Part 10

Seuraavana aamuna klo 10 kokoonnuimme jälleen prinssin luo tunnin ajaksi keskustelemaan valtiomuotoja hallitsijakysymyksestä. Silloin huomautettiin vieläkin, että prinssin jalo toistaishallitusta koskeva ehdotus oli syvästi liikuttanut senaattia. Sitä ei kumminkaan tahdottu ilmoittaa, koska maalaisliittolaiset suurina taktikkoina voisivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Senaattorit sanoivat hyvästi ja valmistautuivat palaamaan laivallaan ("Eläköön") Helsinkiin. He olivat käyntiinsä erittäin tyytyväiset ja olivat mieltyneet prinssin persoonallisuuteen. Minä jäin Tallinnaan, ettei prinssin tarvinnut viettää aikaansa yksin. Parooni von Flotow ja tohtori Holma näet olivat aamulla matkustaneet Helsinkiin.

Teimme sitten erään tallinnalaisen oppaan seurassa automobiiliretken ympäri kaupunkia katsellaksemme sen nähtävyyksiä, varsinkin kirkkoja, ritarihuonetta ja raatihuonetta. Prinssin mieltä kiinnittivät kovin nuo historialliset muistot ja taidehistoriallisessa suhteessa merkittävät esineet. Hänen taiteellinen katseensa ja historiallinen aistinsa ilmaantuivat peittelemättä hänen mietelmissään. Huomasi, että hän erikoisesti harrasti kaikkea tähän kuuluvaa. Mutta kaikki nämä muistot olivat hänen mielestään hoidottomassa tilassa, ja myöhemmin hän sanoi minulle tunteneensa vastustamatonta halua antaa siivota, järjestää ja panna kuntoon kaikki. Iltapäivällä teimme retken Katharinenthaliin, katselimme näköalaa merelle ja kaupunkiin ja tarkastelimme Pietari suuren taloa. Illaksi oli v. Seckendorff kutsunut meidät upseerikasinoon, jossa paitsi useita upseereja oli vieraina myöskin eräitä baltilaisia, m.m. paroonit Dellinghausen ja Schilling. Seuraavana päivänä aikaisin aamupäivällä palasivat parooni v. Flotow ja tri Holma Helsingistä, ja klo 1/2 3 lähdettiin paluumatkalle, nyt omassa erikoisessa ensiluokan vaunussa.

Prinssi näytti olevan tyytyväinen käyntiinsä. Svinhufvud oli tehnyt häneen perin rehellisen ja luotettavan vaikutuksen. Hän oli prinssin mielestä kuin tukipylväs, "joskin kulmikas". Se hyvä käsitys, joka hänellä oli suomalaisten rehellisestä, suorasukaisesta luonteesta, oli Tallinnan kohtauksen aikana vieläkin vakaantunut. Baltilaiset olivat hänen mielestään tosin tottuneempia käyttäytymään kuin suomalaiset, mutta heidän käytöksessään oli jotakin itsetietoista, "on jotakin olevinansa", mikä ei häntä miellyttänyt. Suomalainen laatu, mikäli hän oli sitä oppinut tuntemaan, oli hänestä sympaattisempi. Hän löysi mielessään heistä jotakin oman itsensä sukua. Käynti oli hänessä vieläkin vakaannuttanut tunnetta, että hänellä oli Suomessa tehtävä. Tuomiokirkon tasanteella sijaitsevan asuntonsa akkunasta hän oli monta kertaa luonut katseensa kohti näkymätöntä ja tuntematonta, näköpiirin tuolla puolen olevaa maata, josta kenties oli tuleva hänen toinen kotimaansa.

Riikaan saavuimme varhain seuraavana aamuna, mutta myöhästyneinä. Berliinin juna oli jo lähtenyt. Saimme viettää Riiassa seitsemän tuntia, joka aika suurelta osalta käytettiin kaupungin katselemiseen. Aseman komentaja, kelpo baijerilainen insinööri ja Oberleutnant Fodermeyer, joka puhui melkein aito yläbaijerilaista murretta, oli oppaanamme. Kahviaamiainen nautittiin upseerikasinossa ja senjälkeen käytiin katsomassa kauppatoria ja muutamia kirkkoja, jotka herättivät prinssissä erikoista mielenkiintoa. Ostelimme erinäisiä tavaroita, joita Berliinissä ei ole kaupoista saatavissa. Päivällinen tarjottiin siinä salonkivaunussa, joka oli jätetty käytettäväksemme Berliiniin matkustamista varten. Päivälliselle oli kutsuttu mainittu aseman komentaja ja kreivi Waldersee. Prinssin teeskentelemätöntä, luonnollista ihmisten arvostelemistapaa kuvaa se, että koruton, vilpitön baijerilainen insinööri-luutnantti miellytti häntä paljon enemmän kuin tuo aristokraattinen, mutta kielevä kreivi. Hän sanoi meille olevansa hyvillään, kun viimeksimainittu poistui matkustettuaan kanssamme Mitauhun asti. Ennenkuin sinne saavuimme, kuljimme entisten venäläisten ja saksalaisten taistelulinjain ohi, ja kreivi, joka oli ollut mukana, selitti meille niiden laatua ja merkitystä. Useimmat näiden seutujen rakennukset olivat raunioina. Matkan aikana saimme Berliinin lehdistä tietää Bulgariassa sattuneen katastrofin. Se herätti luonnollisesti sekä prinssissä että minussa suurta levottomuutta. Meistä tuntui, että rajuilma oli tulossa.

Seuraavana päivänä, syyskuun 29:ntenä klo 1/2 4 olimme jälleen Berliinissä. Asemalla oli lähetystön henkilökunta meitä vastaanottamassa. Myöhemmin iltapäivällä kävi prinssi vielä luonani sanomassa jäähyväiset ja sopimassa tietojenvaihtamisesta lähinnä seuraavana aikana. Illalla hän matkusti Frankfurtiin.

Berliinissä lokakuulla 1918.

Käynti Preussin prinssin Heinrichin luona Kielissä elokuussa 1918.

Käynti prinssi Heinrichin luona ei ollut luonteeltaan poliittinen eikä historiallinen, se on vain henkilökohtainen muistelo. Valtionhoitaja oli myöntänyt suurristin prinssille, joka oli Saksan Itämerenlaivaston ylipäällikkönä silloin kun tapahtui se merisotatoimi, joka oleellisesti vaikutti Etelä-Suomen vapautumiseen. Olin saanut tehtäväkseni viedä henkilökohtaisesti kunniamerkin hänelle. Tiedusteltaessa hän oli antanut ilmoittaa ottavansa vastaan meidät, minut ja lähetystönsihteerin vapaaherra Wreden, lokakuun 28 päivänä Kielin linnassa. Me lähdimme Berliinistä edellisenä iltana, tulimme aamulla Hampuriin ja jatkoimme sieltä heti matkaa Kieliin, jonne saavuimme klo 11 aamupäivällä. Prinssin kamariherra von Rumour oli meitä vastaanottamassa automobiileineen, joka vei meidät vanhaan, muistorikkaaseen Holsteinin linnaan, jossa prinssi on jo kauan asustanut. Se sijaitsee puistossa aivan rantalaiturin ääressä tarjoten yli Kielinlahden, sataman ja suurten veistämölaitosten ulottuvan näköalan. Meidät majoitettiin pieneen, mutta aistikkaasti sisustettuun kolmihuoneiseen huoneistoon. Kun olimme saaneet itsemme kuntoon, vietiin meidät prinssin isoon, kauniiseen työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa hän amiraalinunivormuun pukeutuneena otti meidät vastaan. Prinssi on komea germaaninen tyyppi, tukka lyhyeksi leikattu, vaalea parta harmahtava, harmaansinisissä, keisariveljen silmiä muistuttavissa silmissä hyvä katse. Kasvoista huomaa, että hän on ollut merimiehen toimissa.

Hänelle lausumissani sanoissa huomautin siitä merkityksestä, joka Itämerenlaivastolla on ollut vapaustaistelussamme ja prinssin henkilökohtaisesta osanotosta onnellisesti suoritettuun merisotatoimeen sekä siitä mielenkiinnosta, jota hän on aina osoittanut maatamme kohtaan. Pitkähkössä vastauspuheessaan prinssi lausui ilonsa sen johdosta, että maamme oli saavuttanut kauan kaipaamansa vapauden ja vilpittömän mielihyvänsä saadessaan kantaa Suomen vapaudenristiä muistona maasta, joka oli aina ollut hänen sydäntään lähellä ja jota kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta. Hän oli oppinut tuntemaan Saksassa muodostetun suomalaisen pataljoonan ja oli saanut hyvän vaikutelman siitä samoinkuin niistä reippaista nuorista miehistä, jotka punaisten vallan aikana olivat lähteneet Suomesta Tallinnaan, missä hän oli silloin oleskellut.

Hetken kuluttua ilmaantui prinssin puoliso, prinsessa Irene, Venäjän onnettoman keisarinnan sisar. Hän teki miellyttävän vaikutuksen osoittaen sitä ylhäistä koruttomuutta ja hienoa ystävällisyyttä, joka mielestäni on saksalaisille prinsessoille luonteenomaista ja tekee heidän kanssaan seurustelemisen luontevaksi ja keskustelun helpoksi. Me palasimme huoneisiimme, ja puoli tuntia myöhemmin meidät kutsuttiin lunchille. Minä istuin prinsessan vieressä ja prinssi vastapäätä. Paitsi meitä olivat läsnä amiraali Bachmann, paikkakunnan pääamiraali, prinssin ajutantti, eräs korvettikapteeni, jonka nimen olen unohtanut, kamariherra von Rumour, ja kaksi hovinaista, joista toinen oli mecklenburgilainen neiti von Oertzen. Prinssillä oli rinnassaan suurristin krashaani. Keskustelu oli sujuvaa ja vilkasta, mutta etupäässä ei-poliittista. Prinssi kertoi paljon oleskelustaan Tallinnassa edellisenä talvena ja keväänä. Eräs episodi, joka erityisesti näytti herättäneen hänessä mielenkiintoa oli suomalaisten suorittama jäänmurtaja Volynetsin kaappaus ja aluksen tuominen Tallinnaan, josta tapahtumasta hän päivällisen jälkeen näytti onnistuneita valokuvia. Mainittu alus oli ollut erittäin tärkeä Suomenlahdella suoritetuissa sotaliikkeissä. Ellei sitä olisi ollut, olisi tuskin onnistuttu laskemaan Brandensteinin joukkoja maihin Loviisaan. Tämän sotatoimen, joka oli varsin oleellisesti vaikuttanut punaisten vallan murtumiseen, oli prinssi suunnitellut hankittuaan aikeelleen keisarin suostumuksen. Hän olisi itse mielellään matkustanut Suomeen, lähinnä Helsinkiin, mutta keisari oli poliittisista syistä kieltäytynyt antamasta suostumustaan, koska tahtoi välttää kaikkia väärinselityksiä. Pellingin osaston vaarallisesta, rasittavasta vaelluksesta jäitse Viron rannikolle teki prinssi laajasti selkoa arvostellen erittäin kiittävästi osanottajien rohkeutta ja kestävyyttä. Mukana olleen sairaanhoitajattaren neiti Ruinin urhokkuus oli sekin herättänyt hänessä kunnioitusta. Monivuotisesta ajutantistaan, korvettikapteeni Reuterista, joka on Helsingissä syntynyt ja puolisuomalainen, lausui prinssi kunnioittavia ja myötätuntoisia sanoja. Reuter oli varmaan osaltaan herättänyt prinssissä mielenkiintoa maatamme kohtaan. Vierustoverini prinsessan kanssa keskustelin kaikenlaisista asioista, m.m. käynnistäni Friedrichshofissa ja hänen sisarestaan, Venäjän keisarinnasta. Prinsessa uskoi varmaan tietävänsä, että hän ja tsaarin tyttäret olivat elossa.

Päivällisen jälkeen, nauttiessamme kahvia, jota tarjottiin prinssin työhuoneessa, keskustelin kauan hänen kanssaan ikkunan ääressä, näköalanamme Kielinlahti. Keskustelu johtui koskettelemaan sotaa ja Saksan sisäpolitiikan uusinta kehitysvaihetta. Prinssi ei pelännyt voimakasta vasemmalle kääntymistä, jota hän piti luonnollisena ja jonka hän uskoi olevan omansa kokoamaan Saksan kansaa. Hänen mielestään oli siten torjuttu verisen vallankumouksen mahdollisuus. Kysyttyäni, kuinka keisari suhtautui suureen suunnanmuutokseen, prinssi vastasi keisarin seuraavan tyynesti tapahtumain kehittymistä ja vakuutti, ettei hän pohjaltaan ollut demokratialle ollenkaan vihamielinen. Sosiaalisissa uudistuksissa oli aina voitu luottaa keisarin harrastukseen ja myötävaikutukseen, Hän korosti myöskin keisarin rauhanrakkautta ja huomautti, että se hallitsijakuva, jota vastaan entente suuntasi hyökkäyksiään, oli aivan vääristelty.

Prinssi oli ehdottanut, että lähtisimme kiertokäynnille satamaan ja Keisari Wilhelmin kanavan suulle. Sää tosin oli kolea ja sateinen, mutta ehdotus oli kumminkin siinä määrin houkutteleva, että me suostuimme siihen kiitollisina. Prinssi jätti käytettäväksemme nopeakulkuisen moottorivenheensä ja hänen ajutanttinsa toimi oppaanamme. Ajutantti oli aikaisemmin ollut sukellusvenheen päällikkönä ja joutunut Englantiin sotavangiksi. Kaksi vuotta hän oli oleskellut siellä vankileirissä yrittäen pari kertaa paeta, mutta onnistumatta. Tekeytymällä mielenvikaiseksi hänen oli onnistunut päästä vaihtovankina Hollannin kautta kotimaahansa. Aktiiviseen sotapalvelukseen hän ei sodan aikana voinut enää astua. Satamassa liikkuessamme kuljimme ohi suurien veistämöiden, Germaniawerftin ja Kaiserwerftin, jättiläissuurten laitosten, missä koko sodan ajan oli rakennettu sukellusvenheitä ja missä nytkin oli niitä kymmenkunta tekeillä. Koko joukko erimallisia sota-aluksia oli satamassa ankkurissa. Kaikki tuntui todistavan Saksan voimakkuutta, ja kumminkin sen kädet olivat jo sidotut ja tyynen pinnan alla jo kuohui. Juuri Kielissä tapahtuivat muutamia päiviä myöhemmin ne matruusimellakat, jotka aloittivat vallankumouksen.

Kanavan suulla katselimme sulkuja ja niiden kekseliäästi suunniteltuja teknillisiä laitteita. Astuimme sitte venheestä maalle ja palasimme automobiilissä linnaan. Korkean isäntäväkemme seurassa nautimme iltapäiväteen, jota prinsessa tarjoili, ja juttelimme puolisen tuntia, kunnes lähdimme asemalle. Minulle jäi mieluisa muisto tästä tutustumisestani saksalaiseen ruhtinasperheeseen, jossa tuntui vallitsevan kotoinen onni. Mutta miten nopeasti näinä aikoina muuttuukaan kaikki! Viikkoa myöhemmin liehui Holsteinin linnan katolla punainen lippu, ja prinssin täytyi puolisoineen lähteä vaaranalaiselle pakoretkelle kauniista, viihtyisästä kodistaan.

Emme saaneet paikkoja Berliiniin menevään yöjunaan, joten jäimme yöksi Hampuriin, Atlantic-hotelliin. Suuri, rauhan aikaan vilkasliikkeinen hotelli oli nyt hiljainen. Ruokasalissa istui vain muutamia vieraita. Alsterin seutujen kadutkin olivat jokseenkin autiot. Entisyyden ja nykyisyyden välinen ero näytti minusta täällä suuremmalta kuin Berliinissä. Suuressa satama- ja kauppakaupungissa tuntui nelivuotisen saarrostilan vaikutus ankarampana.

* * * * *

Suurristi ei ollut onnekas niille, joille minulla oli ollut kunnia se jättää. Keisari Wilhelm, prinssi Heinrich, Ludendorff, von Hertling, Bunan, Talaat Pasha, kaikki he ovat muutaman viikon kuluessa kukistuneet tai on heidän ollut pakko poistua etualalta. Ainoastaan Hindenburgin valtava hahmo on vielä säilynyt myrskyltä. Hän koettaa nyt johtaa voittamattoman armeijansa takaisin sen voitettuun ja nöyryytettyyn isänmaahan.

Berliinissä marraskuulla 1918.

Lokakuun ja marraskuun päivät Berliinissä.

Katkelmallisia muistiinpanoja.

Sattui niin, että olin Saksassa sekä maailmansodan alkaessa että sen lähetessä loppuaan. Suurempaa vastakohtaa kuin silloisten kesäpäivien ja nykyisten syyspäivien välinen voi tuskin ajatella. Silloin korkea, kohottava tunnelma, yksimielinen kansa kokoontuneena ruhtinaansa ympärille valmiina uhraamaan kaikkensa, isänmaan hyväksi. Nyt sotaan väsynyt kansa, joka tahtoo ennen kaikkea rauhaa, vailla keisaria ja ruhtinaita, ei sotilaallisesti voitettuna, mutta sisäisesti särkyneenä ja senvuoksi herpoutuneena ja kostonhimoisten vihollisten väkivallalle alttiina. Ne hyvät Saksan kansalaiset, joita kumoushuume ei ole saanut valtoihinsa, ovat hiljaisia ja heidän päänsä on painuksissa. Heidän mielensä täyttää tuskainen suru sen häpäisyn johdosta, jonka esineeksi maa ja kansa on saatettu.

Tuo kaikki tuli aivan äkkiä, odottamatta. Vielä elokuussa suhtautui kansa varsin luottavasti sotilaalliseen tilanteeseen; vakavasti uhkaavaan sisäiseen vaaraan ei uskottu. Lännessä tosin oli peräytyminen alkanut, mutta lohduttauduttiin ajattelemalla, ettei peräytymisen sinänsä tarvinnut suuria merkitä. Olihan Saksa voittanut kaikilla rintamilla ja sen joukot olivat kaukana vihollismaissa. Sotilashenkilöt vakuuttivat Siegfriedlinjaa mahdottomaksi puhkaista. Mutta kun Saksan joukot, joskin hitaasti, työntyivät yhä taaksepäin ja tappiot kasvoivat suuriksi, alkoi yleisössä syyskuun aikana ilmetä jonkinlaista levottomuutta. Saksan sotilaallinen johto oli arvioinut Amerikan avun sekä laajuuteen että laatuun nähden liian vähäiseksi. Tankki-joukkoja vastaan ei voitu pitää puoliaan.

Syyskuun viimeisinä päivinä saapui tieto Bulgarian Makedoniassa kärsimästä tappiosta. Olin silloin paluumatkalla Tallinnasta prinssi Friedrich Karlin seurassa, ja meistä tuo tuntui levottomuutta herättävältä Saksan takapoukon enteeltä. Muutamia päiviä myöhemmin solmi Bulgaria aselevon ententen kanssa. Tämän liittolaisen horjuva asema ja luopuminen oli odottamatonta kaikille muille paitsi todelliseen tilanteeseen perehtyneille ja teki kiusallisen vaikutuksen. Sen mukaan mitä minulle kertoi eräs henkilö, joka oli elokuun lopussa Nauheimissä kohdannut kuningas Ferdinandin, oli kuningas jo silloin ennustanut Bulgarian katastrofin ja lisännyt että hän valmistautui luopumaan kruunustaan ja että hänen jälkeensä tekisi samoin keisari Kaarle ja sitten keisari Wilhelm. Bulgarian luopuminen teki selväksi, että Turkinkin täytyi solmia rauha ja näytti luultavalta, että Itävaltakin pakotettaisiin liittolaiselleen uskottomaksi. Keskusvaltaliitto tulisi hajoamaan ja Saksa jäisi yksin vastustamaan monia vihollisiansa. Kun tuo äkkiä älyttiin, aljettiin epäillä valtakunnan johtoa ja sotilasjohtoa, joka oli uskotellut tilanteen olevan suotuisan eikä ollut ajoissa voimakkaasti ja avoimesti työskennellyt rauhan saamiseksi. Jo elokuussa, 8 päivän tappion jälkeen, lienee johtaville henkilöille ollut selvää, ettei keskusvaltojen sotilaallinen asema ollut enää kestävä. Mutta siitä vaiettiin. Pettymys ja masentuneisuus oli nyt sitäkin suurempi. Valtiopäiväin enemmistöpuolueet vaativat hallituksen parlamentarisoimista, jotta kansa siten koottaisiin yksimielisemmäksi ja tyytymättömyyttä estettäisiin kasvamasta liian voimakkaaksi. Siten kokoonpannun hallituksen arveltiin myöskin voivan lähentyä liittolaisvaltoja rauhan tarkoituksissa helpommin kuin vallassaolevan imperialistisen. Kreivi Hertling ja von Hintze, joita pidettiin liian taantumuksellisina, erosivat. Edellisen sijaan astui Badenin prinssi Max, jälkimmäisen sijaan Solf. Enemmistöpuolueiden valtiopäiväedustajista valittiin uudet valtiosihteerit, niiden joukossa huomatuimpana sosialisti Scheidemann.

Badenin prinssin Maxin nimittäminen valtakunnankansleriksi herätti tyytyväisyyttä. Hänet tunnettiin jalosti ajattelevaksi ja mieleltään kansanvaltaiseksi henkilöksi. Minulle nimitys tuotti persoonallista iloa, sillä tavatessani hänet vähän ennen sotaa olin oppinut mitä suurimmassa määrin kunnioittamaan hänen olemustaan ja hänen katsantotapojaan, ja tätä kunnioitusta olivat vielä lujittaneet hänen myöhemmin pitämänsä inhimillisen lämpimät puheet samoinkuin se seikka, että hän oli maamme vilpitön ystävä. Prinssin katsottiin sitäpaitsi olevan jossakin määrin suosittu henkilö entente-maissa, joten hän näytti soveliaalta aloittamaan Saksan taholta rauhanhankkeet. Hän piti neitsytpuheensa valtiopäivillä lauantaina lokakuun 5 päivänä. Sali, parvekkeet ja koroke olivat väkeä täynnä. Diplomaattiparvekkeella näin ensi kerran Venäjän lähettilään Joffen, jonka mielenkiinto ilmeisesti oli kovin vireillä. Nyt alkoi ensimmäinen näytös näytelmää, jota hän oli odottanut ja jonka ohjaajia hän oli.

Jännittyneenä kuunneltiin tuota kirkkain äänin esitettyä puhetta, joka ilmoitti uutta olojen järjestystä. Yllättävänä tuli se puheessa mainittu tieto, että hallitus oli edellisenä yönä lähettänyt Wilsonille rauhantarjouksen selittäen olevansa halukas hyväksymään hänen tunnetut 14 pykäläänsä ja samalla ilmaissut haluavansa aselepoa. Viimeksimainittu seikka oli selvä erehdys ja saattoi Saksan paljoa epäedullisempaan asemaan kuin sotilaallinen ja sisäpoliittinen asema silloin olisivat vaatineet. Prinssi Max oli vastustanut tätä askelta, mutta asiaa ei voitu hänen hallitukseen astuessaan enää korjata. Vakuutettiin sotilasauktoriteettien ehdottomasti vaatineen, että aselepotarjous oli tehtävä heti. Kerrottiin Ludendorffin hermojen pettäneen ja hänen luulleen, etteivät joukot enää olleet hänen käsissään. Kohta sen jälkeen sanottiin hänen havainneen erehtyneensä, mutta silloin oli jo ollut liian myöhäistä. Asian laita ei varmaankaan ollut niin, vaan täytynee jokin muu selitys olla olemassa. Prinssi Maxin ja muiden pelko, että tarjous sekä maassa että maanrajain ulkopuolella käsitettäisiin sotilaallisen heikkouden merkiksi, toteutui. Keskustellessaan kanssani merkitsi salaneuvos Schiemann aselevon vaatimuksen kohtalokkaimmaksi erehdykseksi, mitä Saksan historiassa oli tehty.

Seurasi sitten Wilsonin ja Saksan hallituksen välinen noottienvaihto, joka vaikutti painostavasti ja mielialaa yhä lamaavasti. Lisääntyvä sisäinen heikkous ja vastustuskyvyn puute ilmeni muun muassa siinä, että Saksan reunakansat alkoivat liikehtiä ja särkeä Saksan valtakunnallista ehjyyttä. Lokakuun 23 päivänä pidetty valtiopäiväin istunto oli tässä suhteessa surullisen muistettava ja kiusallinen. Riippumattomat antoivat vallankumousnälälleen täyden vallan.

Saman päivän iltana minä olin poliittisen keskiviikkoseuran kokouksessa. Olisi ehkä ollut hienotunteisempaa pysyä poissa, sillä tässä poliitikkopiirissä vallitsi itsetutkistelun mieliala, paljastettiin omia virheitä ja hairahduksia, mikä ei tietenkään ollut tarkoitettu syrjäisiä varten. Minuun vaikutti tuo vilpitön keskustelu tyynellä objektiivisuudellaan, jota olen yhä enemmän oppinut Saksan kansassa tuntemaan sen voimana, mutta tavallaan myöskin sen heikkoutena. Minusta tuntui silloin kuin voisi Saksa kantaa vastoinkäymisensä tyynin mielin ja pysyä pystyssä. Vanhan bremeniläisen, kunnon Jacobin seurassa käyskelin keskustellen illan kokouksesta saaduista vaikutelmista. Hän oli huolissaan, mutta katseli kuitenkin luottavasti tulevaisuuteen.

Demokraattiseen suuntaan käyvät reformit hyväksyttiin valtiopäivillä nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kaikki näytti lupaavalta. Luultiin voitavan ehkäistä kumous. Mutta keisarin luopumista koskevat vaatimukset kävivät yhä suoranaisemmiksi ja voimakkaammiksi. Olihan Wilson viittaillut siihen suuntaan, että tuo oli rauhan ehtona. Kruunusta luopumisen hyötyä koskevat mielipiteet olivat kumminkin kovin erilaiset. Ei ainoastaan vanhoilliselta vaan myöskin vapaamieliseltä porvarilliselta taholta pelättiin valtakunnan eheyden siten joutuvan vaaranalaiseksi ja seurauksena olevan yleisen romahduksen. Osa enemmistösosialistejakin oli epäröivällä kannalla. Kuka tulisi keisarin seuraajaksi? Kruununprinssi ei ollut suosittu. Tasavallan ajatusta ei ainakaan lausuttu julki. Scheidemann lähetti valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa hän selitti keisarin luopumisen välttämättömyyttä, mutta hallitsija ei tahtonut pettää kansaansa hädän hetkellä. Lokakuun 28 päivänä hän antoi julistuksen, jossa ilmaisi myöntyvänsä valtiomuodonmuutoksiin ja joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Keisarinvirka on kansan hyväksi suoritettavaa palvelusta. Vapauttakoon siis uusi järjestys kaikki hyvät voimat, joita kansamme tarvitsee kestääkseen ne kovat koettelemukset, joiden alaiseksi valtakunta on joutunut, ja päästäkseen varmoin askelin kulkemaan pimeästä nykyhetkestä kohti valoisaa tulevaisuutta." Valtaistuimen korkeudesta kaikuvat kauniit sanat eivät kumminkaan enää tehonneet. "Uutta järjestystä" ryhdyttiin toteuttamaan melkeinpä kaamean hurjassa tahdissa. Mutta se tuli liian myöhään. Maaperän olivat jo uurtaneet osalta sodan pitkät kärsimykset ja puutteet, joista olemassaoleva yhteiskuntajärjestys sai vastata, osalta salainen propaganda. Samaan suuntaan vaikuttavia tekijöitä olivat Itävallan poliittinen hajoaminen, sotilaallinen raukeneminen ja luopuminen liittolaissuhteesta sekä uusissa itsenäisissä valtioissa ilmenevät kumoukselliset ja bolshevistiset virtaukset.

Oli jo kauan kuiskailtu, että Berliinissä oleva, Joffen johtama Venäjän lähetystö muodosti tyyssijan, josta käsin harjoitettiin kumouksellista, jopa suorastaan bolshevististakin kiihoitustyötä työläisten, sotilaiden ja Saksassa olevien sotavankien keskuudessa. Lentolehtisiä, jotka nähtävästi olivat Venäjällä painettuja ja salaa rajan yli kuljetettuja, levitettiin kaikkialle Saksaan. Otaksuttiin, että ne olivat saapuneet kuriiritavarana Venäjän lähetystöön, josta asiamiehet, venäläiset ja saksalaiset, levittivät niitä edelleen tehdaspaikkoihin, kasarmeihin, vieläpä rintaman läheisyydessä olevien työläistenkin keskuuteen. Hampurissa ja Länsi-Saksassa oleskelevat suomalaiset työmiehet — ent. jääkäreitä y.m., yhteensä n. 200 — saivat hekin säännöllisesti Pietarissa ilmestyviä "Vapaus" ja "Kumous" lehtiä sekä "Viesti" lehteä Tukholmasta. Meidän onnistui, joskin myöhään, todeta, että tiet johtivat tässäkin Venäjän lähetystöön. Eräs suomalainen (Keto) oli väärällä nimellä otettu lähetystön palvelukseen, luultavasti lähinnä äskenmainittua tehtävää varten. Hän matkusti usein Berliinin ja Hampurin väliä ja lienee käynyt tavan takaa Tukholmassakin.

Virallisissa piireissä osoitettiin kumminkin suvaitsevaisuutta ja merkillistä pitkämielisyyttä Unter den Lindenin varrella olevaa ruttopesää kohtaan, joten Wilhelmstrassea vastaan tähdätyt salahankkeet saivat esteettömästi jatkua. Saksalaiset, jotka monesti noudattavat melkein lapsellisen suorasukaista säännönmukaisuutta, eivät tahtoneet mielellään uskoa, että diplomaattista luottamusta käytettiin siinä määrässä väärin. Ulkoasiainministeriössä Joffella oli ystäviä, joskaan ei hengenheimolaisia. Niihin kuului m.m. virkavaltaisesti mahtava salaneuvos Kriege. Hän se Joffen kehoituksesta vaati Suomessa vangitun neuvostomiehen Kamenevin vapauttamista, uhaten melkein ryhtyvänsä pakkotoimenpiteisiin, ellei niin tapahtuisi. Kriege vakuutti minulle, että kysymyksessäoleva henkilö, kierosta maailmankatsomuksestaan huolimatta, on sympaattinen henkilö ja että olisi vahinko, jos hän tuhoutuisi vankilassa. Saman hyvän vaikutelman hän ilmeisesti oli saanut Joffestakin. Hän luuli kykenevänsä vaikuttamaan Venäjän neuvostoherroihin ja kuitenkin viimeksimainitut pettivät hänet — varsin tavallinen, Saksan diplomatiaa kuvaava seikka. Mutta sattui sitten — ja sattumassa näytti piilevän ajatusta — että eräs herra Joffen epäiltävistä kuriirilaatikoista särkyi vaunusta nostettaessa Friedrichstrassen asemalla ja paljasti suuret määrät vertatihkuvia lentolehtisiä. Eräs niistä näytettiin minulle ulkoasiainministeriössä. Siinä oli kiihoittavana otsakkeena: "Vaviskaa te verikoirat ja kansan murhaajat", ja sisältö oli sen mukainen. Nyt, marraskuun 7:ntenä, kuljetettiin Venäjän lähetystön henkilökunta (70 henkeä!) tuota pikaa ylimääräisellä junalla rajalle. Sen toiminta oli kuitenkin jo kantanut hedelmää. Aseita ja rahojakin oli tuon venäläisen valtionlaitoksen välityksellä sijoitettu oikeihin käsiin. Vallankumous oli määrätty tapahtuvaksi Saksassa marraskuun 6:ntena, Venäjän bolshevikivallankumouksen vuosipäivänä. Joffe ei saanut sitä nähdä Berliinissä, missä se viivästyi muutamia päiviä.

Marraskuun 3 päivänä puhkesi Kielissä matruusimellakoita, jotka johtivat katukahakkoihin. Tuskin viikkoa aikaisemmin olin käynyt mainitussa kaupungissa havaitsematta mitään, mikä olisi voinut ilmaista myrskyn olevan tulossa. Liike sai kumouksellisen luonteen, ja kapinalliset anastivat vallan käsiinsä. Se levisi seuraavina päivinä muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, Hampuriin, Lyypekkiin, Hannoveriin y.m., joissa muodostettiin sotilas- ja työmiesneuvostoja venäläiseen malliin. Oli ilmeistä, ettei tämä kaikki johtunut satunnaisista syistä, vaan oli hyvin valmisteltua. Etelä-Saksankin kaupungeissa, varsinkin Münchenissä, pääsi kumousliike vauhtiin. Alkoi näyttää peloittavalta. Berliinissä oli kuitenkin ulkonaisesti rauhallista, joskin ankara jännitys tuntui. Keisarin luopumista eivät nyt vaatineet ainoastaan sosiaalidemokraatit vaan myöskin edistyspuolue ja osa keskustaa. Sosiaalidemokraattinen puolue ja sen eduskuntaryhmä asettivat marraskuun 7:ntenä hallitukselle uhkavaatimuksen, jossa m.m. vaadittiin keisaria ja kruununprinssiä eroamaan ennen seuraavaa puolenpäivän aikaa.

Kävin näinä päivinä tapaamassa useita henkilöitä, osalta kuullakseni täsmällisiä tietoja tapauksista, osalta saadakseni vaikutelmia mielialasta. M.m. olin 7 päivänä historiantutkijan, salaneuvos Schiemannin luona. Hän istui puolipimeässä kirjoituspöytänsä ääressä ja oli aivan masentunut. "Te tulette murheellisella hetkellä. Saksa murtuu nyt", kuului hänen tervehdyksensä. "Suuri työmme hajoaa pirstoiksi, meidän täytyy jälleen alkaa alusta!" Minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin, jonka hän otti vastaan suuren ajan muistona, rakkaana mutta kaihomieltä herättävänä. Mitä Suomeen tulee, pelkäsi hän bolshevikivaaraa, kun Saksan suoma tuki todennäköisesti tulisi katoamaan, ja pahoitteli, ettemme olleet aikaisemmin hankkineet itsellemme kuningasta ja että olimme tavoitelleet sellaista hallitsijasukua, jota entente ei milloinkaan hyväksyisi. Vielä huolestuneempi hän oli Itämerenmaakuntiin nähden, joissa hän hiljattain oli käynyt Tarton uudelleen eloonelpyneen yliopiston kuraattorina.

Samana päivänä kävin tervehtimässä uskollista ystäväämme von Hülseniä. Hänkin oli sangen masentunut, osalta siitä syystä, että me suomalaiset olimme pettyneet toivoessamme Saksalta lujaa tukea tulevaisuutemme luomisessa. Hänen samoinkuin Schiemanninkin mielestä oli luonnollista ja välttämätöntäkin, että me vallitsevassa poliittisessa tilanteessa solmisimme hyvät suhteet Englantiin. Käydessäni yleisesikunnassa von Hülsenin puheilla näin siellä ensi kerran suuren ulko-oven ulko- ja sisäpuolella aseistettuja vartioita. Valmistauduttiin mahdollisten yllätysten varalle.

Seuraavan päivän, marraskuun 8:nnen, iltana olin ulkoasiainministeriössä salaneuvos Trautmannin puheilla osaksi saadakseni aikaan sodan puhjetessa takavarikoituja suomalaisia miljoonia koskevan lopullisesti sitovan ratkaisun, ennenkuin se kenties olisi liian myöhäistä, osaksi hankkiakseni tietoja vallitsevasta tilanteesta. Hän ei tietänyt paljoakaan uutta. Keisarin luopumisesta ei vielä tiedetty mitään varmaa. Trautmann pelkäsi sisäistä sekasortoa kävipä sitten niin tai näin. Pois lähtiessäni tapasin portaissa ulkoministeri Solfin, joka oli juuri matkalla kabinetinistuntoon valtakunnankanslerin palatsiin. Vaihdoimme jonkin sanan, ja Solf lausui m.m.: "Teidän kansanne tahtoo saada kuninkaan, meidän kansamme on aikeissa poistaa ruhtinaansa." Tuo kuulosti alakuloiselta. Siinä istunnossa, johon hän meni, hallitus luultavasti omaksui lopullisen kannan kruunusta luopumista koskevassa kysymyksessä.

Marraskuun 9 päivän aamuna Berliini oli, ainakin keskusosiltaan, aivan samannäköinen kuin ennenkin. Sanomalehdet ilmestyivät kuten tavallisesti eivätkä sisältäneet mitään tiedonantoa keisarin luopumisesta. Mutta puolenpäivän tienoissa ilmoitettiin B. Z:ssa ja lisälehdissä, että keisari ja kruununprinssi olivat luopuneet valtaistuimesta. Uutinen otettiin vastaan vakavasti ja vaieten. Saksan valtakunta oli ilman hallitsijaa. Jos kruunusta-luopuminen olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin olisivat asiat ehkä kehittyneet toisin. Mutta nyt oli vallankumous jo alkanut, ennenkuin tämä tosiasia oli olemassa. Mitään luopumisasiakirjaa ei julkaistu. Sitä ei ollut silloin vielä annettukaan.

Vallankumousliike oli alkanut Berliinissä aamulla, yht'aikaa eri paikoissa, mikä osoittaa, että noudatettiin annettua merkkiä. Kuten myöhemmin saatiin tietää, toimivat vallankumouksen ensimmäisinä järjestelijöinä riippumattomat sosiaalidemokraatit ja Liebknechtin ryhmä, eivätkä enemmistösosialistit. Etukaupunkien työläisjoukot lähtivät liikkeelle, tunkeutuivat kasarmeihin ja suostuttivat sotilaita liittymään "vapausliikkeeseen", mikä yleensä onnistuikin. Vakavanlaatuisia yhteentörmäyksiä ei sattunut. Vahtipalvelusta hoiti kaupungissa m.m. 4 jääkäripataljoona, joka hiljattain oli palannut Suomesta, mitä seikkaa Vorwärts erikoisesti korosti. Sen miehistö saapui Vorwärtsin taloon ja ilmoitti asettuvansa aseineen ja ampumavaroineen "kansan" käytettäväksi. Työmiehet varustettiin aseilla. Sotilas- ja siviilihallinto tahtoi välttää sisäistä sotaa, ja siten oli vastustus poissa. Päävahti, poliisikonttori, valtiopäivätalo ja muut julkiset rakennukset miehitettiin. Poliisimiehistö riisuttiin aseista. Eräs joukko, Liebknecht etunenässä, tunkeutui linnaan ja nosti punaisen lipun. Puolenpäivän ajoissa lakkautettiin raitiotieliikenne ja julistettiin yleislakko. Enemmistösosialistitkin olivat jo yhtyneet liikkeeseen. Sosiaalidemokraattiset hallituksen jäsenet olivat aamulla luopuneet hallituksesta odottamatta, mitä vaikuttaisi se keisarin luopumista koskeva uhkavaatimus, jonka he olivat jättäneet. Tämänkin ilmoitti B. Z. klo 1 ja lisäksi, että valtakunnankansleri prinssi Max oli eronnut ja jättänyt virkavaltuutensa valtiopäiväin päävaliokunnan puheenjohtajalle sosiaalidemokraatti Ebertille.

Klo 3:n tienoissa lähdin astelemaan pitkin Potsdamerstrassea nähdäkseni, millainen elämä keskikaupungin kaduilla vallitsi. Paljon ihmisiä oli liikkeellä ja yleisö näytti osaksi varsin vakavalta, osaksi hermostuneelta. Pian näkyi tuttuja svaboda-kuvia. Alkoi vieriä esiin kuorma-autoja täynnä sotilaita, matruuseja ja aseistettuja siviilimiehiä. Toisissa oli revolveritykkejä katolla. Joku tai jotkut miehistä heiluttivat punaista lippua. Automobiileista kohotettiin hurraa- ja eläköönhuutoja tasavallalle, mutta yleisö, johon innostus ei tarttunut, vastasi niihin sangen laimeasti. Ensimmäisen kohtaamani automobiilin etualalla seisoi venäläinen sotavanki pitämässä huolta toitottamisesta. Kaikki, mitä näin, oli siinä määrin samanlaista kuin Suomessa kokemamme vallankumousnäytelmä, että se herätti minussa melkein fyysillistä inhoa. Se oli Venäjän vallankumouksen ulkokohtaista jäljitelmää eikä mitään berliiniläis-fantasian tuotetta. Mutta ne julistukset, joita jaeltiin, eivät olleet kiihoittavia eivätkä vertatihkuvia vaan pikemmin ohjaavia ja tyynnyttäviä. Eräässä niistä oli otsakkeena "Me ja bolshevikit", ja siinä määriteltiin lyhyin lausein Saksan vallankumouksellisten ja Venäjän bolshevikien välinen ero. Se päättyi seuraavin sanoin: "Me tahdomme rauhaa. Bolshevismi johtaa kansalaissotaan." Eräs toinen julistus teroitti mieliin "itsekuria ja järjestystä".

Samaan aikaan oli suuria ihmisjoukkoja kerääntynyt valtiopäivätalon luo niille paikkeille, missä jättiläiskokoinen Bismarckin patsas kohoaa. Siellä esiintyi Scheidemann julistaen tasavallan astuneen voimaan. Sieltä lähti osa kansanjoukkoa lähellä olevaan yleisesikuntaan, jonne sotilaat astuivat velvoittaen upseereja poistamaan sotilaalliset merkkinsä. Kuten von Hülsen myöhemmin kertoi, tapahtui tuo kaikki rauhallisesti ja siivosti. Sama vaatimus esitettiin kaikille upseereille, missä hyvänsä heitä kohdattiinkin. Taloissa, joissa upseereja otaksuttiin olevan piilossa, pantiin toimeen tarkastus, illalla samoin kaikissa suuremmissa ravintoloissa. Siis aivan kuin meillä, se vain erona, ettei upseerien murhia sattunut. Illalla ja yöllä oli laukaustenvaihtoa linnan, yliopiston ja kuninkaallisen kirjaston seuduilla, missä vallankumouksellisia joukkoja vastaan oli ammuttu. Osa upseereja ja "Jugendwehrin" jäseniä yritti aktiivisesti vastustaa vallankumousta, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia voiton toiveita.

Seuraava päivä, marraskuun kymmenes, Berliinin punainen sunnuntai, oli vielä varsin levoton. Aamulehdet toivat mukanaan yllätyksen, jota ei juuri sovi sanoa mieluiseksi: "Lokalanzeiger" esiintyi nimellä "Die rote Fahne" ja puolivirallinen "Norddeutsche allgemeine Zeitung" oli saanut nimen "Die Internationale". Liebknechtin kannattajat olivat miehittäneet lehtien toimitus- ja painohuoneistot. Tämä väkivalta kumminkin lopetettiin jo parin päivän kuluttua. Laukaustenvaihto jatkui linnan tienoilla, valtiopäivätalon luona ja Potsdamer Platzilla, aiheuttamatta kumminkaan huomattavaa verenvuodatusta. Syynä lienevät olleet provokaattorit, jotka talojen katoilta ampuivat yleisön joukkoon pitääkseen siten yllä levottomuutta. Vallankumoustunnelma oli vielä ilmassa. Suuria kansanjoukkoja näkyi liikkeellä, ja punaiset voimavaunut ajaa suhistivat yhä pitkin katuja. Sää oli säteilevän kaunis, liian kaunis vallankumoussääksi. Jatkoin kävelyäni Brandenburger Thor'ille saakka. Siellä ja pitkin koko Unter den Lindeniä, Adlon-hotellista alkaen, liehui punaisia lippuja, ja valtiopäivätalokin loisti punaisena. Mutta voitonpatsaan jumalatar ei ollut vielä omaksunut vallankumouksen merkkiä, ja sen edessä seisoi "rautainen Hindenburg", hajasäärin ja vakaana kuten ennenkin, katse suunnattuna Siegesallee'seen päin.