Part 11

Väkijoukkojen kaduilla parveillessa levitettiin lisälehtien avulla tietoa luonnottoman ankarista aselevonehdoista. Se otettiin vastaan alistuneesti ja vaieten, milloin se ei hukkunut vallankumoushuumeeseen. Sieltä täältä kuului katkeria tai halveksivia lausuntoja. Vallankumous oli herpaissut kansan, joka kaiketi muuten olisi kerääntynyt panemaan äänekkään vastalauseensa alentavia ehtoja vastaan tai ehkäpä noussut toimimaan. Wilsoniin, hänen tahtoonsa ja valtaansa luottaen oli hyväksytty hänen rauhanohjelmansa ajattelematta, ettei entente halunnut rauhaa ilman tuhoamista, ja nyt oli Saksa ehdottomasti jätetty vihamielisimpien vastustajiensa, Ranskan ja Englannin armoille. Ne olivat valinneet ehtojensa esittämiselle soveliaan ajankohdan. Saksan mahtava ja kelpo kansa oli joutunut raskaan ja traagillisen kohtalon alaiseksi. Se oli liiaksi rasittunut epätasaisessa taistelussaan ja kaatui nyt ulkoapäin aikaansaatuun vallankumouksen salajuoneen. Traagillisuuden tuntoa kannatti tuona päivänä kasautuneiden onnettomuuksien koko painokkuus.

Samana päivänä neuvottelivat eräät lähetystöpäälliköt niistä suojelustoimenpiteistä, joihin ehkä olisi ryhdyttävä lähetystöihin ja niiden henkilökuntiin nähden. Me päätimme odottaa tapausten kehittymistä, mutta katsoimme kuitenkin olevan syytä kunkin lähetystön asettaa oma valtakunnanlippunsa näkyväksi merkikseen. Ulkoasiainministeriön välityksellä piti meidän saada uudelta hallitukselta suojapassit, jotka seuraavana päivänä tosiaankin meille jätettiin. Myöskin lähetystön automobiilia varten hankin loukkaamattomuustodistuksen. Kun se marraskuun 11 päivänä oli odottamassa valtiopäivätalon edustalla, pakottivat eräät sotamiehet kuljettajan viemään heidät konekivääreineen toiseen kaupunginosaan. Se päästettiin kumminkin kohta senjälkeen vapaaksi. Joitakin ryöstöjä ja pakko-ottoja tapahtui seuraavina öinä, todennäköisesti vankiloista vapautuneen roskaväen toimesta, mutta ne lakkasivat pian, kun muutamia roistoja oli ammuttu verekseltä.

Eräs pieni vallankumouspäivien syrjäkohtaus, joka koski Suomen lähetystöä, sopii tässä mainita, 11 päivän vastaisena yönä klo 2 soitti minulle eräs herrasmies, joka sanoi olevansa Stettiner Bahnhofin päällikkö. Hän ilmoitti, että 15 suomalaista, niiden joukossa minun poikani, oli illalla saapunut sinne Rügenistä, missä heitä oli koulutettu lentoupseereiksi. He olivat nyt kotimatkalla. Heidän arveltiin saapuneen vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa, jonka vuoksi heidät oli pidätetty ja heidän matkatavaransa takavarikoitu. Asia järjestettiin niin, että heidät piti yöksi viedä johonkin hotelliin, jossa he saisivat olla vartioituina, kunnes lähetystö seuraavana päivänä ehtisi asian selvittää. Poikani sai luvan tulla asuntooni. Hän saapui suuressa rämisevässä kuorma-autossa, sotamiehen seuraamana, yön hiljaisuudessa. Syytä siihen, että nämä nuoret miehet olivat tuntuneet epäiltäviltä, ei saatu oikein selville, mutta luultavasti aiheutui asia siitä, että he olivat pyrkineet asumaan Baltic-hotelliin. Siellä näet luultiin samana iltana pidettävän vastavallankumouksellinen upseerikokous. Yön hetket olivat olleet heille sangen seikkailurikkaat, mutta he suhtautuivat koko juttuun humoristisesti, varsinkin kun olivat päässeet hupaisesti tutustumaan vallankumouksen alussa vallinneeseen sekasortoon, johon he olivat äkkiarvaamatta pulahtaneet. Vallankumouksellinen into ja yksinkertaisuus oli kumminkin sotkenut asian siinä määrin, että kesti muutamia päiviä, ennen kuin kaikki saatiin oikealle tolalle. Oli esitetty sellainenkin vaatimus, että nämä nuoret miehet oli pidätettävä panttivankeina, kunnes Suomessa vangitut saksalaiset vapautettaisiin! Eräässä itävaltalaisessa tai unkarilaisessa lehdessä lienee ollut uutinen, jonka mukaan joukko suomalaisia oli saapunut Berliiniin taistelemaan vallankumousta vastaan.

Jo sunnuntai-aamuna olivat eri tehtaiden työläiset ja eri rykmenttien sotilaat kokoontuneet kukin osaltaan valitsemaan edustajia siihen suureen kokoukseen, joka saman päivän iltapuolella pidettiin Buschin sirkuksessa. Siellä valittiin toimeenpaneva valiokunta (Vollzugsrat) ja varsinainen hallitus (Rat der Volksbeauftragten). Riippumattomat sosialistit olivat toivoneet Liebknechtin johtamaan varsinaisten bolshevikien eli spartakus-ryhmän avulla voivansa vallita tilannetta kokouksessa, mutta epäonnistuivat. Varsinkin sotilaat asettuivat hyvin jyrkästi vastustamaan äärimmäisyysaineksia, vaativat järjestystä ja yksimielisyyttä eivätkä tahtoneet antautua välineeksi, jonka avulla jokin radikaalipoliittinen ryhmä olisi kiivennyt valtaan. Tuloksena oli, että ryhmät esiintyivät tasa-arvoisina vaaleissa. Kansanvaltuutetuiksi valittiin kolme enemmistösosialistia, Ebert, Scheidemann ja Landsberg, sekä kolme riippumatonta, Haase, Dittmann ja Barth, joista viimeksimainittu oli epämiellyttävä intoilijatyyppi. Erikoisaloja hoitavain entisten ministerien piti pysyä viroissaan neuvonantajina ja teknillisinä avustajina.

Maanantaina 11 päivänä alkoi Berliinissä jälleen raitiotieliikenne ja yleislakko lopetettiin. Siviilikaartien oli jätettävä takaisin aseensa ja vartiopalvelukseen ryhtyivät sotilaat (Sicherheitsdienst). Ulkonainen elämä tyyntyi pian, ja nyt, viikkoa myöhemmin, on Berliini melkein täydellisesti entisen näköinen. Punaiset liputkin ovat hävinneet melkein kokonaan. Niitä näkee ainoastaan joissakin julkisissa rakennuksissa.

Sitä pelkoa, että vallankumous myöhemmissä vaiheissaan muodostuisi täällä samanlaiseksi kuin Venäjällä, ei näytä nykyään tarvitsevan ottaa lukuun. Mielipiteiltään terveet, kuriin tottuneet ja järjestystä rakastavat enemmistösosialistit ovat — joskaan ei niin päättävästi ja lujasti kuin suotavaa olisi — ottaneet johdon käsiinsä ja hallinnon porvarilliset voimat toimivat mukana. Virkamiehet jäävät paikoilleen ja osoittautuvat lojaalisiksi uutta demokraattista järjestystä kohtaan. Tosin voi ennustaa syntyvän hankausta eri ryhmien edustajain sekä kansanvaltuutettujen ja toimeenpanevan neuvoston kesken, joka viimeksimainittu on kokoonpanoltaan ankaran radikaalinen, mutta äärimmäisen vasemmiston, Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin työläisyleisön kommunistiset ja anarkistiset lauseparret, joissa puhutaan köyhälistön diktatuurista ja maailmanvallankumouksesta, voivat tuskin päästä määräävästi vaikuttamaan. Melua ja hälinää nämä bolshevikit kyllä tulevat aiheuttamaan, mutta ilman mainittavaa menestystä. Hyvää tukea toivoo hallitus saavansa kotiinpalaavista rintamasotilaista, jos vain paluumarssi ja rauhankannalle asettaminen sujuu onnellisesti. Sitä sopii toivoa, kun Hindenburg miehineen on asian johdossa. Kansalliskokouksen koollekutsuminen näyttää varmalta, ja jos siihen kerran päästään, on valtiollinen järjestys todennäköisesti pelastettu, joskin se tulee muodoltaan suuresti poikkeamaan siitä järjestyksestä, jonka varassa Saksan valtakunta on tähän asti pysynyt koossa. On tietenkin pidettävä todennäköisenä, että Saksasta muodostuu tasavalta, ehkäpä sosialistinen.

Sisäpoliittiset vaikeudet voitaneen voittaa, mutta paljoa huolestuttavampi on se vaara, joka uhkaa taloudellisella alalla. Elintarpeiden ja teollisuudessa käytettäväin raaka-aineiden puute, rikkaimpien Saksan teollisuusseutujen valtaaminen ehkäpä valtakunnan yhteydestä irrottaminenkin, työläisten suunnattomasti kohonneet palkkavaatimukset, kulkuneuvojen riittämättömyys ja kuluneisuus sekä entente-valtojen tunnottoman ankarat vaatimukset ja saarron jatkuminen — kaikki tuo tulee yhteisesti aiheuttamaan mitä vakavimman ahdinkotilan, ehkäpä johtamaan täydelliseen tuhoon. "Mutta", sanoi minulle eräs huomattava liikemies Venäjän tilaa ajatellen, "parempi on kauhistava loppu kuin loputon kauhistus". Ihmeen tyynesti ja alistuneesti kantaa Saksa traagillisen kohtalonsa. Harvoin kuulee ilmaistavan valitusta tai epätoivoa, katkeruutta kohtalolle tai vihaisia syytöksiä vihollisia vastaan heidän rajattoman tunnottomuutensa johdosta. Usein tulee sitävastoin näkyviin syvälle saksalaiselle mielenlaadulle ja objektiivisuudelle ominainen tyyni itsetutkistelu ja itsesoimaus. "Me olemme varmaan kovin erehtyneet, koska tuollaiset katastrofit ovat tulleet osaksemme. Samantekevää, ajattelemmeko sodan onnetonta loppua rajojemme ulkopuolella tai ääretöntä valtiossamme tapahtunutta mullistusta."

On sanottu, että ainoastaan Saksan kansa hakee herostraattisesti nauttien raiskaa omasta silmästään tahtomatta nähdä malkoja vihollistensa silmissä. Tämä hyve tai heikkous, miten sitä tahtonemmekin määritellä, ei liene milloinkaan ilmennyt niin räikeänä kuin suuren, sodan loppuessa sattuneen katastrofin yhteydessä. Moni saksalainen on osoittanut olevansa kyllin lapsellinen uskoakseen, että viholliset antaisivat arvoa näille itsesoimauksen ilmauksille. He käsittävät ne vain heikkoudeksi. Englannille ja Ranskalle ominainen voimakas kansallistunto ja suuri kansallisylpeys ei ikävä kyllä ole mikään ratkaiseva valtatekijä Saksassa.

Saksan kohtalo surettaa sanomattomasti. Sääli voi olla hyvä, mutta Saksan kansa kaipaa ennen kaikkea myötätuntoa. Mutta mistä on sitä löydettävissä tässä ententen järjestelmällisten valheiden eksyttämässä maailmassa? Uskallan toivoa, että Suomen kansa pysyy vakaumukseltaan ja tunteiltaan uskollisena auttajalleen senkin jälkeen kuin miekka on kirvonnut sen kädestä, uskollisena ainoalle kansalle, joka sodan aikana on toiminnallaan osoittanut olevansa Suomen ystävä.

Berliinissä marraskuun 16 p:nä 1918.

Lyhyt luku Ludendorffista.

Lähinnä keisaria joutui Saksan onnettomuuksien vuoksi pahimmaksi syntipukiksi Ludendorff, toinen niistä kahdesta sotapäälliköstä, joita on yhteisesti ennen kaikkia kiitettävä Saksan maailmansodassa saavuttamasta menestyksestä ja joiden onnistui pidättää vihollisen sotajoukot isänmaansa rajojen ulkopuolella, joten sodan suoranaiset hävitykset eivät kohdanneet sitä. Vaikka hänen sotilaallista neroaan ihailtiinkin ja vaikka hänen hyökkäys- samoinkuin puolustussuunnitelmansakin menestyivät loistavasti, ei hän kumminkaan ollut milloinkaan siinä määrin kansan suosiossa kuin Hindenburg. Viimeksimainitussa tavallaan ruumiillistui se, mikä saksalaisessa kansallisluonteessa on tervettä, hyvää ja velvollisuudentuntoista. Hän oli sodan ihanteellinen hahmo. Ludendorff taas edusti sotilaallista taitavuutta ja voimaa; hän oli "toimintavoiman keskus". Kun vastoinkäymisten aika tuli ja "militarismiin" kohdistuva vastavaikutus alkoi ilmetä, suuntautui tyytymättömyys ja pettymys häneen, koska hän oli sotilaspuolueen varsinainen johtaja. Arveltiin, ettei hän ollut ainoastaan Saksan sotilaallinen diktaattori, vaan myöskin poliittinen ylivaltias, ja jossakin määrin tuo olikin totta. Hänen omain lahjojensa laajentumisvoima oli kenties syynä siihen, ettei hän jäänyt pelkäksi sotilaaksi kuten Hindenburg, mutta varmaan vaikutti vieläkin enemmän se, että Saksalta poliittisella alalla puuttui johtavassa asemassa olevia tarmokkaita ja tarkoitusperistään tietoisia miehiä, josta syystä hän pääsi voitolle siviili- ja sotilasjohdon välisessä äänettömässä taistelussa. Oli miten oli, laajoissa kansankerroksissa hänet kumminkin katsottiin ennen muita vastuunalaiseksi Saksan politiikan haaksirikosta. Kotimaan suurelle sotaan väsyneelle yleisölle — ei armeijalle — hän oli ankara mies, joka alinomaa vaati uusia uhreja ja jonka syytä sodan jatkuvat, pitkät kärsimykset olivat.

Kun Ludendorff lokakuun 26 päivänä luopui toiminnastaan, aiheutti tämä askel tosin useilla tahoilla syvää alakuloisuutta, mutta myöskin rehentelevää kritiikkiä ilmeni. Kiittämättömyys ja suurten joukkojen tyytymättömyys pääsi valloilleen. Ludendorff vetäytyi kokonaan syrjään asettuen Berliiniin erääseen kaupungin länsiosan hiljaiseen kohtaan. Vallankumouksen puhjetessa hän voi odottaa joutuvansa katuyleisön puolelta tulevain loukkausten tai vieläkin pitemmälle menevien kostonhimon ilmausten esineeksi. Siitä syystä hän siirtyi erääseen toiseen asuntoon ja eli siellä ulkomaailmalta piilossa. Roskaväki etsi häntä, mutta turhaan. Eräässä vallankumouskokouksessa oli huutaen vaadittu häntä vangittavaksi, mutta uusi hallitus ei aiheuttanut hänelle mitään vaikeuksia. Voi hyvin ymmärtää, että tuo ylpeä ja voimakas mies tahtoi kaikkien nöyryytysten jälkeen etsiä joksikin aikaa turvapaikan ulkopuolella omaa maatansa, jossa hän nyt sai niin paljon kiittämättömyyttä osakseen.

En tiedä, vaikuttiko eräs hänelle vähän aikaisemmin kirjoittamani kirje vai tietoisuus, että olimme hänelle kiitollisia ja uskollisia, sen, että hän toivomustaan toteuttaessaan johtui ajattelemaan Suomen lähetystöä. Aloitetta kenties ei tehnytkään hän vaan ulkoasiainministeriö. Mainittu virasto joka tapauksessa kääntyi puoleemme tässä tarkoituksessa. Emme hetkeäkään epäröineet tarjoutuessamme suorittamaan pyydettyä palvelusta. Siinä oli hyvä tilaisuus antaa Ludendorffin käytännössäkin kokea, että hänellä oli luotettavia ystäviä ainakin yhdessä niistä maista, jota Saksa oli sodan aikana auttanut. Me emme voineet myöskään unohtaa, että monet huomatussa asemassa olevat suomalaiset — m.m. hallituksemme jäseniä — olivat saksalaisten avustamina voineet tuntemattomina matkustaa ulkomaille ja liikkua siellä. Vastapalvelusvelvollisuus jo vaati osoittamaan auliutta, samoinkuin tavanomainen diplomaattinen kohteliaisuuskin.

Marraskuun 14 päivänä matkusti tuo maailmankuulu mies suomalaisena lähetystöneuvoksena Ernst Lindströminä Warnemündeen jatkaakseen sieltä matkaansa Kööpenhaminaan. Minä hain hänet asunnostaan katetulla automobiilillamme, jonka tuli viedä hänet Stettiner Bahnhofille. Olin utelias näkemään, muistuttaisiko suomalainen lähetystöneuvos suuressakin määrässä entistä ensimmäistä ylimajoitusmestaria. Hahmo oli sama, mutta siviilivaatteet ja huopahattu muuttivat melkoisesti hänen ulkonäköänsä, ja helposti tunnettavat vaaleat viikset olivat poissa. Hän oli hienon pääkonsulin näköinen. Asetettuaan nenälleen paksusankaiset silmälasinsa hän melko lailla muistutti turkulaista kauppaneuvos Lindblom-vainajaa. Mutta luonteenomainen profiili, terävä katse ja ääni olivat epäilemättä Ludendorffin. Siitä ei voinut erehtyä. Tuntui sangen omituiselta tavata hänet kokonaan muuttuneissa oloissa. Koko maailma oli muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi toisemme kohtasimme. Marraskuussa vuosi sitten olin ensi kerran nähnyt Ludendorffin ja jonkinlaisen sisäisen pelon vallassa lähestynyt tuota mahtavaa miestä, jolla oli kädessään sodan kaikki langat ja joka samalla oli poliittisena valtatekijänä suurempi kuin kukaan muu saksalainen. Viimeksi olimme tavanneet toisemme Avesnesissa Ranskassa heinäkuun viimeisenä päivänä, siis aikana, jolloin Saksan sotajoukot olivat kaukana lännessä ja Saksan sotilasjohto vielä lujasti luotti Saksan voittoon. Nyt, kolme kuukautta myöhemmin, olivat voittoisan sotapäällikön kaikki toiveet ja unelmat murskana, hänen armeijansa ja maansa nöyryytettyinä. Yksin ja valepuvussa hän lähti maansa pääkaupungista. Me istuimme vierekkäin automobiilissa, ja kun matka oli pitkä, ehdimme keskustella aika paljon. Hän kiitti osakseen tulleesta ystävällisyydestä, ja minä pyysin pitämään sitä kiitollisuutemme vähäisenä ilmauksena. "Niin", virkkoi hän, "olenhan minä kerran auttanut Suomea, nyt oli teidän vuoronne tehdä minulle suuri palvelus". Olin tahtonut jättää automobiilimme hänen käytettäväkseen siitäkin syystä, ettei hänen tarvitsisi ikäväkseen nähdä ajoneuvoissa punaista lippua. Hän kiitti siitä ja sanoi olevansa iloinen saadessaan kulkea Suomen lipun suojassa. Ludendorff kertoi sitten itsestänsä. Hänen oli ollut hyvin vaikea erota toimestaan ja katkeralta tuntui kokea maanmiestensä kiittämättömyyttä. Sellaisten elämysten jälkeen — lausui hän — alkaa tavallaan halveksia ihmisiä. Hän huomautti, ettei hänen poistumistaan ollut katsottava paoksi. Hän tarvitsi lepoa ja rauhaa ja matkusti hallituksen tieten. Hän oli tarjonnut uudelle hallitukselle palveluksiansa siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. Nyt häntä kumminkaan ei voitu käyttää, mutta ehkä tulevaisuudessa. Hän sanoi palaavansa heti, kun oikea aika tulisi. Minä lausuin toivovani, että piankin kävisi niin. Hän katseli sangen pessimistisesti sisäisten olojen kehittymistä. Saksan sotilaallista asemaa ja nöyryyttäviä aselevonehtoja ei keskustelussa kosketeltu. Kysyin, oliko hän ollut missään yhteydessä Hindenburgin kanssa senjälkeen kun oli lähtenyt päämajasta. Hän vastasi aivan lyhyeen kieltävästi. Minä ihmettelin itsekseni, oliko syntynyt jotakin epäsopua noiden kahden sotapäällikön välille, jotka olivat neljän vuoden aikana jakaneet ilot ja surut ja joiden kesken vallitsevaa suhdetta Hindenburg oli nimittänyt sota-avioliitoksi, jota ei mikään epäsopu ollut vielä milloinkaan häirinnyt. Ihmettelyni oli kumminkin tarpeeton. Asia kenties oli hänestä tällä hetkellä kiusallinen. Vihdoin kysyi Ludendorff minulta, millaisiksi olot Suomessa muodostuivat, ja minä selostin lyhyesti tilannetta. Hän arveli, että meidän todennäköisesti oli jätettävä kuningaskysymyksemme Euroopassa nykyään tapahtuvan kehityksen vuoksi.

Astuin automobiilista sillä kadulla, Matthäikirchstrassella, jossa asuntoni oli, puristin Ludendorffin kättä ja toivotin hänelle onnellista matkaa. "Auf Wiedersehen" paremmissa olosuhteissa, kuului hänen vastauksensa. Automobiili lähti eteenpäin kuljettaen hänet ja hänen ajutanttinsa asemalle. Kuljettaja ei ilmeisesti ollenkaan aavistanut, ketä hän kuljetti. Viikkoa myöhemmin Ludendorff lähetti terveisensä ilmoittaen, että hän oli päässyt matkustamaan aivan huomaamatta ja oli nyt Kööpenhaminassa.

Asiaa seurasi kumminkin jälkinäytös. Lähtiessään Ludendorff aikoi pysähtyä Tanskaan, mutta lähtikin muutaman viikon kuluttua Ruotsiin, missä hän asettui asumaan erään tuttavansa luo Hessleholmin kartanoon. Hän esitti siellä sen asiakirjan, jonka tuli ainoastaan suojata hänen nimettömyyttänsä rajan yli kuljettaessa, mutta jota sitten ei enää pidetty tarpeellisena. Tuli pian tiedoksi, mikä kuuluisa henkilö lähetystöneuvos Lindström oli, ja Ruotsin entente-lehdet nostivat hälinän. Uutinen, joka tiesi Ludendorffin "paenneen" käyttämällä "väärää" suomalaista passia, kulki kautta maailman. Tämä tapahtui tammikuun alussa ja minä olin silloin Kööpenhaminassa matkalla kotiin. Perille tultuani selitin hallitukselle ja uudelle valtionhoitajalle Mannerheimille, miten asian laita oli; Menettelytapamme ymmärrettiin täydellisesti, sitäkin paremmin kun puheenalainen toimenpide oli tapahtunut jo marraskuussa, ennen hallituksenvaihtoa ja uutta poliittista suuntautumista, mutta oltiin huolestuneita sen epäedullisen vaikutuksen vuoksi, jonka juttu oli saanut aikaan ententen taholla. Pariisista sähkötettiin, että sikäläisissä poliittisissa piireissä katsottiin Berliinissä olevan Suomen lähetystön kenraali Ludendorffin passiasioita järjestämällä osoittaneen, "että Saksan politiikalla oli yhä vielä vaikutusvaltaa Suomeen". Se oli luonnollisesti anteeksiantamatonta. Ulkoasiainministeriö julkaisi oikaisun, joka tosin oli muodollisesti oikea, mutta asiallisesti merkityksetön.

Helmikuun 20 päivän tienoissa Ludendorff palasi Berliiniin. Kävin hänen luonansa muutamia päiviä myöhemmin. Hän ei ollut nyt läheskään niin lamaantunut kuin maasta lähtiessään. Oleskelu Ruotsissa oli muodostunut miellyttäväksi, ja ne ihmiset, joiden kanssa hän oli joutunut kosketuksiin, olivat olleet varsin herttaisia. Ententen asiamiehet olivat levittäneet huhua, että hän oli kääntynyt bolshevikiksi ja saapunut Ruotsiin toimiakseen bolshevismin levittämiseksi, mutta valhe oli niin karkea, ettei sitä kukaan voinut uskoa. Syynä siihen, ettei hän aikomuksensa mukaisesti jäänytkään Tanskaan, oli, että sikäläinen Saksan lähettiläs oli pitänyt suotavimpana, että hän siirtyisi Ruotsiin ja pysyisi siellä tuntemattomana. Senvuoksi hän oli edelleenkin esiintynyt lähetystöneuvos Lindströminä, kunnes hänet tunnettiin ja hän sai passin omiin nimiinsä. Hän oli pahoillaan siitä, että oli tuottanut minulle vaikeuksia, mutta minä selitin, ettei tuosta kannattanut välittää. Ludendorff kertoi Hessleholmissa käyneen häntä tapaamassa erään nuoren suomalaisen sotilashenkilön, joka oli ilmoittanut — siltä varalta, että hän Ruotsissa oleskellessaan joutuisi vaikeuksiin — olevansa valmis saattamaan hänet Suomeen, missä hän eräässä kartanossa saisi rauhallisen tyyssijan. Tarkoituksena kuului olleen, että hänet olisi puettu "suomalaiseksi junkkariksi", ja hänen itsensä esittämästä kuvauksesta ymmärsin tuolla tarkoitetun tavallista maanviljelijää. Ludendorff ei kumminkaan suostunut tarjoukseen, koska hän aikoi aivan pian palata Saksaan, mutta tämä suomalaiselta taholta osoitettu ystävällisyys liikutti häntä kovin. Teoksensa, jossa hän selostaa osuuttaan sotaan ja koko sotapolitiikkaansa, hän oli saanut melkein valmiiksi. Hän oli kirjoittanut sen muistista, kun hänellä ei ollut kirjallisia lähteitä käytettävinään. Eräiden tiedonantojen pätevyys vain oli vielä tarkastettava. Teoksen piti ilmestyä vasta sitten kun rauha ehtisi varmistua.

Maaliskuun alussa oli Ludendorff rouvineen päivällisillä luonani. Muut vieraat olivat kaikki huomattavia Suomen ystäviä, maahamme ja kansaamme erittäin kiintyneitä. Keskustelukin todisti sitä. Myöskin sotaa, sen Saksalle onnetonta päättymistä ja nykyistä tilannetta pohdittiin ja valaistiin eri puolilta. Ludendorff kuvaili mitä mielenkiintoisimmin eräitä sotapolitiikkansa yksityiskohtia. Vastatessaan päivällisen aikana hänelle lausumiini sanoihin hän m.m. kosketteli Saksan Suomelle antamaa apua. Useimmissa toimissani, lausui hän, on pelkkä ymmärrys ollut ratkaisemassa, mutta tässä oli sydämelläkin osansa. "Ymmärryksellä, koska oli estettävä ententea luomasta uutta itärintamaa, sydämellä, koska tahdoin tukea pitkällisen sorron alla elänyttä kansaa sen vapaustaistelussa." Suomalaiselta taholta hänen osakseen tullut kiitollisuus oli häntä suuresti ilahduttanut. Hänessä on Suomella nykyään todellinen ystävä.

Me kohtasimme toisemme vielä joitakin kertoja kevään kuluessa, ja joka kerta hän halusi tietää, millä kannalla asiat maassamme olivat. Erityisesti kiinnittivät itäiset selkkauksemme hänen mieltänsä. Ennen lopullista Berliinistä-lähtöäni, joka tapahtui heinäkuun keskivaiheilla, kirjoitin hänelle jäähyväiskirjeen ja sain seuraavan vastauksen:

"Teidän Ylhäisyytenne! Kiitän kirjeestänne ja siitä minuun kohdistuvasta hyvyydestä, jota sananne ilmaisevat. Suomen vapaus tulee kenties olemaan ainoa, mitä teoistani jää jäljelle. Kenpä tietää, mitä tulevaisuus minulle henkilökohtaisesti tuo mukanaan. Jos minun on tuonnempana vedottava Teidän hyvyyteenne, teen sen mielelläni.

Jumala Teitä varjelkoon. Suojelkoon hän kotimaatanne.

Teidän Ludendorff."

Berliinissä heinäkuulla 1919

Kuninkaanvaalin jälkeen.

Saksan valtiopäivien vasemmistopuolueisiin lukeutuvista henkilöistä tuntui arveluttavalta, jos saksalainen prinssi, ja erikoisesti jokin keisarillista huonetta lähellä oleva, asettuisi Suomen valtaistuimelle, sitäkin enemmän kun mainittujen puolueiden piirissä taivuttiin pitämään koko kuninkaanvaalia koskevan päätöksen perusteita epäiltävinä. G. Schaumanin käynti Berliinissä syyskuulla ei ollut tässä suhteessa haihtunut jäljettömiin. Oli syytä edellyttää, että asia otettaisiin valtiopäivillä käsiteltäväksi. Asetuimme senvuoksi yhteyteen valtiopäiväpoliitikkojen kanssa perehdyttääksemme heitä asiaan. Lokakuun 2 päivänä olimme senaattori Tulenheimo, varatuomari Procopé ja minä saaneet kutsun saapua enemmistöpuolueiden valiokunnankokoukseen. Olimme kaikin laatineet kirjallisia esityksiä, jotka koskettelivat kysymyksen eri puolia. Minun esitykseni tarkoituksena oli kumota se väite, että Saksan hallitus tai sotilasjohto oli vaikuttanut Suomeen valtiomuotoa tai kuningasehdokasta koskevassa kysymyksessä. Huomautin, että Saksan hallitus oli pitänyt mainittua seikkaa Suomen sisäisenä asiana, jonka ratkaisemiseen me itse olimme kypsyneet, ja lausuin toivovani, että valtiopäivätkin asettuisivat samalle kannalle. Me emme tarvinneet emmekä halunneetkaan mitään holhousta. Kun olin lukenut lausuntoni ja valtiopäivämies Fr. Naumann oli tehnyt pari kysymystä ja saanut niihin vastaukset, selitti puheenjohtaja, että asian enempi pohdinta täytyi siirtää toistaiseksi, koska valiokunnan käsiteltävänä oli muita tärkeitä asioita. Uusi parlamenttaarinen hallitus muodostettiin seuraavina päivinä. Herrat Tulenheimo ja Procopé siis eivät saaneet tilaisuutta esittää valiokunnalle lausuntojansa, jotka koskivat kysymyksen poliittisia ja oikeudellisia puolia. Uusi kokous määrättiin lokakuun 4 päiväksi. Saavuimme silloin valtiopäivätaloon, mutta saimme ainoastaan kuulla, ettei kokousta käynyt pitäminen. Esityksemme monistettiin ja lähetettiin kaikille enemmistöpuolueiden valiokunnan jäsenille. En tiedä tarkemmin, miten nämä lausunnot ovat vaikuttaneet. Se seikka, että valtiopäivillä ei enää puhuttu kuningaskysymyksestämme, riippui kaiketi lähinnä siitä, että poliitikot saivat tärkeämpiä asioita pohdittavikseen.

Kuninkaanvaali tapahtui lokakuun 9 päivänä. Saksan sanomalehdet mainitsivat uutisen liittämättä siihen epäedullisia selityksiä. Ainoastaan Vorwärtsissä oli lyhyt kärkevä lausunto. Vaali tapahtui pari viikkoa liian myöhään. Yleinen poliittinen tilanne oli jo muuttunut, ja oli melkoista vähemmän toiveita, että valittu prinssi voisi antaa lopullisen myöntävän vastauksen ja astua kohta Suomen valtaistuimelle. Entente, joka oli saanut lisää ilmaa siipiensä alle sitä mukaa kuin keskusvaltioiden, Saksankin, heikkoudentila oli ilmennyt, osoitti asettuvansa hylkäävälle kannalle kysymyksessäolevaan ehdokkaaseen nähden, ja myöhemmin se uhkauksin sekaantui asiaan. Prinssin aikaisempi, Suomen sisäisistä oloista johtuva epäröinti oli melkein haihtunut, mutta nyt oli yleinen poliittinen tilanne omansa saamaan hänet kahdenvaiheelle.

Lokakuun 13 päivänä kävi luonani prinssi Wolfgang. Hän oli isänsä puolesta käynyt tapaamassa prinssi Maxia ja valtiosihteeri Solfia saadakseen tietää, voitaisiinko yleisen tilanteen kannalta pitää sopimattomana, että prinssi Friedrich Karl ilmoittaisi suostuvansa ottamaan vastaan hänelle tarjotun Suomen kruunun. He olivat lausuneet julki epäilyksiään ja toivoneet ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä, koska nyt annettu myöntävä vastaus saattaisi vaikuttaa epäedullisesti rauhanneuvotteluihin. Sähkötin asiasta hallitukselle ilmoittaen samalla, ettei prinssi halunnut virallisen eduskuntalähetystön vielä saapuvan luoksensa. Eduskunnan puheenjohtaja, professori Ingman, ja senaattori Nevanlinna olivat kumminkin jo lähteneet ja saapuivat Berliiniin lokakuun 16:ntena jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa Frankfurtiin. Muiden edusmiesten matka peruutettiin, paitsi pankinjohtaja Schybergsonin, joka viikkoa myöhemmin kulki Berliinin kautta käyden hänkin Friedrichshofissa.

Olin pyytänyt päästä prinssi Maxin puheille. Hänen aikansa oli hyvin ahtaalla, joten hän pyysi minua siirtämään käyntini tuonnemmaksi, mutta kehoitti käymään Solfin puheilla. Viimeksimainitun luona olin lokakuun 16 p:nä. Keskustelun aikana lausuin toivovani saada tietää, miten Saksan hallitus nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa suhtautui kuninkaanvaaliin ja sen toteuttamiseen. Solf huomautti lähinnä, että vaali hänestä ei näyttänyt varmalta kansan tahdon ilmaukselta, koska kysymyksen oli eduskunnassa ratkaissut vähemmistö ja varsinkin koska ratkaisu oli tapahtunut vanhoilta ajoilta periytyneen riidanalaisen perustuslain nojalla. Minä kumosin todistelun lyhyesti, valittaen ettei ajan niukkuus sallinut laajempaa selontekoa, mutta saatoin vakuuttaa hänelle, että kaikki oli tapahtunut laillisesti ja täysin oikeudellisesti. Tämän kysymyksen ratkaisu kuului oikeusoppineillemme ja lakiasäätäville viranomaisille, jotka olivat sen ratkaisseet myönteisesti. Solf tahtoi uskoa, että niin oli laita, koska minä niin vakuutin, eikä halunnut enää tuota seikkaa korostaa, sitä vähemmän, kun se oli Suomen sisäisiä asioita. Saksan kannalta oli hänen mielestään tärkeämpää, että yleinen tilanne vaati suurta varovaisuutta. Entente oli varsin nurjamielinen Hohenzollereita kohtaan. Jotakin Hessenin prinssiä vastaan ei varmaankaan ollut mitään, mutta kysymyksessäoleva prinssi oli keisarillista huonetta hyvin lähellä, mikä seikka saattoi aiheuttaa Suomellekin vaikeuksia. Epäilyksensä Solf oli ilmaissut prinssille Wolfgang prinssin välityksellä. Esitin joukon vastahuomautuksia ja huomautin kuinka toivottavaa oli myöskin Saksaa koskevan Suomen politiikan kannalta, ettei Saksa vaikeuttanut maan toivelmain toteutumista. Keskustelun tuloksena oli Solfin selitys, ettei Saksan hallitus sekaantuisi tähän asiaan, vaan pitäisi sitä Suomen ja prinssin välisenä. Jos Suomi pitäisi lujasti kiinni toivomuksestaan saada prinssin kuninkaakseen ja prinssi kaikesta huolimatta olisi halukas tulemaan, ei Saksan hallitus aiheuttaisi mitään vaikeuksia. Olisi kumminkin suotavaa, että prinssin vastaus jäisi tuonnemmaksi, kunnes nykyinen tilanne ehtisi jossakin määrin selvitä ja noottienvaihto Wilsonin kanssa johtaisi positiivisiin tuloksiin. Vastaus tuntui minusta kaikin puolin tyydyttävältä ja minä ilmoitin sen heti prinssille.

Professori Ingman, senaattori Tulenheimo ja tohtori Holma olivat jääneet Frankfurtiin. Heidän tiedonantojensa mukaan prinssi oli yhä enemmän eläytynyt siihen ajatukseen, että hän tulee Suomeen, mutta hän ei halunnut aiheuttaa maallemme vaikeuksia. Englannin uhkaus, ettei maamme itsenäisyyttä tunnusteta, jos hän tulee Suomen kuninkaaksi, esti häntä ratkaisevasti antamasta lopullista myöntävää vastausta. Ajatellen aikaisempia suhteitansa vaikutusvaltaisiin englantilaisiin henkilöihin prinssi kumminkin toivoi, että tuo este oli poistettavissa.. Hän piti suotavana, että joku sellaiseen tehtävään soveltuva suomalainen henkilö matkustaisi Englantiin noudattaen hänen ohjeitansa. Tässä tarkoituksessa neuvoteltiin Mannerheimin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa, mutta hän ei pitänyt persoonallista kohtausta prinssin kanssa otollisena. Senaattori Stenroth ilmoitti minulle kirjeellisesti, että hän ja muut hallituksen jäsenet katsoivat maan etujen vaativan, ettei prinssi saapuisi Suomeen ennen sodan päättymistä tai Englannin taholta aiheutuvien vaikeuksien katoamista.

Lokakuun 31 päivän iltana saapui prinssi Berliiniin poikansa Wolfgangin seurassa. Seuraavana aamuna hän kävi luonani ilmoittamassa mitä toivoi ja mitä ei toivonut. Katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle mitä Stenroth oli kirjoittanut, ja hänelle oli, kuten hän sanoi "todelliseksi kevennykseksi" saada kuulla, että Suomessa oli henkilöitä, jotka suhtautuivat asiaan samoinkuin hän itse ja joiden epäilykset olivat samat kuin hänen. Hän oli kiitollinen siitä, että tuo oli hänelle avoimesti ilmoitettu. Hän sanoi olevansa nyt halukas antamaan eduskunnalle vastauksensa, mutta sitä ennen hän tahtoi puhutella prinssi Maxia ja Solfia, koska ei halunnut kirjalliseen vastaukseensa sisältyvän mitään Saksalle epäedullista. Ingman ja Tulenheimo saapuivat Berliiniin marraskuun 1 päivänä.

Prinssi, hänen poikansa ja molemmat maanmieheni söivät seuraavana päivänä luonani yksinkertaisen päivällisen.

Aamupäivällä marraskuun 4:ntenä saapuivat molemmat prinssit luokseni lähetystöön. Suomen lippu oli ensi kertaa liehumassa, korkean käynnin kunniaksi. Prinssin ei ollut vielä silloin onnistunut tavata saksalaisia valtiomiehiä, mutta hän uskoi saavansa siihen tilaisuutta päivällisaikaan ja tältä varalta sovittiin pidettäväksi kokous lähetystössämme iltapäivällä. Se pidettiinkin. Tässä historiallisessa tilaisuudessa olivat läsnä, paitsi prinssi Friedrich Karlia ja prinssi Wolfgangia, Ingman, Tulenheimo ja minä. Ensinmainittu luki vastauksensa eduskunnan puheenjohtajalle ja pyysi meitä tekemään ne muistutukset, joihin katsoimme olevan aihetta. Meillä ei ollut mitään muistutettavaa, ei sisältöön eikä muotoon nähden. Vastaus oli samalla kertaa valtiomiesteko ja suuriarvoinen inhimillinen todistuskappale, joka kuvasti hyvin ja kauniisti prinssin ylevää persoonallisuutta. Kirjelmä kirjoitettiin puhtaaksi, prinssi kirjoitti sen alle ja se jätettiin Ingmanille. Tulenheimo laati pöytäkirjan siitä, mitä oli tapahtunut. Ingman lähti seuraavana aamuna kotimaahan, mukanansa tuo tärkeä asiakirja. Tulenheimo palasi Frankfurtiin. Kotoa saapuneista sanomalehtien lausunnoista ja muista tiedonannoista päättäen herätti kirjelmä siellä yleistä tyydytystä ja myötätuntoa.

Maailman tilanne oli kumminkin jo kehittynyt suuntaan, joka oli suuressa määrin supistanut prinssin mahdollisuuksia päästä astumaan Suomen valtaistuimelle. Saksassa oli puhjennut vallankumous, epäedullinen aseleposopimus oli tehty, Saksa oli voitettu ja entente tunsi valtansa kasvavan. Se voi nyt heittää pois kauniin naamionsa, joka osoitti sen muka taistelevan pienten kansakuntain oikeuksien puolesta, ja peittelemättä polkea heidän itsemääräämisoikeutensa jalkoihinsa. Englannin piti määrätä Suomenkin kohtaloita ja kutsumattomana sekaantua sen sisäisiin oloihin, mitä Saksan, sotilaallisesta valta-asemastaan huolimatta, ei voida syyllä väittää tehneen. Minusta tuntui, että kuningaskysymyksemme piankin joutuisi hiljaisen hautauksen esineeksi. Parooni Mannerheimillä, joka oli matkustanut Englantiin ja Ranskaan lujittaakseen näiden maiden ja Suomen välisiä suhteita, oli tehtävänään myöskin koettaa saada kuninkaanvaali siellä tunnustetuksi. Se ei kumminkaan onnistunut. Joulukuun 17 päivänä sain uudelta hallitukselta Suomesta näin kuuluvan sähkösanoman:

"Valtioneuvosto, joka on neuvotellut eduskunnan johtavien henkilöiden kanssa, katsoo sekä isänmaallisen velvollisuutensa että täydellisen vilpittömyyden velvollisuuden prinssi Friedrich Karlia kohtaan vaativan, että Teidän kauttanne saatetaan hänen tietoonsa seuraava, kenraali Mannerheimin valtioneuvostolle Lontoosta lähettämä sähkösanoma: Täällä ja Pariisissa tapahtuneiden keskustelujen nojalla pakko todeta, ettei entente nyt eikä tuonnempana tunnusta prinssiä. Olisi tärkeätä mahdollisimman pian saada hänen virallinen luopumisensa, joka on tunnustamisen välttämätön ehto. Ingman."

Pian senjälkeen saapuneen yksityiskirjeen mukaan oli sähkösanoman mainitsemassa neuvottelukokouksessa vallinnut "hautajaistunnelma".

Minulle annettiin raskas tehtävä. Olin itse neuvonut hallitusta luopumaan hallitsijakysymyksessä noudatetusta politiikasta, joka mielestäni oli epäviisasta, mutta minulle ei ollut korvaa kallistettu, vaan olin saanut pelkkää moitetta osakseni. Opittuani tuntemaan prinssi Friedrich Karlin olin henkilökohtaisesti vilpittömästi mieltynyt häneen ja saavuttanut hänen luottamuksensa. Nyt tuli osakseni ilmoittaa valitulle prinssille, jota Suomen kansa iloiten ja myötätuntoisesti oli tervehtinyt tulevana hallitsijanaan, että Suomen hallitus olosuhteitten pakosta halusi hänestä päästä. Tehtävä oli vastenmielinen ja nöyryyttävä.