Part 9

Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle, että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas, nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.

Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä, tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia, lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja "todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.

Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.

Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä. Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa. Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun 11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen: hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.

Berliinissä syyskuulla 1918.

Käynti Friedrichshofissa.

Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille, lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.

Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman: "Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa. Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin. Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan. Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä tervetullut Friedrichshofiin.

Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16 päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35 minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut 1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt. Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia. Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.

Kun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin työhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen siitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä odottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle oli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan etukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi leikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja rasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta saman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän sanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun hän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.

Hetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin, ja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe, jolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on keskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän muistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria. Hänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista. Sota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin aterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista, paroonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten porvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei ollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa kuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli luontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa ajassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä henkilökohtaisiakin kysymyksiä.

Kun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa, erkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua astumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme tunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä, jotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä muita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat ilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan levottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja keskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten virkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan kysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin niin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan, huomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin, menoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla kaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä kuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut harrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua Adolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten hän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon omasta ehdokkuudestaan. "Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on käännytty minun puoleeni", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani kysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi tehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi. Prinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla "katsomatta oikeaan tai vasempaan" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen saadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän tuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän ei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut eräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan hiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat sekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he omaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa Vaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen Saksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi myöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen Suomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen yhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa. Varsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan piiriin.

Tuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä hetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan, pieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat puoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut herätti palvelija, joka ilmoitti, että "die hohen Herrschaften" olivat pyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä oli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen jäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen kaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota) Frankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja käytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi, että lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme lähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä, sitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan kavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari vihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi puhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka osoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän sanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen ja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi suomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli maininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan Fredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä jotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen vanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän piti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana astumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.

Prinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin niitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen kysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan ja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa Frankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi jonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi katseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa yhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman mennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme prinssi lausui äkkiä: "Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää minun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa pitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan vaikutuksen." Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti minulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.

Palasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken kuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa minä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä askelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa siitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme yöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä oli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat pudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli. Yörauhaamme ei kumminkaan häiritty.

Ensimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman, että hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin velvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma vakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme toisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta 7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan, että lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella minua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan kaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen yksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat yksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin, Menzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa pian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen tohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella kanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista tehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä huolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun mielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean, mutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista tapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta ryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään vaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja tai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin mieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti sommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän oli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt väärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle hallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä kuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois vielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi — arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet. Mikään "Minderheitskönig" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa ei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen sukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän voinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi oli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei halunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei voinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi hän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota nyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka suurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen sähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua myöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen. Hänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen ristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan ja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa jakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä. Kaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli velvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin sisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi tai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta — lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle hän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. "Jos ja kun kerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni Suomen valtiosääntöä", hän sanoi, "niin pidän sen järkähtämättä". Omasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: "Isäni täytyi luopua vaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa kuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat huulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät ehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli välttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti preussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka ryösti dynastialtamme sen oikeuden."

Prinssin itsestään antama kuva ja se mieliala, jonka vallassa hän oli, vaikuttivat minuun syvästi. Kiitin häntä siitä suuresta luottamuksesta, jota hän oli osoittanut minulle, vieraalle henkilölle, ja koetin parhaani mukaan hälventää hänen epäilyksiään ja levottomuuttaan sekä asiallisin että inhimillis-henkilökohtaisin todistein ja onnistuinkin kenties jossakin määrin. Ainakin sanoi prinssi tuntevansa itsensä tyynemmäksi saatuaan purkaa sydämensä. Hän huomautti puolusteekseen, että hän tunsi itsensä ihan yksinäiseksi ja ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut neuvotella.

Prinssi tahtoi asettaa hallitsijaehdokkaana pysymisensä ehdoksi, että maalaisliittolaiset ottavat vaaliin osaa. Minä sain hänet kumminkin tuosta luopumaan, ja hän määritteli kantansa siten, että hänellä tulisi olemaan täysi oikeus harkita vaalin tulosta, ilmaisiko se kansan kannatusta siinä määrin, että hän voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan kuninkuuden ja toivoi, ettei mitään lähetyskuntaa lähetettäisi hänen luokseen, ennenkuin hän oli antanut lopullisen vastauksen. Lupasin ilmoittaa tämän hallitukselle. Hän tahtoi vielä huomauttaa, ettei hän halunnut väistää kohtaavia vaikeuksia; hänen sydämensä oli jo kiintynyt uuteen tehtävään ja kaikki hänen tähän asti suomalaisista saamansa vaikutelmat olivat olleet hyviä, mutta hän ei tahtonut tulla, ellei ollut varma siitä, että menetteli oikein ja että se vastasi kansan todellista toivomusta. Hän uskoi voivansa ylvästelemättä vakuuttaa, ettei ketään hallitsijaehdokasta elähdyttäneet omat laskelmat vähemmän kuin häntä itseään. Hänen oikeamielisyytensä ilmauksena on mainittava, että kun minä hänen kysyttyään, mitä Schaumanin kirjeeseen oli vastattava, arvelin ettei suoranainen vastaaminen kenties ole tarpeen, niin hän huomautti vastaamisen olevan välttämätöntä, koska kirje todisti rehellistä vakaumusta, oli asiallinen ja kohteliaasti kirjoitettu.

Prinssi saattoi minut hotelliin, puristi jäähyväisiksi lämpimästi kättäni ja jätti minuun vakaantuneen vaikutelman rehellisestä, oikeamielisestä, tunnontarkasta persoonallisuudesta. Seuraavalla junalla, joka lähti klo 12 päivällä, matkustimme Berliiniin.

Vilpittömän lojaalisin tuntein, mutta jossakin määrin levottomana niihin vaikutelmiin nähden, joita tulisin saamaan tulevasta hallitsijastamme, olin saapunut Friedrichshofiin. Palatessani olin täysin levollinen, vieläpä tunsin syvää kunnioitusta prinssin luonnetta ja olemusta kohtaan ja olin todella häneen mieltynyt. Minulla ei ollut mitään aihetta ryhtyä vertailemaan häntä siihen mieheen, jota aikaisemmin oli yleisesti pidetty tulevana hallitsijanamme. Viimeksimainitun sopivaisuutta ja kelpoisuutta koskevaan ajatukseeni ei tarvinnut muuntavasti vaikuttaa sen lämpimän myötätunnon, jota prinssi Friedrich Karl oli minussa herättänyt.

Matkalta palattuani kirjoitin prinssille kirjeen kiittäen sekä Friedrichshofissa-olosta että hänen minulle osoittamastaan arvokkaasta luottamuksesta. Muutamia päiviä myöhemmin sain seuraavan vastauskirjeen, inhimillisen todistuskappaleen, joka hyvin kannattaa säilyttää jälkimaailmalle. Kirjeen lähtökohdan eli esilauselman ymmärtämiseksi on mainittava, että minä olin kirjeessäni ilmaissut sitä "persoonallista kiintymystä", jota prinssin persoonallisuus ja olemus oli minussa herättänyt. Kirje kuului:

Eure Exzellenz!

"Persönliche Anhänglichkeit"

Wenn ein Mann, der mit der diplomatischen Vertretung seines Ländes bei einer fremden Regierung betraut ist und in seiner Heimat, neben der hohen Stellung, die er einnimmt, allgemeine Achtung und Zuneigung geniesst, welcher überdies die Erfahrung seiner Jahre für sich hat, eine andere, ihm bis zu diesem Tage fremde Persönlichkeit seiner persönlichen Anhänglichkeit versichert, so ist dies etwas so ungewöhnliches, dass diese Persönlichkeit sich darauf etwas einbilden darf.

Ich danke Ihnen! Ich nehme Ihre Worte, wie sie gesprochen sind, und freue mich des Geschenkes, das Sie mir damit machen. Dass mir Ihre Anwesenheit und die Art, wie Sie mir entgegenkommen, wohlgetan hat, werden Euere Exzellenz verstanden haben. Die Bekanntschaft mit Ihnen ergänzte den Eindruck, den Ihre Landsleute auf mich machten, in vollkommenster Weise und gab mir Mut auf dem beschrittenen Wege vertrauensvoll weiter zu gehen. Manches mag eine etwas andere Gestalt annehmen, als es anfänglich schien, aber dessen können und müssen Sie versichert sein, dass ich, was an mir liegt, tun werde, damit wir zusammenkommen, Ihr Volk und ich!

Unterstützen Sie deshalb, was ich mir vorgesetzt habe und womit ich hervortreten werde, davon Finnland bedarf, um nicht im trüben Wirbel republikanischer Utopie und Korruption zu versinken, denn nach allem, was ich sehe, ist es noch eins der wenigen Länder, deren Volk im Herzen rein und unberührt ist.

Dass mir von hier aus _nicht mir_ von sozialistischer Seite Schwierigkeiten kommen, werden Sie aus den Blättern sehen. Für _mich_ will ich nichts, für _Finnland_ das Rechte und Beste. Das glauben Sie und däran halten Sie fest. Zeitungslärm berührt mich nicht.

Euerer Exzellenz ergebener

Friedrich Karl.[14]

Kuvailtuani ensimmäistä kohtaustani sen ruhtinaan kanssa, joka — toivokaamme niin — kerran tulee kuninkaaksemme, en ole voinut olla ajattelematta, että kuningaskysymyksessämme ilmenee omituinen kohtalon ironia. Se politiikka, joka suuntautui Mecklenburgin herttuan ehdokkuutta vastaan ja pyrki saamaan Hohenzollern-suvun jäsenen Suomen valtaistuimelle, perustui — mikäli sen pohjana oli asiallisia syitä — siihen käsitykseen, että Suomi tarvitsi hallitsijaa, joka olisi suursaksalaisten pyrintöjen ja Saksan sotilaspuolueen tyypillinen ja voimakas edustaja. Mecklenburgilaista ei pidetty tässä suhteessa riittävästi selväpiirteisenä ja sotilaallisesti voimakkaana. Ja tämä politiikka oli vihdoin, kohtalon ohjauksesta, johtanut ruhtinaaseen, joka olennoltaan ja katsantotavoiltaan oli alkuperäisten toivomusten ja tahtomusten selvä vastakohta. Suomen kansalle ei tämä tulos varmaankaan merkitse pettymystä!

Berliinissä, lokakuulla 1918.

Matka Tallinnaan prinssi Friedrich Karlin seurassa.

Syyskuun 22 päivänä sain tällaisen sähkösanoman: "Erittäin tärkeätä saada vielä kerran persoonallisesti puhutella Teidän Ylhäisyyttänne. Olisin kovin kiitollinen, jos se voisi tapahtua aivan pian. Friedrich Karl." Samana päivänä telefonoi kumminkin tohtori H. Holma, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli saapunut Friedrichshofiin opettamaan prinssille suomea, että viimeksimainittu oli muuttanut suunnitelmaansa ja saapuu Berliiniin 23 päivän aamuna. Heti hänen tultuaan menin hänen luokseen Adlon-hotelliin, ja sitten lähdimme yhdessä lähellä (Roonstrasse 8) sijaitsevaan asuntooni. Prinssi näet halusi häiriintymättä keskustella kanssani. Lausunnot, joita oli esiintynyt saksalaisissa lehdissä (Vorwärtsissä, Germaniassa, Frankfurter Zeitungissa y.m.) olivat yhä enemmän vakaannuttaneet hänessä käsitystä, ettei hänen tulisi ottaa vastaan kruunua, ellei kuninkaanvaali osoittaisi todellista enemmistöä. Hänen mielestään ei saanut edes näyttää siltä, että kuningas oli valittu vastoin kansan tahtoa. Hän tahtoi kumminkin asettua maamme käytettäviin ja oli senvuoksi halukas, siinä tapauksessa, etteivät maalaisliittolaiset ottaisi osaa vaaliin, "ryhtymään Suomen valtion hoitoon", kunnes kansan tahto voisi selvemmin ilmetä joko uusien vaalien tai kansanäänestyksen muodossa. Jos kansa sitten haluaisi hänet kuninkaaksi, olisi hän käytettävissä, ellei, lähtisi hän maasta katkeruutta tuntematta. Hän ei ollut mikään kruununtavoittelija, vaan tahtoi maan parasta. Prinssi halusi kuulla, mitä minä ajattelin tästä suunnitelmasta. Sanoin hänelle, ettemme olleet voineet odottaa sellaista uhrautuvaisuutta hänen puoleltaan. Lausuin toivomuksenani, ettei tarvitsisi käydä niin, ettei hän heti voisi astua valtaistuimelle, mutta sanoin täysin ymmärtäväni hänen jalon ehdotuksensa ja tuntevani myötätuntoa sitä kohtaan. Vastaukseni herätti hänessä vilpitöntä iloa, ja hän puristi kättäni. Prinssi huomautti olevan omituista, että tuo ajatus väliaikaiseen valtionhoitoon ryhtymisestä oli ilmennyt yht'aikaa eri tahoilla. Se oli ollut lausuttuna sosialistisessa Frankfurtin "Volksstimme"-lehdessä prinssin mahdollisena tarkoituksena, vaikka hän ei ollut lausunut ajatustaan julki, hän oli saanut eräältä henkilöltä, jonka mielipide merkitsi hänelle jotakin, kirjeen, jossa esitettiin samanlainen ehdotus, ja vihdoin hän oli Berliiniin matkustaessaan sattumalta tavannut hyvän ystävänsä, Badenin prinssin Maxin, joka hänkin oli puhunut samaan suuntaan. Prinssi tahtoi nyt mielellään tavata valtionhoitajaamme keskustellakseen asiasta hänen kanssaan ja oli ajatellut tätä tarkoitusta värien matkustaa Tallinnaan. Minä kannatin hänen suunnitelmaansa, koska pidin kohtausta, prinssin luonnonlaatuun nähden, monessa suhteessa toivottavana. Kysyttyäni, halusiko hän minun lähtevän mukaan, hän vastasi; että jos vain voisin lähteä, olisi se hänelle erittäin mieluista ja että hän silloin tuntisi itsensä paljoa rauhallisemmaksi matkaan ja sen tarkoitukseen nähden. Päätimme, että matkalle lähdettäisiin jo samana iltana. Sähkötin asiasta Helsinkiin ehdottaen, että valtionhoitaja ja senaattori Stenroth olisivat syyskuun 25 päivänä Tallinnassa prinssiä tapaamassa.

Prinssi söi sitten päivällistä luonani ja, me lähdimme matkaan klo 1/2 10 illalla. Parooni Flotow ja tohtori Holma sekä prinssin palvelija matkustivat kanssamme. Käytettäväksemme oli jätetty salonkivaunu Riikaan saakka. Prinssi keskusteli kanssani vielä kauan, ennenkuin vetäytyi yölevolle. Seuraavana aamuna olimme Allensteinissä ja kuljimme niiden Itä-Preussin seutujen ohi, joihin venäläiset olivat sodan alussa tunkeutuneet ja joista Hindenburg oli heidät sitten karkoittanut. Hävityksen jälkiä tuskin enää näkyi. Aamukahvi nautittiin ravintolavaunussa, ja minun evääni tulivat hyvään tarpeeseen. Vallattujen alueiden rajan yli kuljettiin Poszerunyssä. Passeja ei kysytty eikä minkäänlaista tarkastusta tapahtunut. Päivä vietettiin muuten keskustellen, lueskellen ja lepäillen. Prinssi ei laiminlyönyt tohtori Holman antamaa opetustuntia. Kun illalla 1/2 10 tulimme Riikaan, ilmoitti meille rautatiepäällikkö kreivi v. Waldersee, ettei salonkivaunua ollut saatavissa ja että meitä Tallinnaan vievä juna ei ollut vielä saapunut. Sen oli määrä lähteä vasta myöhemmin yöllä. Me palasimme salonkivaunuumme ja nukuimme siellä pari tuntia. Sitten meidät herätettiin, ja me lähdimme toiselle asemalle, josta Tallinnan juna lähti. Riikasta eteenpäin näet on raideleveys vanha venäläinen, joten ei ole olemassa mitään suoranaista läpikulkuliikennettä. Meille osoitettiin kaksi toisen luokan osastoa tavallisessa venäläisessä matkustajavaunussa. Klo 2 yöllä lähdettiin matkaa jatkamaan. Me nukuimme niin hyvin kuin osasimme.

Seuraavana aamuna saimme tyytyä siihen, mitä eväslaukkuni voi tarjota, kun mitään ravintolavaunua ei ollut mukana. Me järjestimme pienet kekkerit prinssin osastoon. Matka kävi Walkin ja Tarton kautta. Prinssi osoittautui hyväksi huomioiden-tekijäksi. Hän matkusti avoimin silmin ja hänen mielenkiintoaan herätti kaikki, mitä tuli näkyviin, lähinnä kirkot ja rakennustyylit, mutta myöskin maisemat, geologiset muodostumat, maanviljelys y.m. Hän ei ollut aikaisemmin käynyt näissä seuduissa, mutta näytti kumminkin hyvin perehtyneen niiden maantieteeseen ja myöskin Itämerenmaiden historiaan. Keskustelu kosketteli kaikenlaisia aiheita, mutta prinssi palasi mielellään siihen asiaan, joka nyt askarrutti eniten hänen ajatuksiansa. Koetin saada hänet pistäytymään Tallinnasta käsin Helsingissä aivan inkognito, mutta hän tahtoi torjua kiusauksen, koska sellainen käynti voi helposti tulla tunnetuksi ja väärin ymmärretyksi. Klo 1/2 7 saavuimme Tallinnaan, neljä tuntia myöhästyneinä. Senaattorit Stenroth ja Talas olivat asemalla. Ensinmainittu sekä Suomen konsuli, tohtori T. Kaila, esiteltiin prinssille. Prinssi tuli asumaan saksalaisen maaherran parooni von Seckendorffin luo, minä taas asetuin Goldener Löwe-hotelliin, missä Svinhufvud ja senaattoritkin asuivat. Illaksi meidät oli kutsuttu von Seckendorffin luo, mutta sitä ennen me kohtasimme prinssin. Suomen nykyisen väliaikaisen valtionpäämiehen ja tulevan kuninkaamme välinen kohtaus oli luonnollisesti jo ulkonaisessakin suhteessa tavallaan mielenkiintoinen. Prinssi tervehti tavalliseen vaatimattoman hiljaiseen tapaansa, Svinhufvud taas ilmaisi voimakkaammin ilonsa saadessaan tervehtiä miestä, jonka toivoimme saavamme kuninkaaksemme ja joka tulisi ryhtymään valtionpäämiehentoimeen hänen jälkeensä. Olin jo aikaisemmin matkan varrella valmistavasti kuvaillut prinssille valtionhoitajamme olemusta ja hänen omalaatuisuuttaan. Prinssi toi esiin ne epäilykset, joita hänellä oli kruunun vastaanottamiseen nähden, ellei ollut varmoja takeita siitä, että menettely oli kansan toivomuksen mukainen ja mainitsi suunnitelmansa, jonka mukaan hän mahdollisesti ryhtyisi valtion hoitoon vain toistaiseksi. Hän esitti asian koruttomasti, vaatimattomasti, inhimillisesti. Svinhufvud selosti hallituskysymyksen tilaa ja toivoi eduskunnan, maalaisliittolaistenkin, hyväksyvän uuden, valtiomuotoa koskevan sovitteluehdotuksen, ennenkuin kuninkaanvaaliin ryhdyttäisiin. Hän vakuutti, että prinssi saisi joka tapauksessa tarkoin harkita vaalin tulosta, ennenkuin hänen tarvitsi antaa lopullinen vastauksensa. Prinssin jalolle toistaishallitusta koskevalle ehdotukselle senaatti oli antanut täyden arvon, mutta ei ollut tahtonut vielä siihen suostua, koska toivottiin prinssin voivan suostua ottamaan vastaan kruunun kohta vaalin tapahduttua. Konferenssi kesti puoli tuntia, jonka kuluttua käytiin illalliselle. Senjälkeen me vielä istuimme hetken yhdessä kahvin ääressä. Prinssin huomiota herätti erikoisesti se, että Svinhufvud, tapansa mukaan, veti esiin ison puukkonsa ("stiletiksi" prinssi mainittua esinettä nimitti) tylpistääkseen sillä sikarinsa.