Part 4

Sill'aikaa oli päämajaan annettu tieto minun Berliinissä-olostani, ja sieltä lähetettiin poliittisen jaoston päällikkö, kenraali v. Bartenwerffer, ottamaan lähempää selkoa, mitä suomalaiselta taholta tahdottiin esittää. Järjestettiin yleisesikuntaan kokous, jossa v. Bartenwerfferin ohella olivat läsnä v. Hülsen, Püschel ja Steinwachs sekä suomalaiselta taholta me kolme aikaisemmin mainittua ja M. Gripenberg sekä everstiluutnantti W. Thesleff, joka oli äskettäin suomalaisten aloitteesta päässyt vapaaksi sotavankeudesta ja oleskeli vielä Berliinissä salanimellä, Kaufmann Thalenina. Bartenwerffer, viidenkymmenen ikäinen mies, jonka ulkonäkö oli vakava, jossakin määrin ankarakin, nautti päämajassa suurta luottamusta. Me olimme jo jakaneet osat keskenämme. Selostimme laajasti niitä valmisteluja, joita oli tehty vapautumistointa varten, mikä kumminkaan ei näyttänyt mahdolliselta suorittaa ilman Saksan apua. Ahvenanmaan miehittämisen tärkeyttä kosketeltiin sekä sotilaalliselta että poliittiselta näkökannalta. Lisäksi tehostimme sitä, että Saksan tulisi Venäjän kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa vaatia venäläisiä joukkoja vietäviksi Suomesta pois. Kokous kesti suunnilleen kaksi tuntia. Bartenwerffer kuunteli tarkkaavasti kaikkea, mutta pysytteli pikemmin passiivisena. Hän lupasi selostaa ehdottelumme Ludendorffille ja sitten ilmoittaa hänen vastauksensa. Mutta vastauksen asemesta tulikin kutsu v. Bonsdorffin ja minun saapua päämajaan.

Me lähdimme poliittiseen jaostoon kuuluvan yliluutnantti Blankin seurassa 25 päivän iltana Kreuznachin kylpypaikkaan, missä päämaja silloin sijaitsi. Matka tapahtui Mainzin ja Bingenin kautta. Mainzissa rautatieasema vilisi sotilaita. Oli kaunis syksyaamu, ja vastakkaisella Rheinin korkealla pohjoisrannalla loisti kevyt lumipeitto. Klo 9:n tienoissa me saavuimme perille, missä meidät otti vastaan eräs ordonanssiupseeri, luutnantti Fischer, joka sitten oli koko päivän käytettävissämme. Hänen päänsä oli pahoin haavoittunut, mutta hän oli nyt muuten terve paitsi että koko toinen puoli ruumista oli tunnoton. Meidät majoitettiin Hotel Europäischer Hofiin päämajan vieraina. Ensimmäisenä oli vastassamme mainio kahviaamiainen vehnäsämpylöineen, voineen ja juustoineen — harvinainen nautinto siitä lähtien kun olin tullut Berliiniin. Iltapäivällä oli Ludendorffin määrä ottaa meidät vastaan. Aamupäivä kului osaksi luonakäynnin valmisteluihin, osaksi kävelyretkiin tuossa pienessä, Nahe-joen rannalla somasti sijaitsevassa kylpyläkaupungissa. Tässä melkoisten kukkulain ympäröimässä paikkakunnassa vallitsi rauhaisa mieliala, ja vaikeata oli käsittää, että täältä lähtivät ne määräykset, joiden mukaisesti valtava Saksan sotakoneisto toimi. Päivällistä me söimme Oranienhof-hotellin kasinossa niiden upseerien seurassa, jotka kuuluivat poliittiseen jaostoon ja joiden pöydässä istui ensimmäisenä kenraali v. Bartenwerffer. Siellä tapasimme myöskin majuri Crantzin, johon olin tutustunut syyskuun aikana Tukholmassa. Klo 4 joimme teetä v. Bartenwerfferin huoneessa, ja hetkistä myöhemmin meidät kutsuttiin Ludendorffin luo. Kaikki päämajan virkahuoneet olivat Oranienhof-hotellissa. Meitä seurasi ainoastaan kenraali v. Bartenwerffer. Olimme luonnollisesti juhlallisen jännityksen vallassa astuessamme tuon mahtavan miehen huoneeseen. Ylimajoitusmestari otti meidät vastaan ystävällisen vakavana. Hän istuutui tuoliinsa ja me häntä vastapäätä. Bartenwerffer asettui toiselle puolelle kirjoituspöytää. Ludendorff, 53 vuoden ikäinen mies, on kookas ja tanakkarakenteinen, vaaleaverinen ja sinisilmäinen. Hän voisi olla ruotsalainen ja hänen suonissaan onkin ruotsalaista verta — hänen sukupuunsa johtaa Kustaa Waasaan — mutta sitäpaitsi hänellä on nuo ankarat piirteet, jotka enimmäkseen ovat korkeammille saksalaisille sotilashenkilöille ominaisia ja joista voi lukea, että velvollisuus, kovinkin, on kaikkea muuta korkeampi. Hän puhuu lyhyeen ja täsmällisesti, ääni on hieman terävä ja soinnuton. Se, minkä hän lausuu, todistaa selvää, nopeata ymmärrystä, laajaa katsetta ja voimakasta tahtoa.

Olin aikaisemmin sommitellut kirjallisen lausunnon, jonka nyt vapaasti esitin Ludendorffille. Se päättyi seuraaviin ponsiin:

1) Suomi on saksalaisystävällinen ja on maailmansodan aikana palvellut keskusvaltoja, joskin vain vaatimattomalla tavalla.

2) Suomi tahtoo irtautua ja se on välttämättä irroitettava Venäjästä ja muodostettava itsenäiseksi valtioksi, joka liittyy läheisesti Saksaan. Tämä voidaan saavuttaa ainoastaan Saksan taholta tulevan suoranaisen tai välillisen avustuksen nojalla.

3) Suomen erottaminen Venäjästä ja sen itsenäisyys on käsityksemme mukaan myöskin Saksalle tärkeätä, poliittisesti, taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Suomi muodostaisi niin ollen pohjoisimman renkaan siinä valtioiden sarjassa, joka muodostaa Euroopassa suojamuurin itää vastaan.

4) Suomen erottamiseksi Venäjästä olisi toivottavinta, että saksalaisia joukkoja laskettaisiin maihin Suomessa, ja se johtaisi suoraan päämäärään. Silloin tapahtuisi jo valmisteltu kansannousu ja suomalaiset toimisivat yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa.

5) Ellei joukkojen maihin laskeminen Suomen rannikolla voisi sodan yleisen tilanteen vuoksi käydä päinsä, olisi Suomelle erittäin tärkeätä, että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Suomi kenties voisi sitten itse suorittaa muun. Ahvenanmaan miehittäminen saksalaisilla joukoilla tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan Suomen ja Saksan myöhempiin suhteisiin. — — —

6) Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa pian tehdään aselepo, olisi Saksan taholta pakottavan välttämätöntä vaatia venäläisiä sotavoimia vietäviksi pois Suomesta, kunnes maan asema on ehtinyt tulla järjestetyksi. Muussa tapauksessa olisivat Suomen kädet sidotut eikä se pääsisi nykyisestä pakkotilastansa.

7) Suomen eduskunnan taholta tapahtuva Suomen täydellisen itsenäisyyden julistaminen voi saada tarpeellisen voiman ja merkityksen ainoastaan, jos Saksa sen tunnustaa.

Ludendorff kuunteli esitystäni terävästi ja tarkkaavasti, keskeyttämättä, mutta hänen ilmeestänsä olin kuitenkin havaitsevinani, että yhtä ja toista hänelle entuudesta tunnettua olisi voinut jättää pois. Hän alkoi sitten itse puhua ja puhui sangen kauan. Valitettavasti en merkinnyt heti muistiin hänen lausuntoansa, mutta pääasiat sisältyvät käynnin jälkeen laadittuun pöytäkirjaan. Hän ilmaisi suurta harrastusta maatamme ja sen vapauttamista kohtaan, mutta korosti sitä, että meidän oli ensinnä itse koottava voimamme tuon tarkoitusperän saavuttamiseksi suoritettavaan ponnistukseen. Yksinomaan ulkonaisen avun nojassa voitetulla vapaudella ei hänen mielestään ollut pysyvää arvoa. Erityistä painoa hän pani siihen, että Suomen piti selvästi, verukkeitta ja mahdollisimman pian julistautua täysin itsenäiseksi ja sitten ryhtyä venäläisen sotaväen poistamista tarkoittaviin toimenpiteisiin. Saksa tulisi siinä tarkoituksessa varustamaan meitä aseilla. Ahvenanmaan kysymyksessä hän sillä kertaa asettui kielteiselle kannalle. Joukkojen kuljettaminen sinne tähän vuodenaikaan ja joukkojen ylläpito siellä talvisaikaan kohtaisi liian suuria teknillisiä ja merenkulkuvaikeuksia. Jos sotaa jatkuisi talvella, piti hän Ahvenanmaan tilapäistä valtaamista mahdollisena. Hänen lausuntoansa seurasi keskustelu, jonka kuluessa me annoimme selityksiä, teimme joukon vastaväitteitä ja tähdensimme eräitä kohtia. Vastaanotto kesti 55 minuuttia. Ludendorff oli siis omistanut asiallemme aika paljon kallista päiväänsä. Mutta hän kuuluukin nähtävästi niihin, joille mikään ei ole sinänsä pientä, vaan jotka tahtovat perinpohjin tutkia kaikkea, ennenkuin ryhtyvät lopulliseen ratkaisuun.

Vastaanoton jälkeen menimme v. Bartenwerfferin huoneeseen, jossa B. saneli neuvottelun tulokset majuri Crantzille pöytäkirjaan, joka jätettiin meille jo ennen illalla tapahtunutta lähtöämme.

Pöytäkirja, jonka otsakkeena oli "Ergebnis der Besprechung am 26.11.1917 (Exzellenz Ludendorff, General von Bartenwerffer, Staatsrat Hjelt, Herr von Bonsdorff)" ja jonka todisti oikeaksi majuri Crantz, kuului käännöksenä näin:

1) Ahvenanmaan saarien miehittäminen ei voi tulla kysymykseen kuluvana vuotena; sitävastoin ovat sellaisen yrityksen mahdollisuudet ensi vuonna suotuisat, edellyttämällä että tilanne idässä on silloin toinen kuin nyt. Nykyään täytyy ottaa lukuun Venäjän kanssa todennäköisesti solmittava aselepo.

2) Siinä tapauksessa, että syntyy aselepo Venäjän kanssa, on Suomen puolesta annettava selitys, että Suomen kansa vaatii itselleen itsemääräämisoikeutta. Tämän seikan ulkonaiseksi ilmaukseksi on asetettava vaatimus, että Venäjä vie joukkonsa pois Suomesta. — — —

3) Mainitun selityksen yhteydessä on julkisesti ilmaistava toivomus, että Saksa tukisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff selittää olevansa valmis vaikuttamaan siihen suuntaan, että Suomen taholla ilmenevää halua saada maa vapautetuksi venäläisistä joukoista tuetaan aselevon- tai rauhanneuvotteluissa.

4) Suomen täytyy olla siinä tilassa, että se kykenee selitystänsä tehostamaan. Tämä saavutetaan parhaiten lujan järjestäytymisen ja miliisin kuntoonpanoa tarkoittavain valmistelujen avulla.

5) Armeijan ylijohto tulee jatkamaan jo aloitettua aseittenhankintaa y.m.s. ja lähettämään jo luvatun aselähetyksen jälkeen toisia. Lisäksi on suomalainen jääkäripataljoona kuljetettava Suomeen, osaksi aseidenkuijetuksen ohella, osaksi pienempinä ryhminä Ruotsin ja Hiidenmaan kautta.

6) Elintarvekysymys on otettava puheeksi Berliinissä. Ei voida jättää huomioonottamatta, että elintarpeet voivat helposti joutua vääriin käsiin venäläisten joukkojen vielä oleskellessa Suomessa. Avustaminen voi tulla kysymykseen vasta maan vapauduttua.

7) Kenraali Ludendorffilla ei ole mitään sitä vastaan, että herrat ilmoittavat Suomeen päämajassa tapahtuneesta vastaanotostaan, mikäli he edellyttävät sellaisesta ilmoittamisesta olevan jotakin hyötyä.

Me söimme illallista kasinossa majuri Crantzin seurassa ja matkustimme yötä myöten Berliiniin. Käyntimme ei tosin sujunut aivan toivomustemme mukaisesti, mutta se jätti meihin kumminkin turvallisuudentunteen, Varmuuden siitä, että voimme toivoa Saksan sotilaalliselta johdolta avunantoa tulevina aikoina. Emmekä me erehtyneetkään. Tapausten koko myöhempi kehitys noudatti olennaisesti Ludendorffin ohjelmaa. Bolshevikien välineinä ja liittolaisina toimivia omia punaisia vastaan käytävä taistelu oli ainoa seikka, jota ei oltu edeltäpäin arvattu. Ylempänä kuvailemani käynti oli, sen poliittista merkitystä lukuunottamattakin, tapaus, josta jäi elinkautinen muisto. Ainoa valitettava seikka oli, ettemme saaneet nähdä Hindenburgia. Mutta tämäkin toivomus täyttyi myöhemmin runsaassa määrin. Ensimmäisen käynnin jälkeen tulin minä matkustamaan päämajaan vielä kaksi muuta kertaa.

Kohta Berliiniin päästyämme lähetin minä poliittisen jaoston kautta hallituksellemme kipinäsähkösanoman käynnin tuloksista ja korostin erikoisesti, että oli välttämätöntä ryhtyä itsenäisyyden julistamiseen. Pöytäkirjan sai hallitus sitten Tukholmasta käsin, jonne muutamia päiviä myöhemmin palasin. Tohtori Suolahti, joka siellä odotti paluutani, oli opetellut sen ulkoa ja esitti sen hallitukselle suullisesti.

Berliini, lokakuussa 1918.

Suomen valtiollinen itsenäisyys ja ulkovaltojen sille myöntämä tunnustus.

Ottaessaan meidät vastaan Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä Ludendorff oli voimakkaasti tähdentänyt, miten välttämätöntä Suomen hallituksen oli mahdollisimman pian julistaa maa itsenäiseksi, ja tästä asiasta oli heti ilmoitettu hallituksellemme. Missä määrin tuo vaikutti asiaan ratkaisevasti, en voi arvostella, mutta varmaa on, että ilmoitus kiiruhti sitä askelta, jonka senaatti otti julkaistessaan joulukuun 4:ntenä päivätyn itsenäisyysjulistuksen.

Palasin Berliinistä Tukholmaan joulukuun 2 päivänä. Kahta päivää myöhemmin saapui sinne senaattori J.K. Paasikivi Helsingistä ja 6 päivänä vielä maanviljelysneuvos H.G. Paloheimo, jotka oli lähetetty ilmoittamaan välittömästi odotettavissa olevasta itsenäisyysjulistuksesta sekä minun ohellani tekemään valmisteluja siihen suuntaan, että muut vallat sen hyväksyisivät. Kotimaasta käsin lausuttujen toivomusten mukaan oli minun otettava suorittaakseni työ Saksassa. Paasikivi määritteli asian muistiin painamansa vasta Tukholmassa kirjoitetun valtakirjan mukaan suullisesti, ja annettiin minulle siinä tehtäväksi myöskin esittää venäläisten joukkojen maasta poistamista koskeva vaatimus. Neuvotteluihimme otti osaa myöskin tohtori A. Törngren, joka oleskeli Tukholmassa ja jolla oli aikaisempi, eduskuntavaltuuskunnan taholta saatu poliittinen mandaatti. Minä kävin Paasikiven keralla tapaamassa entistä ulkoasiainministeriä Lindmania saadakseni häneltä ystävällisiä neuvoja, miten oli meneteltävä varsinkin Skandinavian maissa. Paasikivi ja Törngren kävivät valtioministeri Edenin puheilla — luullakseni joulukuun 7 päivänä — mutta keskustelu hänen kanssaan ei tehnyt heihin kovinkaan rohkaisevaa vaikutusta. Hän oli lausunut, että Ruotsin hallitus luultavasti tulisi asettumaan odottavalle kannalle Suomen itsenäisyyteen nähden, koska näytti toistaiseksi epäselvältä, voisiko Suomi toteuttaa itsenäisyyttänsä.

Haaparannasta saapuneella sähkösanomalla oli meille joulukuun 6 päivänä ilmoitettu, että senaatti oli julkaissut itsenäisyysjulistuksen aiotussa muodossa ja että se 7 päivänä esitettäisiin eduskunnalle, jonka kannasta oltiin varmoja. Lähetin silloin kohta yleisesikunnan poliittiselle jaostolle seuraavan sähkösanoman:

"Suomen itsenäisyysjulistuksen antanut joulukuun neljäntenä eduskunnan valitsema hallitus. Hallitus ja kaikki eduskunnan porvarilliset puolueet ovat antaneet tehtäväkseni saattaa tämä päämajan ja ulkoasiainministeriön tietoon ja ovat lausuneet yksimielisenä toivomuksenaan, että Saksa aseleposopimuksessaan ottaisi huomioon Suomen itsemääräämisoikeuden ja vaatisi venäläisiä joukkoja sekä laivastoa ja linnoitusgarnisoneja vietäviksi pois Suomesta. Pyydän ilmoittamaan tämän asianomaisille viranomaisille. Tulen Suomen valtuutettuna ensi viikon keskivaiheilla Berliiniin."

Saksan ja Venäjän kesken käydyt neuvottelut olivat sillä välin alkaneet Brest-Litovskissa, ja levottomuus, että voitaisiin päättää jotakin ratkaisevaa ottamatta huomioon Suomen etuja, vaikutti, että minä matkustin jälleen Berliiniin jo joulukuun 10 päivänä. Tärkeimpänä tehtävänäni siis oli vaikuttaa asianomaisiin siihen suuntaan, että Saksa parhaillaan käytävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi asiamme omakseen ja auttaisi saamaan nuorta valtiotamme jaloilleen. Ulkoministeri von Kühlmann oli Brest-Litovskissa, mutta minun ulkoasiainministeriöön jättämäni kirjelmä osoitettiin kuitenkin hänelle. Sen sommitteli, ellen väärin muista, etupäässä professori Erich, ja siihen sisältyi selonteko Suomen valtiollisen itsenäisyyden synnystä ja sisällöstä sekä huomautus, että erityinen valtuuskunta saapuisi aivan pian Saksaan ja muihin keskusvaltoihin itsenäisyyttämme notifioimaan hankkiakseen sille tunnustuksen. Kirjelmässä, ensimmäisessä puhtaasti virallisessa nootissa, mikä on Suomen taholta jätetty Saksan hallitukselle, huomautettiin lisäksi, miten venäläis-suomalaisen valtioyhteyden pohja oli kadonnut ja kaikki oikeudellisesti määriteltävissä oleva venäläisten hallitsijanoikeuksien harjoittaminen lakannut sekä Suomi joutunut Venäjän vaihtuvista vallanpitäjistä onnettomasti riippuvaiseksi. Tuossa oli Suomen hallituksella ja eduskunnalla ollut riittävä peruste itsenäisyyden julistamiseen, joskin maassa olevan venäläisen sotaväen harjoittama väkivalta todellisuudessa esti Suomen hallitusvaltaa pääsemästä vapaasti vaikuttamaan. Kurittomien venäläisten joukkojen maasta poistaminen oli maan itsenäisyyden elinehto, jonka vuoksi minä hallituksemme puolesta vetosin hänen ylhäisyyteensä pyytäen häntä Venäjän kanssa neuvoteltaessa tässä suhteessa valvomaan vapaan Suomen etuja.

Jokseenkin samoin kuuluva kirjelmä jätettiin myöskin poliittiseen jaostoon edelleen toimitettavaksi kenraali Ludendorffille, joka hänkin vaikutti Saksan hallitukseen, jotta kirjelmässä mainitut näkökohdat tulisivat huomioonotetuiksi. Toivomuksemme tosiaan esitettiinkin asianmukaisella kannatuksella Saksan taholta Brest-Litovskin neuvotteluissa.

Tämän Berliinissä-oloni aikana, joka kesti ainoastaan muutamia päiviä, kävin myöskin persoonallisesti puhuttelemassa erinäisiä henkilöitä, jotta matkan tarkoitus tulisi saavutetuksi. Suomen rohkea päätös herätti iloa, mutta jossakin määrin epäillen suhtauduttiin sen toteuttamismahdollisuuteen. Ratsumestari, sittemmin kenraali Hannes Ignatius oli näihin aikoihin lyhyellä käynnillä Berliinissä, lähinnä saadakseen aikaan, että suomalainen pataljoona lähetettäisiin kotiin, mikä jo nyt näytti välttämättömältä. Myöskin von Bonsdorff oli yhä edelleen Berliinissä, ja hänen kanssaan minä palasin Tukholmaan joulukuun 17 päivänä.

Se oli meille Tukholmassa oleville suomalaisille eloisaa aikaa. Alexis Gripenberg oli saapunut sinne notifioimaan Paloheimon ja Paasikiven keralla, jotka olivat palanneet Törngrenin seurassa Kööpenhaminaan ja Kristianiaan tekemältään matkalta, Suomen itsenäisyyttä Skandinaavian maissa. Vastaava tehtävä Saksaa, Itävaltaa, Hollantia ja Sveitsiä varten oli uskottu Erichille, Sariolle ja minulle. Myöskin L. Kihlman, E. Wolff ja Holsti, joiden piti matkustaa Länsi-Euroopan maihin, olivat saapuneet Tukholmaan. Tyhjät valtakirjat, joissa oli Svinhufvudin allekirjoitus, oli tuotu salaa rajan yli, ja ne nyt asianmukaisesti täytettiin. Pidettiin yhteisiä ja yksityisiä konferensseja. Eräässä konferenssissa oli J. Castrén läsnä. Hän edusti tyytymättömyyttä ja kritiikkiä. Saksassa suorittamani toiminta ei ilmeisesti ollut löytänyt armoa hänen silmissään. Hänen mielestään täytyi olla agressiivisempi ja vaativampi. Diplomatiani oli tosiaankin noudattanut toista, nimittäin luottamuksen voittamisen latua.

Tukholmassa ollessani kävin pari kertaa puhuttelemassa parooni Luciusta ja salaneuvos Riezleriä, osalta voidakseni seurata Brest-Litovskin neuvotteluja, osalta keskustellakseni niistä, varsinkin venäläisten neuvottelijain muistutuksiin ja heidän osoittamaansa vastahakoisuuteen nähden. Ulkoasiainministeriön välityksellä lähetettiin Brest-Litovskiin pitkänlainen sähkösanoma, jonka sanamuotoa minulla valitettavasti ei ole säilyssä. Yhteys kotimaahan oli tähän aikaan vielä varsin hankala. "Itsenäisyys" oli olemassa ainoastaan paperilla. Sähkölennätintä ei voitu käyttää poliittisissa asioissa muuten kuin aivan peitetyssä muodossa. Kirjalliset tiedonannot täytyi joko kirjoittaa näkymättömällä musteella tai salateitä kuljettaa rajan yli. Millä kannalla kysymyksemme oli Brest-Litovskissa siihen aikaan, kun minä jälleen lähdin Tukholmasta matkustaakseni Berliiniin, käy parhaiten ilmi joulukuun 23 päivänä Svinhufvudille lähettämästäni tiedonannosta. Se oli sisällöltään seuraavanlainen:

Saksan ulkoministeriöstä saapuneen seikkaperäisen sähkösanoman mukaan olivat saksalaiset neuvottelijat tarmokkaasti ajaneet asiaamme. Venäläiset neuvottelijat olivat tahtoneet väittää, ettei voitu katsoa selväksi, että itsenäisyytemme vastasi kansan tahtoa, koska eduskunta ja senaatti olivat porvarilliset. Senvuoksi he eivät olleet halunneet kiinnittää huomiota itsenäisyysjulistukseen. Tätä käsitystä olivat venäläisten tiedonannon mukaan vahvistaneet "suomalaiset edustajat", nähtävästi jotkin sosiaalidemokraatit, jotka olivat olleet suoranaisessa tai välillisessä yhteydessä venäläisten neuvottelijain kanssa. Saksalaiset ovat kumminkin pakottaneet venäläiset tiedustelemaan, millä kannalla Venäjän hallitus on Suomen kysymykseen nähden. Trotskin vastaus kuului: "Venäjän hallitus on valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden kohta kun Suomen hallitus sitä pyytää." Lisäksi voin tiedonannossani mainita, että Saksan hallitus on selittänyt jo nyt periaatteessa tunnustavansa Suomen itsenäisyyden, mutta pitävänsä sekä Saksalle että Suomelle edullisimpana, että Suomen hallitus tekisi heti Venäjän hallitukselle riippumattomuutensa tunnustamista koskevan ehdotuksen. Jos vastaus vastoin otaksumaa tulisi kieltävä tai välttelevä, voisi Saksa vedota Trotskin viralliseen ilmoitukseen ja katsoa itsellään olevan vapaat kädet Suomeen nähden. Ulkoministeriö oli pyytänyt minua kehoittamaan ja kiiruhtamaan sellaista Suomen taholta tapahtuvaa ehdotusta, ja vallitsevissa oloissa katsoin ehdottomaksi velvollisuudekseni tehdä niin. Asiaa pidettiin hyvin kiireellisenä. Saksan taholta tahdottiin huomauttaa, että jos Venäjän nykyinen hallitus antaisi suostumuksensa, tunnustaisivat Saksa ja Ruotsi kohta Suomen itsenäisyyden ja siten syntynyttä tosiasiaa ei mikään muu Venäjän hallitus voisi tehdä tyhjäksi.

Seuraavana aamuna matkustin taas etelää kohti ja tällä kertaa paljon pitemmäksi ajaksi kuin silloin voin arvatakaan. Kesti kuusi kuukautta, ennenkuin palasin pohjoisiin seutuihin. Oli jouluaatto, kun nousin Trelleborgiin vievään pikajunaan. Ihmiset olivat etsineet itselleen hiljaisen hetken kotilieden ääressä, ja juna oli melkein tyhjä. Viikoksi eteenpäin olivat kaikki makuupaikat tilatut, joten ei ollut mitään valitsemista. Oikeastaan lähdin tällä kertaa Saksaan paljoa keveämmin mielin kuin varhemmin syksyllä. Suomi oli julistautunut vapaaksi, joten ei mikään salahankkeisuus eikä salaperäisyys ollut tarpeen. Laillinen hallituksemme oli antanut valtakirjan valtiolliseen tehtävään, ja tästä aiheutui jonkinlainen sisäisen turvallisuuden tunto, ainakin virkamiesmieleen, joka ei ollut voinut täysin välttyä joutumasta ristiriitaan inhimillisten ja kansalais-velvollisuuksien kanssa näinä poliittisina murrosaikoina. Nyt ei voinut olla puhettakaan siitä, että liikuin muodollisestikaan "laittomilla teillä".

Professori Erich oli jo aikaisemmin Berliinissä ja johtaja Sario saapui päivää myöhemmin. Joulukuun 26 päivänä kävimme puhuttelemassa lähetystöneuvos Trautmannia, joka salaneuvos Nadolnyn poissaollessa hoiti Suomen asioita ulkoministeriössä, ja pyysimme päästä valtakunnankanslerin puheille. Trautmann antoi Brest-Litovskin neuvotteluista lähempiä tietoja, jotka vahvistivat Tukholmaan saamani tiedonannot. Epäilyksieni johdosta, jotka Lucius oli toimittanut perille, oli Trotskilta tiedusteltu asiaa toistamiseen ja hän oli vahvistanut aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan Venäjän hallitus oli valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Trautmannkin katsoi tuon velvoittavan Venäjän hallitusta ja kaiken riippuvan siitä, että Suomen taholta tehtäisiin Venäjälle esitys. Samansuuntaisia olivat Hauptmann von Hülsenin tiedonannot. Hänen mielestään asiamme oli suotuisalla kannalla, minkä seikan oli vahvistanut myöskin Ludendorffilta saapunut sähkösanoma. Minä lähetin 27 päivänä yleisesikunnasta Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Saanut tietää Berliinistä Saksan taholta tunnustuskysymyksen olevan suotuisan. Ehdottomasti välttämätöntä, että Suomen hallitus mitä pikimmin tekee ehdotuksen riippumattomuuden hyväksymisestä Venäjän hallitukselle, koska Trotski on Brest-Litovskissa antanut selittää, että tässä tapauksessa Venäjän hallitus tunnustaisi riippumattomuuden. Meidät ottaa huomenna vastaan valtakunnankansleri."

Samana päivänä klo 5 otti meidät vastaan valtakunnankansleri kreivi Hertling. Vastaanotto tapahtui valtakunnankanslerin palatsissa v.t. ulkoministerin, alivaltiosihteerin vapaaherra von dem Bussche-Haddenhausenin läsnäollessa. Vanha kreivi otti meidät ystävällisesti vastaan. Minä luin virallisen, senaatin määräyksestä, allekirjoittamamme, itsenäisyyttämme koskevan ilmoituksen sekä pyynnön, että riippumattomuutemme tunnustettaisiin Saksan taholta. Notifikatsioniasiakirjassa selitettiin lähemmin Suomen valtioelinten ottaman askelen oikeutus ja välttämättömyys. Vuonna 1809 tapahtunut Suomen yhdistäminen Venäjään ei perustunut mihinkään molempien maiden välillä vallitsevaan historiallis- tai sivistyksellisluontoiseen yhteyteen. Kolmen vuosikymmenen kuluessa ovat Venäjän vallassaolijat noudattaneet politiikkaa, joka on tarkoittanut Suomen oikeuden ja valtiollisuuden sortamista. Sodan puhjetessa suunniteltiin maan poliittisen erikoisaseman tuhoamista. Vuosikausia kestävä oikeustaistelu lujitti Suomen kansassa sitä vakaumusta, että ainoastaan täysi valtiollinen riippumattomuus voi turvata maan tulevaisuuden. "Syvästi tietoisena historiallisesta vastuunalaisuudestaan", lausuttiin kirjelmässä, "on Suomen kansa ryhtynyt toteuttamaan tätä ajatusta. Mitään epätietoisuutta siitä, onko päätös ottaa kohtalo omiin käsiinsä oikeutettu ja välttämätön, ei tässä kansassa ole voinut syntyä."

Sen jälkeen kun oli viitattu kansain itsemääräämisoikeuden periaatteeseen ja Suomen hädänalaiseen asemaan, joka vaatii suhteita ulkovaltoihin, huomautettiin nootissa erikoisesti, kuinka merkityksellistä olisi, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäisyyden. Suomi on, sanottiin siinä, tietoinen siitä, mitä se on velkaa saksalaiselle hengelle ja sen aikaansaannoksille, ja samalla myöskin siitä, että Saksan aseet ovat olennaisesti muuttaneet voimasuhteita, niin että Suomen valtiollinen itsenäisyys on tullut mahdolliseksi. Suomi on vakuutettu siitä, että Saksa tulee sitä hyväntahtoisesti tukemaan nyt ja tuonnempana.

Asiakirjan luettuani lausuin suunnilleen seuraavaa:

"Täyttäessämme meille annettua tehtävää rohkenemme toivoa, että T. Ylh. ottaa hyväntahtoisesti vastaan tämän Suomen hallituksen esityksen. Olemme pätevältä taholta kuulleet, että Saksan hallituksen edustajat Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa ovat ottaneet lämpimästi puoltaakseen Suomen itsenäisyyttä ja katsomme sen todistavan sitä harrastusta, mikä Saksassa on olemassa itsenäistä Suomea kohtaan. Voimme vakuuttaa T. Ylh:llenne, että maailmansodan aikana Suomessa ilmautunut saksalaisystävällinen mieliala on syvään juurtunut ja tulee tuonnempanakin vaikuttamaan Saksan ja Suomen välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden muodostumiseen."

Otettuaan- vastaan kirjelmän ja valtakirjat Hertling lausui mielihyvänsä Suomen kansan Saksaa kohtaan tunteman sympatian johdosta sekä ilonsa siitä, että saksalaisella kulttuurilla on maassamme voimakkaat juuret. Hän huomautti, ettei Suomen riippumattomuuden tunnustaminen kohdannut mitään estettä, mutta että asia otettaisiin muodollisesti harkittavaksi. Keskustelussa, joka tapahtui virallisen toimituksen jälkeen, korostivat Hertling ja von dem Bussche sitä, että Venäjän hallitukselle oli välttämättä tehtävä esitys myöskin Venäjän taholta saatavaa tunnustusta varten.

Puolivirallisessa (Nordd. allg. Zeitungin) uutisessa, joka koski käyntiämme valtakunnankanslerin luona, sanottiin:

"Herra valtakunnankansleri vastasi valtioneuvos Hjeltin puheeseen, että Saksan hallitus ja Saksan kansa tuntevat Suomen kansan pyrintöjä kohtaan vilkasta myötätuntoa, mutta että Saksan Suomen itsenäisyydelle myöntämä tunnustus riippuu siitä, syntyykö sovinto Suomen ja Venäjän hallituksen välille, jonka kanssa Saksa on nykyään rauhanneuvotteluissa. Sellaista sovintoa piti kansleri sitä helpompana, kun herra Trotski ulkoministerinä oli antanut Venäjän edustajain Brest-Litovskissa kysyttäessä selittää Saksan valtuutetuille, että Venäjä tulisi täysin täyttämään Suomen toivomukset, jos Suomi kääntyisi Venäjän hallituksen puoleen."

Uutinen esiintyi sanomalehdissä vasta joulukuun 31 päivänä. Sen mukaan, mitä von dem Bussche erään vastaanottonsa aikana mainitsi, riippui tämä siitä, että oli tahdottu ennen julkaisemista odottaa ilmoitusta suomalaisen lähetystön käynnistä Ruotsin kuninkaan luona.

Ehto, että oli käännyttävä Venäjän puoleen, ennenkuin itsenäisyydellemme voitiin myöntää tunnustus Saksan taholta, oli meistä varsin epämiellyttävä, mutta myöhemmin se osoittautui hyvin harkituksi. Ainoastaan Saksan painostuksen avulla oli Venäjän tunnustus saatavissa, ja tämä taas oli välttämätön, jotta voitiin vaatia venäläisiä joukkoja poistettaviksi Suomesta. Venäjän taholta kieltäydyttiin yhä ollenkaan ryhtymästä Suomen kysymystä käsittelemään rauhanneuvotteluissa, ennenkuin oli tehty esitys mainitussa tarkoituksessa. Joka tapauksessa oli joudutettava asiaa senaatissa, jossa oltiin sangen vastahakoisia ryhtymään kysymyksessäolevaan toimenpiteeseen. Joulukuun 29 päivänä me vielä lähetimme poliittisen jaoston välityksellä Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Ulkoasiainministeriöstä saamiemme tiedonantojen nojalla pyydämme hartaasti senaattia tekemään Venäjän hallitukselle riippumattomuuden tunnustamista koskevan ehdotuksen. Silloin Suomen asia rauhanneuvotteluissa selvä, muuten vaara tarjona, että kaikki Saksan taholta hyväksemme tehdyt ponnistukset turhat. Käynti valtakunnankanslerin luona sujui suotuisasti. Hjelt. Erich. Sario."

Saksan hallitukselle (ulkoasiainministerille, joka oli Brest-Litovskissa) jätimme vielä Erichin sommitteleman kirjelmän, joka kosketteli rauhanneuvotteluissa huomioonotettavia suomalaisten toivomuksia. Kirjelmää seurasivat erinäiset liitteet (Itä-Karjalan kysymystä y.m. koskevat). Jäljennös jätettiin poliittiseen jaostoon toimitettavaksi edelleen armeijan ylijohdolle.

Kotimaasta saapui nyt Tukholman kautta erinäisiä sähkösanomatietoja, joiden mukaan ensin Enckell ja sitten Svinhufvud olivat matkustaneet Pietariin tekemään Venäjän hallitukselle itsenäisyytemme tunnustamista koskevan esityksen. Tammikuun 2 päivänä sain A. Gripenbergiltä seuraavan sähkösanoman: "Renvall pyytää ilmoittamaan senaatin tunnustamisehdotus jätetty Venäjän hallitukselle. Senaatinpuheenjohtaja palaa tammikuun 1 Pietarista." Minä pidin tätä virallisena ilmoituksena siitä, että vaadittu toimenpide oli suoritettu. Sanomalehdissä näkyi ristiriitaisia tietoja siitä, minkä vastauksen Venäjän hallitus tulisi antamaan. Ulkoasiainministeriössä meitä neuvottiin odottamaan asiain kehittymistä. Koska saksalaiselta taholta oli esitetty vain se vaatimus, että Suomen taholta oli käännyttävä Venäjän hallituksen puoleen eikä ollut pantu mitään vastausta koskevaa ehtoa, kirjoitin minä v.t. ulkoasiainministerille (von dem Busschelle) kirjeen, jossa huomautettiin, että Suomi nyt oli täyttänyt sen, mikä oli asetettu Saksan diplomaattisen esiintymisen ehdoksi, ja lausuin julki pelkoni asian enemmästä viivyttämisestä johtuvain seurausten suhteen. Sellainen viivytys aiheuttaisi Suomessa mitä suurinta pettymystä. Jokseenkin samanlainen kirje lähetettiin Ludendorffille. Seuraavina päivinä saapui tieto, että komissaarien neuvosto Pietarissa oli puoltanut ja toimeenpaneva keskuskomitea hyväksynyt Suomen itsenäisyyden. Ilman Saksan taholta tapahtuvaa painostusta ei tuota tulosta olisi saavutettu.

Tammikuun 5 päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että Ruotsi oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Tuo oli sinänsä ilahduttavaa, vaikka meihin vaikuttikin masentavasti, että Saksan vastaus yhä viipyi. Seuraavana päivänä, kuudentena, minä sain puhelimitse kutsun saapua Hauptmann von Hülsenin luo, joka ilmoitti, että Ruotsin hallituksen antama tunnustus oli tapahtunut Saksan kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti ja että Saksan oma tunnustus oli välittömästi odotettavissa. Samana päivänä me saimme kutsun saapua iltapuolella valtiokanslerin luo. Hän otti meidät vastaan von dem Busschen läsnäollessa ja lausui suunnilleen seuraavaa: "Minun tehtävänäni on antaa se ilahduttava tieto, että Hänen Majesteettinsa keisari on jättänyt toimekseni Saksan hallituksen puolesta tunnustaa Suomen itsenäinen tasavalta. Samalla toivotan uudelle pohjolaan syntyneelle valtiolle parasta onnea."

Minä lausuin edustajain ja maamme puolesta julki kiitollisuutemme Saksan hallitusta kohtaan ja huomautin, että Saksan tunnustus oli meille merkityksellisempi kuin minkään muun vallan. Seuranneen lyhyen keskustelun aikana kreivi Hertling ilmoitti Hänen Majesteettinsa jostakin muusta syystä käyneen samana päivänä hänen luonansa ja ilmaisseen erikoisen mielihyvänsä sen johdosta, että Suomi nyt oli saavuttanut pyrkimystensä päämäärän. Kysyttäessä, oliko tunnustaminen päätetty samana päivänä, vastasi Hertling, että se oli tapahtunut jo 4 päivänä, vaikka päätöksestä oli annettu tieto vasta nyt. Oli pidetty sopivana, että Ruotsi lähimpänä naapurivaltiona antoi tunnustuksensa ensin. Hertling huomautti keskustelun aikana, että maallamme varmaan oli vielä paljon vaikeuksia voitettavanaan, minkä me todensimme, mutta samalla hän lausui toivovansa, että kansamme tulee vaikeuksista suoriutumaan saadessaan vapaasti hallita itseänsä.

Iloisina siitä, että olimme ponnistuksissamme onnistuneet ja että suuri tarkoitusperä oli saavutettu, palasimme asuntoomme. Olimme jo aikaisemmin, päivän merkitystä aavistamatta, kutsuneet illalliselle muutamia Suomen-ystäviä. Olimme uutisesta vaiti, kunnes minä lyhyessä puheessa ilmaisin päivän merkittävän tapauksen. Syntyi suuri riemu, ja maljoja juotiin uuden valtion tulevaisuuden onneksi. Myöskin kaksi suomalaisen jääkäripataljoonan upseeria, Ausfeld ja Stahel, olivat kutsuttujen vieraiden joukossa. Heidän toivomustaan noudattaen lähetettiin seuraavana päivänä meidän kolmen allekirjoittama kirjelmä pataljoonalle juhlallisesti luettavaksi. Kirjelmässä ilmoitettiin tuo iloinen uutinen ja muistettiin joukon uhrautuvaa toimintaa kansamme itsenäisyyspyrkimyksen kannattamisessa sekä lausuttiin vakaumuksena "että joukko pian oli saava tilaisuuden suoranaisesti palvella vapaata itsenäistä Suomea ja ryhtyä lujittamaan sen kansallista tulevaisuutta".

Tunnustuksen johdosta lähetimme kiitossähkösanoman keisarille ja iloksemme saimme sähkösanomavastauksen, jossa hän kiitti "ilmituodusta mielialasta" ja lausui: "Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmentamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä tulee elähdyttämään molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[1]

Lähinnä seuraavina päivinä saapui lukuisia onnittelusähkösanomia yhdyskunnilta ja yksityisiltä Suomen ystäviltä, kuten Lyypekin kauppakamarilta, Stettinin kaupungilta, professori Euckenilta y.m. Erikoisen ilahduttavaa huomaavaisuutta osoitettiin Saksan valtiopäiväin taholta. Kun valtiopäiväin päävaliokunta (Hauptausschuss) kokoontui, avasi puheenjohtaja Fehrenbach kokouksen seuraavin sanoin: "Tyydytykseksemme toteamme, että Suomen kansa on vaikeiden ja pitkällisten taistelujen jälkeen saavuttanut itsenäisyytensä ja että Venäjä, Ruotsi ja Saksan valtakunta ovat tämän itsenäisyyden tunnustaneet. Me toivotamme Suomelle parhainta onnea ja toivomme, että sen ja Saksan valtakunnan välillä ylläpidetään hyvät ja kestävät suhteet erityisesti taloudellisellakin alalla." Lausunnon otti valiokunta vastaan vilkkain suosionosoituksin. Minä lähetin Fehrenbachille kiitoskirjelmän, jonka hän myöskin esitti valiokunnalle ja joka julkaistiin sanomalehdissä.

Tärkein tehtävämme, Saksan tunnustuksen hankkiminen, oli onnellisesti suoritettu. Tehtäväämme kuului kumminkin Suomen itsenäisyyden notifioiminen myöskin Itävalta-Unkarissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Tammikuun 7 päivänä kävin puhuttelemassa Itävallan lähettilästä, prinssi Hohenlohe-Schillingsfürstiä ilmoittaakseni pian tapahtuvasta käynnistämme Wienissä. Prinssi, miellyttävä, kohtelias viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, oli hyvin myötämielinen ja lupasi ryhtyä kaikkiin valmistaviin toimenpiteisiin. Hän on käynyt Suomessa ja tuntee suurta mielenkiintoa maatamme kohtaan.