Part 12

Lähetin heti Frankfurtiin kuriirin mukana virallisen kirjelmän, jossa valtioneuvoston sähkösanoma saatettiin prinssin tietoon. Samalla osoitin prinssille yksityiskirjeen, jossa valitin, että minun täytyi hänelle toimittaa niin surullinen joulutervehdys ja ilmaisin persoonalliset tunteeni asiain käänteen johdosta, tunteet, joiden tiesin olevan yleisiä maassamme, varsinkin niissä henkilöissä, jotka olivat joutuneet persoonalliseen kosketukseen prinssin kanssa.

Kuriiri palasi muutamia päiviä myöhemmin, tuoden prinssin virallisen luopumisilmoituksen minulle osoitettuna, näin kuuluvana kirjeenä:

"Euere Exzellenz

ersuche ich Ihrer Regierung in meinem Namen Folgendes mitzuteilen, damit sie es zur Kenntnis des Finnischen Volkes bringe:

Die Veränderung der allgemeinen politischen Lage wirkt notwendig auch auf Finnland zurück, dessen Volk entschlossen war, mir die Sorge um Sein Wohl anzuvertrauen. In meinem Schreiben vom 4. November an den Präsidenten des Landtages hatte ich mir die endgültige Entscheidung aus Gründen vorbehalten müssen, welche nun zwar nicht mehr bestehen; dafür haben sich aber andere, dort schon angedeutete Schwierigkeiten verstärkt und treten unüberwindlich zwischen Finnlands Pflicht gegen sich selbst und seine Verpflichtung gegen mich.

Dies erkennend zögere ich keinen Augenblick Es von letzterer zu entbinden.

Mit der Wiedergewinnung seiner moralischen Freiheit mir gegenüber empfängt Finnland Allés, was ich ihm unter diesen Verhältnissen geben kann. Es bedarf keines weiteren Wortes. Ich weiss mich verstanden.

Ich schicke dem Lande der ernsten Augen meinen und der Meinigen Gruss und Dank aus treuem Herzen für manche freundliche Bekundung. Möge sein liebes Volk glücklich werden, Männer, Frauen und die schöne Jugend, auf welcher die Hoffnung der Zukunft ruht!

Friedrich Karl".[15]

Ei ainoatakaan katkeraa sanaa, vaan alusta loppuun arvokasta ja ylhäistä!

Kaksi päivää myöhemmin sain prinssiltä pitkän, joulukuun 22:ntena päivätyn, sisällöltään etupäässä henkilökohtaisen yksityiskirjeen, todistuskappaleen, joka valaisee hänen koruttoman inhimillistä ja uskollista persoonallisuuttansa. Uskon, etten menettele mitenkään epähienosti prinssiä kohtaan, jos liitän tähän muutamia otteita hänen kirjeestään:

— — — — — —

Die finnische Frage hat nun also aufgehört eine Frage für mich zu sein. Sie wird sich allmählich in eine Erinnerung verwandeln, je mehr die ihr noch anheftende Rinde problematischer Erfahrung, die immer etwas empfindliches an sich hat, von ihr abfällt. Dass ich heute nicht länger dabei verweilen möchte, werden Sie mir nicht verübeln. Vorwürfe kann, will und werde ich nicht erheben, am wenigsten den der Illoyalität gegen die Regierung, deren rechtliches Verhalten ich immer anerkannt habe. Uebrigens danke ich dieser Angelegenheit ein Positivum, auf dessen Fortbestand ich Wert lege: Es ist mein Verhältnis zu Ihnen, hochverehrter Herr und Freund. Haben Sie Dank für alle Güte und für den wohltuenden Ausdruck, den Sie Ihrer mir so schätzbaren Gesinnung haben geben mögen, wie sie auch aus Ihren Briefen spricht! Lassen Sie uns unsere Beziehungen weiterpflegen und binden wir sie nicht nur an den Zufall späterer Begegnung. ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ Wie ich merke, kommt man von diesen Sachen doch nicht so leicht wieder los, als zur inneren Beruhigung gut wäre. Wir haben doch noch mehr Dankschuld gegen Ihr Vaterland als sich in meinem Schreiben, das ich kurz fassen müsste, zum Ausdruck kommen konnte. Wenn Sie heimkehren, so haben Sie die Güte, dies, wo es am Platze ist, auszusprechen. Dr. Holma, Senator Tulenheimo, President Ingman und Procopé werde ich schreiben — — — Jedenfalls bitte ich sie bestens zu grüssen und sie meiner Dankbarkeit versichern. Auch Herrn Svinhufvud, Stenroth, Talas, Nevanlinna, Frey, Baron Wrede, Leutenant Ström, Baron Bonsdorff, Bankdirektor Schybergson und Herrn Strengell wollen Sie freundliches von mir sagen; manche von ihnen haben meinetwegen viel vergebliche Mühe gehabt, für die ich dankbar bin. — — —

An eine politische Wendung, wie Sie für möglich halten, als Sie wünschten, dass ich bei der Formulierung meiner Absage darauf bedacht wäre, glaube ich nicht. Das Land der ernsten Augen, wie ich es nenne, weil es mir Ihre Landsleute so am deutlichsten vor den inneren Sinn bringt, werde ich schwerlich mit Augen sehen. Mein Anteil wird aber es von Ferne weiter begleiten und meine Wünsche für seine segensreiche Zukunft sollen ihm nicht fehlen. Eurer Exzellenz drücke ich aber die Hand in warmer Verehrung und hoffe für Sie und Ihre Fräulein Tochter allés beste und erfreulichste. — — —

Immer der Ihrige

Friedrich Karl".[16]

Suomen kuningastarina on todennäköisesti nyt lopussa. Mutta kauniin muiston on jättänyt itsestään se jalo ruhtinas, jonka maamme kerran valitsi kuninkaakseen. Englanti ja Ranska eivät ole kansamme keskuudessa voittaneet mitään kunniaa eikä rakkautta estämällä kaunista tarinaa muuttumasta todellisuudeksi ja tekemästä kansaamme onnelliseksi.

Berliinissä joulukuun lopulla 1918.

Helmikuussa 1919 kirjoitti minulle prinssin uusi hovipäällikkö, vapaaherra L. von Brandenstein, joka oli kuulunut Suomessa toimineisiin joukkoihin, m.m.: "Minun täytyy usein kertoa Hänen Korkeudelleen maastanne ja sen asukkaista, mutta silloin asuu hänen kasvoillaan syvän surumielisyyden ilme. Hän ajattelee yhä maata ja sen asukkaita mielenkiinnolla ja lämpöisellä rakkaudella, toivoo kaikille vain parasta ja valittaa, ettei hän enää saa tunteitansa osoittaa."

Viimeksi tapasin prinssin toukokuun alussa, kun Sveitsistä palatessani kävin Frankfurtissa. Prinssi ja hänen puolisonsa olivat ranskalaisten miehitysviranomaisten luvalla tulleet kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Korkealla pariskunnalla oli paljon sekä yleisiä että yksityisiä huolia kannettavana, mutta he puhuivat niistä tyynesti, ilman katkeruutta. Suomen kohtalo herätti heissä lämmintä harrastusta, joskin he olivat siihen nähden hieman levottomat. Prinssi lausui vakaumuksenaan, että oli ollut onneksi maallemme, ettei hän ollut ennättänyt nousta Suomen valtaistuimelle ennen suuren onnettomuudenpäivän tuloa. Maa oli siten säästynyt monelta vaikeudelta. Siitä tietoisena hän tunsi olevansa tyytyväinen, etteivät hänen omat toivelmansa olleet toteutuneet. Ehkä se olikin onnellisinta hänelle itselleen.

Berliinissä oleva Suomen lähetystö.

Ennenkuin virallinen Suomen lähetystö saatiin perustetuksi Berliiniin, oli sen edeltäjinä suomaisia, sodan aikana järjestettyjä toimistoja, aluksi Wetterhoffin kanslia, sitten S. Sarion johtama »Finnländisches Büro». Kummallakin oli sekä poliittinen tehtävä — olla Saksassa harjoitetun propagandan keskuksena — että pikemmin ihmisystävällinen tarkoitus, nimittäin suomalaisten erikoisesti lääkärien etujen valvominen ja lähinnä heidän ja kotimaan välisen yhteyden ylläpitäminen. Ensinmaimttu laitos kustannettiin Saksan yleisistä varoista ja oli se suunniteltu aika suurenmoinen, jälkimmäistä pidettiin yllä yksityisillä Suomesta saaduilla varoilla ja sen olot olivat vähäisemmät ja niukemmat.

Kun tulin Saksaan, oli "Finnländisches Büro" vielä täydessä toiminnassa. Sen hallussa oli ahdas mitaton huoneisto Nürnberger Strassen 14-15:nnessä pohjakerroksessa pihan perällä. Huolimatta, niistä suppeista puutteista, joissa toimisto työskenteli, tehtiin siinnä, laajalle ulottuvaa ja hyödyllistä työtä. Herra Sario hoiti tointansa varsin tarmokkaasti ja toimeliaasti saaden olla "Mädchen für alles", kun oli kysymyksessä valvoa Suomen etuja Berliinissä ja koko Saksassakin Vireänä avustajana propagandatyössä oli toimistolla ollut. tohtori Richard Pohle.

Käytäessä valtakunnankanslerin kreivi Hertlingin luona tammikuun 6 päivänä 1918, jossa tilaisuudessa hän ilmoitti Saksan tunnustavan Suomen itsenäiseksi valtioksi, lausui hän, minun asiaa häneltä tiedustellessani, että uusi valtio voi esteettömästi kohta lähettää virallisen edustajan Berliiniin. Ilmoitin tämän hallitukselle. Hallitus päätti nimittää minut kysymyksessäolevaan toimeen ja pyysi Tukholmassa olevan chargé d'affaires'in Gripenbergin välityksellä keisaria suostumaan tähän nimitykseen. Helmikuun 2 päivänä ilmoitti minulle von dem Bussche, että Hänen Majesteettinsa on tunnustanut minut Suomen lähettilääksi Berliiniin, mutta ei nimellä chargé d'affaires, vaan korkeampiarvoisena "Gesandt’ina" eli valtuutettuna ministerinä. Helmikuun 20 päivän tienoissa minä sain valtuuskirjani. Sen henkilökohtainen keisarille jättäminen täytyi siirtää toistaiseksi, koska keisari oleskeli päämajassa, mutta ulkoasiainministerille annettiin siitä jäljennös, ja siten oli Busschen ilmoituksen mukaan Berliinissä oleva Suomen lähetystö käytännössä tunnustettu. Helmikuun 23 päivä voidaan merkitä tämän laitoksen viralliseksi syntymäpäiväksi. Välttämättömät muodolliset käynnit ministerien, ambassadöörien ja muiden ulkomaan lähettiläiden luona voitiin nyt suorittaa.

Jo sitä ennen oli Suomen lähetystö kumminkin jo aloittanut toimintansa, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Kirjeitä ja kyselyjä alkoi saapua sotavangeilta, liikemiehiltä y.m., ja puheillamme kävi lukuisia henkilöitä, joilla oli etuja valvottavina Suomessa tai jotka halusivat jonkinlaisia tietoja. Hotellihuoneeni Fürstenhofissa ja sittemmin Esplanadeissa muodostui lähetystön ensimmäiseksi pieneksi tyyssijaksi ja siellä vallitsi sangen vilkas liike. Minun täytyi vuokrata itselleni huone lisää ja ottaa palvelukseen vahtimestari, suomalaispoika, ent. jääkäri Karvonen, joka prameili etehisessä ja juoksi asioita. Ensimmäisenä kanslia-apulaisenani oli jääkäriluutnantti A.W Ström ent. ylim. yleisen kirjaston amanuenssi. Hän oli jo parisen vuotta oleskellut Saksassa pitäen huolta lomalle lasketuista tai erotetuista jääkäreistä, joita oli siellä täällä maan eri osissa. Punaisen kapinan Suomessa puhjetessa ilmoittautui suuri määrä ent. jääkäreitä, jotka halusivat matkustaa kotiin ottamaan osaa taisteluun. Emme vielä silloin voineet antaa suomalaisia passeja. Kotiin matkustaville täytyi hankkia saksalaiset passit ja Ruotsin lähetystölle osoitetun suosituksen avulla taata heille ruotsalainen passintarkastus. Useimpain heistä täytyi saada myöskin matka-avustusta, toisille täytyi hankkia vaatteetkin.

Helmikuun 13 p:nä saapui Tukholmasta ensimmäisenä suomalaisena kuriirina vapaaherra E.F. Wrede, josta sittemmin tuli lähetystönsihteerimme, sekä muutamia päiviä myöhemmin herra Y. Saastamoinen, joka oli liitetty lähetystöön erikoisesti kauppa-asioita varten. Työ alkoi nyt kasvaa, kun kirjeenvaihto saksalaisten viranomaisten kanssa lisääntyi ja virallisia kirjelmiä oli lähetettävä kotimaahan, raportteja annettava j.n.e. Saimme tarpeelliset passikaavakkeet ja aloimme antaa suomalaisia passeja, jotka Saksan viranomaiset empimättä hyväksyivät. Joukko suomalaisia, joitakin kymmeniä, saapui tänne suorittamaan erinäisiä tehtäviä ja he tarvitsivat lähetystön apua eri suhteissa. Kävi välttämättömäksi vuokrata oma huoneisto. Päätimme valita kalustetun yksityisasunnon Wichmannstrassen 28:nnesta, Lützowplatzia vastassa olevasta kulmauksesta. Siihen kuului viisi huonetta. Nürnbergerstrassen varrella sijainnut suomalainen toimisto nyt lakkautettiin, ja sen henkilökunta, herra H. Hornborg sekä toimiston kaikki kaikessa, "kapteeni" Ekbom, ent. ahvenanmaalainen laivuri, muuttivat lähetystöön, viimeksimainittu vahtimestariksi ja ekspeditööriksi. Wrede oli lähetystönsihteerinä, Ström ja Saastamoinen attasheoina, edellinen erikoisesti jääkäri- ja passiasioissa, jälkimmäinen kauppa-asioissa, ja Hornborg oli kanslistina ja arkistonhoitajana. M. Gripenberg toimi sotilasattasheana, hoiti aseiden ostoa ja teki sopimuksia niiden saksalaisten kanssa, jotka tahtoivat astua Suomen armeijaan tai muuten halusivat päästä Suomeen ottamaan vapaussotaan osaa. Maaliskuun alusta lähtien toimi A. von Bonsdorff lähetystöneuvoksena poliittisissa asioissa, ja oli hänen erikoistehtävänään seurata poliittisia tapahtumia ja laatia ne poliittiset raportit, joita lähetystö toimitti hallitukselle. Maaliskuun keskivaiheilla nimitettiin päätirehtööri Wuolle lähetystöneuvokseksi kauppa-asioita varten ja puheenjohtajaksi kauppakomissioniin, johon silloin kuului eräitä tänne saapuneita liikemiehiä ja insinöörejä. Hänkin työskenteli lähetystössä. Professori Erich, joka oli oleskellut Berliinissä aina maaliskuun keskivaiheille saakka, etupäässä suomalais-saksalaisten sopimusten vuoksi, ei ollut varsinaisesti lähetystön virassa, mutta oli sille suureksi hyödyksi ja minulle suureksi avuksi. Hän laati alkuaikoina useimmat ulkoasiainministeriöön jättämämme nootit. Lähetystön henkilökuntaa täydennettiin vielä ottamalla palvelukseen kaksi konekirjoittajatarta, suomalainen ja saksalainen.

Mitään tulo- ja menoarviota ei lähetystöllä aluksi ollut. Kaikki oli vielä liian epävarmaa ja häilyvää. Minä määräsin palkat ja muut menot parhaan harkintani mukaan ja noudattaen mahdollisimman suurta säästäväisyyttä. Rahavaroja oli onneksi käytettävissä. Pyynnöstäni oli Saksan hallitus jo joulukuun lopussa myöntänyt 100,000 Saksan markan suuruisen luoton juoksevia menoja varten, ja helmikuun alussa minun onnistui saada hallitus ennakolta vapauttamaan 8 miljoonaa Saksan markkaa takavarikoituja Suomen valtionvaroja. Saksan hallituksen määräyksen mukaisesti nämä varat asetettiin minun käytettäväkseni, jotta Suomen kapinahallituksen mahdollisesti tekemät vaatimukset vältettäisiin. Lähetystöä varten tarvittiin luonnollisesti vain vähäinen osa, mutta varat tulivat hyvään tarpeeseen kaikenlaisissa muissa valtion maksuissa, varsinkin niissä ostoissa, joita kevättalvella tehtiin valtion laskuun sotilaallisten y.m. tarpeitten täyttämiseksi.

Tässä yhteydessä sopii mainita, että ulkoasiainministeriö helmikuun lopussa sai eräältä herra Useniukselta Tukholmasta nootin, jossa komissario Sirolan pyynnöstä mainittiin, että Suomen komissariohallitus peruutti valtakirjani olla Suomen lähettiläänä Berliinissä. Paperi luultavasti joutui mainitun viraston eriskummallisuuskokoelmaan.

Tuntui varsin omituiselta, kun sai olla mukana luomassa osan Suomen virallista hallintoa Saksan pääkaupunkiin, vapaan Suomen valtion itsenäisyyden näkyvää ja kansainoikeudellisesti arvossapidettyä ilmausta. Kovin tyytyväisin mielin katselin ensi kerran ovilevyä, johon oli merkitty "Finnische Gesandtschaft". Lähetystöpäälliköstä alkaen me olimme kaikin tottumattomia, diplomaattisiin ja lähetystötoimiin kouluttamattomia. Mutta tämä toiminta-alahan olikin maallemme uusi ja asia oli saatava alkuun. Niin ollen panin painoa siihen, että sain henkilökunnan, jota elähdytti työnhalu ja jolla sitäpaitsi oli hyvä kasvatus, yleissivistys ja käytöstapa. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettujen henkilöiden katsoin tarjoavan suurimmat kehitysmahdollisuudet uudella uralla. On myöskin huomattava, että lähetystön henkilökunta esiintymiseen ja käyttäytymistapoihin nähden täytti ne vaatimukset, joita kulttuurikansaa edustavalle lähetystölle asetetaan. Kansliassa suoritettavan työn järjestelyssä oli erittäinkin vapaaherra Wredellä ja herra Strömillä suuria ansioita. Ensinmainittu toimi samalla "seremoniamestarina". Hänen tehtävänään oli tutustua niihin ulkonaisiin perinnäisiin muotoihin, joita lähetystön, sen päällikön ja virkamiesten tulee noudattaa. Hänellä olikin siihen, taipumusta. Minussa tämä seikka herätti vähemmän mielenkiintoa, mutta tärkeätä oli esiintyä näissäkin asioissa moitteettomasti, jotta meitä ei olisi mainittu toisia "huonommiksi". Meidän oli tälläkin alalla tehostettava lähetystön ulkonaista mainetta.

Helmikuun lopussa me muutimme huoneistoomme, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin tupa kävi liian ahtaaksi. Toimistohuoneemme, joka samalla oli odotushuoneenamme, oli useinkin niin täpötäysi, että siellä oli mahdoton työskennellä, ja kun useiden virkamiesten täytyi tehdä työtä samassa huoneessa, oli erinomaisen vaikeata ottaa vastaan niitä lukuisia saksalaisia ja suomalaisia, jotka erilaisten asiain vuoksi kävivät lähetystössä. Jo maaliskuun keskivaiheilla meidän oli pakko ryhtyä etsimään tilavampaa ja samalla edustavampaa huoneistoa. Löysimme sellaisen, kaikkiaan 15 huonetta käsittävän huoneiston aivan läheltä, Landgrafenstrasse 13, pohjakerroksesta. Landgrafenstrasse on Lützowuferin ja Kurfurstenstrassen välinen hienoleimainen poikkikatu, jonka varrella on huvilatyylisiä rakennuksia ja jota reunustavat lehmukset ja kastanjat. Huoneisto oli kalustettava alusta loppuun ja tämä ei ollut vallitsevissa oloissa mikään helppo eikä halpa tehtävä. Berliinissä oleva Suomen lähetystö oli nyt saanut viihtyisän kodin, jota ei tarvinnut hävetä sivullisillekin näyttää. Työ sujui siellä hyvin, kaikkia elähdytti harrastus uuteen tehtävään, joka tarkoitti Suomen ja suomalaisten maanmiestemme etujen valvomista Saksassa sekä kotimaamme ja Saksan välisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden kehittämistä ja lujittamista. Sadat henkilöt, joiden joukossa oli maanmiehiämme, saksalaisia ja muita ulkomaalaisia saivat täällä vierailla suomalaisella pohjalla. Suomalaiset saivat täällä tuntea olevansa kotonaan kuin omassa maassaan. Oli useinkin liikuttavaa nähdä, kuinka vilpittömästi he siitä iloitsivat. Uusi Suomen lippu liehui talon parvekkeelta ensi kerran, kun Hessenin prinssi Friedrich Karl oli ensimmäistä kertaa lähetystössämme käymässä.

Nousukkuutta ja henkilökohtaisia salajuonia tosin ilmeni Berliinissä toimivassa suomalaisessa diplomaattikunnassakin, mutta ne eivät onneksi saaneet tilaisuutta siihen syvemmin juurtua. Yhteistyö vakiintui yhä enemmän ja tuli mitä parhaimmaksi.

Lähetystön kanssa olivat kiinteässä yhteydessä suomalainen kauppakomissioni, jossa aluksi toimi puheenjohtajana lähetystöneuvos senaattori L. Ehrnrooth ja sittemmin tohtori J. Jännes, ja suomalainen sanomalehtitoimisto, jota johti lehtori Öhquist. Kauppakomissioni, johon kaupalliset asiat vähitellen kokonaan siirrettiin, muutti lähetystön aikaisempaan huoneistoon Wichmannstrassen varrelle, sanomalehtitoimistolla oli aluksi tyyssijansa entisessä suomalaisen toimiston huoneistossa Nürnbergerstrassen varrella, mutta muutti syksyllä aivan likellä lähetystöämme sijaitsevaan taloon.

Kauppakomissionissa oli henkilökunta sangen vaihtuvaa. Sen uskollisin jäsen oli insinööri, sittemmin vuorineuvos Berndt Grönblom. Syksyn kuluessa toimi lähetystössä ja kauppakomissionissa insinööri E. von Frenckell, jonka tehtävänä lähinnä oli takavarikoituja suomalaisia aluksia koskevien asioiden järjestäminen. Erinäisten finanssi-teknillisten kysymysten vuoksi oleskeli Berliinissä syksykuukausina pankinjohtaja A. Neovius, jonka tiedoista lähetystöllä oli paljon hyötyä. Satunnaisiin ja poliittisella alalla toimiviin avustajiimme kuului syksyn aikana myöskin varatuomari Hj.J. Procopé.

Saksalaisina lähetystön apulaisina olivat alusta pitäen salaneuvos Alb. Müller saksalaista kirjeenvaihtoa ja siihen liittyviä muoto- ja etikettiseikkoja varten sekä justitiariuksena tohtori H. Waldeck.

Lokakuussa 1918 vahvistettiin lähetystön vuosirahasääntö. Henkilökuntaan nähden tapahtui tällöin se muutos, että luutnantti Ström tuli toiseksi lähetystönsihteeriksi ja luutnantti Hornborg attasheaksi. Toiseen attashean virkaan nimitettiin varatuomari A. Paloheimo. Syksyllä henkilökuntaa vieläkin lisättiin. Etupäässä arkistoa varten otettiin palvelukseen fil. maisteri neiti Aina Forsman ja maisteri R. Ilmoni.

Kansliassa suoritettava työ lisääntyi alinomaa ja henkilöliikenne kävi siellä kesän ja syksyn kuluessa yhä vilkkaammaksi. Lähetystön kirjoihin merkittyjen tulevien ja menevien kirjeiden ja kirjelmäin lukumäärä nousi ennen marraskuuta yhdeksännelle tuhannelle ja annettujen passien luku noin 700:aan. Kauppakomissionissa työ lisääntyi vieläkin suuremmassa määrässä tavarainvaihdon aljettua kesän ja syksyn aikana Suomen ja Saksan välillä. Pitihän Berliinissä olevasta Suomen lähetystöstä tulla maamme tärkein ja suurin ulkomainen edustuslaitos. Niin me uskoimme, niin kotimaassa ajateltiin ja siltä näyttikin. Mutta toisin kävi.

Kun Saksan suuresta katastrofista oli joku aika kulunut, tuli lähetystössämme yhä hiljaisempaa. Matkustavien suomalaisten luku väheni, passien saantia aljettiin tehdä vaikeaksi saksalaisille, jotka halusivat matkustaa Suomeen, entente pääsi käsiksi meidän ja Saksan välisiin kauppasuhteisiin, jotka vihdoin kerrassaan lopetettiin. Poliittisetkin asiat vähenivät melkoisesti. Suomen ulkoasiain johto alkoi suhtautua ynseämmin Saksaan. Ulkopoliittisen työn painopiste oli siirtynyt Pariisiin ja Lontooseen ja huomasi kyllä, että ententen tuulet puhalsivat yhä voimakkaampina yli Suomen. Berliinissä olevan lähetystön ensimmäinen lyhyt loistokausi oli ohi.

Berliinissä tammikuulla 1919.

Ebertin luona käymässä.

Mikäli sain ulkoasiainministeriöstä kuulla, eivät tilapäiseen vallankumoushallitukseen kuuluvat uudet miehet edellyttäneet, että ulkomaiden lähettiläät kävisivät heidän luonansa kunniatervehdyksellä. Minua kumminkin huvitti tavata uutta valtionpäämiestä, joten ilmoitin hänelle kirjallisesti haluavani käydä hänen luonansa. Valtakunnankansliasta sain tietää, että Ebert ottaisi minut vastaan tammikuun 2 p:nä klo 1/2 2.

Wilhelmstrassen varrella sijaitsevaa valtakunnankanslerin palatsia vartioivat vieläkin sotilaat, mutta Suomen lipulla varustettu automobiili kulki esteettömästi portilla olevien vahtisotilaiden ohi ja etehisessä ottivat tulijan vastaan kuten ennenkin ovenvartija ja palvelijat, mutta ei aivan yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin aikaisemmin. Sain odottaa hetkisen samassa huoneessa, jossa kreivi Hertlingillä oli tapana ottaa vastaan, Bismarckin vastaanottosalongissa. Taulut riippuivat yhä paikoillaan, mutta huonekalut olivat osalta poissa. Seinustalla seisovat tyhjennetyt kirjahyllyt tekivät huoneen aution näköiseksi. Keskellä huonetta olevaan pöytään oli liitetty kaksi pienempää, aivan toisenmallista, joten syntyi tilapäinen, kömpelö pöytärykelmä. Todennäköisesti pitivät "Volksbeauftragte" täällä täysistuntojaan. Huone oli menettänyt ylhäisen leimansa.

Minun odottaessani ja tarkastellessani sisustusta ja ajatellessani, millaisia muutoksia tämäkin huone oli saanut olla todistamassa, astui sisään vanhahko harmaapartainen herra, joka sanoi olevansa alivaltiosihteeri Baake, sosiaalidemokraatti ja ent. sanomalehtimies, nykyään Ebertin oikea käsi. Ebert oli käskenyt hänen pyytää anteeksi, että sain odottaa hetkisen. Baake ryhtyi keskustelemaan Suomessa vallitsevista oloista, bolshevikivaarasta, siitä, miten porvarillisten ja sosialistien suhde tulee muodostumaan, kuinka valtiomuodon käy j.n.e. Vastasin vilpittömästi. Sitten hän kysyi, tiesinkö missä Sirola oleskelee, mutta minä en voinut antaa varmaa tietoa. Tiedustellessani, miksi kysymyksessäoleva henkilö erikoisesti herätti hänen mielenkiintoansa, hän kertoi kohdanneensa S:n eräässä sodan aikana Tukholmassa pidetyssä sosialistikongressissa. Tästä sain aihetta valittaa, etteivät useimmat sosialistijohtajamme olleet voineet vastustaa bolshevistista liikettä, vaan olivat tempautuneet mukaan. Baakenkin mielestä se oli valitettavaa. Lisäsin, että Saksallakin oli samaan vaaraan nähden olemassa ilmeinen todistus. Baake vastasi: "Niin, kuten Haase." Viimeksimainitun ja muiden riippumattomien kansanvaltuutettujen oli vähän aikaisemmin täytynyt luopua hallituksesta epäluotettavan käytöksensä vuoksi.

Hetkisen kuluttua Ebert itse avasi viereisen huoneen oven ja pyysi minua astumaan sisään. Kun olimme tervehtineet toisiamme istuutui hän tuoliin työpöytänsä ääreen. Hän on vanttera, lihavahko viidenkymmenen vuotias mies, kunniallisen ja sangen älykkään käsityöläisen näköinen. Kun hän otti nenältään paksusankaiset silmälasinsa ja asetti ne pöydälle, voi varsin hyvin ajatella, että hän oli hetkeksi tauonnut tekemästä jotakin satulasepän työtä. On kumminkin pitkä aika siitä, kun hän oli käsityöläisenä. Silloisen ja nykyisen ajan välillä on monta sanomalehtimiehenä, poliitikkona ja valtiopäivämiehenä vietettyä vuotta.

Pyysin anteeksi, että vaivasin häntä käynnilläni, mutta huomautin samalla aikovani muutaman päivän kuluttua matkustaa Suomeen ja haluavani sitä ennen käydä kunniatervehdyksellä. Tahdoin vakuuttaa hänelle, että Suomi tänä onnettomanakin aikana oli Saksan rehellinen ystävä, joskin ulkonaisen hallituspolitiikan täytyi jossakin määrin sopeutua maailman muuttuneeseen tilanteeseen. Huomautin, ettei Suomi voi unohtaa Saksan sille antamaa apua. Ebert lausui olevansa iloinen saadessaan tuon kuulla ja sanoi hyvin ymmärtävänsä, että meidän täytyy pyrkiä ententen kanssa hyviin suhteisiin. Sanoin, että minulle ja maanmiehilleni tuottaisi suurta iloa saada valtionpäämiehen omasta suusta kuulla luottava, Saksan sisäisten olojen kehittymistä koskeva lausunto. Hän vastasi, että tilanne oli erittäin vaikea ja huolestuttava, mutta hän toivoi kumminkin, että kaikki selviytyisi. Hän mainitsi lähinnä Schlesian hiilialueella ja Ruhrin seuduilla sattuneet lakkolevottomuudet. Schlesiaan lähetettyjen neuvottelijain oli onnistunut saada aikaan sopimus, jonka mukaan työläisten piti palata töihinsä. Mitään kaivosten hävittämistä ei tultaisi sallimaan. Jos sellaista sattuisi, puuttuisi sotaväki ehdottomasti asiaan. Elintarveolot näyttivät sangen huolestuttavilta. Suoritettujen laskelmain mukaan riittäisivät jauho- ja perunavarastot maaliskuun alkuun, mutta silloin tarvittaisiin välttämättä tuontia ulkomailta, jotta nälkämellakat voitaisiin välttää. Korkealle kiristettyjä työpalkkoja ei teollisuus voisi ajan pitkään mitenkään kestää, mutta tämän seikan olivat useiden tehtaiden työläiset jo älynneet ja saksalaisten työläisten vaatimukset olivat kuitenkin ylipäänsä siedettäviä. Muistettava on, huomautti Ebert, että he ovat kokeneet neljä kovaa vuotta ja taipuvat ajattelemaan, että jokainen varakkaampi ihminen on "Kriegsgewinnler". Jos kysymystä ei voitaisi ratkaista, jos tehtaat täytyisi sulkea raaka-aineiden puutteen ja korkeiden työpalkkojen vuoksi, niin sisäinen järjestys joutuisi suureen vaaraan.

Kansalliskokouksen Ebert katsoi taatuksi. Vaalien loukkaamattomuus voitiin turvata lailla. Kokousta ei nähtävästi pidettäisi Berliinissä vaan jossakin muussa paikassa, lähempänä Etelä-Saksaa, todennäköisesti Weimarissa, osaksi siitä syystä, etteivät kadulta tulevat vaikutukset häiritsisi työtä, osaksi poliittisista syistä, koska Etelä-Saksa pelkäsi Berliinin vaikuttavan määräävästi asiain käsittelyyn. Ebertin mielestä olisi Frankfurt, myöskin vuotta 1848 ajatellen, ollut kansalliskokoukselle sopivin paikka, mutta se ei voinut tulla kysymykseen, koska sijaitsi liian likellä miehitettyä aluetta. Voisi näyttää siltä kuin kansalliskokous tahtoisi asettua ententen turviin.

Kun neljännestunnin keskusteltuamme erosimme, toivotti Ebert Suomelle onnellista kehitystä ja kaikkea hyvää. Mieleeni jäi se vaikutelma, että hän on viisas ja rehellinen mies, jonka katsantokanta on pohjaltaan porvarillinen, ja että hän siinä korkeassa asemassa, jonne hänet on nostettu, tahtoo työskennellä maansa hyväksi niin paljon kuin suinkin. Ilmeisesti hän kumminkaan ei ole hallituksen johtavana voimana, jona on pidettävä Scheidemannia.

Astuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa salaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti ensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja miten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan valtakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut Bethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu vaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä, varsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti pitävän häntä käyttökelpoisena.

Berliinissä tammikuulla 1919.

Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.

Jännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen kokoontumispäivä, päivä, jolloin "vallankumouksen" sijaan taas tulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli ystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso Saksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet mahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.

Kun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin rauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla oli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi päiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat siirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen toiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä oli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta ulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien. Kutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan tavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi matkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä vaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että suurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin toiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan jäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään Weimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan ministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen, Sveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn, Liettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat retkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon sotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista. Seurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann ulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.

Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka halki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi häiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa. Täsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin kuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi merkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni von Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja oli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen minuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni aikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas aamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet, lähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla, varsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut tyyssijansa.

Päämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli ainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet myöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.

Lähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä torilla ja läheisillä kaduilla. "Rautaisesta divisionasta" valittu kunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat näyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta kuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin kaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat liputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään yksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut havaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä häiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin romantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain Weimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret henget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella. Ebertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän aarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat kohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä todellisen inhimillisyyden maailmaan.

Teatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen miellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa, joka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä voi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava, ei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta paljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen, muutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset teatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua orkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä pyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu valtiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä edempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli poistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti koristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että "Weimar yhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin." Ministeripenkkien kohdalle oli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.

Pian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat hekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert ja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel. Takimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi sotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä. He olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut tapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät viimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.