Part 7

Klo 6 samana päivänä piti meidän päästä keisari Kaarlen puheille, joka oleskeli Badenissa, noin 30 kilometriä Wienistä etelään. Me matkustimme sinne automobiilissa, jaostoneuvos vapaaherra von Bergerin seurassa. Keisari otti meidät vastaan asunnossaan, vaatimattomassa, porvarillisessa huvilassa. Hän teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen ja näytti mustine, terhakkoine viiksineen sirolta husaariluutnantilta, johon ei tehnyt mieli suhtautua täysin vakavasti. Hän oli ystävällinen ja puhelias. Keskustelu, joka kesti suunnilleen neljännestunnin, oli vilkasta. Se koski enimmältä osalta maatamme ja sen oloja, jotka eivät näyttäneet olevan keisarille aivan outoja. Hän teki muun muassa eduskuntalaitostamme ja maan kulttuurioloja, erikoisesti yliopistoa koskevia kysymyksiä. Todennäköisesti oli hänelle ilmoitettu, että olimme professoreja. Bolshevismista puhuttaessa hän mainitsi ivallisesti, että neuvostohallitus oli nimittänyt jonkin Kamenevin edustajakseen Wieniin. Minä ilmoitin Kamenevin toistaiseksi olevan vangittuna Suomessa ja kysyin, pitikö Hänen Majesteettinsa tärkeänä, että hänet pian vapautettaisiin. "En, en, en ollenkaan", vastaa keisari. Lähtiessämme hän puristi lämpimästi käsiämme. Nuoren hallitsijan keisaritarina ei muodostunut pitkäksi.

Seuraavana päivänä me kutsuimme aamiaiselle Sacherhotelliin ne ulkoasiainministeriön edustajat, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin. Burian itse ei voinut saapua. Vieraamme olivat hyvällä tuulella ja antoivat seurustelutaitonsa päästä täysiin oikeuksiinsa. Olimme kutsuneet myöskin h. ylh. vapaaherra von Flotow'n, joka oli hoitanut ulkoasiainministerin tointa tammikuussa, siihen aikaan kun olimme Suomen itsenäisyyttä notifioimassa. Hän kertoili seurueelle juttuja diplomaattisesta maailmasta sekä Itävallan ja Saksan ylhäisemmistä yhteiskuntapiireistä, joiden perhekronikkoihin hän tuntui hyvin perehtyneen.

Wienissä oleskellessamme olimme saaneet osaksemme paljon herttaista huomaavaisuutta. Kahteen kertaan oli tarjottu oopperassa aitio käytettäväksemme. Ulkoasiainministeriön puolesta oli meitä varten järjestetty retki Semmeringiin. Päivä oli ihastuttavan kaunis ja oli erittäin mieluisaa ja virkistävää pitkästä ajasta saada jälleen olla alppiluonnon vaikutuksen alaisena. Wienissä oleskellessamme kävi meitä tapaamassa professori Paasonen, joka oli tammikuusta lähtien oleskellut Budapestissä hallituksen tehtävissä. Hän valitti jääneensä melkein kokonaan vaille kotimaasta saapuvia tietoja ja ohjeita. 30 päivänä illalla lähdimme takaisin Berliiniin.

Itävallan, Bulgarian ja Turkin kanssa tehtyjen sopimusten ratifikatsioni tapahtui Suomessa heinäkuulla, jolloin asiakirjat lähetettiin Berliiniin. Bulgarian edustajain ja meidän kesken tapahtui asiakirjain vaihto heti. Itävalta odotutti itseänsä kauan. Vasta lokakuun alussa sain kutsun saapua Wieniin. Lähdin matkaan attashea Strömin seurassa 8 päivän iltana. Mukanamme matkusti myöskin herra J. Palmgren, joka oli nimitetty konsuliksi Wieniin ja oli jo kaksi kuukautta Berliinissä odottanut lupaa saada matkustaa Itävaltaan. Wieniin saapuminen oli hieman surkea. Satoi, ja ajoneuvoja ei ollut saatavissa. Tavaroitamme varten me vuokrasimme kuormarattaat, joita ajoi vaimoihminen, ja itse me lähdimme etenemään raitiovaunulla. Kaikki näytti olevan vieläkin likaisempaa ja kehnommassa kunnossa kuin viimeksi Wienissä käydessäni. Ulkoasiainministeriössä tapasin ainoastaan harvoja aikaisempia tuttaviani. Heitä vaivasi kaikkia espanjantauti. Kävin tapaamassa v.t. jaostopäällikköä von Callenbergia, ja ratifikatsioniasiakirjojen vaihto määrättiin tapahtuvaksi lokakuun 11 päivänä klo 12 päivällä. Me saavuimme mainittuun aikaan ulkoasiainministeriöön. Meidän salongissa odotellessamme kulki huoneen läpi hitain askelin Unkarin ministeripresidentti Wekerle, joka oli käynyt Burianin puheilla. Hän näytti kovin vakavalta. Meidät kutsuttiin ensinnä yksityisesti Burianin puheille. Tällöin minä jätin hänelle Suomen vapaudenristin suurristin selittäen sen merkitystä. Hän lausui olevansa iloinen kunnianosoituksesta ja ilmaisi Suomen kansaan kohdistuvan myötätuntonsa. Sitten menimme siihen pienempään konferenssihuoneeseen, jossa sopimukset oli allekirjoitettu, asiakirjat vaihdettiin, ja tätä koskevan pöytäkirjan allekirjoitimme Burian ja minä. Burian esitti onnittelunsa sen johdosta, että sopimukset nyt olivat lopulliset, ja minä lausuin julki hallituksemme kiitollisuuden. — Ne olivat raskaita päiviä Itävallalle. Saumat jo naksahtelivat. Burian näyttikin kovin rasittuneelta. Illalla lähdimme takaisin Berliiniin. Kaksi viikkoa myöhemmin kaksoismonarkia särkyi.

Turkin kanssa tehtyjä sopimuksia ei ehditty vaihtaa ennen suurta katastrofia. Suomalainen kappale on yhä edelleen Suomen lähetystössä Berliinissä.

Berliini, marraskuussa 1918.

P.E. Svinhufvud Berliinissä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa, viidentenä tai kuudentena, sain sähkösanoman, jossa oli allekirjoituksena "Svuehufoud" ja joka kuului näin: "Sunnuntaina saapunut Tarmolla Tallinnaan. Pyydän ilmoittamaan Helsinkiin Gripenbergin kautta." Ymmärsin, että sähkösanoman oli lähettänyt Svinhufvud ja että hänen oli onnistunut jollakin ihmeellisellä tavalla paeta Helsingistä. Tiedonanto oli luonnollisesti erittäin ilahduttava, ja minä riensin ilmoittamaan sen von Hülsenille, jonka välityksellä lähetettiin Tallinnaan sähkösanoma, missä Svinhufvudia kehoitettiin saapumaan Berliiniin. Kului muutamia päiviä eikä kuulunut mitään, ja minä aloin jo epäillä, että kysymyksessä oli petkutus. Sunnuntaina 10 päivänä menin tavalliseen aikaan syömään päivällistä. Hotellin porraskäytävässä tapasin muutamia herroja, jotka näyttivät tutuilta, mutta kului hetkinen, ennenkuin heidän joukostaan tunsin arvoisan valtioministerimme, hän kun oli puettu suomalaiseen maalaismalliseen karvalakkiin ja lammasnahkaturkkeihin. Hänen seurassaan saapui senaattori J. Castrén sekä muutamia suomalaisia liikemiehiä, joiden oli onnistunut päästä yli Tallinnaan.

Svinhufvud ja Castrén söivät kanssani päivällistä, jonka aikana molemmat senaattorit kuvailivat Helsingissä kokemiaan ja pakoansa, joka oli kokonainen todenperäinen seikkailuromaani, sekä kertoivat kotimaassa punaisena aikana vallinneista oloista. Minä puolestani tein selkoa siitä, mitä täällä oli suoritettu, varsinkin saksalaisesta apuretkikunnasta ja sen aikaansaamisesta. Svinhufvud oli nähnyt Tallinnassa sanomalehtiuutisen, jonka mukaan saksalaiset olivat laskeneet joukkoja maihin Ahvenanmaalla. Hän luuli erään helmikuun 15 päivänä minulle kirjoittamansa kirjeen saaneen minut pyytämään aseellista apua. Kirje ei kumminkaan ollut tullut perille. Se saapui vasta maaliskuun 15 päivänä Svinhufvudin ollessa Berliinissä. Kirje, joka oli lähtenyt erään ruotsalaisen kuriirin mukana, oli nähtävästi jäänyt pariksi viikoksi Ruotsiin, epähuomiossa tai jostakin muusta syystä. Se sisälsi, kuten jo aikaisemmin toisessa yhteydessä mainitsin, Helsingissä vallitsevaa olotilaa koskevan kuvauksen ja suoranaisen vetoomuksen Saksan sotilaalliseen avunantoon. Svinhufvud antoi nyt suoranaisen hyväksymisensä saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamista tarkoittaville toimenpiteille, mikä oli minulle suuri kevennys, kun minun oli ollut pakko toimia omalla vastuullani. Päivällisen jälkeen pidimme pitkän konferenssin huoneessani Hotel Esplanadeissa, jonne von Hülsenkin saapui täydessä univormussa kunniatervehdykselle Suomen valtionpäämiehen luo. Senaattorit asuivat Continental-hotellissa. Kuuluisan miehen Berliinissä-olo tuli pian tunnetuksi, ja lähinnä seuraavina päivinä sanomalehdet sisälsivät hänen ja Castrénin haastatteluja sekä heidän merkillisen pakonsa kuvauksia. Valokuvaajat muistivat myöskin ottaa hänestä kuvia ja julkaista niitä kuvalehdissä. — "Tanakka, jykevä vartalo, liikkeet karhumaiset", kirjoitti Adolf Paul Svinhufvudia haastateltuaan, "pelkkää koottua voimaa — teräväpiirteinen pää, josta uhoo lannistumaton tarmo sekä siihen liittyvä älykkyys ja hupaisa huumori — olemus kokonaisuudessaan terveyttä ja rohkeutta uhkuva — kaikin puolin ilmeinen merikarhutyyppi, joka on tottunut voimakkaalla kourallaan pitelemään peräsintä ja kuljettamaan aluksensa kaikkien myrskyjen läpi varmasti määräpaikkaan. Suomalaiset ovat tietäneet, kenen valitsivat johtajakseen."

Svinhufvud oli lähtenyt matkaan siinä asussa, mikä hänellä oli yllään, ilman mitään vaatevarastoja, joten hänen pukunsa ei ollut oikein salonkikelpoinen. Kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän — asianmukaisesti hankitun Bezugsscheinin avulla — sai vaatevarastoonsa tarpeellisimmat lisäykset. Välttämättömiä puolivirallisia luonakäyntejä varten hän sai lainaksi vapaaherra von Bonsdorffin lievetakin. Iso tuppipuukko riippui joka tapauksessa uskollisesti kupeella.

Niillä käynneillä virallisten henkilöiden luona, jotka kohteliaisuussyistä olivat välttämättömät ja asiallisista syistä toivottavat, oli luonnollisesti minun asiani olla mukana valtionpäämiestämme esittelemässä. Toisilla käynneillä oli Castrén mukana, toisilla olimme Svinhufvud ja minä kahden, kuten valtakunnankanslerin, kreivi von Hertlingin ja Hindenburgin luona. Pääministerimme tanakka vartalo ja raskaat liikkeet herättivät huomiota ja vaikuttivat lähinnä yllättävästi, mutta hänen olemuksessaan ilmenevä tyyni rauhallisuus, voima ja hyvänsävyisyys aiheuttivat epäilemättä kumminkin myötätuntoa ja syvää kunnioitusta. Saksalaisten mielestä hänen hahmossaan ja esiintymisessään varmaan oli jotakin, joka muistutti buuritasavallan presidenttiä "Ohm Krügeriä". Hänen saksalaisystävällisyytensä ilmeni sekin niin rehellisesti ja teeskentelemättä, että sen täytyi vaikuttaa. Kun valtakunnankanslerin luona käydessämme istuuduimme salonkiin pyöreän pöydän ääreen ja keskustelu alkoi, näytti tuo pieni, hento valtiomies aivan hämmästyneeltä, melkeinpä säikähtäneeltä. Huomasin katseen, joka ilmaisi jonkinlaista levottomuutta ja avuttomuutta. Svinhufvudin hahmon ja äänen tekemä ensimmäinen yllättävä vaikutus kuitenkin varmaan häipyi, kun valtakunnankansleri pääsi selvemmin tajuamaan suomalaisen vieraansa omalaatuisuutta. Läsnäolevan, hienoksi hioutuneen ja siron alivaltiosihteerin von Radowitzin kasvoilla sitävastoin säilyi koko vierailun ajan jonkinlainen kysyvä ilme. Keskustelu, joka pääasiallisesti koski maamme asemaa ja vapaustaisteluamme, ei varmaankaan ollut jokapäiväisimpiä entisessä Bismarckin salongissa tapahtuneista.

Olin ajatellut, että Svinhufvud kävisi päämajassa henkilökohtaisesti lausumassa Suomen hallituksen kiitollisuuden Saksan avunannon johdosta. Mutta Hindenburg saapuikin juuri niinä päivinä Berliiniin, ja kohtaaminen määrättiin tapahtuvaksi hänen vastaanottohuoneessaan yleisesikunnan rakennuksessa. Läsnä olimme myöskin kenraali Bartenwerffer, von Hülsen ja minä. Mitään pitempää, yleisiä kysymyksiä koskettelevaa keskustelua ei sukeutunut. Heti alussa Hindenburg sanoi Svinhufvudin rohkean paon ja sen onnistumisen erikoisesti miellyttäneen itseänsä, ja tästä S. sai aihetta kuvailla eräitä tuon seikkailumaisen yrityksen yksityiskohtia. Siihen kuluivatkin ne muutamat minuutit, jotka ylisotamarski voi antaa käytettäväksemme. Svinhufvudilla oli kuitenkin tilaisuutta lausua syvä kiitollisuutemme korkeimmalle sotilasjohdolle sen päätöksestä tukea lainkuuliaista Suomea sen itsenäisyystaistelussa.

Valtiosihteeri von Kühlmann ei ollut Berliinissä, jonka vuoksi me sensijaan kävimme alivaltiosihteerin, vapaaherra von dem Busschen luona. Hän kutsui ystävällisesti suomalaiset valtiomiehet Adlon-hotelliin päivällisille, joihin ottivat osaa myöskin Suomen ja Ruotsin lähetystöjen edustajat ja eräät Suomen kysymykseen perehtyneet ulkoasiainministeriön henkilöt. Keskusteluissa kosketeltiin erinäisiä poliittisia kysymyksiä, erikoisesti muistaakseni myöskin Ahvenanmaan kysymystä, johon v. d. Busschen mielenkiinto erityisesti kohdistui. Mieliala oli sydämellinen ja pääministerimme hyvällä tuulella.

Senaattorit viipyivät Berliinissä noin 12 päivää. Saksalaisen apuretkikunnan aikaansaamisessa ei Svinhufvudilla ollut suoranaista osuutta, mutta, kuten jo huomautin, hän hyväksyi ja kannatti sitä kaikin puolin. Mikäli myöhemmin sain kuulla, oli Helsingissä, saksalaisten saapumista odoteltaessa, levinnyt huhu, että Svinhufvud oli yrittänyt vastustaa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä. Tämä huhu oli luonnollisesti täysin perätön. Eräässä kreivi von der Goltzin kanssa pidetyssä konferenssissa, jossa olin mukana, osoitti Svinhufvud mitä vilkkainta harrastusta retken nopeaan toimeenpanoon ja antoi kreiville hyviä neuvoja. Kreivin pyynnöstä hän kirjoitti Suomen kansalle osoitetun kehoituksen, jota oli tarkoitus levittää saksalaisten noustua maihin. Eräässä haastattelussa hän lausui: "Tilanteen ollessa sellainen kuin se on, täytyy meidän luottaa Saksan avunantoon. Se on ehdottomasti välttämätön, sillä yhä enemmän venäläisiä punakaartilaisia tulvii Suomeen päin." Tähän suuntaan käyvät Svinhufvudin lausunnot varmaan osaltaan vaikuttivat, että Suomen auttamiseen Saksassa yleensä suhtauduttiin suopeasti.

Svinhufvudin Berliinissä ollessa tulivat maaliskuun 7 päivänä allekirjoitetut saksalais-suomalaiset sopimukset valtiopäiväin käsiteltäviksi. Odotettiin sosiaalidemokraattien ja liberaalien taholta tapahtuvaa hyökkäystä hallitusta vastaan sen aktiivisen Suomi-politiikan vuoksi, ja jotakin sentapaista todella sattuikin. Molemmat Suomen hallituksen jäsenet koettivat saada valtiopäivämiespiireissä Suomen asioita oikeaan valoon, olivatpa he maaliskuun 16 päivänä läsnä Suomen kysymykselle omistetussa istunnossa valtiopäivien päävaliokunnassa. Svinhufvud joutui tällöin kiistaan sosiaalidemokraatin, tohtori Davidin kanssa, joka myöhemmin keväällä eräässä valtiopäivillä pitämässään puheessa ja "Vorwärtsissä" hyökkäsi Svinhufvudin kimppuun väittäen hänen Berliinissä ollessaan uskotelleen olevansa vakaumuksiltaan tasavaltalainen, mutta sittemmin tukeneen monarkistisia pyrintöjä Suomessa. David tahtoi tässä ajatustavan muutoksessa nähdä heilahduksen, jonka hän otaksui johtuvan itsekkäästi harkituista vaikuttimista.

Maaliskuun 11 päivänä pitivät Berliinissä olevat suomalaiset Svinhufvudille ja Castrénille Esplanade-hotellissa päivälliset, joilla ilmeni ilo paon onnistumisen johdosta ja lausuttiin valoisia ajatuksia Suomen tulevaisuudesta. Kun senaattorit lähtivät Tukholmaan, seurasivat heitä Stettiner Bahnhofille suomalaiset maanmiehet, jotka toivottivat heille onnellista matkaa ja menestyksellistä toimintaa maan hyväksi.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Saksan päämajassa heinäkuulla 1918.

Vapaussodan aikana perustetun Suomen vapaudenristin suurristi oli erään lähetystön jätettävä keisari Wilhelmille, valtakunnankanslerille kreivi Hertlingille sekä molemmille sotapäälliköille von Hindenburgille ja Ludendorffille. Kaikki mainitut henkilöt sattuivat olemaan Saksan päämajassa. Siihen lähetystöön, joka oli saanut tehtäväkseen jättää kunniamerkit, kuuluivat seuraavat henkilöt: minä Berliinissä olevana Suomen ministerinä, kenraali H. Ignatius Suomen armeijan edustajana ja lähetystöneuvos vapaaherra A. von Bonsdorff. Sitäpaitsi matkusti mukanamme majuri M. Gripenberg tullakseen Berliinissä olevan lähetystön sotilasasiain attasheana esitellyksi keisarille. Attashean kreivi Rexin oli ulkoasiainministeriö määrännyt meitä saattamaan.

Toivomuksemme päästä keisarin puheille ja käymään sotilaallisessa päämajassa oli ilmoitettu sekä ulkoasiainministeriölle että yleisesikunnan poliittiselle jaostolle. Vastaanotto oli määrätty tapahtuvaksi heinäkuun 30 päivänä. Muutamia päiviä aikaisemmin jätettiin, vallitsevan tavan mukaan, se puhe, joka minun oli määrä audienssissa pitää keisarille. 29 päivänä illalla lähdimme matkaan pikajunalla Kölnin ja Aachenin kautta Spahan Belgiaan, jonne päämaja oli muutettu Kreuznachista uuden hyökkäyksen alkaessa maaliskuussa. Me saavuimme tuohon rauhanaikana hyvinkin muodissa olleeseen belgialaiseen kylpypaikkaan klo 1/2 1 päivällä, ja meidät otti asemalla vastaan lähetystöneuvos parooni von Grünau, ulkoasiainministeriön edustaja päämajassa, sekä meille aikaisemmilta ajoilta tuttu majuri Crantz, joka oli palannut Suomesta ja oli jälleen päämajassa. Keisarillisissa automobiileissa meidät vietiin komeaan linnamaiseen, laajan englantilaismallisen puiston ympäröimään huvilaan, jossa kreivi von Platen toivotti meidät tervetulleiksi ja jonne meidät majoitettiin keisarin vieraina. Huvilan omistaja oli eräs varakas belgialainen teollisuudenharjoittaja, joka oli sota-ajaksi asettunut asumaan Verviers'hen. Siinä oli aikaisemmin asunut keisari, joka kumminkin oli nyttemmin muuttanut erääseen toiseen lähellä olevaan, vieläkin avarampaan huvilaan. Automobiilit, jotka muuten olivat pitkin päivää käytettävinämme, jäivät odottamaan ja veivät meidät muutamia minuutteja myöhemmin keisarin asunnolle, missä kunniavahti teki kunniaa ja hovimarsalkka, vapaaherra Marchall lausui meidät tervetulleiksi. Meidät vietiin kohta audienssihuoneeseen, jossa paitsi keisaria olivat valtakunnankansleri ja seurue, noin 20 henkilöä. Kunnioittavasti kumarrettuamme minä astuin esiin ja lausuin keisarille seuraavat, tässä käännöksenä esiintyvät sanat:

"Teidän majesteettinne on suvainnut myöntyä ottamaan vastaan äskettäin perustetun Suomen-vapaudenristin suurristin jalokivineen. Suomen valtionhoitaja on uskonut kunniakkaaksi tehtäväksemme jättää tämän korkean ritarimerkin Teidän Majesteetillenne. Tahtoessaan antaa tämän korkeimman suomalaisen kunniamerkin Teidän Majesteetillenne aikaisemmin kuin kenellekään muulle on valtionhoitaja siten halunnut osoittaa, kuinka erinomaisen, verrattoman arvokas ja ratkaiseva on ollut Teidän Majesteettinne suoma tuki ja Saksan avunanto itsenäisyyden ja vapauden voittamiseksi maallemme ja kansallemme. Tämän ulkonaisena ilmauksena tuo vapaudenristi T. M:llenne Suomen hallituksen ja Suomen kansan ihailun ja syvimmän kiitollisuuden tunteet T. M:nne, Saksan kansaa ja Saksan voitokasta armeijaa kohtaan. Me toivomme, että siitä on tuleva niiden lujien ystävyyssiteiden vertauskuva, jotka liittävät pientä kansaamme mahtavaan Saksan valtakuntaan."

Keisarin minulle aikaisemmin ilmoitetun toivomuksen mukaisesti minä pyysin kohta tämän jälkeen saada hänelle jättää vakuutuskirjani Suomen lähettiläänä H. Majesteettinsa hovissa. Huomautin tällöin saaneeni hallitukseltani tehtäväksi suunnata kaikki pyrintöni Suomen ja Saksan valtakunnan välisten läheisten ja luottamuksellisten suhteiden säilyttämiseen ja lujittamiseen, ja että tahdoin omistaa käytettävissäni olevat voimat tähän suureen tehtävään.

Senjälkeen minä jätin kirjeen, joka oli sinetöidyssä kuoressa, ja kenraali Ignatius ojensi kunniamerkkikotelon, jonka keisari otti omakätisesti vastaan ojentaen sen ajutantilleen. Otettuaan viimeksimainitulta vastaan paperin, johon oli merkitty hänen puheensa, hän esitti sen meille kaikuvalla äänellä. Puhe kuuluu käännettynä näin:

"Herra ministeri. Hyvät herrat.

Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa. Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa, jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.

Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä. Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."

Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki. Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta, täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan rautaristi.

Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti mainioita.

Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti. Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi. Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa. Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu. Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes bolshevikeille.

Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät, varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi. Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun. Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia. Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto, keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle. Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias. Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa, mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä. Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella. Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.

Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta, joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään verraten.

Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä. Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.

Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies, oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä, velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä, joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.

Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen, kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.

Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla. Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30 kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä. Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.

Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden. Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa. Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli, ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät päivälliselle klo 1:ksi.