Part 6

Illalla me lähdimme yötä myöten matkustamaan takaisin Berliiniin, missä saimme odottaville ystävillemme kertoa iloisen uutisen. Tapahtunut ratkaisu oli maallemme tärkeä, ja minä olin ottanut kantaakseni suuren vastuun, sillä Saksan avunanto määräsi samalla ulkopolitiikkamme suuntaviivat. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että velvollisuuteni ehdottomasti vaati suostumaan nyt kun käsi ojennettiin ja että olisin menetellyt anteeksiantamattoman väärin isänmaatani kohtaan, jos olisin epäröinyt ottaa kantaakseni persoonallista vastuuta siitä ratkaisusta, joka nyt oli kädessäni. Muodollinen oikeus puhua ja toimia maan nimessä oli minulla nyt sitä enemmän, kun minut oli muutamia päiviä aikaisemmin tunnustettu Saksassa olevaksi Suomen ministeriksi. Ei ollut aikaa asettua yhteyteen kotimaan kanssa, sillä siihen olisi kulunut vähintään kymmenen päivää. Salamerkkijärjestelmää sähköttämistä varten ei ollut, ja avoimesti en saanut sähköttää. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, että apua piti saada pian, vaan avunsaannin mahdollisuuskin voi helposti luisua käsistä, jos asia lykkäytyi. Niin kauan kuin neuvottelut Venäjän kanssa jatkuivat, olivat sotilasjohdon kädet sidotut; nyt sillä oli taas vapaa valta toimia — ja Ludendorff oli erikoisesti siitä huomauttanut. Muutaman päivän kuluttua saattoi tulla uusi aselepo tai rauha, ja silloin voisi taas ulkoasiainjohto esittää epäilyksiään. Senaattori Renvallin ylempänä mainittu kirje, josta olin tehnyt selkoa asianomaisille, antoi minulle jonkinlaista virallista tukea hallituksen toivomuksiin nähden. Ja kun rinnastin mainitun, hallituksen taholta lausutun käsityksen ja ne kehoitukset, joita minulle oli lähetetty Tukholmasta, sekä sen Etelä-Suomessa ja erittäinkin Helsingissä vallitsevia olosuhteita koskevan kuvauksen, johon jo ylempänä viittasin, niin en voinut päätellä muuta kuin että Saksan sotilaallinen avunanto oli sekä kaivattu että välttämätön. Jos Ruotsi olisi tahtonut puuttua asiaan, ei Saksan esiintymistä tietenkään olisi tapahtunut, mutta Ruotsista ei tänä ajankohtana enää voitu apua toivoa.

Omaksumani kannan vahvisti oikeaksi myöhemmin (maaliskuun 15 päivänä) Svinhufvudilta saapunut kirje, joka oli päivätty Helsingissä helmikuun 15 päivänä ja josta seuraava ote on tässä paikallaan:

”— — — Jos tämä saa vielä jonkin aikaa jatkua, on vaara tarjona, että Etelä-Suomi sortuu, ennenkuin pohjoisesta tuleva pelastus ehtii näin kauas. Jotta sellainen maata ja kansaa uhkaava suunnaton häviö estettäisiin, on välttämätöntä, että ulkovallat puuttuvat asiaan: Saksa kaiketi lähinnä, koska se on toimintakykyisin ja voi antaa nopeinta ja tehokkainta apua, mutta myöskin Skandinaavian maat, jos mitään apua on siltä taholta toivottavissa. — — — Me siis anomme ulkovalloilta hengen ja omaisuuden suojaamista Etelä-Suomessa, anomme suojaa punaista hirmuvaltaa ja Venäjän petollista hallitusta vastaan. Miten ja missä muodossa apu voidaan antaa, täytyy meidän jättää väliintulijain ratkaistavaksi. Eräs muoto näyttäisi olevan se, että lähetettäisiin sotaväkeä kaupunkeihimme ja uhattuihin suurempiin keskuspaikkoihin pitämään niissä yllä järjestystä, estämään ryöstöjä, murhia ja väkivaltaisuuksia sekä yleensä tarjoamaan väestölle sen kaipaamaa suojaa. — — — Pääasia on, että saamme _pikaista_ apua Etelä-Suomeen."

Odotettavasta Saksan esiintymisestä lähetin heti kuriirin mukana tiedon hallitukselle Vaasaan. Tiedonanto tuli aivan äkkiarvaamatta, ja mikäli minulle on ilmoitettu lienee se lyönyt asianomaiset hämmästyksellä, voimatta herättää jakamatonta tyydytystä. Tukholmalta täytyi asia vielä pitää salassa. Ainoastaan siellä oleva Saksan sotilasattashea sai siitä tiedon, mutta ei Saksan lähetystö. Gripenbergille Tukholmaan voin sähköttää ainoastaan: "Kaikkiin toimenpiteisiin ryhdytty. Pyydän rohkaista kaikkia kestämään." Tehtiin myöskin yritys lähettää rauhoittava kipinäsanoma Helsinkiin (Sipooseen), mutta en tiedä varmaan, saapuiko se perille.

Ludendorff oli pyytänyt meitä Berliiniin palattuamme käymään amiraaliesikunnan päällikön, amiraali von Holtzendorffin luona neuvottelemassa Ahvenanmaanretkestä. Menimme amiraalin puheille helmikuun 23 päivänä illalla, ja toivomustani noudattaen tuli myöskin von Hülsen mukaan. Amiraali oli täysin perehtynyt päämajan suunnitelmiin ja teki joukon kysymyksiä, jotka koskivat retkikunnan tehtävään liittyviä seikkoja. Hän kuitenkin ilmoitti ruotsalaisten nyttemmin laskeneen joukkoja maihin Ahvenanmaalla, joten koko yritys oli käynyt mutkikkaammaksi, ehkäpä kerrassaan epävarmaksikin. Minä ilmaisin tämän johdosta levottomuuteni ja huomautin, ettei tuon maihinlaskun, joka oli tapahtunut ruotsalaisten omalla vastuulla, tarvinnut tai pitänyt mitenkään estää Saksan hanketta, jossa Ahvenanmaan miehittäminen oli välttämätön alkutoimenpide. Koska kysymys oli luonteeltaan poliittinen ja voi kenties aiheuttaa selkkausta Ruotsin kanssa, toivoi von Holtzendorff, että minä kääntyisin asian johdosta ulkoasiainministeriön puoleen. Tämä uusi käänne huolestutti minua melkoisesti, mutta von Hülsen arveli armeijan ylijohdon kyllä selvittävän asian. Seuraavana päivänä hän voikin ilmoittaa, että välikohtaus jo oli saatu — keisarin persoonallisen esiintymisen avulla — järjestetyksi ja ettei ulkoasiainministeriön puoleen tarvinnutkaan kääntyä. Saksalainen apuretkikunta oli päätetty tosiasia, jonka ei tarvinnut joutua Ruotsin edunharrastusten kanssa ristiriitaan. Viikkoa myöhemmin apuretkikunta lähti matkaan ja voi vaikeista jääesteistä huolimatta suorittaa tehtävänsä.

Armeijan ylijohto oli antanut määräyksensä ja sotakoneisto oli pantu käyntiin. Tässä tosin oli kysymyksessä ainoastaan pienoinen syrjäkohtaus suurta maailmansotaa, mutta siitä riippui meidän elämämme tai kuolemamme. Ja minut teki levottomaksi pelko, että koneiston toiminta olisi vielä voitu keskeyttää.

Brest-Litovskin neuvottelut näet olivat taas alkaneet ja rauhan solmimisen Venäjän kanssa voitiin odottaa tapahtuvan milloin hyvänsä. Tämän johdosta minä lähetin Ludendorffille helmikuun 26 päivänä seuraavan sähkösanoman: "Päämajassa helmikuun 21 päivänä T. Ylh. kanssa tapahtuneen keskustelun johdosta ja viitaten Brest-Litovskin neuvotteluihin rohkenen nöyrimmin tiedustella, voimmeko varmasti luottaa siihen, että venäläisiä joukkoja, olivatpa ne univormupukuisia tai eivät, linnoitusgarnisoneja ja laivastoa ehdottomasti vaaditaan poistumaan Suomesta sekä lakkaamaan avustamasta punaisia aseilla, ja ettei aselepo- tai rauhansopimus tule estämään Suomessa suoritettavaksi ajateltua aseellista esiintymistä." Tähän sähkösanomatiedusteluun saapui heti poliittisen jaoston kautta rauhoittava vastaus: "Vaatimuksia ja aseellista esiintymistä koskeviin Hjeltin tiedusteluihin vastataan myöntävästi."

Sattui vielä muutamia häiritseviä välikohtauksia, jotka aiheutuivat Suomesta saapuneista tiedonannoista, mutta eivät kumminkaan olleet varsin vaikeata laatua. Kaksi saksalaista sanomalehden-kirjeenvaihtajaa, jotka olivat käyneet Mannerheimin päämajassa, olivat tehneet tiettäväksi, että Mannerheim oli sanonut vastustavansa saksalaisen apuretkikunnan lähettämistä, asiasta oli ilmoitettu Saksaan ja se oli tullut Oberste Heeresleitungin tietoon. Tämän johdosta Ludendorff tiedusteli minulta maaliskuun 3 päivänä, kuinka asian laita oli. Vastasin heti, ettei sopinut kiinnittää huomiota sanomalehdenkirjeenvaihtajain lausumiin, ja lisäsin: "Odotettavissa olevaa Saksan sotilaallista avunantoa koskeva ilmoitukseni on saapunut Suomen hallitukselle ja Mannerheimille viimeistään helmikuun 27 päivänä. Jos Mannerheimin mielipidettä koskevat tiedonannot, että sellainen avunanto ei ole tarpeen, olisivat oikeat, olisin varmaan saanut häneltä tai hallitukseltani vastaavan sähkösanomatiedon. Mannerheimin ja Suomen hallituksen välillä muka ilmenneistä erimielisyyksistä en ole kuullut mitään." Myöskin eräs Sariolta saapunut sähkösanoma aiheutti ohimenevää hämmennystä. Sähkösanoma, joka oli osoitettu minulle ja lähetetty Tukholmasta, mutta joutunut kulkemaan poliittisen jaoston kautta, kuului: "Suomessa paranee tilanne päivä päivältä. Joukkomme etenevät jälleen. Punakaarti ja venäläiset moraalisesti huomattavassa määrin heikontuneet." Ludendorff käski kysyä minulta, halusiko Suomi yhä, suotuisaksi kuvaillusta tilanteesta huolimatta, "että me vielä annamme apua ja millä tavoin". Vastaukseni sisälsi, etteivät valkokaartin saavuttamat menestykset olleet muuttaneet punaisten asemaa maan eteläosassa, missä hirmuvalta jatkui, jonka vuoksi helmikuun 21 päivänä tehdyssä sopimuksessa pysyminen oli välttämätöntä. Ludendorff ilmoitti minulle von Hülsenin välityksellä, ettei mitään tarkoitetusta sotatoimesta luopumista tulisi tapahtumaan, mutta toivoi kumminkin, että minä "mahdollisimman virallisesti" ilmoittaisin myöskin ulkoasiainministeriölle, että hallitus yhä edelleen halusi Saksan apua.

Kirjelmäni, johon sisältyi lyhyt, maassa vallitsevaa tilannetta koskeva selonteko, päättyi seuraavaan lausuntoon: "Hallitukseni nimessä pyydän senvuoksi vieläkin hartaasti, että Saksan taholta jo luvattu sotilaallinen apu annettaisiin. Hallituksemme ja Suomen kansan toiveet, kansan, joka nyt ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen maansa anarkiasta ja perikadosta, rakentuvat nyt kuten ennenkin tämän avun toteuttamisen pohjalle."

Maaliskuun alussa saapui hallitukseltamme Vaasasta Saksan hallitukselle tarkoitettu, luvattua sotilaallista avunantoa koskeva kiitossähkösanoma, jonka sisällön minä toimitin kirjallisessa muodossa perille. Vielä lähetti Mannerheim Ludendorffille sähkösanoman, joka teki hyvän vaikutuksen ja teki mahdottomaksi enää epäillä sitä, että Suomessa yleisesti toivottiin saksalaisia joukkoja laskettavan maihin ja niiden ottavan osaa vapaustaisteluumme.[6]

Mannerheimin sähkösanomassaan lausumat toivomukset tulivat tunnetuiksi, mistä Hindenburg vastaussähkösanomassaan ilmoitti lausuen sitäpaitsi: "Olen niinmuodoin varmasti vakuutettu, että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen aseveljeys ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan kansojemme onneksi".[7]

Maaliskuun 10 päivänä saapui Berliiniin senaattori Svinhufvud, joka oli lähtenyt Helsingistä Tarmo-laivalla seikkailunomaiselle pakoretkelle, senaattori J. Castrénin seurassa. Mitä Saksan avunantoon tulee, oli hänellä edessään päätetty tosiasia, mutta hän antoi kaikille toimillemme auktoritatiivisen hyväksymisensä. Minun seuraamanani hän kävi puhuttelemassa sekä kreivi Hertlingiä että Hindenburgia, joka sattui olemaan Berliinissä, ja lausui heille maan kiitollisuuden jo aloitetusta, Suomessa tapahtuvasta sotilaallisesta toiminnasta, jota hän piti aivan välttämättömänä, jos mieli pelastaa maan eteläiset osat. Tähän aikaan oli Suomen kysymys esillä Saksan valtiopäivillä. Saksalais-suomalaiset rauhan- ja kauppasopimukset olivat valtiopäivien hyväksyttävinä, ja sosiaalidemokraatit, jotka vapaustaisteluumme nähden — heitä oli johdettu harhaan, mitä taistelun varsinaiseen sisältöön tulee — jossakin määrin tunsivat myötätuntoa punaisia kohtaan, tahtoivat käyttää tilaisuutta lausuakseen tyytymättömyytensä saksalaisen apuretkikunnan lähettämisen johdosta. Levottomuutta herättävä pilvi häipyi kumminkin pian. Varsinainen kiista tapahtui valtiopäivien päävaliokunnassa. Itse valtiopäivillä tosin lausuttiin moitteita, mutta ei esitetty mitään vaatimuksia. Svinhufvud ja Castrén olivat Berliinissä ollessaan henkilökohtaisesti puhutelleet eräitä johtavia sosiaalidemokraatteja selittäen heille Suomessa vallitsevaa tilannetta.

Samassa tarkoituksessa ja selvittääkseen Suomeen lähetettävän saksalaisen apuretkikunnan merkitystä oli vapaaherra von Bonsdorff, joka oli maaliskuun keskivaiheilla palannut Berliiniin, koettanut — kuten osaltani minäkin — vaikuttaa Berliinin poliittisiin ja sanomalehtimiespiireihin kohdaten yleensä ymmärtämystä. Jo helmikuun alussa olin minä n.s. keskiviikkoseurassa sen puheenjohtajan, professori L. Steinin kehoituksesta alustanut Suomen kysymystä ja Saksan suhtautumista siihen koskevan keskustelun. Kokoukseen oli kutsuttu myöskin W. Thesleff, joka otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Useimmat puhujat suhtautuivat myötätuntoisesti Suomen kysymykseen. Ainoa, joka lausunnossaan vastusti Saksan baltilaista politiikkaa, tällöin laajemmin koskettelematta Suomea, oli Vossische Zeitungin tunnettu toimittaja George Bernhardt,[8] yleensäkin eräs Saksan itäpolitiikan tärkeimpiä vastustajia.

Käyntiin pantu sotakoneisto toimi toimimistaan. Saksalaisen maihinnousuosaston päälliköksi oli nimitetty kreivi Rüdiger von der Goltz, joka saapui Berliiniin elokuun lopussa ja tuli heti minua tapaamaan. Hän teki minuun alusta pitäen erittäin hyvän vaikutuksen, ja minä olin iloinen, että armeijan ylijohto oli osunut niin oikeaan valitessaan miestä tehtävään, joka ei vaatinut ainoastaan voimaa ja päättäväisyyttä vaan myöskin älyä ja tahdikkuutta. Me neuvottelimme sittemmin suunnitellusta sotatoimesta useita kertoja. Tehtävä nähtävästi herätti von der Goltzissa suurta mielenkiintoa, se kun oli itsenäinen, tarkoin määritelty, vapauttamistarkoituksessa suoritettava sotilaallinen yritys. Maaliskuun alussa teimme me keskenämme sopimuksen niistä valtuuksista, joita hänellä ja hänen joukollansa tulisi olemaan toimintansa aikana Suomessa siviiliviranomaisiin ja väestöön nähden. Mitään saksalaisten joukkojen taholta tapahtuvaa väkivaltaisuutta von der Goltz ei pelännyt. Joukot olivat hänen vakuutuksensa mukaan valioväkeä. Maihinnousukohdaksi hän oli ensin suunnitellut Raumaa, mutta päätti sitten erinäisistä syistä valita Hangon. Lähtö Danzigista, missä heti ryhdyttiin valmisteluihin, oli ensinnä suunniteltu maaliskuun 14 päiväksi, mutta se täytyi lykätä, osaksi jääsuhteiden vuoksi, jotka tänä talvena olivatkin vaikeammat kuin tavallisesti, osaksi siitä syystä, että miinavaara oli ensinnä mahdollisuuden mukaan poistettava trallauksen avulla. Miinoista vapaa reitti Hankoon oli jo trallattuna, kun myrsky sai aikaan häiriöitä, jotka pakottivat suorittamaan työn uudelleen. Von der Goltz oli lausunut toivomuksenaan, että muutamia suomalaisia lähtisi hänen mukanaan. Kotimaasta saapui tätä tarkoitusta varten, paitsi eversti Thesleffiä, kaksi lakimiestä, varatuomarit Westerlund ja Eskelä. Omasta puolestani olin minä ehdottanut seuralaisiksi ja tulkeiksi mainittujen lisäksi professori Mikkolan ja maisteri H. Stenbergin, jotka olivat Berliinissä. Maaliskuun loppupuolella kaikki nämä henkilöt saivat määräyksen matkustaa Danzigiin. Lähtöpäivä pidettiin salassa, mutta maaliskuun 30 päivänä minä sain peitellen sommitellun sähkösanoman, josta ymmärsin, että maamme kohtaloa ratkaisevalle matkalle pohjoista kohti vihdoinkin lähdetään. Itämerendivisionan lähtö tapahtui huhtikuun 1 päivän aamuna. Tallinnaan paenneet Tellingin osaston jäsenet, joiden Suomeen kuljettamisesta oli neuvotteluja pidetty, lähtivät mukana. Tapahtumain edelleenkehittyminen ei enää kuulu henkilökohtaisten kokemusteni piiriin.

Muutamia päiviä lähdön jälkeen saimme tiedon, että joukot olivat nousseet maihin Hangossa. Seuraavina jännittävinä päivinä piti poliittinen jaosto meitä asiain menosta selvillä. Helsingin valloitus ja se riemu, jolla väestö tervehti saksalaisia joukkoja, herätti minussa sydämellistä iloa. Tarkoitusperä oli saavutettu, eikä minun tarvinnut enää ollenkaan epäillä sitä, että olin toiminut maanmiesteni toivomusten mukaisesti. Tunsin vapautuneeni ankarasta vastuusta. Me suomalaiset vietimme tapahtuman johdosta Adlonissa juhlan, johon poliittisessa jaostossa olevat ystävämmekin oli kutsuttu. Minä lähetin yliopiston rehtorille kipinäsähkösanoman toivottaen onnea ja tervehtien opettajatovereita ja ylioppilaita. Vanha rakkaus ja suhteeni yliopistoon lienevät vaikuttaneet, että he olivat punaisena aikana olleet sydäntäni lähinnä.

* * * * *

Saksan avunanto oli kulttuuriteko, jolla ei maailmansodassa ole vertaistaan. Siihen luonnollisesti sisältyi Saksan etuihin soveltuva sotilaallinen ja poliittinen päämäärä — muutahan ei voisi ajatellakaan — mutta sitä kannatti samalla voimakas ihanteellisuus, se asiallinen ihanteellisuus, joka on ominaista Saksan kansakunnalle, selvä tietoisuus inhimillisestä velvollisuudesta ahdistettua, ystävällismielistä kansaa kohtaan. Minulla oli tilaisuutta saada siitä monia todisteita. Se, joka tässä Suomen kansalle annetussa avustuksessa näkee ainoastaan halpamaisen omanvoitonpyynnin ilmauksen, ei tunne Saksan kansaa eikä sen johtavia miehiä.

Maailman valtasuhteet ovat nyt muuttumassa Saksalle epäedullisiksi ja Suomi tulee todennäköisesti menettämään sen voimakkaan ulkonaisen tuen, jonka suuri keskusvalta on sille suonut. Ulkoinen politiikka, jonka täytyy noudattaa valtasuhteita, tulee aivan varmaan meidänkin maassamme saamaan uudet suuntaviivat. Mutta tämä ei saa vaikuttaa Saksaa kohtaan tuntemiimme lämpimiin tunteisiin, kiitollisuuteemme sitä kansaa kohtaan, joka on uhrannut voimia ja verta vapautemme hyväksi, kiitollisuuteemme ainoata todellista ystäväämme kohtaan suurten kansakuntien joukossa. Olisi häpeäksi kansallemme, jos se monien muiden tavoin ulkonaisten etujen vuoksi tekisi itsensä syypääksi uskottomuuteen. Millaiseksi maamme tulevaisuus muodostuneekin, vapautemme ja itsenäisyytemme voimme toivoa joka tapauksessa säilyvän, ja niitä me emme olisi milloinkaan saavuttaneet ilman Saksan antamaa tukea ja apua.

Tämä asiantila tai tunnustus ei vähimmässäkään määrin vähennä oman valkoisen armeijamme suuren ja kauniin isänmaallisen työn merkitystä, jota ilman vieraasta avusta olisi ollut vähän hyötyä.

Berliinissä marraskuulla 1918.

Keskusvaltojen ja Suomen väliset rauhansopimukset.

Olimme ajatelleet, ettei mitään varsinaista rauhansopimusta tarvittaisi Saksan ja Suomen kesken, kun Saksa kerran oli tunnustanut itsenäisyytemme, vaan että riittäisi pelkkä selitys tai toteaminen, ettei mikään sotatila ollut mainittujen maiden välillä vallitsemassa. Sitävastoin oli luonnollista, että kauppasopimus samoinkuin muitakin sopimuksia oli solmittava. Kun me, Erich ja minä, helmikuun alussa kävimme puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, lausui hän kumminkin olevan toivottavaa, että tehtäisiin muodollinen rauhansopimus. Hän antoikin heti käskyn ryhtyä sellaisen sopimusehdotuksen laadintaa koskeviin toimenpiteisiin. Me puolestamme merkitsimme ja muodostelimme ne kohdat, jotka mielestämme tuli sopimukseen sisällyttää, ja ilmoitimme ne ulkoasiainministeriölle. Alkuperäinen tarkoitus oli, että sopimus tulisi aivan lyhyt, ainoastaan muutamia pykäliä sisältävä, mutta saksalainen virkamiesperinpohjaisuus sekä vaikutelmat Brest-Litovskin rauhansopimuksesta, jota paraillaan laadittiin ja jonka kanssa saksalais-suomalaisen sopimuksen tuli olla jonkinlaisessa sopusoinnussa, vaikuttivat, että ehdotus kulkiessaan asteesta toiseen paisui melkoisen laajaksi (32 pykälää). Erich ja minä olimme varustetut valtakirjoilla kysymyksessäolevaa sopimusta varten. Niiden kerrassaan säännöttömäin olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa Suomen tänä aikana täytyi valvoa etujansa ulkomaalla, oli senaattori Svinhufvud hallituksen päämiehenä esiintyviä tarpeita varten allekirjoittanut joukon tyhjiä valtakirjoja, joihin Tukholmassa sitten lisättiin teksti aikaisemmin annettujen suullisten ohjeiden mukaisesti, varsinkin kun oli kysymys henkilöistä, joita hallitus piti soveliaina erilaisiin ulkomailla suoritettaviin tehtäviin. Voihan tällainen valtuuttaminen hallituksen tehtäviin näyttää hieman kevytmieliseltä, mutta hätä ei lue lakia ja tärkeät edut olivat kysymyksessä.

Helmikuun lopulla me saimme tutustua Saksan ehdotukseen ja muutamia päiviä myöhemmin, helmikuun 28 päivänä, pidettiin ensimmäinen kokous Saksan valtuutettujen kanssa ulkoasiainministeriössä. Puheenjohtajana toimi alivaltiosihteeri, h. ylh. W. von Stumm, ja muut Saksan valtuutetut olivat lähettiläs, vapaaherra von Brück, salaneuvos von Simson, todellinen lähetystöneuvos Nadolny sekä lähetystöneuvokset Simons ja Trautmann. Sihteerinä toimi Saksan puolesta varakonsuli Windel ja Suomen puolesta vapaaherra E.F. Wrede.

Asemamme Suomen edustajina neuvotteluissa oli laadultaan omituinen ja vaikea. Yhteys kotimaan kanssa oli, kuten jo huomautin, äärimmäisen rajoitettua ja hidasta. Sähkösanomasalamerkkejä meillä ei ollut. Sopimusten päättäminen oli lisäksi kiireellistä, sillä ne tahdottiin esittää Saksan valtiopäiville samalla kertaa kuin Venäjän kanssa tehdyt sopimukset ennen pääsiäislomaa. Saksan taholta sitäpaitsi toivottiin, että olisi olemassa muodollisesti solmittu rauha Saksan ja Suomen välillä ennenkuin luvattua sotilaallista apua maallemme annettaisiin. Meiltä puuttui erikoisia asiantuntijoita ja olimme me niinmuodoin oman itsemme varassa. Erichin valtiosopimuksia koskevat tiedot olivat hyvään tarpeeseen. Rauhansopimus oli luonnostaan yksinkertaisempi ja vaati enemmän yleistä harkintakykyä kuin erikoisia tiedollisia edellytyksiä, mutta kauppasopimuksen laita oli toisin.

Rauhansopimusta koskeviin neuvotteluihin tarvittiin ainoastaan pari kokousta. Me teimme joukon muutosehdotuksia, jotka osalta otettiinkin huomioon. Toisia ehdotuksiamme vastustettiin. Olimme toivoneet, että 1. pykälään sisällytettäisiin näin kuuluva määräys: "Saksa vastaa siitä, että Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus varmennetaan ja lujitetaan." Niin pitkälle menevään poliittiseen velvoitukseen ei silloin kumminkaan tahdottu suostua, vaan puollettiin vähemmän sitovaa määräystä: "Saksa vastaa siitä, että kaikki vallat tunnustavat Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden." Siinä tapauksessa vaadimme me, että pykälästä jätettäisiin pois seuraava lause, joka koskee Suomen velvollisuutta olla luovuttamatta mitään osaa hallitsemastaan alueesta ja olla myöntämättä servituuttia millekään muulle vallalle, ellei siitä ole tehty sopimusta Saksan kanssa, mutta konferenssi ei suostunut vaatimukseemme. Siviilivahinkojen korvaamiseen ja Suomen aluevesillä kaapattujen saksalaisten alusten palauttamiseen tai korvaamiseen nähden huomautimme, että mainittujen vahinkojen aiheuttajana oli ollut etupäässä, joskaan ei yksinomaan, venäläinen sotaväki tai venäläiset viranomaiset, jonka vuoksi korvauksen vaatiminen Suomelta ei ollut oikeutettu. Tässäkin kohden pidettiin kiinni periaatteesta, mutta tehtiin määräyksiin joitakin lievennyksiä, varsinkin mitä aluksiin tulee, nimenomaisesti huomauttaen, että Suomella oli takautuva kannevalta Venäjään nähden.

Samaan aikaan olivat kauppasopimusta koskevat neuvottelut käynnissä. Konferenssin puheenjohtajana oli salaneuvos Johannes ja muina valtuutettuina salaneuvos Goebel von Harrant, vapaaherra Brück ja lähetystöneuvos von Landtmann. Tässä kysymyksessä asemamme oli vielä epäedullisempi kuin rauhansopimusta käsiteltäessä, ja me olimme täysin tietoisia siitä, että jouduimme asiantuntemuksessa alakynteen saksalaisiin verraten. Olin jo tammikuussa pyytänyt hallitusta lähettämään Berliiniin henkilöitä, jotka olivat lähemmin perehtyneet taloudelliseen elämäämme. Helmikuun keskipaikkeilla saapui ylitirehtööri Wuolle. Hänellä tosin oli oikeastaan toiset tehtävät, mutta hallitus oli kehoittanut häntä samalla avustamaan meitä kauppasopimusta käsiteltäessä. Hän ottikin, vaikka valtuuksitta, osaa sekä kaikkiin konferenssin istuntoihin että myöskin edeltäkäsin pidettyihin yksityisiin neuvotteluihimme. Viimeksimainituissa saimme käyttää hyödyksemme pankinjohtaja C. von Collanin läsnäoloa ja avustusta. Minulla on täysi syy otaksua, että jos kauppasopimus ei tullutkaan meille niin edullinen kuin olisi ollut suotavaa, tähän oli vähemmän syynä puuttuva asiantuntemus kuin ajan lyhyys ja se force majeure'in tapainen, jonka vallitessa sopimus syntyi. Me teimme useita muistutuksia ja korjausehdotuksia ja saimme sopimuksen monessa kohden Suomen kannalta katsoen paremmaksi. Siitä yleisestä periaatteesta, että saksalaisten tuli Suomessa — ja samoin suomalaisten Saksassa — olla samassa asemassa kuin maan omat asukkaat elinkeino-oikeuksiin, maanomistusoikeuteen y.m.s. nähden, eivät saksalaiset luopuneet. Ainoastaan yksityisissä, kuten rannikko- ja järviliikennettä koskevissa kohdissa, he taipuivat. Sopimuksen pätevyysajan me saimme vuotta lyhyemmäksi, nimittäin vuoden 1920 loppuun kestäväksi, joten sen tilapäinen luonne tuli sitäkin enemmän korostetuksi. Erikoisen noottienvaihdon avulla saatiin selväksi, etteivät Suomen lakia (osakeyhtiö-, pankkilakia) muuttavat määräykset astu voimaan, ennenkuin vastaavat lainmuutokset on lainsäädäntötietä saatu aikaan Suomessa.

Sopimukset allekirjoitettiin ja sinetöitiin valtakunnankanslerin luona maaliskuun 7 päivänä. Saksan puolesta teki sen kreivi von Hertling, Suomen puolesta Erich ja minä. Tilaisuudessa, joka oli luonteeltaan juhlallinen, oli sitäpaitsi läsnä osa konferenssin saksalaisia jäseniä. Toimituksen jälkeen von Hertling piti lyhyen puheen, johon minä vastasin. Senjälkeen kreivi kutsui meidät aamiaiselle palatsiin. Aterian jälkeen minä istuin pitkän aikaa tuttavallisesti jutellen hänen kanssaan, ja tällöin hän vähitellen muuttui valtiomiehestä ilmeiseksi professoriksi. Hän kuvaili erittäin vilkkaasti yliopistoaikansa muistoja ja oloja. Hänen katoliset harrastuksensa tulivat keskustelun aikana selvästi ilmi.

Lyhyenlaisten neuvottelujen jälkeen, joihin Saksan puolesta ottivat osaa von Stumm ja Johannes, oli samana päivänä tehty salainen sopimus, jonka allekirjoitimme ainoastaan von Stumm ja minä. Sopimusta, josta minulle oli annettu tieto vasta kaksi päivää aikaisemmin, oli — niin minulle ilmoitettiin — vaadittu sotilaalliselta taholta ja se tarkoitti osaksi sota-aikaa, osaksi sitä aikaa, jonka Saksan sotilaallinen toiminta Suomessa tulisi kestämään. Minulla ei ollut tilaisuutta neuvotella asiasta kenenkään muun kuin Erichin kanssa. Ehdotus ei minua miellyttänyt ja minä sain sitä muutetuksi eräiltä oleellisilta kohdilta, mutta oli minun pakko mukaantua 9 artiklan periaatteeseen, joka sisälsi määräyksen, että Saksa valvoo sota-aikana Suomen vientiä estääkseen Suomen tavaroita tulemaan Englannin hyväksi, vaikka saatoinkin arvata, että määräyksistä, mikäli niitä ankarasti sovellettaisiin, koituisi vaikeuksia maamme puutavaran-viennille. Minun täytyi kumminkin ottaa tämä vastuu kantaakseni, koska sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen saattoi riippua siitä ja minulla yhä edelleen oli syytä peljätä niitä poliittisia voimia, jotka tekivät työtä estääkseen meitä saamasta suoranaista sotilaallista apua. Tärkeätä oli osaltaan sekin, että sotilaallinen esiintyminen täten ensi kerran määriteltiin poliittisen johdon laatimassa oikeudellisesti sitovassa asiakirjassa. Jos olisi ollut jotenkin mahdollista, olisin luonnollisesti asettunut yhteyteen kotimaan kanssa, mutta se ei käynyt päinsä, ja tässä oli kysymyksessä periculum in mora. Niin suuret edut, maan elinedut, olivat kysymyksessä, etten voinut epäröidä. Määräys aiheutti todellakin laivaliikkeen alettua vientikaupallemme ikävyyksiä, mutta ne saatiin poistetuiksi, kun Suomen taholta tehtiin toistuvia esityksiä Saksan hallitukselle. Myöhemmin sain aihetta otaksua, että salaisen sopimuksen meitä tiukasti sitova muoto oli eräiden ulkoasiainministeriössä olevain poliittisesti lyhytnäköisten henkilöiden aikaansaannosta eikä johtunut korkeimman sotilasjohdon vaatimuksista. Ainakin kävi keskusteluista sekä Ludendorffin että yleisesikunnan poliittisen jaoston kanssa ilmi, että sotilasviranomaiset osoittivat sopimuksen soveltamiseen nähden enemmän ymmärtämystä ja halua suostua toivomuksiimme kuin siviiliviranomaiset ja olivat näiden menettelytapoihin tyytymättömiä.

9 päivänä me annoimme julkiset päivälliset niille saksalaisille, jotka olivat ottaneet osaa neuvotteluihin, ja pitivät tällöin puheita, paitsi meitä isäntiä, h. ylh. von Stumm, salaneuvos Johannes ja von Simons, von Brück y.m.

Sopimusten allekirjoittamisen johdosta lähetimme Erich ja minä Suomen hallituksen valtuutettuina keisarille sähkösanoman ja saimme häneltä seuraavan vastauksen:

"Herroille Suomen valtuutetuille.

Minulle ensimmäisten Saksan valtakunnan ja Suomen välisten sopimusten johdosta lähetetystä sähkösanomasta ja siinä ilmaistusta mielensuunnasta lausun teille lämpimimmän kiitokseni. Minäkin toivon mitä vilpittömimmin, että se osuus, joka Saksalla on itsenäisen Suomen valtion perustamisessa ja varmistamisessa, muodostaa hyvän pohjan saksalais-suomalaisille suhteille, ja toivon, että niiden kehittelemistä elähdyttää molemminpuolisen luottamuksen ja hyvän naapuruuden henki".[9]

Jo muutaman päivän kuluttua esitettiin sopimukset valtiopäiville, jotka hyväksyivät ne muistutuksitta. Sosiaalidemokraattien taholta (David) käytettiin tilaisuutta kuitenkin hyökkäyksen tekemiseen hallitusta vastaan sen "valkoiselle" Suomelle lupaaman avun johdosta. Suomessa suoritettiin ratifikatsioni vasta toukokuussa, eduskunnan jälleen kokoonnuttua. Se olisi voinut tapahtua aikaisemmin, yksinomaan hallituksen toimesta (Vaasassa), mutta hallitus ei rohjennut sitä tehdä. Syynä lienevät olleet kauppasopimusta vastaan tehdyt muistutukset. Kritiikki oli asiallisesti oikeutettua, mutta ei sisältänyt mitään sellaista, jota me emme olleet ottaneet huomioon. Meille olivat poliittiset näkökohdat olleet ratkaisevia. — Kesäkuun lopussa tapahtui ratifikatsioniasiakirjain vaihto ulkoasiainministeriössä suuremmitta muodollisuuksitta. Pöytäkirjan allekirjoitimme h. ylh. Kriege ja minä. Kriege, tyypillinen saksalainen virkamies, joka oikeastaan elää virastohuoneessaan, on Saksan hallituksen erikoinen asiantuntija kansainvälisten sopimusten alalla. Hän oli virkamies-mikroskoopillaan keksinyt joitakin kirjain-painovirheitä Suomesta saapuneessa asiakirjassa ja antanut laatia niistä erityisen luettelon! Lähtiessäni heinäkuulla kotimaassa käymään otin mukaani saksalaisen sopimuskappaleen, jonka keisari oli allekirjoittanut ja joka oli sidottu hienoihin, valtakunnan vaakunan koristamiin kansiin. Se jätettiin valtionhoitajalle henkilökohtaisesti, juhlallisin menoin. Meidän kappaleemme asiakirjaa oli aivan vaatimaton ja sitomaton, mutta myöhemmin lähetettiin Berliiniin Suomen vaakunalla varustetut kannet.

Myöhemmin kesällä ja syksyllä tehtiin erinäisiä rauhansopimuksessa edellytettyjä erikoisia sopimuksia, joihin Suomen puolelta, paitsi ministeriä, oli valtuutettu erinäisiä henkilöitä, valtiokonttorin johtaja J. Wartiovaara, pankinjohtaja A. Neovius ja insinööri Erik von Frenckell.

Sopimukset koskivat vain Saksaa. Kollektiivista sopimusta keskusvaltojen kanssa ei ollut voitu tehdä, koska kantamme ja suhteemme Saksaan oli merkitykseltään aivan toinen kuin muihin keskusvaltoihin. Niiden kanssa siis oli tehtävä erikoiset sopimukset. Tässä tarkoituksessa käännyin Berliinissä olevain Itävalta-Unkarin ja Turkin ambassadöörien, ruhtinas Hohenlohe-Schillingsfürstin ja Hakki Pashan sekä Bulgarian lähettilään Rizowin puoleen. He lupasivat kukin asettua yhteyteen hallitustensa kanssa ja kehoittaa niitä laatimaan sopimusehdotukset. Tällöin pantiin pohjaksi Saksan kanssa tehty sopimus. Professori Erich oli sillävälin lähtenyt Berliinistä, ja Vaasan-hallitus määräsi professori A. Serlachiuksen, joka silloin oli chargé d'affaires Kristianiassa, minun ohellani tekemään sopimukset mainittujen kolmen maan kanssa.

Turkkilaiset ehtivät ensiksi. Sopimus oli aivan lyhyt. Paitsi toteamista, että rauhantila oli alkanut, sisälsi se ainoastaan määräyksiä siviilivahinkojen, alusten, sotavankien kotiinlähettämisen y.m. korvaamisesta, määräyksiä, joilla ei tässä tapauksessa ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Kauppasopimukset piti järjestää myöhemmin. Allekirjoittaminen tapahtui Hakki Pashan asunnossa Turkin ambassadihotellissa. Hakki Pasha oli tehtävään valtuutettu Turkin edustaja. Tämä Suomelle erittäin myötämielinen ja sympaattinen mies kuoli kaksi kuukautta myöhemmin.

Bulgarian kanssa tehty sopimus, joka sekin oli sangen lyhyt, sisällöltään Turkin kanssa tehtyä vastaava, tarkastettiin Suomen lähetystössä pidetyssä istunnossa, johon ottivat Bulgarian edustajina osaa v.t. chargé d'affaires tri Nikyphoroff (Rizow oli kuollut huhtikuussa) ja tri Anastasoff, ja allekirjoitettiin asunnossani toukokuun 21 päivänä.

Itävalta-Unkarin sopimusehdotukset lähetettiin meille toukokuun keskivaiheilla. Niitä oli kolme: rauhansopimus, oikeuspoliittinen sopimus ja Wirtschaftsabkommen. Ne olivat sangen laajat ja laaditut mitä tarkimmin noudattaen saksalaisia. Sovimme, että neuvottelut alkaisivat toukokuun 23 päivänä Wienissä. Professori Serlachiuksen seurassa lähdin 22 päivän iltana Itävallan pääkaupunkiin. Käytyämme puhuttelemassa paria henkilöä saavuimme iltapäivällä ulkoasiainministeriön suureen konferenssisaliin, missä kokous pidettiin h. ylh. von Méreyn ollessa esimiehenä. Konferenssiin otti osaa noin 20, hallituksen eri toimialoja edustavaa henkilöä. Kaikki tapahtui sangen suurta muodollista juhlallisuutta noudattaen. Mérey asettui keski-istuimelle suuren pöydän toiselle, minä vastaavaan kohtaan toiselle puolelle. Istunto avattiin lausumalla Suomen edustajat tervetulleiksi, ja minä vastasin tervehdyspuheeseen. Ensimmäisessä istunnossa tarkastettiin ja hyväksyttiin rauhansopimus ja oikeuspoliittinen sopimus. Kokouksen loputtua tarjoiltiin teetä ja leivoksia viereisessä huoneessa, ja isäntäväkemme osoitti tällöin tyypillistä wieniläistä kohteliaisuutta. Sellaista ylellisyyttä ei sallittu nyt spartalaisessa, jopa suorastaan nälkää näkevässä Saksassa, joka kumminkin oli luovuttanut varastojaan liittolaisellensa Itävallalle. Seuraava istunto pidettiin 25 päivänä, jolloin tarkastettiin Wirtschaftsabkommen. Eräihin toivomuksiimme suhtauduttiin myötämielisesti. Parissa kohdassa me kuitenkin pidätimme itsellemme toimintavapauden ja pyysimme hallitukselta sähköteitse ohjeita. 27 päivänä tarkastettiin lisäsopimus ja noottienvaihto.

Allekirjoittaminen tapahtui 29:ntenä aamupäivällä. Mitään vastaussähkösanomaa ei hallitukselta ollut vielä silloin saapunut, mutta me emme katsoneet voivamme lykätä sopimusten allekirjoittamista ja siten odotuttaa koko konferenssia. Tässä tilaisuudessa johti puhetta ministeri kreivi Burian, kookas, komea valtiomiestyyppi. Allekirjoittamisen tapahduttua hän nousi seisomaan ja lausui meille muutamia sanoja, samalla myöskin viitaten Suomen ja Unkarin kansain sukulaisuuteen. Minä kiitin Suomen puolesta. Samana päivänä kutsui Burian meidät ja kymmenkunnan konferenssiin osaaottanutta henkilöä aamiaiselle Imperial-hotelliin. Istuin kreivin vieressä ja miellyin hänen teeskentelemättömään, älykkääseen persoonallisuuteensa.