sittenkin ollut rakastajattarenani parikymmentä vuotta. Voinhan minä sill'aikaa pitää silmällä ikkunoita, ettei hän hyppää ulos ja taita niskaansa. Tai ehkä olet harjoittanut hänet, niin että hän lähettää hakemaan Arthuria tai kenties Elainea, ja sitten voimme aloittaa täysin rehellisen perhekokouksen."

"Älä laske siitä leikkiä, Lancelot — minä puhun tosissani. Sinun pitäisi kertoa se hänelle. Voisit sanoa meidän toivovan, että hän saa tietää kaikki, kun vielä olemme täällä selittämässä syitämme. Voisit selittää, missä merkityksessä ajattelemme rakkauttamme hyveelliseksi ja mitä hyvää maailma on saanut syleilyistämme."

"Luuletko minun ihailevan tätä ivaa?" kysyi Lancelot. "Vai onko tämä sittenkin se haave, jota luulet valmistaneesi hänet vastaanottamaan?"

Kuningattaren silmiin ilmestyneet kyyneleet ja hänen majesteetillisen vartalonsa lyyhistyminen panivat Lancelotin katumaan sanojaan. Ginevra oli enemmän huolissaan kuin hän oli luullut.

"Vakavasti sanoen, Ginevra, se ei käy päinsä — pelkään sen olevan mahdotonta."

"Saisimme ainakin tietää, mitä hän meistä ajattelee — meidän ei tarvitsisi sitä odottaa. Meillä olisi mahdollisuus esittää se niin edullisessa valossa kuin suinkin."