Part 3

Kävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja, joiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista. Itsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa, mutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä. Arveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin muuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen rauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen kehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan poliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen ulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat avarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu saada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut Ruotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan puolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei skandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista esiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa tuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä. Sille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa vireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun sotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti Saksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se, että me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja itsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta arveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa niihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla kysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut eivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.

Professori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni kuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta Suomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta käsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen toivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen niinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia päiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut audienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen voivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt kehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin kehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi ajatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi sotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan avulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka Venäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi toinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi. Sitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa diplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta sovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita. Mitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan olemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin Wallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa poliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne tähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista asioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.

Tukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en tällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer von Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla kotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä ei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä. He kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän kesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen välisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten ryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa kahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa Venäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien tuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään saksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen joukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään käytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti kysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän mitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta toisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan Suomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys. Annoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin vastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.

Vähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani. Hän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella taholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon hajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku auktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin jatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien vaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken toivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä henkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia tietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.

Yksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka siellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston edustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen mukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin toivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa lähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista kysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von Wesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia pikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin Kööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä Klampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me keskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa piireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan näennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä syystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli odotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin niitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja huomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi veriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä. Se ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä enemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen asian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua määrätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen ratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka todistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän ei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman Ruotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen kaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan, ellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat Venäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa, siinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti koskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä, kumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi hän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista asianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän vakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan siitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi, että kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen asianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta, ja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti kysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen ilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.

Palattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä selostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin epäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut oikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa lausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että v. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani kapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on, että ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa auktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi. Mutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä seikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä eräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään jääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan, matkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä hän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä hän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani saatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin) luokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat. Minä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan väärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet joukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä Wetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös peruutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi jääkäripataljoonaksi.

Oleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin heinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani vaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti. Meidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain kehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan, oli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli varmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.

Syksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu toimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta jääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että me vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko hankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin vuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan saksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän saavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme lisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen asti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he matkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin Berliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa johtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä tiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen santarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin uskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla pakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu, hyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin harjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa määrin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä johtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi. Hän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan. Siitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien henkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin kuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin toiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo tässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella. Arvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin Wetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä Suomen auktoritatiivisesta edustajasta.

Syksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi jääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta kokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä, joiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin maisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä, innostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi, täysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta vailla kaikkea pingoittuneisuutta.

Oli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille. Jo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon eräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli toimeenpantu "värväystä", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia saatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa vangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin menossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin silloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan puhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei ollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta luonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen, mutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin lievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet eivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys henkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien hankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun aikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat santarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin ja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän vanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja keväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin vangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli minulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta kuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri Y.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta johtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin toimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa katsannossa "rikoksellisia", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat puhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän yhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa santarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa lakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston kanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston v.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni, kaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta koetin selittää ja vähentää heidän "rikoksellisuuttansa". Rehtori Ruin kävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut viimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät yleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen Spalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma, ellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.

Suhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun työhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin saksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista ulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa. Nuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua pidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti kirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita kuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs pidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni ulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin olin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui, aiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain kirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari Maskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia ja selvitellä Suomessa ilmenevä "maankavallus"-liike. Käynti ei ollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä minusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä sukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu; minulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista olimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto, että olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan tuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä tiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja arvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta, ei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin välityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi sen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti ystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.

Maaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin aikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta Venäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan vanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta toivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen vaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä saada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta apua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta venäläiseen vallankumouskurjuuteen.

Tukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin osaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin ahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli pakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä erimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi henkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli tuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja eriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut ajan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä. Lisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen sotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla tekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä ja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja tyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi uskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa suuren tehtävän toteuttamiselle.

Tukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät Saksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson, Alenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa asiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka suhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa voitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen tarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta pitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä kehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin toimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon johtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut saanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa olevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä määrin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan täyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia asianomaisille Suomeen.

Tukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia poliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme kohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla, joskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli uskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin asiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta toiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista apua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen, kun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja sosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona kävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan ohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin verraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa suomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa sangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin. Minua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän olevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan luonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja suoranaisen avun pohjalle.

Asianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa. Elokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa oleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli annettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen hyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta, Venäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista avustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan avulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs vaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos Riezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme toisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena henkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille tätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli vapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa oli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme lyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler ulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.

Toinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan, nimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan päämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä pidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat läsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori Erich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti Mexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen Riezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään tärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä lähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja niihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli luottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon lämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen tähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen saimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin Saksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa suoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut tulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu. Sota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta. Suomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa sotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian. Olisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että Venäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa sotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa onnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi ja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin, että Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka tapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja. Hän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta herättävää saksalaista sotilastyyppiä.

Tavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain johdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei Saksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti välttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa aihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan suoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin määrin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä vallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin pidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten vuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni. Sill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän toistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan. Pyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka myönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen tai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa henkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa alkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti kehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä oli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni asiallisesti täysin lojaaliseksi.

Berliini, maaliskuussa 1919.

Ensimmäinen käyntini Saksan päämajassa.

Ruotsissa syyskuussa 1917 tapahtunut hallituksenvaihdos kumosi viimeisetkin tästä maasta Suomen vapauttamisen hyväksi saatavaan apuun kohdistuneet toiveemme. Oli niinmuodoin sitäkin välttämättömämpää todenteolla vedota Saksaan, viedä perille Tukholmassa olevan suomalaisen valtuuskunnan ja sen Berliinissä sijaitsevan haaraosaston tähän suuntaan suorittama työ, jolla oli ollut suuri merkitys vapautumisemme valmistelussa huolimatta siitä, että epäkohdat ja persoonallinen eripuraisuus olivat jossakin määrin herpaisseet sen toimintaa ja vaikuttaneet epäedullisesti ulospäin. Oli saatava sekä Saksan sotilaalliset että poliittiset johtajat täysin luottamaan myötätuntomme rehellisyyteen ja vapautumissuunnitelmaimme lujuuteen sekä vakuutetuiksi siitä, ettei näitä pyrintöjä kannattamassa ollut ainoastaan ryhmä poliitikkoja vaan kansan suuri enemmistö. "Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen", sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän "hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa". Minua johti tällöin itseäni sisäinen käskyvalta ja minä toimin, samoinkuin useasti ennenkin elämässäni, sen vaikutuksen alaisena, paljoakaan punnitsematta henkilökohtaisia seurauksia.

Saksalaiset olivat valloittaneet Hiidenmaan ja Saarenmaan. Odotettiin, että heidän etenemisensä meritse jatkuisi Ahvenanmaan saaristoon asti. Niiden miehittäminen voisi antaa meille sen turvallisuuden ja voiman, joka oli välttämätön voidaksemme menestyksellisesti ryhtyä karkoittamaan venäläisiä joukkoja maasta. Hankin tarpeellisen matkaluvan, ja passi kirjoitettiin professori Heidille. Yksin en tahtonut mielelläni matkustaa ja kehoitin senvuoksi parooni von Bonsdorffia, joka sodan aikana oli useita kertoja käynyt Berliinissä ja jolla oli siellä tuttavuuksia, seuraamaan mukana. Me matkustimme kuitenkin eri päivinä. Erich oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan ottaakseen osaa Bernissä pidettävään kansainvälisen oikeuden tutkijain kongressiin, josta kumminkaan ei tullut mitään.

Marraskuun 14 päivän iltana minä lähdin matkaan. Tohtori E. Suolahti, innokkaimpia saksalaisystäviämme, joka oli poliittisissa tarkoituksissa oleskellut Tukholmassa muutamia viikkoja ja jonka kanssa olin ollut yhteistyössä, saattoi minua asemalle. Seuraavana aamuna astuin Sassnitzin lautalle. Omituinen tunne valtasi mielen nyt taas kolmen vuoden kuluttua matkustaessani samaa tietä, jota kulkien olin muutamia viikkoja sodan puhkeamisen jälkeen palannut Saksasta kotimaahan. Se, mitä silloin olin toivonut: maamme vapautuminen maailmansodan vaikutuksesta ja lähinnä Saksan avulla, oli nyt toteutumistaan lähempänä, joskin vielä pimeän peitossa. Oli pilvinen ja usvainen sää, ja kolea merituuli puhalsi. Matkustajia oli vähän, niiden joukossa kaksi kelpo jääkäriämme, von Hertzen ja Åhlenius, jotka palasivat salaa tekemältään retkeltä kotimaasta. Olin tavannut heidät Tukholmassa, mutta varovaisuus kielsi nyt tuttavia tuntemasta. Monesti kuvailtua ja paljon puhuttua kiusallista ja kovakouraista tarkastusta Sassnitzissa en saanut ollenkaan kokea. Junassa tutustuin ensi kerran Saksassa vallitsevaan elintarpeiden niukkuuteen. Ravintolavaunussa ei ollut paljoa tarjottavaa, ja sitäpaitsi minulla ei ollut mitään elintarvekortteja. Siellä nauttimani ateria ei ollut ollenkaan verrattavissa lautan runsaaseen pöytään. Rügenin ja Stralsundin väliä kuljettaessa passit tarkastettiin jälleen. Berliiniä lähestyessämme ilmaantui pari salapoliisia, jotka vielä silmäilivät matkustajain papereita. Minun paperini eivät nähtävästi olleet heidän mielestään oikein tyydyttävät, koska minun täytyi selittää matkani tarkoitusta. Mukanani oleva Hauptmann von Hülsenin kirje, jossa minua kutsuttiin Berliiniin, todisti minun kulkevan luvallisissa asioissa. Salapoliisi poistui varsin kohteliaana. Asemalla oli minua vastassa johtaja Steimvachs, joka vei minut pääesikunnan automobiilissa Königshof-hotelliin. Muutin myöhemmin Fürstenhof-hotelliin, jossa Erichkin asui ja jonne seuraavana päivänä saapui von Bonsdorff. Fürstenhofista tuli lähikuukausina matkustavien suomalaisten erikoinen tyyssija.

Ensimmäinen Berliinistä saamani ulkokohtainen vaikutelma ei suinkaan ollut valoisa. Minut valtasi surunvoittoinen ja raskas mieliala. Jo aamukahvi, joka ennen oli Berliinissä ollut niin hyvää ja miellyttävästi tarjoiltua, vaikutti masentavasti. Se oli sangen tympäisevää mustaa mehustetta ilman sokeria ja ilman maitoa, ja sen kanssa tarjoiltiin pari viipaletta mustaa hapanta leipää ja porkkanamarmelaadia. Paksu marraskuinen sumu peitti kaupunkia. Kadut vaikuttivat likaisilta ja sangen autioilta. Ihmiset näyttivät väsyneiltä ja totisilta. Vuokra-autoja ja ajureita oli tuskin yhtäkään näkyvissä. Käynti eräässä ennen vanhaan hyväksi mainitussa olutravintolassa Friedrichstrassen varrella ei ilahduttanut mieltä. Sattui olemaan "lihaton" päivä. Tämä ensimmäinen masentava tunne riippui kaiketi lähinnä nykyisen olotilan ja entisen Berliinin välisestä vastakkaisuudesta ja elämäniloisen ja sodankoskemattoman Tukholman jättämistä vereksistä vaikutelmista. Totuin pian uusiin olosuhteisiin, ja ensimmäinen vaikutelma — voisinpa sanoa ensimmäisen päivän vaikutelma — hävisi kohta kun opin syvästi kunnioittamaan Saksan kansan kestävyyttä ja tyyntä alistumista niihin vaatimuksiin, joita sota asetti kullekin yksilölle. Ulkonaiset elämänehdot olivatkin ensimmäisten kokemusten perusteella syntyneitä otaksumiani paremmat. Mutta tunteessa, että olin "vihollisvaltion alamainen" oli jotakin ahdistavaa, josta minun, kaikesta osakseni tulleesta henkilökohtaisesta ystävällisyydestä huolimatta, oli mahdoton kokonaan vapautua.

Kaikkein ensinnä kävin yleisesikunnan poliittisessa jaostossa puhuttelemassa Hauptmann Ernst von Hülseniä, miestä, joka lämpimämmin kuin kukaan muu oli omaksunut asiamme ja oli hyvin perehtynyt maamme oloihin sekä varsinkin saksalaissuuntaiseen liikkeeseen meillä. Hauptmann von Hülsen on siviilielämässä kulutusministeristön salaneuvos ja yliopistoasiain esittelijä, mutta nyt sodan aikana hän oli v. 1917 maaliskuusta alkaen saanut toimekseen johtaa Berliinissä yleisesikunnan poliittista jaostoa. Hän on muutamia vuosia viidennelläkymmenellä; hänen germaaninen ulkonäkönsä on edullinen, luottamustaherättävä. Koko hänen olemuksensa teki sympaattisen vaikutuksen, joka vain lujittui myöhemmän pitkäaikaisen yhteistyömme kestäessä. Hänen lähin miehensä, johon myös tutustuin ensimmäisellä käynnilläni, oli Hauptmann Püschel, hänkin varsin tuttu kaikille niille suomalaisille, jotka ovat käyneet Berliinissä poliittisia tehtäviä suorittamassa. Minä tein selkoa maassamme vallitsevasta tilanteesta, vapautumistoiveista ja toivomuksistamme, ja v. Hülsen lupasi toimittaa kaikki päämajan tietoon. Samalla päätettiin pitää ulkoasiainministeriössä neuvottelukokous lähinnä Ahvenanmaan saarten miehittämistä koskevan ajatuksen pohtimista varten. Kokous pidettiin, ja sen puheenjohtajana toimi salaneuvos Nadolny, joka silloin hoiti ulkoministeristössä Suomen asioita. Suomen taholta ottivat kokoukseen osaa Erich, v. Bonsdorff ja minä. Me osoitimme, kuinka poliittisesti tärkeätä olisi, että Saksa tukisi vapausliikettämme ja varsinkin että Ahvenanmaan saaret miehitettäisiin. Nadolny esitti vastaväitteitä. Meistä tuntui, ettei ollut olemassa paljoakaan ymmärtämystä eikä halua myötämielisyyteen. Neuvottelu ei johtanutkaan mihinkään positiiviseen tulokseen.