Part 13

Edustajakokous muistutti ulkonaisesti suurin piirtein katsoen vanhoja valtiopäiviä, joskin vasemmistotyypit olivat silmäänpistäviä. Monia valtiopäiväkiistelyistä tunnettuja hahmoja voi keksiä edustajain joukosta. Joitakin naisenpäitä näkyi, mutta naispuolisia edustajia oli niin vähän, etteivät he voineet painaa kokoukseen leimaansa. Oikealla istuivat konservatiiviset, saksalainen ja saksalaiskansallinen kansanpuolue, kreivi Posadowsky etunenässä, sitten seurasivat lähempänä keskustaa kristillis-sosiaaliset, entinen keskuspuolue, joiden joukossa näkyi iäkäs, harmaapartainen Groeber sekä Trimborn, ja demokraatit ensimmäisine miehineen: Fischbeck (Preussin kauppaministeri), Fr. Naumann, tunnettu kirjailija ja puhuja, sekä entinen varakansleri Payer, hupainen würtembergiläinen. Vasemman puolen salia täyttivät suurimmaksi osaksi vasemmistososialistit, joiden joukossa näkyi useita naisia. Ylemmässä äärimmäisessä vasemmassa kulmassa olivat 22 riippumattoman sosialistin paikat. Etumaisena istui heidän joukossaan epämiellyttävän, kavalan näköinen Haase.

Neljännestä yli kolmen soi kello ja Ebert nousi puhujalavalle. Hän näytti varmalta ja tyyneltä ja aloitti puheensa osoittamatta pienintäkään hermostuneisuuden merkkiä. "Meine Damen und Herren", kuului ensi kerran saksalaisessa parlamentaarisessa kokouksessa. Ebertin puhe oli hyvin harkittu, mutta siihen ei sisältynyt mitään erikoista. Hän kosketteli lähinnä vallankumousta ja kansalliskokouksen ehdotonta suvereenisuutta. "Vanhat kuninkaat ja ruhtinaat Jumalan armosta ovat ainiaaksi hävinneet." "Saksan kansa on vapaa, jää vapaaksi ja hallitsee tulevaisuudessa aina itse itseänsä." Sitten hän puhui sodasta, jossa oli jouduttu häviölle ja vihollisten kosto- ja väkivaltapolitiikan aiheuttamasta hädänalaisesta tilasta, verrattomasta vääryydestä. "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asioita äärimmilleen." "Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Ebert huomautti, että Saksa tahtoo yhtyä toisten valtioitten veroisena kansojen liittoon ja vetosi kaikkiin maailman kansoihin saadakseen oikeutta Saksalle. Hän kosketteli lämpimästi saksalaisen Itävallan liittymistä Saksan tasavaltaan ja siirtyi sitten Saksan taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin kehitysmahdollisuuksiin. "Huolestuttavalta näyttää tulevaisuutemme. Mutta kaikesta huolimatta me luotamme Saksan kansan luovaan voimaan, jota on mahdoton hävittää. Saksan valta-aseman vanhat perusteet ovat ainiaaksi murtuneet. — — — Kuten marraskuun 9 päivä 1918 on liittynyt maaliskuun 18:nteen 1848, samoin on meidän täällä Weimarissa suoritettava siirtyminen imperialismista idealismiin, maailmanvallasta henkiseen suuruuteen." Hän päätti puheensa näin: "Käykäämme siis työhön, katse kiinteästi suunnattuna suureen päämääräämme: Saksan kansan oikeuden puoltamiseen, lujan saksalaisen demokratian perustamiseen ja sen täyttämiseen todellisella sosiaalisella hengellä ja sosiaalisella laadulla. Siten me teemme totta siitä, minkä Fichte merkitsi Saksan kansakunnan tarkoitukseksi. Tahdomme perustaa oikeuden ja totuuden valtakunnan, joka perustuu kaikkien niiden yhdenvertaisuuteen, joilla ihmiskasvot on."

Puhe lausuttiin kantavin äänin, mutta ilman mainittavaa lennokkuutta. Se oli luonnollisesti sävyltään sosialistinen, mutta ylimalkaan maltillinen, varsinkin kun ottaa huomioon, että sen piti eräs valtiopäivien entisiä oppositsionipuhujia. Edustajain penkeiltä tietysti kuului huudahduksia, mutta ne eivät sentään aiheuttaneet meluisaa keskeytystä. Intohimoisimpia olivat äärimmäiset siivet. Oikeisto ilmaisi olevansa tyytymätön vallankumoukseen ja vanhaan järjestelmään kohdistuviin hyökkäyksiin. Riippumattomat purkivat huudahduksin Ebertiin, Scheidemanniin ja Noskeen suuntautuvaa vihaansa. Heidän välipuheluistaan Ebert ei huolinut mitään, mutta oikeisto sai terävän ja mestaroivan muistutuksen, siitä ettei se ollut mitään oppinut viime tapahtumista. Kun Ebert puhui saksalaisen Itävallan Saksaan liittymisestä, kaikui salissa yksimielisiä suostumushuutoja, ja kun hän esitti vastalauseensa sen johdosta, että Elsassia käsiteltiin Ranskan maakuntana ja saksalaisia yhä pidettiin sotavankeina, kuului voimakkaita pfui-huutoja. Puhe kokonaisuudessaan sai tosin osakseen hyväksymystä ja kättentaputusta, mutta mitään innostunutta mielialaa se ei kyennyt kokouksessa herättämään. Ebert ehkä itse uskoi kauniisiin sanoihinsa ja tulevaisuuden lupauksiin, mutta hänen yleisönsä ei suinkaan tullut vakuutetuksi niiden todenperäisyydestä.

Ebertin lopetettua puheensa ja siirryttyä paikalleen asettui puheenjohtajan tuoliin ikäpresidentti, 78-vuotias sosialisti Pfannkuch. Pidettyään kokoukselle lyhyen tervehdyspuheen hän otti käsille ne juoksevat asiat, jotka kuuluivat päivän ohjelmaan. Kun oli tapahtunut nimenhuuto, josta kävi ilmi, että 421 valitusta edustajasta 397 oli saapuvilla, julistettiin kokous päätösvaltaiseksi. Seuraava istunto määrättiin pidettäväksi seuraavana päivänä, jolloin presidion vaalin piti tapahtua. Edeltäpäin tiedettiin, että enemmistösosialistien, demokraattien ja kristillis-sosiaalisten muodostamassa yhtymässä tehdyn sopimuksen mukaan sosialisti, tohtori David valittaisiin presidentiksi.

Tyynesti ja melkein kuin jokin liiketoimi oli tämä merkittävä kokous tapahtunut. Hiljaa ja äänettöminä hajautuivat ihmiset. Ajan ja tehtävän suuri vakavuus oli painanut leimansa mielialaan. Toisenlainen oli mieliala Frankfurtissa 1848. Mitään vapaudenintoa ei nyt voinut havaita. Mutta vaikutelma, ainakin se, minkä minä sain, oli etupäässä hyvä. Monia hankauksia voidaan odottaa, mutta täytyy toivoa, että kokouksen onnistuu vaikeammitta ulkoa- tai sisästäpäin aiheutuvitta häiriöittä luoda Saksaan järjestyneet olot ja jossakin määrin ehjentää sen silvottua ruumista ja sielua. Mutta on mahdollista sekin, että uudisrakennustyö hukkuu sanoihin ja kiistoihin ja että toiminta syntyy toisella taholla.

Kävelimme hetken aikaa tuossa hienossa kaupungissa, ostimme äskettäin järjestetyn lentopostin tuomia Berliinin lehtiä ja palasimme hotelliin juomaan iltapäiväteetä ja keskustelemaan matkatoveriemme kanssa päivän vaikutelmista. Hallissa kohtasimme ulkoasiainministerin kreivi Brockdorff-Rantzaun, joka oli saapunut toivottamaan ulkomaalaisia vieraitaan tervetulleiksi Weimariin. Hänen piti muutaman päivän kuluttua pitää suuri puheensa ulkopoliittisesta asemasta ja Saksan suhtautumisesta siihen.

Käytettäviksemme jätetyillä ajoneuvoilla lähdimme asemalle, missä meitä oli odottamassa salonkivaunu ja olosuhteisiin nähden suurenmoinen päivällinen. Ainoastaan puoli tuntia myöhästyneinä me saavuimme keskiyön aikaan Berliiniin. Tuo merkillinen päivä, helmikuun kuudes, oli lopussa, kaikki oli käynyt hyvin, ja minä tunsin olevani kiitollinen siitä, että vuoden kestäneen Saksassa oleskeluni jättämiin moniin ja rikkaisiin muistoihin oli nyt liittynyt todistajana-olo uudessa maailmanhistoriallisessa tapahtumassa.

Berliinissä helmikuulla 1919.

Eroaminen lähettilääntoimesta Berliinissä.

Toimeeni Suomen ensimmäisenä lähettiläänä Berliinissä sisältyi erikoistehtävänä silloin sotilaallisesti voimakkaan ja, kuten voi otaksua, sodan jälkeen poliittisestikin vaikutusvaltaisen Saksan suoman tuen hankkiminen valtiolliselle itsenäisyydellemme. Tehtävä oli minulle erittäin läheinen, ei ainoastaan Saksaan kohdistuvan myötätuntoni vuoksi, vaan myöskin siitä syystä, että Saksa oli ainoa suurvalta, jolta saatoimme silloin toivoa muutakin kuin koreita lauseparsia, nimittäin syvempää ja käytännöllisempää riippumattomuutemme harrastamista ja aktiivista apua sitä tehostettaessa Venäjää vastaan. Tämä tehtävä muodostui samalla niiden pyrkimysten ja toiveiden päätökseksi, jotka olivat minua maailmansodan aikana elähdyttäneet. Tarkoitukseni ei ollut antautua kokonaan diplomaattiselle uralle. "Diplomaattinen" harrastukseni on aina kohdistunut eräiden määrättyjen positiivisten tehtäväin suorittamiseen eikä diplomaatintoimeen ylipäänsä.- Tehtävä oli minulle tilapäistä asevelvollisuutta isänmaan hyväksi, sellaisessa muodossa, joka vastasi pyrkimyksiäni ja johon minulla katsottiin olevan tarpeelliset edellytykset.

Saksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton muutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme. Svinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan noudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi oikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan keisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja sen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa Suur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa eräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena seurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan sotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän johdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut puolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en voinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa ja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se ulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava valtiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan jonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle menevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä vallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta epäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi jälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää, mikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän Karjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin Saksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä katsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella ja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä kumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin edellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän ajateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten ententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka — lukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin määrin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan — tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata Suomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten politiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan tulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin muodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia tätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen politiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa, jonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se johtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti suomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne silloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka kohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän tämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.

Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus, jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä — suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.

Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin. Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille, von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat. En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus, ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen, sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen, henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja, joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta, ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa maallemme mitään pysyvää etua.

Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi ja sitten eroaisin.

Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin, hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.

Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa. Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun 23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön palveluksesta.

Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita, Hollantia ja Sveitsiä.

Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi, ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa. Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh. en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet, jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä selvästi ilmenemään."

Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä, mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.

Lugano, huhtikuussa 1919.

* * * * *

Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa minä oleskelin Helsingissä järjestelemässä kotiin palaamistani ja muita yksityisiä asioita. Tällöin sain ulkoasiainministeriöstä rapellikirjeeni, joka minun oli vallitsevan tavan mukaan henkilökohtaisesti jätettävä Saksan valtionpäämiehelle, nimittäin valtakunnanpresidentille Ebertille. Saksan keisarille jättämäni vakuutuskirja oli ollut laadittu saksaksi, Saksan valtakunnan presidentille antamani rapellikirje oli ranskankielinen! Palattuani Berliiniin pyysin päästä Ebertin puheille, mutta hänen täytyi lähteä Weimariin ottamaan osaa niihin tärkeihin neuvotteluihin, joita siellä oli määrä pitää rauhanneuvottelujen johdosta. Keskusteltuani asiasta ulkoministeriön kanssa lähdin sinne kesäkuun 21 p:nä samalla kertaa kuin osa diplomaattikunnan jäseniä. Matkan varrella tapasin valtiopäivämies tohtori Fr. Naumannin, erään demokraattisen puolueen johtajia, joka hetkeksi istuutui vaunuosastooni ja teki selkoa niistä mielialoista, joita puolueissa ja kansalliskokouksessa vallitsi rauhanehtojen hyväksymiseen nähden. Hän ennusti, että lopulta päätettäisiin ne allekirjoittaa, vaikka enemmistö olikin vastustavalla kannalla. Kansalliskokous ei uskaltaisi ottaa kiellosta vastatakseen. Ententen joukkojen marssiminen maahan aiheuttaisi kaikilla aloilla sekasortoa, jota riippumattomat ja spartakistit tulisivat käyttämään hyväkseen. Mutta kaikkein eniten peljättiin sitä, että valtakunta siinä tapauksessa hajoaisi. Etelä- ja Länsi-Saksa tahtoivat rauhaa millä ehdoilla tahansa. Oltiin "virheellisessä kehässä". Tuo ennen niin voimakas isänmaanystävä oli hyvin masentunut, melkeinpä murtunut. Audienssi oli määrätty kesäkuun 21 p:ksi klo 2. Mainittuun aikaan minä saavuin entiseen suurherttualliseen juhlalliseen linnaan, jossa jokainen huone puhuu Tanden régime'in kieltä ja jossa nyt asustavat uudet miehet, entinen satulaseppämestari Ebert etunenässä. Ulkomaisen lähettilään virkaansa tulo ja virastaan luopuminen tapahtuu tavallisissa oloissa vakaantunein juhlallisin menoin. Nyt elettiin à la guerre — selitti tilapäinen juhlamenojen ohjaaja — ja koko asia muodostui yksinkertaiseksi ja koruttomaksi, mikä olikin minulle mieluisinta. Tulin ensinnä ulkoasiainministeriön edustajan, alivaltiosihteeri Langwert von Simmernin luo. Sitten minut johdettiin valtakunnankansliaan. Siellä minut heti otti vastaan salaneuvos Nadolny, joka valtakunnanpresidentin kabinetin päällikkönä seurasi minua, kun minut pian senjälkeen kutsuttiin Ebertin luo. Pidin puheeni, joka aikaisemmin oli jätetty hänelle kirjoitettuna, ja jätin kirjeeni; Ebert vastasi moitteettomasti ja koruttomasti, vilpittömin äänin ja katsein. Arvonimeä "Teidän Ylhäisyytenne" ei käytetty kummaltakaan puolelta, sanoimme vain: "Herra valtakunnan presidentti" ja "herra lähettiläs". Puheessani minä muistutin siitä, kuinka Saksa oli ollut ensimmäisiä niistä valtioista, jotka tunnustivat Suomen suvereeniseksi valtioksi ja kuinka se antamalla sotilaallista apua oli ratkaisevasti tukenut meitä taistellessamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksa oli nyt menettänyt entisen valta-asemansa, ja tämä seikka oli vaikuttanut meidänkin maamme ulkoiseen politiikkaan, mutta kansamme kiitollisuuden ja sympatian tunteet Saksan kansaa kohtaan eivät olleet siitä oleellisesti muuttuneet. Lausuin persoonallisena vakaumuksenani, että henkisesti korkealle kohonnut Saksan kansa tulee kärsimysten nuorruttamana ja jalostamana piankin jälleen saavuttamaan johtavan aseman Euroopan kansojen perheessä. Mikään vieras kansa ei siitä iloitsisi vilpittömämmin kuin suomalaiset.

Ebertin vastauspuhe kuului näin:

"Kiitän Teitä sydämellisesti ystävällisistä sanoistanne. Olkaa vakuutettu siitä, että minä ja Saksan hallitus vilpittömästi valitamme, että Te luovutte toimesta, jossa olette osannut voittaa puolellenne ja pitää yllä uskollisia ja ystävällisiä suhteita kaikkiin saksalaisiin virastoihin. Vapaan Suomen ensimmäisenä edustajana Te olitte erikoisen sydämellisesti tervetullut Saksaan, sillä Teidän urhean kansanne vapaustaistelu on alusta alkaen herättänyt meissä mitä vilkkainta myötätuntoa. Niinpä vastasikin Suomen itsenäisyyden tunnustaminen, jonka Saksan hallitus myönsi ensimmäisenä suurvaltojen joukossa, koko Saksan kansan ajatustapaa ja toivomuksia. Se seikka, että maanmiehiänne on kohtalomme näinä kovina aikoina liikuttanut, ilahduttaa meitä erityisesti ja herättää meissä varmuutta siitä, että saksalais-suomalainen ystävyys kestää sekä pahoina että hyvinä aikoina.

Samalla kuin minulla on kunnia ottaa vastaan eroamiskirjeenne, pyydän saada mitä lämpimimmin toivottaa Teille henkilökohtaista menestystä ja Suomelle suotuisaa ja onnellista kehitystä."

Tämän käynnin tehtyäni olin suorittanut viimeisen toimeni Suomen lähettiläänä Saksassa.

Kaksi päivää viivyin vielä Weimarissa, en niinkään kaupungin nähtävyyksien kuin siellä odotettavissa olevain tärkeiden poliittisten ratkaisujen vuoksi. Jo samana päivänä, jolloin kävin Ebertin luona, muodostettiin uusi hallitus. Demokraatit ja Rantzau olivat kieltäytyneet hyväksymästä rauhanehtoja ja erosivat hallituksesta, jonka muodostivat enemmistösosialistit ja keskusta. Ministeripresidentiksi tuli entinen työministeri, sosialisti Bauer. Sunnuntai, 22 päivä, oli tuo pimeä päivä. Minulle oli lähetetty piletti, jolla pääsin diplomaattiparvekkeelle, ja voin siis olla läsnä kansalliskokouksen istunnossa. Raskas tunnelma vallitsi, ja edustajain kasvojenpiirteet osoittivat heidän saaneen kestää ankaroita sielullisia taisteluja. Erzbergerin pyöreät, täysikuuta muistuttavat kasvot näyttivät kuitenkin rauhallisilta ja melkein säteilivät tyytyväisyyttä, kun hän oli istuutunut paikalleen ministeripenkkiin. Puheita, niitäkin jotka päätyivät hyväksymiseen, kannatti isänmaallinen tunne, joskaan se ei päässyt oikein ilmiliekkiin. Ei edes vanhoillinen kreivi Posadowsky, saksalais-natsionalistien puhuja, kohonnut mihinkään korkeaan lennokkuuteen. Riippumaton Haase ei voinut olla esityksessään vihamielisesti hyökkäämättä sekä vanhan että uuden Saksan kimppuun. Hänen puheensa olisi sopinut paremmin Versailles'hin kuin Weimariin. Kävi kuten ennakolta tiedettiin. Kokouksen melkoinen enemmistö äänesti allekirjoittamisen puolesta, mutta vaatien poistamaan ne pykälät, jotka suoranaisesti koskivat Saksan kunniaa. Ahdistuksen ja raskaan surun tuntein lähdin salista. Torilla jaettiin sähkösanomaa, joka kertoi Saksan laivaston Scapa-lahdessa suorittamasta urotyöstä. Uutinen vaikutti kohottavasti ja hetkeksi vapauttavasti. Seuraavana päivänä saatiin kuulla, että liittoutuneet eivät hyväksyneet kansalliskokouksen ehtoja. He vaativat täydellistä alistumista tai sodan uudelleen aloittamista: joko — tahi. Vastustusvoima oli jo täysin hajonnut, joten kansalliskokous taipui, joskin vastalausein. Helmikuun 6 p:nä, kansalliskokousta avattaessa Ebert oli lausunut: "Varoitamme vastustajaa kärjistämästä asiaa äärimmilleen. Älköön meitä pakotettako tekemään kohtalokasta valintaa: joko nälkäkuolema tai häpeä. Sosialistisen kansanhallituksenkin ja juuri sen tulee pitää kiinni tästä: mieluummin pahinkin puute kuin kunniattomuus." Tämä vakuutus ei ollut kestänyt. Terveet voimat ovat hajallaan, mutta niitä on olemassa. Ne tulevat jälleen kokoontumaan ja lujittumaan sitä mukaa kuin Saksa rapautuu siitä kiihoituksesta, jonka alaisena se on ollut, ja pääsee rauhaan.

Ennen kotiinlähtöä oleskelin vielä vähän aikaa Ylä-Baijerissa, lähellä Partenkircheniä sijaitsevassa Elmaun linnassa, jonne Johannes Müller on joitakin vuosia sitten asettunut asumaan. Minulla ei ollut tätä ennen ollut aikaa oleskella siellä vieraana. Seutu oli toinen, mutta ihmiset osittain samat, joiden seurassa olin kokenut sodan ensimmäiset päivät. Elokuun 2 p:nä 1914 minulla oli ollut tilaisuus kuulla Müllerin ensimmäinen sotaesitelmä; nyt, heinäkuun 30 p:nä 1919 hän piti viimeisen esitelmänsä, joka koski "rauhantekoa". Versaillesin sopimus oli allekirjoitettu edellisenä päivänä. "Olisi rikos", lausui Müller esitelmässään, "olisi pilkkaa, jos tuota nimitettäisiin rauhaksi. Se on valhe, johon emme millään ehdolla saa tehdä itseämme syypäiksi. Viimeinen meille vielä mahdollinen vastalauseen muoto on, ettemme tuosta sopimuksesta puhuessamme milloinkaan käytä sanaa rauha, sillä todellisuudessa se on rauhan vastakohta. Viimeinen meille vielä säilynyt Saksan suuruuden ja voiman jäännös on siinä, ettemme salaa itseltämme mitään, vaan rohkenemme katsoa totuutta suoraan silmiin ja päättävästi varjelemme omalaatuisuuttamme tältä sietämättömältä todellisuudelta, niin että uskon pyhässä uhmassa vahvistumme mahdottomassa asemassamme ja saamme voimia laskeaksemme peruskiven kansamme uuteen rakennukseen."

Vaikutelmat ajan levottomuuden ja maailmanmullistusten saavuttamattomasta mahtavan suuresta ja kauniista vuoristomaisemasta ja ihmisistä, jotka uskaltavat luottaa oikeuden voittoon ja Saksan kansan korkeaan tehtävään henkisenä tekijänä koko maailman kehityksessä, otin mukaani kotimatkalleni.

Viitteet:

[1] "Auch ich wünsche aufrichtigst, dass der Anteil, den Deutschland än der Neubegründung und Sicherstellung des selbständigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe dass deren Weiterentwickelung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[2] "Auf Grund Ermächtigung Seiner k. und. k. Apostolischen Majestät bin ich von seiner Exzellenz dem Herrn Minister des k. und k. Hauses und des Äusseren beauftragt. an seiner Stelle von der von Ibnen, MM. Hll. überbrachten Notifikation der Unabhängigkeit Finnlands Akt zu nehmen und, Ihrem Wünsche willfahrend, im Namen der osterr.-ungarischen Monarchie die selbständige Republik Finnland anzuerkennen. Indem ich diesem Auftrage hiermit nachkomme, gebe ich namens der k. und k. Regierung dem Wunsche Ausdruck, dass in der Epoche, die für Finnland angebrochen ist, sich die Beziehungen zwischen östreich-Ungarn und dem neuen Staate auf der Basis der Sympathie und des freundschaftlichen Interesses immer mehr vertiefen und ausgestalten mögen."

[3] "General Hoffmann: Ich liabe folgendes zu erklären: Nach hier vorliegenden Nachrichten werden in Finnland nicht, wie mehrfach seitens der russischen Regierung erklärt wurde, die russischen Truppen zurückgezogen, sondern im Gegenteil verstärkt. Derartige grosse Truppenverschiebungen entspreehen nicht dem Geist des hier geschlossenen Waffenstillstandes; ich muss deswegen gegen diese Truppenverschiebungen protestieren.

Herr Trotzki: Soweit mir bekannt, ist seit der Zeit der Unterzeichnung des Waffenstillstandes die Zahl der russischen Truppen in Finnland auserordentlich vermindert worden. Ich übernehme es dem Herrn General Hoffmann zu beweisen. Ich bin zwar nicht genügend vertraut mit militärischen Gesichtspunkten, ich glaube aber doch, dass in Finnland unsere Truppen nicht deutschen Truppen gegenüberstehen."

[4] "Oberstleutnant Thesleff übersendet mir vor Abfahrt der Angehörigen des 27. Jägerbatallions ein Danktelegramm, das mich hoch erfreut hat. Möge die Fahrt der jungen Finnländer und ihre glückliche Landung ein gutes Vorzeichen für die Zukunft ihrer Heimat werden, deren Entwickelung und Kräftigung mir auch ferner am Herzen liegen soll zum gemeinsamen Segen für unsere beiden Länder. Möge das finnische Volk vor allem von der Ueberzeugung durchdrungen werden, dass nur zielbewusstes Zusammenfassen aller Kräfte unter Hinternsetzung von Sonderwünschen und ein eiserner Wille den Sieg, aller Schwierigkeiten zum Trotz. schaffen kann. Ludendorff." — — — "Die warmen Wünsche für mein Heimatland und Exzellenz' feste Zuversicht bezüglich seiner Zukunft geben mir Gewissheit, dass wir auf die Unterstützung der Obersten Heeresleitung auch in unserer jetzigen Notlage rechnen können. Was Exz. ausgesprochen, wird für meine Regierung und die regierungstreuen Truppen eine starke Aufmunterung sein in dem schweren blutigen Kampfe für Heimat, Freiheit und gesetzliche Ordnung gegen Feinde, die auch Feinde Deutschlands, seiner Kultur und Staatsorganisation eind."

[5] Lause kirjeessä kuului:

"Teillä on oikeus, jos se näyttää otolliselta, tiedustella, eikö Saksa suostuisi suoraan ja aseellisesti tulemaan Suomen avuksi. Mitään suurempia joukkoja ei nähtävästi olisi tarpeen. Miehiä ja innostusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- y.m. osastoja. Saksa voisi varmasti näin menettelemällä ja uhkaamalla Suomesta käsin Pietaria, pakoittaa Smolnan millaiseen rauhaan tahansa, samalla kun se täten liittäisi Suomen tunteet läheisesti Saksaan. Maihinnousu ei aiheuttane suurempia vaikeuksia."

[6] Sähkösanoman sanamuoto oli seuraava:

Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimissä pyydän T. Ylh. lausumaan H.M. Keisarille syvän kiitollisuutemme meille lähetetystä avustuksesta, jota ilman emme nyt voisi lujasti ja voimakkaasti suorittaa Suomen Vapaustaistelua. T. Ylh.llennee lausun persoonallisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen samalla esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen sotilasretkikunnan maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja tehokkaaksi. Pyydämme saada ehdottaa seuraavaa: 1) Että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin ne astuvat Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon alaisiksi. 2) Että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa julistuksessaan selittää, ett'eivät saksalaiset joukot ole tulleet Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin, vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkoja vastaan. Ellei niin tehdä, voisi suomalaisten alamaisuustunne helposti tulla loukatuksi ja monet Suomen kansankerrokset voisivat saada aihetta vuosisatoja kestävään katkeruuteen ja luokkavihaan. Ylempänä mainittujen olosuhteiden vallitessa katson olevani oikeutettu Suomen armeijan nimessä tervehtimään voitokkaita, urhoollisia saksalaisia joukkoja ja lausumaan heille Suomen kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.

Mannerheim.

[7] "So bin ich der festen Ueberzeugung, dass die finnischen und deutschen Truppen treue Waffenbrüdershaft halten werden und ihre gemeinsame Arbeit unseren Völkern zum Segen gereichen wird."

[8] Ei Bernhardt, kuten Thesleff mainitsee kirjassaan "Upplevelser under krigsåren". Samoin kirjoittajan mainitsema tilaisuudessa läsnäollut keisarin lanko ei ollut Meiningenin perintöprinssi, vaan herttua Ernst Günther.

[9] "An die Herren Bevollmächtigten Finnlands.

Für das Mir aus Anlass der Unterzeichnung der ersten Verträge zwischen dem Deutschen Reich und Finnland gesandte Telegramme und die darin zum Ausdruck gebrachte Gesinnung sage Ich Ihnen Meinen wärmsten Dank. Auch Ich wünsche aufrictigst, dass der Anteil den Deutschland an der Neubegründung und Sicherstellung des selbst&ndigen Staates Finnland hat, eine gute Grundlage für die deutsch-finnischen Beziehungen bildet, und hoffe, dass deren Weiterentwicklung vom Geiste gegenseitigen Vertrauens und guter Nachbarschaft beseelt sein wird."

[10] Suomessa tunnetun eversti von Redernin veli.

[11] Malmedy kuuluu siihen alueeseen, joka rauhanteossa luovutettiin Belgialle.