Part 5

Pari päivää myöhemmin sain tiedon, että meitä odotettiin Wienissä, ja passikysymyksen järjestyttyä lähdimme me matkaan, Erich, Sario ja minä, kymmenennen päivän iltana. Myöskin professori H. Paasonen rouvineen matkusti mukana. Hän oli saanut tehtäväkseen viedä Suomen hallitukselta adressin Unkarin ministeripresidentille. Böömin läpi kulkiessamme jouduimme lumimyrskyyn, joka aiheutti liikenne-esteen. Znaimissa saimme odottaa kolme tuntia, kun rataa aurattiin auki. Viisi tuntia myöhästyneinä me saavuimme Wieniin, missä asetuimme asumaan Sacheriin. Hyvä ateria sai meidät unohtamaan matkan vaivat. Ruokatavarain runsaus Wienin ravintoloissa Berliinin oloihin verraten oli silmäänpistävä, ja kumminkin olivat varastot Itävallassa varmaan paljoa niukemmat kuin Saksassa.

Iltapäivällä kävin ulkoasiainministeriössä ja lähinnä jaostoneuvoksen parooni Matschekon puheilla, jonka jälkeen minut kutsuttiin v. t. ulkoasiainministerin parooni von Flotow'n luo. Hänen kanssaan sovittiin, että esittäisimme notifikatsionikirjelmän sunnuntaina 13:ntena päivänä ulkoasiainministeriössä. Flotow oli saanut tehtäväkseen silloin heti ilmoittaa, että Itävalta tunnusti Suomen riippumattomaksi valtioksi. Oli näet jo saatu tarpeelliset ohjeet Berliinistä. Käyntiä keisarin puheilla ei Flotow pitänyt välttämättömänä. Hallitsija ei ollut kaupungissakaan ja hänen piti seuraavana päivänä matkustaa rintamalle.

Määrättyyn aikaan, kolmantenatoista päivänä klo 12 lähdimme landoo-vaunuissa ulkoasiainministeriöön, ja hetken kuluttua meidät vietiin ulkoasiainministerin työhuoneeseen. Läsnä olivat v. Flotow'n ohella v.t. jaostopäällikkö, vapaaherra von Rhemen ja jaostoneuvos Matscheko. Minä luin kirjelmämme, joka oli laadittu samaan suuntaan kuin Saksan hallitukselle jättämämme, ja annoin sen sekä muita asiakirjoja v. Flotoville, joka tämän johdosta lausui:

"Hänen k. ja k. Apostolisen Majesteettinsa valtuutuksesta olen minä hänen Ylhäisyydeltään k. ja k. hovi- ja ulkoasiainministeriltä saanut tehtäväkseni ottaa vastaan teidän, hyvät herrat, tuoman notifikatsionin ja teidän toivomuksenne mukaisesti tunnustaa Itävalta-Unkarin monarkian nimessä Suomen itsenäinen tasavalta. Suorittaessani nyt mainitun tehtävän lausun k. ja k. hallituksen nimessä toivomuksen, että sinä aikakautena, joka nyt on Suomelle alkanut, Itävalta-Unkarin ja uuden valtion väliset suhteet myötätunnon ja ystävällisen harrastuksen pohjalla yhä syvenevät ja kehittyvät".[2]

Minä esitin kiitoksemme Hänen Majesteetilleen sekä k. ja k. hallitukselle ja huomautin, kuinka meidän on itsenäisyydestämme kiitettävä ennen kaikkea keskusvaltojen suurenmoista sotilaallista menestystä. Vihdoin lausuin toivomuksen, että Itävalta-Unkarin hallitus Venäjän kanssa parhaillaan pidettävissä rauhanneuvotteluissa ottaisi huomioon ja kannattaisi niitä toivomuksia, joita Suomen taholta oli esitetty Saksan valtiokanslerille. Tämä virallinen toimitus oli muodollisesti paljoa juhlallisempi kuin vastaava toimitus Saksassa. Vasta virallisen toimituksen päätyttyä kutsuttiin sisään professori Paasonen, joka jätti Unkarin ministeripresidentille lähetettävän unkarinkielisen adressinsa. Minä sain vielä kutsun saapua yksityisesti keskustelemaan v. Flotow'n kanssa, ja minulla oli silloin tilaisuus esittää hänelle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluja koskevat toivomuksemme.

Notifikatsionia ja tunnustusta koskevan virallisen uutisen yhteydessä lausui Neue Freie Presse seuraavaa: "On muodostunut uusi vapaa valtio: Suomen tasavalta. Itävalta-Unkarin hallitus on sen tunnustanut ja väestö tulee myötätuntoisesti tervehtimään uuden valtion saavuttamaa menestystä. Ankarain kärsimysten jälkeen ovat Suomen asukkaat, ruotsalaiset ja suomalaiset, jotka ovat saaneet kestää vuosikymmenien kidutuksen, taistellen voittaneet itselleen itsenäisyysoikeutensa. Urhokas, sitkeä ja kaikelle edistykselle altis maa, joka on vapauden arvoinen, liittyy riippumattomana valtiona Euroopan kansojen perheeseen."

Neljännentoista päivän iltana me matkustimme Balkanin junalla Berliiniin. Sielläkin oli täysi talvi.

Lähimpinä päivinä suoritettiin välttämättömiä valmisteluja Hollannissa ja Sveitsissä käyntiä varten. Notifikatsionikirjelmän sommitteli Erich. Erichin täytyi erityisten töiden takia jäädä Berliiniin ja Sario halusi palata Suomeen, joten minun täytyi ottaa yksin suorittaakseni notifikatsionitehtävä mainituissa maissa. Matkustin Hollantiin varhain aamulla tammikuun 25 päivänä. Matka tapahtui Saksan rajalla olevan Bentheimin aseman kautta jossa ei esiintynyt mitään vaikeuksia, kun saapumisestani oli sahkösanomateitse ilmoitettu. Tulin illalla Haagiin. Seuraavana päivänä kävin, Berliinissä olevasta Hollannin lähetystöstä saamani neuvon mukaan ulkoasiainministeriön kabinettipäällikön Doude van Troostewegin luona, joka tiedusteli ulkoasiainministeriöstä milloin minut otettaisiin vastaan. Se määrättiin tapahtuvaksi tammikuun 28 päivänä.

27 päivänä matkustin Leideniin tapaamaan professori van der Vlugtia, joka valitettavasti oli matkoilla. Katseltuani tuota mielenkiintoista kaupunkia ja syötyäni päivällistä lähdin Amsterdamiin, missä vietin iltaa eräässä tutussa hollantilaisessa perheessä. Hollantilaisen maiseman yllä lepäsi rauhallinen tunnelma. Aurinko paistoi ilma oli lauha ja eläimiä näkyi laitumilla.

Seuraavana päivänä kävin puhuttelemassa Saksan lähettilästä, tohtori von Rosenia, miellyttävää, hienosti sivistynyttä miestä, joka lausui julki myötätuntonsa Suomea kohtaan, ja iltapäivällä lähdin ulkoasiainministerin Jonkheer Loudonin luo hänen virkahuoneistoonsa Esitin tehtäväni ja luin notifikatsioniasiakirjan Se oli sommiteltu hiukan lyhemmäksi kuin Saksan hallitukselle jätetty esitys ja asianmukaisesti toisin muodosteltu. Siinä lausuttiin m.m. seuraavaa:

"Kääntyessään Alankomaiden kuningaskunnan puoleen, jolla on loistavat vanhat muistot ja jolla nytkin on sija etevimpäin kulttuurivaltioiden joukossa, ilmaisee Suomen hallitus toivomuksensa, että tämä kansa joka on varsin suuressa määrin edistänyt kansainoikeuden kehittämistä ja joka on ollut Suomelle arvokkaana moraalisena tukena vaikeassa oikeustaistelussa tulee tunnustamaan Suomen valtioyhteiskuntain jäseneksi ja ystävällisesti siihen suhtautumaan."

Loudon ilmoitti saaneensa Suomen hallitukselta odotettavissa olevaa notifikatsionia koskevan kirjelmän ja sanoi parooni Geversin Berliinistä antaneen tiedon saapumisestani. Sen johdosta oli hallitus jo käsitellyt kysymystä Suomen tunnustamisesta ja esittänyt sen kuningattarelle, ja Alankomaat olivat päättäneet tunnustaa Suomen suvereeniseksi valtioksi. Tämän voin minä heti ilmoittaa Suomen hallitukselle, ja virallinen ilmoitus tulisi lähetettäväksi senaatille Pietarissa olevan Alankomaiden lähettilään ja Helsingissä olevan pääkonsulin välityksellä. Ketään muuta ei tilaisuudessa ollut läsnä. Koko toimitus oli vähemmän juhlallinen kuin Berliinissä, Itävallasta puhumattakaan. Käyntiä kuningattaren luona ei Loudon pitänyt nyt välttämättömänä. Yhdessäolon viralliseen puoleen liittyi Suomen oloja, m.m. elintarvehätää koskeva keskustelu.

29 päivänä tein retken Scheveningeniin ja nautin merituulesta ja aaltojenloiskeesta upealla rantakäytävällä. Ilma oli leuto ja keväinen. Pengermällä käyskeli ryhmä internoituja englantilaisia sotavankeja tahdintarkoin askelin. Flanderin sotanäyttämö oli sangen lähellä, mutta täällä ei siitä ollut mitään havaittavissa. Iltapäivällä tuli luokseni van der Vlugt, joka oli matkustanut Leydenistä minua tapaamaan. Me söimme yhdessä illallista "Tree Steden'issä". Yhdessäolo tuon Suomen vanhan ystävän kanssa, jonka myötätunnon maatamme kohtaan tuntee koko Hollanti, muodostui miellyttäväksi ja opettavaksi. Hän iloitsi vilpittömästi Suomen vihdoinkin saavuttamasta vapaudesta.

Samana päivänä saapuivat ensimmäiset levottomuutta herättävät tiedot Suomessa puhjenneesta sisäisestä sodasta. Minun oli luovuttava aikomuksestani matkustaa Hollannista Sveitsiin, ja minä lähdin paluumatkalle seuraavana aamuna, tammikuun 30:ntenä saapuen saman päivän iltana Berliiniin, missä minua kärsimättömästi odotettiin.

Seuraavina päivinä oli Berliinissä vaativia tehtäviä, jotka tekivät poismatkustamisen aivan mahdottomaksi. Minun täytyi luopua ajatuksesta, että lähtisin henkilökohtaisesti Sveitsiin. Helmikuun 11 päivänä jätin Sveitsiä varten sommitellun notifikatsionikirjelmän Berliinissä olevalle Sveitsin lähettiläälle, eversti Mercier'lle, toimitettavaksi edelleen valaliiton hallitukselle Berniin. Muutamia viikkoja myöhemmin sain ottaa vastaan ministeripresidentti Svinhufvudille osoitetun taitavasti laaditun kirjelmän, jossa valaliiton hallitus tunnusti Suomen itsenäiseksi riippumattomaksi valtioksi.

Berliini, elokuussa 1918.

Saksan avunanto.

Punaisen kapinan puhjetessa olin minä Hollannissa notifioimassa Suomen itsenäisyyttä. Ensimmäiset sähkösanomatiedot, jotka aluksi kuulostivat hyvin huolestuttavilta, luin sanomalehdistä Haagissa tammikuun 29 päivänä. Riensin Berliiniin. Siellä tapasin heti saavuttuani Erichin, V. Thesleffin ja M. Gripenbergin, jotka antoivat lähempiä tietoja kotimaassa sattuneista tapauksista. Pohdimme yhteisesti tilanteen vaatimuksia Saksan taholta saatavaan apuun nähden.

Käydessäni Saksan päämajassa marraskuun 26 päivänä olimme sopineet kenraali Ludendorffin kanssa, että Saksa antaisi apua Suomea tyhjennettäessä venäläisistä joukoista, että aseita toimitettaisiin maahamme jatkuvasti ja että suomalainen pataljoona vähitellen lähetettäisiin kotiin. Nämä toimenpiteet eivät tähdänneet maassa syntyvään sisäiseen sotaan, vaan oli tarkoituksena ainoastaan lisätä Suomen hallituksen edellytyksiä maan itsenäisyyden tehostamiseen sekä tehdä mahdolliseksi tarpeen vaatiessa asevoimin korostaa venäläisten joukkojen maasta poistamista koskevaa vaatimusta. Sen jälkeen kun Saksa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, oli mainittuun sopimukseen vedottu erinäisissä kirjelmissä, jotka Erichin ja minun allekirjoittamina oli lähetetty päämajaan ja ulkoasiainministeri von Kühlmannille, ja olimme me vaatineet kysymyksessäolevien lupausten täyttämistä. Valmisteluja olikin tehty toisessa ja toisessa suhteessa, mutta asiaa ei ollut ajettu riittävän ripeästi vaan turhantarkkaa säännönmukaisuutta noudatellen. Varsinkin pataljoonan kotiinlähettäminen vaati pitkiä Saksan viranomaisten välisiä neuvotteluja ja muita valmistavia toimenpiteitä. Saksan sodanjohto oli tiettävästi tehnyt kaikki, mitä sille kuului, mutta ulkoasiainjohto osoitti huomattavaa haluttomuutta, jopa jonkinlaista vastahakoisuuttakin tässä asiassa. Ei tahdottu mielellään tehdä mitään sellaista, mikä voisi vaikeuttaa tekeillä olevaa rauhansolmimista Venäjän kanssa. Von Kühlmannia, joka oli enimmäkseen oleskellut Brest-Litovskissa, emme olleet onnistuneet henkilökohtaisesti tapaamaan ennenkuin tammikuun 23 päivänä, jolloin Erich, Thesleff ja minä kävimme hänen puheillaan ulkoasiainministeriössä. Silloin tapahtuneessa keskustelussa ilmeni, että ne kysymykset, joita hänelle lähettämissämme kirjelmissä oli kosketeltu, olivat hänelle sangen vieraita. Venäläisten joukkojen poistamista koskeva vaatimus tosin oli esitetty Brest-Litovskissa, mutta ilmeisesti sangen ponnettomalla tavalla. Viimeksimainittu kysymys oli nyt, kapinan puhjettua, käynyt vieläkin polttavammaksi, ja me päätimme senvuoksi koettaa jälleen vaikuttavalla tavalla vedota v. Kühlmanniin. Me lähetimme hänelle jo tammikuun 31 päivänä kirjelmän, jossa kuvailimme, kuinka maan rauhallisella väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen sotaväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti aseilla ja joukoilla. "Suuressa hädässään", sanottiin kirjelmässä, "anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan, että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata poistamista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen."

Kirjelmän allekirjoitimme Erich ja minä, jotka hallitus oli valtuuttanut tarpeen tullen olemaan läsnä Brest-Litovskin neuvotteluissa, sekä Thesleff, jonka tehtävä kuului sotilaalliselle alalle. Tämä vetoomus lähetettiin jäljennöksenä armeijan ylijohdolle. Saamamme lisätiedot, jotka vahvistivat todeksi, että venäläinen sotaväki suoranaisesti avusti punaisia ja että aseita ja apuväkeä saapui Pietarista, ilmoitettiin asianomaisille.

Saksalaiset neuvottelijat käyttivät nyt ilmoituksiamme, mutta heidän vastalauseensa, kuten tunnettua, eivät vaikuttaneet mitään Venäjän hallitukseen, joka keksi verukkeita ja kielsi asian oikean laidan, mutta todellisuudessa jatkuvasti avusti kapinaa. Von Kühlmann toimitti minulle seuraavan otteen Brest-Litovskissa pidetystä pöytäkirjasta helmikuun 11 päivältä:

"Kenraali Hoffmann: Minun on esitettävä seuraavaa: Tänne saapuneiden tiedonantojen mukaan ei venäläisiä joukkoja viedä pois Suomesta, kuten Venäjän hallituksen taholta on moneen kertaan selitetty tehtävän, vaan niitä päinvastoin lisätään. Sellaiset suuret joukkojensiirrot eivät vastaa täällä solmitun aselevon henkeä, joten minun on ilmaistava näiden joukkojensiirtojen johdosta vastalauseeni.

"Herra Trotski: Mikäli tiedän, on Suomessa olevien venäläisten joukkojen lukumäärää aselevon allekirjoittamisen jälkeen erinomaisesti vähennetty. Otan sen todistaakseni herra kenraali Hoffmannille. Tosin en ole riittävässä määrin perehtynyt sotilaallisiin näkökantoihin, mutta uskon kumminkin, ettei Suomessa ole joukkojamme Saksan joukkoja vastustamassa".[3]

Sitä tietä ilmeisesti ei ollut paljoakaan saavutettavissa. Helsingistä saapuvat huolestuttavat tiedot aiheuttivat kumminkin sen, että minä joitakin päiviä myöhemmin lähetin vielä Ludendorffille ja von Kühlmannille samaa asiaa koskevat sähkösanomat. Edelliselle osoitetun sähkösanoman loppuosa kuului:

"Pääkaupunki Helsinki, sen porvarilliset asukkaat, niiden joukossa älystömme ja kulttuurimme etevimmät edustajat, ja runsaat määrät aineellista omaisuutta ovat bolshevikien käsissä. Bolshevikit aikovat hävittää kaikki. Itsensäpuolustaminen on tässä mahdotonta. Pyydän hallitukseni nimessä hartaasti, että esitettäisiin vastalause ja uhattaisiin vastatoimenpiteillä, elleivät verilöylyt ja hävitykset Helsingissä lopu." Vastalauseiden aika oli kuitenkin ohi. Toisessa ja tehokkaammassa muodossa annettavan avun aika oli tullut.

Sillä välin oli aina kapinan puhkeamisesta asti innokkaasti jatkettu valmisteluja aseiden ostamiseksi ja lähettämiseksi Suomen talonpoikaisarmeijalle sekä toimenpiteitä pataljoonan kotiinlähettämiseksi. Kotimaasta saapuneissa sähkösanomissa vaadittiin pikaista apua, sitäkin tärkeämmin, kun toiveet saada aseita Ruotsista olivat vähäiset. Niinpä saapui esim. seuraava sähkösanoma, päivättynä Tukholmassa tammikuun 30:ntenä: "Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksa- laista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10,000-20,000 kivääriä. 50 konekivääriä ammuksineen — — — sekä 100 jääkäriä." Kotimaassa vallitsi ilmeisesti sellainen käsitys, että kaikki voi tapahtua tuota pikaa, mutta niin ei ollut laita. Pataljoonan kotiinmatkustamiseen, jota koskeva kysymys oli herätetty jo paljoa aikaisemmin, antoi valtiosihteeri von Kühlmann suostumuksensa vasta tammikuun 31 päivänä, mutta edellyttäen, että joukko matkustaisi ilman aseita ja sotilaallisia varustuksia. Aselähetysten taas piti siirtyä tuonnemmaksi, jottei Saksa "joutuisi kieroon asemaan suhteessaan venäläisiin". Tilanne oli meille kiusallinen ja kotona käydylle taistelulle arveluttava. Emme säästelleet ponnistuksia saadaksemme asekysymyksen järjestetyksi, ja varsinkin Thesleff oli tällöin hyvin toimekas. Poliittisessa jaostossa olevat ystävämme, Hauptmannit von Hülsen ja Püschel, avustivat meitä mitä innokkaimmin. Helmikuun 1 päivänä lähetti Sektion Politik päämajaan sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa: "Hjelt ja suomalainen kenraali Mannerheim pyytävät hartaasti aseita ja ampumavaroja. Pyydetään myöskin siellä vaikuttamaan hänen Ylh. von Kühlmanniin, jotta saataisiin lupa lähettää aseita ja ampumavaroja." Alivaltiosihteeri von dem Busschen myötävaikutuksella asia järjestettiin ulkoasiainministeriössä toivomuksen mukaisesti. Saksalaisten viranomaisten neuvoa noudattaen ei aseita kumminkaan ostanut suoranaisesti Suomen valtio eikä niitä myöskään muodollisesti myynyt Saksan sotaministeriö, vaan koko asian välitti saksalainen toiminimi Mannesmann ja ostajana oli toiminimi Mauritz Gripenberg Helsingistä. Minä todistin kumminkin erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja vastasi maksuista.

Kaiken nopeassa järjestämisessä olivat uskolliset apumiehemme von Hülsen ja Püschel väsymättömät, ja yksin siten ovat he avustaneet vapaustaistelumme onnellista suorittamista ansiokkaalla työllä, jonka merkitystä ei voi arvioida kyllin suureksi. Virallisena valtuutettuna minä luonnollisesti otin osaa tarkempiin neuvotteluihin ja ratkaisuihin, mutta käytännöllisistä toimenpiteistä huolehtivat suomalaisella taholla lähinnä Thesleff ja Gripenberg, jotka olivat asiantuntijoita ja voivat yksinomaisemmin antautua tähän tehtävään.

Helmikuun 8 päivänä olivat aseiden hankintaa koskevat välikirjat valmiit ja ne allekirjoitettiin yleisesikunnassa. Ensimmäisten lähetysten hinta nousi, alhaalle arvioituna, 8 tai 9 miljoonaan markkaan. Saman päivän iltana matkustivat Thesleff ja M. Gripenberg sekä eräitä jääkäreitä ja muutamia muita Berliiniin saapuneita suomalaisia Libauhun. Thesleffin piti seurata pataljoonaa kotimaahan. Me söimme yhdessä illallista Bristol-hotellissa ja saatoimme sitten lähtijät Friedrichstrassen asemalle. Oli vakava tuokio, kun juna lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Me uskoimme sydämestämme, että pataljoona tulisi kunnialla täyttämään sen tehtävän, johon se kauan oli valmistunut ja jota se oli kärsimättömästi odottanut. Eikä uskomme joutunutkaan häpeään.

Aseiden ja pataljoonan kuljetusta varten oli kauppaneuvos L. Krogius, joka oleskeli Tukholmassa, asettanut käytettäväksi aluksia: Poseidonin, Miran ja Virgon aseita ja Arcturuksen joukkoa varten. Aluksia varten tehtiin meriasiain-johdon kanssa 1,300 kivihiilitonnia koskeva välikirja. Päätettiin, että kaksi alusta, Poseidon ja Mira, lähtevät 11 päivän illalla Danzigista, Virgon jäädessä toistaiseksi sinne. Pataljoonan lähtö määrättiin 15 päiväksi klo 9:ksi aamulla. Ruotsalainen matkavartio oli luvattu seuraamaan aluksia Öölannin eteläkärjestä Kokkolaa vastapäätä olevaan Holmöhön, missä lasti oli purettava. Sammon piti kohdata aselaivat Arholman luona Tukholmaan johtavan reitin ulkopuolella. Arcturuksen piti Arholman luona odottaa Sammon paluuta Pohjanlahdelta. Erinäiset seikat, osaksi Tukholmasta saapuneista epätäydellisistä tiedonannoista aiheutuneet väärinkäsitykset, osaksi Itämeren pohjoisosassa ja Pohjanlahdella vallitsevat hankalat jääsuhteet vaikuttivat kumminkin, että alusten lähtö ja perilletulo hiukan viivästyi ja että suunnitelmia oli jonkin verran muutettava. Kaikki onnistui kuitenkin hyvin. Aselähetykset tulivat hyvässä kunnossa määräpaikkaansa, ja pataljoona saapui Vaasaan helmikuun 26 päivänä. Apu tuli vielä ajoissa aseettomille ja koulutettua miehistöä puuttuville joukoillemme. Jääkärien osuus vapaustaistelussamme on hyvin tunnettu, mutta Saksan avunannosta puhuttaessa ei pidä myöskään unohtaa aselähetysten merkitystä. Niillä vähillä asemäärillä, mitä oli salaa kuljetettu Ruotsista, ei olisi voitu saada paljoakaan aikaan. Ilman Saksan aselähetyksiä, joita jatkui kauan, olisi valkoisten eteneminen etelään päin ollut mahdoton. Se into, millä Mannerheim kiiruhti aselähetyksiä ja hänen tyytymättömyytensä, kun kaikki ei sujunut toiveiden mukaan, on hyvin ymmärrettävissä.

Saksalaiset upseerit Ausfeld, von Coler, Stahel y.m., jotka olivat palvelleet suomalaisessa jääkäripataljoonassa ja kiintyneet siihen, matkustivat Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan maaliskuun 1 päivänä. He uhkuivat rohkeata luottamusta ja taisteluhalua.

Muutamia päiviä pataljoonan Libausta lähdettyä, helmikuun 17:ntenä, sain minä kenraali Ludendorffilta seuraavan sähkösanoman:

"Everstiluutnantti Thesleff lähetti minulle 27 jääkäripataljoonan lähtiessä kiitossähkösanoman, joka on minua erittäin ilahduttanut. Olkoon nuorten suomalaisten matka ja heidän onnellinen perilletulonsa hyvänä tulevaisuudenenteenä heidän kotimaallensa, jonka kehitys ja voimistuminen on tuonnempanakin oleva minulle sydämen asia molempain maittemme yhteiseksi onneksi. Vallatkoon Suomen kansan ennen kaikkea se vakaumus, että ainoastaan kaikkien voimien määräperäinen kokoaminen syrjäyttämällä hajautuvat harrastukset ja rautainen tahto voivat kaikista vaikeuksista huolimatta johtaa voittoon." Vastaussähkösanomassani minä lausuin: — — — "Kotimaalleni lausutut lämpimät onnentoivotukset ja t. Ylhäisyytenne luja luottamus sen tulevaisuuteen luovat minuun varmuutta siitä, että me nykyisessä hädänalaisessa tilassammekin voimme toivoa saavamme tukea armeijan ylijohdolta. Se, mitä t. Ylh. lausui, on oleva hallitukselleni ja hallitukselle uskollisille joukoillemme voimakkaana yllykkeenä nyt käydyssä vaikeassa ja verisessä taistelussa isänmaan, vapauden ja laillisen järjestyksen puolesta vihollisia vastaan, jotka ovat myöskin Saksan, saksalaisen kulttuurin ja valtiojärjestyksen vihollisia".[4]

Helmikuun 28 päivänä minä jätin valtakunnankanslerille hallituksen Vaasasta 26 päivänä lähettämän sähkösanoman, joka sisälsi m.m. seuraavaa:

"Tänä iloisena päivänä, jolloin Saksassa koulutetut suomalaiset jääkärit ovat palanneet kotimaahansa taistellakseen Suomen maaperällä maamme vapauden ja riippumattomuuden puolesta, tuntee Suomen hallitus mitä vilpittömintä tarvetta ilmaista Hänen Majesteetilleen Saksan keisarille ja keisarilliselle hallitukselle ihailunsa Saksan kansan ja sen mainehikkaan ylimmän sodanjohtajan loistavien tekojen johdosta ja lausua Suomen kansan sydämen syvyydestä kumpuavan kiitoksen kaikesta, mitä Saksa on tehnyt kansamme ja nyt tasan kolme vuotta sitten vapaaehtoisesti saksalaiseen asepalvelukseen astuneitten suomalaisten jääkärien hyväksi."

Brest-Litovskin neuvottelut olivat keskeytyneet helmikuun 11 päivänä, ja seitsemän päivää myöhemmin kului aselepo umpeen. Eteneminen Itämerenmaakunnissa pohjoista kohti alkoi 19:ntenä. Saksa voi nyt toimia vapaasti Venäjään nähden, ja toiveet saada Saksa sotilaalliseen toimintaan Suomessa olivat lisääntyneet. Helmikuun 14 päivänä kävi luonani von Hülsen, joka ilmoitti minulle Ludendorffilta saapuneen sähkösanoman, jossa von Hülsenille annettiin tehtäväksi kehoittaa minua aikaisempiin esityksiin vedoten lähettämään kiireellinen pyyntö saada Saksan apua Suomelle sen hädänalaisessa tilassa. Kirjelmä laadittiin yksissä neuvoin Erichin kanssa ja lähetettiin jo samana päivänä sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille. Tämä kehoitus ilmeisesti merkitsi, että sotilaallisella taholla oli olemassa määrättyjä aikeita tehokkaan sotilaallisen avun antamiseksi maallemme. Mikäli myöhemmin kuulin oli Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea von Giese, joka aina oli osoittanut lämmintä myötätuntoa maatamme kohtaan, sikäläistä tilannetta koskevassa tiedonannossaan puoltanut pienehkön sotavoiman lähettämistä Suomen avuksi taistelussa bolshevismia vastaan. Von Giese oli sitä mieltä, että Saksallekin oli tärkeätä, että bolshevikivaara torjuttiin jo Suomessa, ennenkuin se ehti levitä muihin pohjoismaihin ja sitä tietä Saksaan. Kenties tämä tiedonanto osaltaan vaikutti, että Saksan sotilasjohdon tarkoitukset Suomeen nähden ja sen halukkuus kuuntelemaan vetoomustamme nyt saivat määrätymmän muodon. Bolshevismin eteneminen Itämerenmaakunnissa ja Suomessa oli niitä asioita, jotka näihin aikoihin kiinnittivät Saksan sanomalehdistön mieltä. Myöskin Suomen vapaustaistelu sai osakseen paljon huomiota, ja sanomalehdet olivat hyvin halukkaita saamaan meiltä tietoja sen kulusta.

Suomesta tulevat sähkösanomatiedot, jotka saapuivat meille Tukholman kautta, olivat yleensä varsin huolestuttavia. A. Gripenbergiltä sain minä näihin aikoihin m.m. seuraavan hälyyttävän lennätintiedon:

"Tilanne Suomessa epätoivoinen. Yliopistonuoriso äärimmäisessä vaarassa, porvarilliset Helsingissä vaarassa joutua surmatuiksi tai kuolla nälkään. Koska ei ole mitään pelastuksen toivoa täältä, on Suomen ainoana toivona Saksan taholta tuleva pelastus ja se, että Saksa, jos syntyy rauha, jota Venäjä sanomalehtiuutisista päättäen nyt pyytää, ihmisyyden nimessä ja sivistyksen hyväksi asettaa ehdottomaksi vaatimukseksi, jonka toimeenpanoa valvotaan, että venäläiset sotilaat, olivatpa he univormupukuisia tai ei, sekä venäläinen laivasto heti lähtevät pois Suomesta. Pyydän teitä ryhtymään nopeihin ja erinomaisiin toimenpiteisiin tässä suhteessa ja sähköttämään toiveista."

19 päivänä sain Tukholmasta saapuvan kuriirin mukana senaattori Renvallilta saapuneen pitkähkön kirjeen, jossa pyydetään ryhtymään erinäisiin toimenpiteisiin ja lopuksi lausutaan, että minulla on oikeus tiedustella, eikö Saksa voisi antaa meille aseellista apua sekä huomautetaan, ettei tätä varten tarvittaisi mitään suuria sotavoimia.[5]

Tämä tiedonanto oli minulle erikoisen tervetullut, koska minussa oli yhä enemmän vakaantunut se käsitys, että Venäjältä pakottamalla saadut, joukkojen Suomesta poistamista koskevat lupaukset olivat merkityksettömät ja ettemme voisi ilman Saksan apua pelastaa Helsinkiä ja Etelä-Suomea. Tämän vahvisti pitkänlainen Helsingistä lähetetty tiedonanto, joka Tukholman kautta saapui minulle ja jonka olivat allekirjoittaneet eri yhdyskuntain (yliopiston, virkamies-, lääkäri- ja liikemieskunnan y.m.) edustajat. Siinä anottiin suoranaista sotilaallista apua, joko Ruotsista tai Saksasta, koska tilannetta pidettiin epätoivoisena. Myöskin Kirkkonummen ja Pellingin osastojen pelastamista oli anottu Tukholman kautta. Minähän sitäpaitsi vanhastaan tunsin maassa vallitsevan mielialan Venäjää vastaan saatavaan Saksan apuun nähden ja olin tuskin enää epätietoinen siitä, mitä velvollisuuteni Berliinissä olevana Suomen virallisena edustajana minulta vaati. Ei ollut kysymyksessä lähinnä sisäiseen taisteluumme sekaantuminen, vaan maassa olevan ulkonaisen vihollisen kukistaminen ja karkoittaminen.

Helmikuun 20 päivänä kävi von Hülsen taas luonani. Hän ilmoitti Ludendorffin lausuneen toivomuksen, että minä saapuisin heti päämajaan tärkeätä neuvottelua varten. Minä kehoitin M. Gripenbergiä sotilasasiantuntijana lähtemään mukaan. Lähdimme jo samana iltana. Seuraavana aamuna olin — toista kertaa — Kreuznachissa, missä päämaja yhä edelleen sijaitsi.

Meidät otti asemalla vastaan edelliseltä käynniltäni tuttu luutnantti Fischer ja meidät vietiin automobiililla asuntoomme. Syötyämme aamiaista lähdimme majuri Crantzin luo, joka ilmoitti meille, että Ludendorff ottaa meidät heti vastaan. Meidät vietiin L:n työhuoneeseen, kookas kenraali astui muutaman askelen meitä kohti, ja tervehdittyämme, istuuduttuamme hän ilmoitti, että armeijan ylijohto, ottaen huomioon Suomessa vallitsevaa tilannetta koskevat esityksemme ja kuvauksemme, oli suunnitellut sotilaallisiin toimenpiteisiin ryhtymistä maassamme antaakseen apuansa sen vapauttamiseksi bolshevikien ja punaisten vallasta. Hän oli tällöin ajatellut Ahvenanmaata tulevain sotatointen tukikohdaksi ja kysyi, olisiko Suomella mitään sitä vastaan, että saksalaiset joukot miehittäisivät Ahvenanmaan. Minä katsoin voivani vakuuttaa hänelle, että Suomessa tervehdittäisiin ilomielin sellaista askelta alkutoimenpiteenä maan auttamiseen sen vaikeassa tilassa ja syvästi kiitollisina otettaisiin vastaan se sotilaallinen avustus, jonka Saksa tahtoi antaa.

Ludendorff kehitteli sitten suunnitelmansa yleisin piirtein. Ensin lähetettäisiin muutamia sotalaivoja ja yksi jääkäripataljoona Ahvenanmaalle. Tämä voisi kenties tapahtua jo seuraavalla viikolla. Kun tämä toimenpide olisi suoritettu ja niinpiankuin jääsuhteet sallisivat, laskettaisiin 5-6 pataljoonaa maihin jossakin länsirannikon kohdassa, jonka kenraali Mannerheim saisi lähemmin määrätä. Nämä pataljoonat täydennettäisiin kaikilla niillä erikoisaseilla, joita sotatoimissa tultaisiin tarvitsemaan. Ratsuväen pitäisi olla hyvin edustettuna lähetettävässä sotilasmäärässä. Mannerheim määräisi komentavan saksalaisen kenraalin luo jonkin suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin. Yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläiseen sotilasjoukkioiden karkoittamiseksi. Niiden kokemusten perusteella, joita oli saatu itärintamalla, katsoi Ludendorff asian muodostuvan sangen yksinkertaiseksi. Mikäli mahdollista tultaisiin noudattelemaan rautatielinjoja. Tätä tarkoitusta varten olisi rautatiekalustoa koottava soveliaisiin kohtiin. Hän toivoi myöskin, että hevosia pidettäisiin varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta ettei niitä kuljetettaisi rannikolle, ennenkuin aika oli tullut, jottei herätettäisi huomiota. Rehusta olisi pidettävä huolta. Joukkojen muonitus tapahtuisi Saksan varastoista, mutta väestöä varten ei voitaisi elintarpeita kuljettaa mukana. Tämä kysymys oli järjestettävä myöhemmin.

Vähää ennen joukkojen maihinlaskua Ahvenanmaalle annettaisiin meille ja meidän välityksellämme Vaasassa olevalle hallitukselle ja Mannerheimille tieto maihinnousun ajasta. Tämä varovaisuus oli välttämätön, koska ruotsalaiset tai entente voivat siepata kipinäsähkösanomat. Mannerheimin piti kohta maihinnousun tapahduttua asettua yhteyteen saksalaisten joukkojen kanssa.

Lisäksi Ludendorff lausui armeijan ylijohdon toivomuksen, että väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueenanastussuunnitelmin, vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolshevikien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, joka oli Saksallekin erittäin tärkeä. Tällöin toivottiin maamme ja Saksan välille pian syntyvän kauppavaihtoa, joten puutavaramme, paperi- y.m. tulisivat kompensatsionina lähinnä Saksan hyväksi.

Jos Venäjän kanssa tulisi lähimmässä tulevaisuudessa solmittavaksi välirauha, mitä armeijan ylijohto ei halunnut, oli Ludendorffin mielestä syytä, että Suomen hallitus suoraan pyytäisi Saksan hallitukselta apujoukon lähettämistä Suomeen järjestyksen palauttamiseksi sekä ohjaajia järjestetyn sotaväen muodostamista varten. Ludendorff selitti Saksan pitävän Suomea vapaana valtiona, joten Venäjän kanssa solmittava välirauha ei estäisi antamasta sellaista avustusta Suomelle. Joka tapauksessa tulisi aseleposopimukseen sisällytettäväksi määräys, jonka mukaan venäläisten joukkojen sekä linnoitusgarnisonien ja laivaston oli heti poistuttava Suomesta. Ellei tätä vaatimusta noudatettaisi, olisi se katsottava aselevon loukkaamiseksi. — Siinä on lyhyesti mainittuna Ludendorffin meille antamain ilmoitusten sisällys. Hän ei tietenkään esittänyt asioita yhtämittaisesti, vaan osittain kysymysten ja vastausten muodossa. Luonnollisesti annoin hänen ymmärtää, kuinka iloinen olin nyt saadessani varmat toiveet, että kansamme kärsimykset pian loppuisivat ja vapautemme pelastuisi.

Mihin omiin, puhtaasti sotilaallisiin tarkoitusperiin päämaja tähtäsi Suomessa suoritettavilla sotatoimilla, ei Ludendorff maininnut, enkä minä tahtonut ottaa esiin tätä kysymystä, joka meille oli merkitykseltään toisarvoinen.

Päivällisille oli meidät kutsuttu Hindenburgin luo siihen huvilaan, jossa hän ja Ludendorff asuivat. Tämä kuuluisa "Tafelrunde" käsitti nyt noin 20 henkeä, nimittäin molempain sotapäällikköjen lähimmät työkumppanit sekä muutamia muita vieraita. Ensinmainittujen joukossa kiintyi huomioni varsinkin eversti Baueriin, erittäin älykkääseen henkilöön, jonka vaikutusvaltaa päämajassa on pidetty varsin suurena. Minulla oli etu saada istua Hindenburgin oikealla puolella, vasemmalla istui eräs päämajassa vieraileva saksalainen upseeri. Vastapäätä istui Ludendorff, oikeanpuolisena pöytänaapurinaan Gripenberg. Tapasin nyt Hindenburgin ensimmäisen kerran. Kun minut esitettiin hänelle, lausui hän hieman kuivaan, hitaaseen tapaansa: "Minua ilahduttaa, että meillä nyt on tilaisuus auttaa Suomea. Olisimme tehneet sen jo aikoja sitten, mutta se ei ollut aikaisemmin mahdollista." Keskusteluni ylisotamarskin kanssa koski enimmäkseen Suomen, Ruotsin ja Venäjän oloja. Kysyessäni, kuinka kauas hän luuli saksalaisten etenevän, ennenkuin rauha solmittaisiin Venäjän kanssa, vastasi hän: "Ainakin Narvan linjalle." (Se saavutettiinkin tosiaan samaan aikaan, kun Brest-Litovskin rauha solmittiin, maaliskuun 3 päivänä.) Päivällisillä vallitsi luonteva mieliala, joskin molempiin päällikköihin ja varsinkin Hindenburgiin kohdistuva kunnioitus selvästi ilmeni. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää. Päivällisen jälkeen Ludendorff keskusteli eräässä upseeripiirissä, ja minä kuulin hänen ilmoittavan, että oli aikomus lähettää Suomeen sotaväkeä. Mitään hämmästystä ei ilmennyt upseerien kasvoilla eikä heidän sanoissaan. Se oli ikäänkuin sanaton: "Kuten käskette." Erottaessa Hindenburg lausui muutamia lämpimiä sanoja toivottaen Suomelle onnea ja menestystä. Ludendorff seurasi minua etehiseen, vei minut syrjään ja kehoitti meitä olemaan rauhallisia, lausuen vakaumuksenaan, että Saksan sotilaallinen toiminta tulee piankin lopettamaan punaisten vallan.

Ennen päivällistä kävi keisari tapaamassa Hindenburgia ja Ludendorffia, ja me saimme nähdä hänen lähtevän automobiilissaan kokoontuneiden kaupunkilaisten hurratessa. Hänen majesteettinsa näytti voimakkaalta ja vakavalta.