Part 9

"Oletko hyvin väsynyt, Lancelot?"

"En erittäin."

"Olen pahoillani, että ryhdyimme juttelemaan tuosta aiheesta."

Lancelot ei sanonut mitään.

"Ja olen pahoillani, että puhuin niin Ginevrasta."

Lancelot ei kohottanut katsettaan.

"Huolimatta kaikesta siitä, mitä olen koettanut tehdä, et rakasta minua vai rakastatko?"

"Teet minut onnettomaksi tuolla kysymykselläsi, Elaine. Mitä toivot minun vastaavan? Pelastit järkeni jollakin tavalla hoidollasi — olet ottanut minut luoksesi ja antanut minulle suojaa, vaikka olenkin häviölle joutunut mies. En voi olla tarpeeksi kiitollinen sinulle... Mutta sinäkin tiedät, kuinka se kaikki alkoi."

"Lancelot, voisin sanoa olevani suruissani paitsi yhden asian tähden."

"Galahadiako tarkoitat?"

"Niin. Luulen hänen alkavan kiintyä minuun, ja jos voin säilyttää hänen rakkautensa, saan sinunkin rakkautesi jollakin tavalla, Lancelot. Olen kiitollinen sairaudellesi — se soi minulle tilaisuuden olla hyödyksi sinulle ja teki sinusta ainakin joksikin aikaa toverin hänelle. Hän ihailee sinua."

"Hänen tulevaisuutensa on epätietoinen, Elaine. Kun hänet lyödään ritariksi, kuten hän haluaa, ratsastaa hän pois — en kuitenkaan ymmärrä minne, ja mitä tekemään. Et suinkaan halua menettää häntä?"

"En menetäkään. Hän palaa kyllä silloin tällöin, ja jos jäät tänne, vaikka et rakastakaan minua, saan nauttia jonkinlaisesta onnesta hoitaessani teitä molempia."

"Älä petä itseäsi, Elaine — hän ei tule takaisin. Sellaiset miehet eivät ikinä tee niin. Ja minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle jo aikaisemmin, etten voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa — minun olisi pitänyt matkustaa jo aikoja sitten."

"Tiesin sen, Lancelot! Huomasin sinun eilen katselevan Camelotiin päin. Olet melkein terve."

"Camelotiinko? Elaine, se on viimeinen paikka, minne aion mennä. Sinun ei tarvitse olla enää mustasukkainen Ginevralle. Hän ei päästäisi minua lähelleenkään — voin vain toivoa sydämestäni, että hän on kokonaan unohtanut olemassaoloni. Ei, minä lähden pois Arthurin koko kuningaskunnasta omaan maahani. Raukkamaista on toimia haamun tavalla ja ahdistaa entistä maailmaani — minun pitäisi pysyä siellä tai olla sieltä kerta kaikkiaan poissa."

"Jos voit tulla onnellisemmaksi kaukana luotani", sanoi Elaine, "silloin sinun pitää lähteä. Mutta ei varmastikaan ennenkuin olet saanut takaisin kaikki voimasi — olet vielä silloin tällöin hyvin heikko."

"Väität aina samaa, Elaine. Mutta en saa voimiani takaisin, ennenkuin alan käyttää niitä — toimettomuus pitää minua heikkona."

"Ota Galahad mukaasi — matka tekee hänelle hyvää, ja silloin voit jatkaa hänen harjoittamistaan."

"Sittenpähän nähdään", vastasi Lancelot. "Mutta mielestäni hänen pitäisi jäädä tänne vielä joksikin aikaa. En ole sopivin toveri hänelle. Hänen pitäisi aloittaa oikein — Arthurin hovissa."

"No niin, mutta ellet sinä ole siellä kumoamassa juoruja, saattaa hän kuulla joitakin vastenmielisiä asioita Camelotissa."

"Kuinka paljon hän tietää?"

"Hän tietää, että sinä olet hänen isänsä, tietysti — siinä kaikki."

"Luuleeko hän sinua vaimokseni?"

"Oletan hänen luulevan — varmaan hän luuleekin."

"Tarkoitatko, että olet sanonut hänelle niin?"

Elaine ei vastannut.

"No niin, en moiti sinua siitä paljonkaan. Myöhemmin hän saa sen kyllä selville."

Elaine katseli hänen riutuneita kasvojaan.

"Lancelot, enkö voi taivuttaa sinua millään tavalla?"

"Mitä tekemään?"

"Rakastamaan minua — tulemaan miehekseni — viettämään lopun elämästämme yhdessä. Meillähän on poika — ja meillä olisi kaikkea muutakin, jos vain rakastaisit minua."

Lancelot suoristautui tuolillaan ja tuijotti lattiaan.

"En voi tehdä niin, Elaine. Olisimme voineet olla ystäviä — ja nyt olemmekin. Ajattelen vieläkin, että teit silloin sekä minulle että itsellesi vääryyttä. Se ärsyttää. Mutta toiselta puolen olen sinulle kiitollisuudenvelassa hengestäni tai ainakin järjestäni. Mutta en rakasta ketään enkä koskaan tule rakastamaankaan ketään, niinkuin kerran rakastin Ginevraa. Sitä et saa minulta vaatia."

"Rakastat häntä vieläkin", sanoi Elaine. "Siinä on koko vaikeus. Huolimatta kaikista noista ilkeyksistä, joista hän sinua syyttää, palaisit hänen luokseen heti, jos hän esimerkiksi huomenna kutsuisi. Menisit takaisin sellaiseen suhteeseen, josta kiilto on jo kulunut pois. Jos hän soisi sinulle tilaisuuden, tulisi sinusta hänen raukkamainen orjansa."

"Hän ei suo minulle sellaista tilaisuutta", vastasi Lancelot, "minkä vuoksi en voikaan ryhtyä väittelemään kanssasi luulottelemastasi orjuudesta. Hän ei lähetä hakemaan minua, ja jos hän niin tekisikin, en luullakseni lähtisi. Kerran olisin tehnyt niin, mutta en nyt enää. Se elämäni osa on jo lopussa. Viittasin vain siihen kuin mittaan, millaista rakkaus voi olla. Sinun ja minun ei sovi mennä naimisiin keskenämme, ellemme tunne sellaista intohimoa. Epäilen, tunnetko sinäkään sitä, ja tiedän, etten minä sitä tunne. Sydämessäni ei ole enää jäljellä rakkautta kellekään."

"Olet kokonaan väärässä", sanoi Elaine. "Rakastat Ginevraa yhtä kiihkeästi kuin ennenkin, ja jonakin päivänä hän lähettää sinulle sanan, ja sinä menet sinne. Mikä antaa hänelle sellaisen voiman? Et ollut onnellinen hänen kanssaan — tunsit itsesi syylliseksi. Mutta hän sai aina käsitellä sinua mielensä mukaan. Kun ajattelen, kuinka rakastan sinua ja kuinka julmasti hän sinua kohtelee, ja että milloin tahansa hän koukistaa pikkusormensa, käännät minulle heti selkäsi, voitko kuvitella, miltä minusta tuntuu? Kun lähdet, seuraa sinua pian Galahad, jolloin jään ihan yksikseni. En itseni, vaan hänen vuokseen tahdoin tutustuttaa hänet sinuun. Kun se nyt on tapahtunut, menetän hänet. Kun hän tapaa Ginevran jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa, luulen hänen joutuvan saman lumouksen valtaan. Jos Ginevra joskus arvaa, kuinka kipeästi se minuun koskee, koettaa hän parhaansa riistääkseen poikani minulta."

"Valtiatar", ilmoitti Alice, "ritari Bors on alakerrassa. Hän saapui juuri tuoden viestin ritari Lancelotille."

"Tiedän, mitä ritari Bors haluaa", sanoi Elaine. "Siitä alkaen, jolloin hän sai selville oleskelupaikkasi, olen tiennyt hänen tulevan tänne jonakin päivänä ja vievän sinut mukanaan Ginevran luokse. Olen varma, että hän on nyt tullut tänne juuri siinä tarkoituksessa. Mene alakertaan lausumaan hänet tervetulleeksi, Lancelot. He ovat taluttaneet hänen hevosensa pois, ja hän odottaa sinua."

"Tämä ei ole minun linnani eikä kotini", vastasi Lancelot. "Sinun itsesi pitää laskeutua alakertaan toivottamaan hänet tervetulleeksi. Tulkoon hän missä asiassa tahansa, sinun mustasukkaisuutesi on ihan aiheeton. Ginevra ei halua minua takaisin, ja ellei hän pyydä minua tulemaan, en voi lähteä."

"Mutta lähtisit, jos vain voisit."

"En voi tietää sitä."

"Mutta minäpä tiedän. Älä anna Borsin odottaa enää kauempaa."

"Elaine, olen jo sanonut, etten voi lausua häntä tervetulleeksi, ikäänkuin tämä olisi minun taloni."

"Tai, ikäänkuin minä olisin vaimosi."

"Kuten haluat. En aavista lainkaan, miksi Bors on tullut tänne — luonnollinen selitys kuuluisi, että hän on tullut tapaamaan sinua. Joko lausut hänet tervetulleeksi tai hän saa seisoa pihalla koko yön."

"Äiti", sanoi Galahad, "ritari Bors on juuri saapunut tänne Camelotista ja haluaa puhutella ritari Lancelotia. Sanoin hänelle ilmoittavani sen isälle itse."

"Tietysti", sanoi Elaine. "Mene sinne, Lancelot. Me seuraamme sinua hetkisen kuluttua. Galahad ja minä, saadaksemme tietää pahimman."

Lancelot laskeutui samoja portaita alakertaan, joita ritari Bromel oli käyttänyt muutamia vuosia sitten. Galahad odotti, kunnes hänen isänsä oli päässyt äänen kuulumattomiin.

"Mitä tarkoitat pahimmalla? Mitä on tapahtunut?"

"Pelkään ritari Borsin tulleen hakemaan isääsi pois — ehkä takaisin hoviin. Jos asian laita on niin, emme näe häntä enää täällä, emme ainakaan usein."

"No niin, hänen pitääkin mennä takaisin hoviin huolimatta siitä, näemmekö häntä enää koskaan. En ole ymmärtänyt, miksi hän on piileskellyt täällä sinun ja minun luonani, vaikka häntä tarvitaan maailmassa, ja jokainen on varmaankin ihmetellyt, missä hän on. Hänen pysyttelemisensä syrjässä kaikesta niin kauan aikaa on ollut hirveäksi häpeäksi hänenlaiselleen miehelle."

"Etkö luule hänen tehneen jo tarpeeksi?" kysyi Elaine. "Hänen osalleen on tullut kaikki se kunnia, jota sellaisella elämällä saavutetaan. Jos hän lähtee takaisin nyt, voi hän parhaassa tapauksessa toivoa vain sitä, että hän menestyisi yhtä hyvin. Olen ollut onnellinen nämä lyhyet vuodet vain siksi, että olen saanut pitää isääsi luonamme, vaikka hän siten ehkä on menettänyt jonkun lisän kuuluisuuteensa. Ja ajattelen vieläkin, ettei hänen oleskelussaan täällä ole ollut mitään väärää. Mitä olisit tiennyt hänestä, mitä hän olisi voinut opettaa sinulle, jos hän olisi ollut toimittamassa jotakin Arthurin asiaa maailman toisessa päässä?"

"Mutta sehän juuri tekee elämän jännittäväksi, äiti."

Äidin kasvoissa oli jotakin, mikä hillitsi häntä, ja hän jatkoi vähemmän varmasti:

"Eikö sinuakin ole hävettänyt, että hän on pysytellyt kotona nämä viime vuodet?"

"Ei, minua ei hävettänyt ollenkaan — olin vain onnellinen", vastasi Elaine. "Useimmat naiset haluavat lähettää miehensä taistelemaan kunnian puolesta. Mutta kun miehet tuodaan kotiin kuolleina tai haavoittuneina, tuntuu samoista naisista elämä melko kovalta, ja muutamat heistä valittavat sen olevan kovinta naisille. Tyhmää, mielestäni. En ole koskaan ollut erittäin kiihkeä turnajaisten ja taisteluiden ihailija, Galahad. Jos on olemassa jokin erityinen syy, kuten itsepuolustus tai jokin sentapainen, on asia toinen, mutta taisteleminen pelkän taistelemisen vuoksi tuntuu luonnottomalta. Ja muillakin ihmisillä on jonkinlaisia oikeuksia. Meidän pitää keksiä velvollisuuksia eikä suinkaan sellaisia kisoja, jotka tekevät sekä itsemme, että muutkin onnettomiksi. Jos isäsi on onnellinen täällä ja jos hän on tehnyt minut ja sinutkin onnellisiksi, silloin on tämä sopiva asuinpaikka hänelle, huolimatta siitä, mitä hovi sanoo. Kaukana siitä, että minua hävettäisi hänen oleskelunsa luonamme, luulen hänen olevan suuremmassa kiitollisuudenvelassa sinulle kuin millekään kuninkaalle tai kuningattarelle."

"Äiti, sinä olet elänyt täällä hyvässä turvassa niin kauan kuin voin muistaa, mutta usein olen kuvitellut, ettet ole täydellisesti onnellinen, ja toivonut, että voisin viedä sinut jollakin tavalla ulos maailmaan innoittamaan urhoollisia ritareita kuningatar Ginevran tapaan. Mutta sinä et voisi innoittaa heitä tuollaisilla puheilla. Et salli minun antautua vaaralle alttiiksi ratsastaessani hevosellani. Haluaisin mielelläni tietää, mitä hauskuutta se minulle soisi, ellen antautuisi vaaraan. Voisin yhtä hyvin istua täällä luonasi ja opetella koruompelua."

Elaine nauroi.

"Kun olin sinun ikäisesi", sanoi hän, "olisin puhunut sinun tapaasi vaaroista ylimalkaan, mutta en koskaan ole ymmärtänyt niiden raakojen leikkien arvoa, joista luulet pitäväsi. Hyvin nuoret ihmiset ovat vanhoillisia, ja muutamat vanhat miehet pysyvät aina nuorina. Isoisäsi oli sellainen. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja hän luuli tietävänsä elämästä kaikki, mutta kuollessaan hän ehkä tiesi siitä yhtä vähän kuin sinä nyt. Hän vain matki hienoja miehiä, joihin hän oli tutustunut edellisen sukupolven aikana. Siitä voi väitellä, että muutamat asiat ovat tärkeämpiä, mutta ainoastaan erityinen luonteenlaatu voi oikein harrastaa tuollaista eroa. Olen aina koettanut tunkeutua asioiden ytimeen ja saada selville, mikä on oleellista. Toivoisin sinunkin tekevän niin, mutta pelkään sinun jäävän isäni kannalle."

"Se, mikä tuntuu väärältä sinun tavassasi käsitellä elämää", vastasi Galahad, "on se, että isä näyttää saavuttaneen kuuluisuutensa sinusta huolimatta ja ilman apuasi. Ellei miehiä ole luotu taistelemaan tai saavuttamaan mainetta turnajaisissa, kuinka he sitten voivat olla hyödyksi? Etkö halua, että hän tekisi jotakin?"

"En halua häntä poistumaan luotani, Galahad. Ritari. Bors vie hänet mukanaan. Ja sinun luotasi myös, tietysti Hänen mentyään tiedät, kannattiko hänen oleskella täällä."

"Mutta minäkin lähden", sanoi Galahad. "Hänettä täällä ei ole mitään, minkä vuoksi tänne sietäisi jäädä."

"Etkö tahdo jäädä tänne minun vuokseni?"

"Toivon, ettet pyydä sitä minulta, äiti... Älä koetakaan pitää minua koko ikääni eristettynä täällä!"

"En minä sitä haluakaan", vastasi Elaine. "Meidän keskustellessamme olen todennut, että elämäni on kokonaan epäonnistunut. Isäsi ei ole koskaan rakastanut minua vilpittömästi. Etkä sinäkään rakasta minua. Kun synnyit, luulin sinun voivan houkutella isäsi kotiin, mutta hän ja sinä tyydytätte vain toisianne, ja minä jään ulkopuolelle."

"En halua lainkaan kuulla sinun sanovan, etten rakasta sinua", sanoi Galahad, "mutta jos tarkoitat rakkaudella toivoa, että pysyisin kotona koko ikäni, olet tietysti oikeassa. Jos olet puhunut samalla tavalla isällekin, en ihmettele ollenkaan sanojasi, ettei hän rakasta sinua. Häntä hämmästyttää luullakseni se, että ymmärrät häntä niin vähän."

"Onko hän jutellut sinulle minusta?"

"Ei koskaan! Ei sanaakaan!"

Lancelot seisoi ovella. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan.

"Tahtoisin mielelläni, että tulisit tervehtimään ritari Borsia, Elaine, jos vain haluat."

"Varmasti, Lancelot — mutta hän tuli tapaamaan sinua."

"Sinun on parasta tulla alakertaan."

"Kaiketi minäkin saan tulla sinne", sanoi Galahad.

Bors käveli hallissa edestakaisin hyvin nyrpeänä, kuten näytti. Hänen asiansa oli selvästi hyvin tärkeä.

"Olette tervetullut, ritari Bors", lausui Elaine.

"Olenko? Pelkäsin, ettette olisi sillä kannalla. Lancelot on luullakseni kertonut teille?"

"Se ei ollut lainkaan tarpeellista — kun saavuitte tänne, tiesin teidän tulleen hakemaan häntä."

"Ei ihan niinkään", vastasi Bors, "mutta häntä kaivataan kovasti hovissa ja olen tullut tänne kuningattaren käskystä pyytämään hänen apuaan".

"Miksi ei Arthur pyydä sitä?"

"Luulen hänenkin pyytävän sitä kautta rantain — mutta Ginevra lähetti minut."

"En voi ymmärtää sitä, tietystikään."

"Elaine", sanoi Lancelot, "sanoin sinulle, ettei kuningatar lähetä hakemaan minua, tai jos lähettääkin, en halua lähteä. Luulen sinun muistelevan sitä nyt. Olin pääasiaan nähden oikeassa. Ellei tämä olisi poikkeuksellinen tilanne, ei hän ikinä olisi lähettänyt hakemaan minua."

"Etkä olisi koskaan lähtenyt sinne", sanoi Elaine. "Ymmärrän sen nyt."

"Kuningattaren henki on vaarassa. Meliagrance on syyttänyt häntä petoksesta ja haluaa puolustaa syytöstään henkeen ja vereen asti taistelemalla, ja kuningatar pyytää minua puolustajakseen."

"Kuka se Meliagrance on, isä?" kysyi Galahad.

"Muuan voimakas taistelija — hovin parhaimpia", vastasi Lancelot. "Siellä ei ole ainoatakaan, joka kykenisi voittamaan hänet."

"Eikö Arthurkaan?"

"Kyllä, mutta Arthurin ei tietystikään sovi oikein hyvin ryhtyä puolustamaan omaa vaimoaan."

"Tuokin on muuan vanhentunut luulo", sanoi Elaine. "Siinä sen nyt näet, Galahad. Kenen muun pitäisi puolustaa vaimoa, ellei hänen miehensä?"

"Ehkä", vastasi Lancelot, "mutta Arthur ei siihen sovi, ja ellen minä lähde, voi Meliagrance todistaa syytöksensä oikeaksi".

"Suoraan sanoen siis", sanoi Elaine, "Meliagrance syyttää kuningatarta petoksesta, ja kuningatar, seuraten ylevämielisen käytöksen kaikkein tunteellisimpia lakeja, lähettää hakemaan teidät sinne, jotta tappaisitte Meliagrancen."

Bors katseli heitä uteliaana. Lancelotilla ei ollut mitään sanomista.

"Kun olet tappanut hänet, Lancelot, mitä olet todistanut omasta puolestasi?"

"En mitään, Elaine — en enempää kuin jos joku mies koettaisi tehdä sinulle pahaa ja minä tappaisin hänet ensin. Meliagrance haluaa kuningattaren henkeä. Hän himoitsi kuningattaren rakkautta, mutta kuningatar ei huolinut hänestä. Tämä on hänen kostonsa."

"Ah, rakastiko Meliagrancekin häntä? Miesraukka! Hän on jo melkein kuollut... Lähdettekö heti?"

"Kyllä meidän pitäisi", vastasi Bors.

"Galahad, auta isääsi joutumaan valmiiksi. Haluan jutella ritari Borsin kanssa."

Galahad suuntasi kulkunsa uljaasti talleja kohti, ja he kuulivat hänen kyselevän isältään tuosta tulevasta taistelusta. Elaine odotti, että Bors sanoisi jotakin. Mutta Bors antoikin hänen puhua ensin.

"Millaisesta petoksesta kuningatarta syytetään?"

"En kertoisi sitä mielelläni teille, Elaine — syy on kaikissa tapauksissa vähäpätöinen — hän haluaa vain kostaa, kuten Lancelot sanoikin."

"Bors, saan sen kyllä tietää, joskus, ellen teiltä, niin muilta, mutta sen kuuleminen olisi ehkä miellyttävämpää silloin, kun ei toisia ole läheisyydessä. Lähetin Galahadin pois, jotta voisitte kertoa sen minulle."

"No niin", vastasi Bors, "hän syyttää kuningatarta petollisuudesta Arthuria kohtaan ja siitä, että kuningatar on ollut Lancelotin rakastajatar".

Elaine ei ollut nähtävästi valmistautunut tähän.

"Nyt se siis tulee julkisuuteen!"

"En usko sitä", vastasi Bors. "Hän väittää kuningattaren tulleen metsään pari kolme päivää sitten tapaamaan Lancelotia sopimuksen mukaan määrätyssä paikassa. Tehän tiedätte, ettei Lancelot ollut siellä, ja kuningaskin on ihan varma siitä. Epäilen, tokko itse Meliagrancekaan sitä uskoo. Siitä ei tule minkäänlaista häväistysjuttua. Lancelot tappaa hänet."

"Olette kohdellut minua hyvin epäystävällisesti, ritari Bors. Olette riistänyt hänet minulta."

"Ah, hän tulee —"

"Älkää nyt koettako valehdella, minulle. Hän ei tule takaisin, vaan jää Ginevran luo."

"No niin, ajattelin kyllä sitäkin, Elaine, mutta ellen olisi tullut hakemaan häntä, olisi kuningatar voinut ehkä menettää henkensä."

"Ehkä, mutta luultavasti ei. Arthur ei olisi voinut olla niin ankara hänelle."

"En ollut niinkään halukas antautumaan vaaraan kuin te ehkä olisitte ollut, Elaine — mutta tuntisin samalla tavalla teidän sijassanne."

"Ah, en halua, että Ginevralle tapahtuisi mitään pahaa — sellaisesta voitosta en lainkaan pidä. Mutta joka tapauksessa Meliagrance on puhunut vain totta."

"Jos ihailette häntä senvuoksi, olette ainoa henkilö, joka niin tekee", vastasi Bors.

Lancelot tuli huoneeseen varusteet yllään.

"Ainoa henkilökö, joka mitä —? Oletko valmis, Bors?"

"Olen, jos vain hevoseni on. Ovatko he taluttaneet sen pihalle?"

Elaine sai olla vain hetkisen kahden kesken Lancelotin kanssa.

"Nyt olet itsesi näköinen", sanoi hän, "ja näytät jälleen onnelliseltakin. Hän on vihdoinkin lähettänyt hakemaan sinua."

"Olen vihdoinkin saanut jotakin tekemistä", vastasi Lancelot.

"Ah, kyllä tiedän! Kerro hänelle, että luovun sinusta, koska en muuta voi. Hän on nujertanut minut, ja voin nyt yhtä hyvin sen tunnustaakin. Olemme mennyttä kalua — ritari Meliagrance ja minä."

"Lorua!" sanoi Lancelot. "Sinun ei pitäisi puhua noin."

"Lupaa minulle muuan asia", jatkoi Elaine. "Vaikka unohtaisit minut, muista aina Galahadia. Hänessä on suuren miehen ainesta, jos joku vain voi saada sen esille. Luulen hänestä kehittyvän rotunsa oivallisimman miehen, paitsi yhtä."

"Silloin hänestä kehittyy tarpeeksi oivallinen", vastasi Lancelot.

Kun Lancelot oli noussut satulaan, suuntasi hän katseensa hetkiseksi ovella seisovaan Elaineen.

"Lancelot", sanoi Elaine, "minusta tuntuu, ettet enää milloinkaan suuntaa katsettasi minuun".

Kolmas osa

GINEVRA JA GALAHAD

I

Pari vuotta — ja taas oli kevät.

"Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa minua toivomaan nuoruuttani takaisin."

"Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —"

"Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme."

"Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta."

"Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi nähdä heitä?"

Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti.

"Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en tunne."

Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan istuvaa kuningatarta vastapäätä.

"Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?"

"En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä. Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin, ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt minut hyvin onnelliseksi... Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää milloinkaan."

"Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut täydellinen."

"Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan rakastajan tuulella tänään."

"Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta. Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet menettäneesi nuoruutesi."

"Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra.

"Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies vastoin tahtoaankin."

"Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin."

"Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia."

Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas.

"Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt."

Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot seinillä.

"Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin. Nuoruutemme on tullut takaisin."

"Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni."

Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi.

"Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme, emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta."

"Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni."

"Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet. Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka sinun rakkaudestasi."

Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä.

"Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut kokonaan itselleni."

"Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua, Ginevra."

"Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra. "Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi."

"Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä. Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti, vaikka —"

Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen.

"Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin."

"Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan rakkaudestasi."

"Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah, silloin..."

Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides tapasi heidät tullessaan huoneeseen.

"Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille suureen halliin."

Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa.

"Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan lopussa."

II

Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa Galahadia vastassa.

"Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?"

"Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur.

"On kyllä."

Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen kohtaloa ei ollut vielä unohdettu.

"Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot.

"Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi."

"Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne."

Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen; mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois.

"Toivoiko Elainekin sitä?" kysyi hän.

"Hänen äitinsäkö? Hän ei halunnut menettää Galahadia", vastasi Bors, "mutta myönsi että sen piti tapahtua joko nyt tai ei milloinkaan, jos Galahadille aiotaan hankkia loistava ura."

"Urako!" huudahti Lancelot, hilliten kuitenkin itsensä heti. "Kuningas Arthur, jos hyväksytte, teen pojastani teille ritarin."

He kääntyivät katsomaan, mitä kuningas sanoisi, ja useimmat heistä ajattelivat hänen näyttävän melko epäystävälliseltä.

"Tiedät enemmän näistä menoista kuin me, Lancelot. Poikasi ei ole näyttänyt, millaista ainesta hän on, mutta sinä kai kykenet arvostelemaan häntä."

"Tehän tunsitte hänen isoisänsä", sanoi Lancelot.

"Ja minä tunnen sinut", sanoi kuningas.

Lancelot näki vilahdukselta Gawainen seisovan ryhmässä huvitettuna ja uteliaana. Hän näki myös Galahadin kauniit kasvot, kiihkeät mutta hieman huolestuneet.

"Polvistu", käski hän.

Galahad polvistui isänsä eteen, ja Lancelot kosketti hänen olkapäitään miekallaan. He sanoivat jälkeenpäin Lancelotin osoittaneen tavallista suurempaa mielenliikutusta; hänen äänensä vapisi kun hän kehoitti poikaansa nousemaan seisaalle ritari Galahadina, ja hän lisäsi odottamatta erään puolittain rukoilevan ja puolittain imartelevan lauseen:

"Tehköön Jumala sinusta hyvän miehen, sillä sinä olet saanut enemmän kuin osasi kauneudesta."

Bors jäi halliin saadakseen jälkeenpäin vaihtaa muutamia sanoja Lancelotin kanssa.

"Hän on hieno poika — menetin sydämeni hänelle retkellämme, ja hän on kauniskin, kuten sanoit; hän on kaunis jäljennös sinusta."

"Onko hän näköiseni?" kysyi Lancelot. "Juuri tuona hetkenä ja tuossa asennossa hän palautti mieleeni Elainen."

Bors ihmetteli, mutta päätti olla kysymättä, missä tilaisuudessa Elaine oli polvistunut Lancelotin eteen ja näyttänyt kauniilta.

"En vieläkään tiedä, miksi hän on tullut tänne, Bors. Mitä minun pitää tehdä hänelle?"

"Jos olen arvannut oikein hänen sydämensä laadun", vastasi Bors, "hankkii hän kyllä itselleen jotakin hommaa ilman sinun apuasikin. Kun tulin Corbiniin, pyrki hän kiihkeästi koettamaan taitoaan jotakin kulkijaa vastaan, joka haluaisi ryhtyä otteluun hänen kanssaan. Keskustelin muuten Elainen kanssa. Hän sanoi sinun käsittävän väärin, jos hän lähettäisi Galahadin sinun luoksesi, kun sinä et ollut näyttänyt merkkiäkään todistaaksesi muistavasi hänen ja pojan olemassaoloa sen jälkeen kun poistuit hänen luotansa pelastaaksesi Ginevran. Hän sanoi, että jotakin on tehtävä, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Jos olet vihastunut, moiti minua."

Arthurkin odotti saadakseen sanoa hänelle jotakin.

"Olemme olleet ystäviä monta vuotta", sanoi hän. "En olisi uskonut sinun salaavan niin paljon elämästäsi minulta, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin."