Part 1

language: Finnish

IHMINEN JA PETO

Kirj.

Samuel Scoville, Jr.

Englanninkielestä ["Man and Beast"] suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

SISÄLLYS:

Punainen Rooi Kolme, jotka kohtasivat toisensa jälleen Hunajaa Karsikkopuu Timarti Babirussa Khambu Lodi Vuoriston pahahenki Pelkuri Maanalainen Surma Valkoinen tiikeri

PUNAINEN ROOI

Järkevänä ja julmana kuin iso veljensä susi, viekkaana ja nopeana kuin pieni serkkunsa kettu, mustaselkä sakaali kulki tasangon poikki kuin pilven varjo. Sen piti erityisistä syistä kiiruhtaa kotiin sinä iltapäivänä, todellisuudessa yhdeksästä erityisestä syystä, koska rouva Mustaselkä ei kannattanut lasten luvun rajoittamista. Lukuunottamatta tätä liikkuvaa olentoa kaikki näytti vaipuneen uneen Etelä-Afrikan auringon paahteessa. Tasangoilla on kuitenkin aina joitakin sellaisia olentoja, jotka eivät milloinkaan nuku, vaan vaanivat äänettöminä ja murhanhimoisina kuin kuolema itse.

Kun sakaali kiersi punaisen kallion ympäri, joka hehkui kuumana kuin kamiina, sen sierainten ihmeelliseen verkostoon siivilöityi kuvottavaa myskin hajua, niin heikkoa, että metsänväestäkään vain harvat olisivat vainunneet sen — ja kuitenkin se sai nopean eläimen pysähtymään, jähmettymään paikoilleen kuin kiveksi muuttuneena. Mustien turmaliinien tavoin kimaltelevilla silmillään se tarkasteli jokaista ruohomätästä, jokaista ympärillään olevaa kuivunutta sananjalkapensasta, voimatta kuitenkaan huomata mitään, mikä olisi uhannut sen turvallisuutta. Melkein varmana siitä, ettei sitä huolimatta vainuamastaan hajusta ollut mikään vaara uhkaamassa, se jo kohotti toista etujalkaansa lähteäkseen jatkamaan matkaansa, kun tuulen henkäys jälleen kantoi sen sieraimiin saman hajun ja saman viestin: »Ole varuillasi! Ole varuillasi!»

Hetkisen sakaali seisoi kuin paikalleen jähmettynyt setteri, toinen etujalka ilmassa, tuuhea häntä suorana ja ohut kuono suunnattuna uhkaavaa vaaraa kohti, jonka se tunsi, mutta jota se ei nähnyt. Kun se sitten painoi päänsä alemmaksi, se huomasi katselevansa suoraan kahteen kauhean valkoiseen silmään ja niiden soikeihin teriin, jotka kiiluivat kuin lasipalaset hiekasta, johon ne olivat hautautuneina tuskin kuuden jalan päässä siitä. Näiden tuhoa ennustavien luomettomien silmien takaa näkyi hiekalla kiemurassa luonnoton ruumis, jota koristivat komeina kirjauksina seepianruskeat vinoneliöt, rikinkeltaiset ympyrät ja kahdeksikon muotoiset tummat granaatit.

Nelijalkaisen pedon julma katse kesti hetkisen käärmeen verta hyydyttävää tuijotusta, mutta ei ainoakaan imettäväinen voi masentaa katseellaan gaboonilaista kyytä. Kun sakaalin täytyi kääntää silmänsä pois, ponnahti hiekalla lepäävä hirveä pää taaksepäin, kunnes se kosketti luonnottoman, jännittyneen ruumiin kiemuraa. Sitten julmat leuat aukenivat selkoisen selälleen, ja valkoisen kitalaen reunasta työntyi esiin kaksi liikkuvaa myrkkyhammasta kuin käyrää, välkkyvää neulaa, ja samassa silmänräpäyksessä käärme iski. Kuin heittokeihäs sen iso ruumis syöksyi eteenpäin niin nopeasti, että se näytti ilmassa pelkältä epämääräiseltä väriläiskältä. Ainoastaan se seikka pelasti sakaalin hengen, ettei se ollut astunut aloittamaansa askelta, sillä kun käärmeen kirjava ruumis iski maahan, leuka ja myrkkyhampaat olivat vain muutaman tuuman päässä mustaselän kuonosta.

Murhanhimoisen sukunsa koko viekkaudella ja nopeudella käärme oli tehnyt aloitteen kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta ja menettänyt sen. Nyt oli sakaalin vuoro. Osoittaen rohkeutta, jota monelta suuremmalta pedolta olisi puuttunut, mustaselkä syöksyi, käärmeen yrittäessä uudelleen kiertyä kiemuraan, sen kimppuun nopeasti kuin salama. Sen toinen känsäinen käpälä painautui lujasti litteän pään päälle, toinen naulasi paksun ruumiin maahan kiinni, ja ennenkuin raivostunut käärme pääsi irroittautumaan, sakaali oli moneen kertaan lävistänyt sen suomuisen nahan terävillä hampaillaan. Kiemurrellen ja luikerrellen käärme sähisi hirmuisesti, ja sen litteän pään kuviot supistuivat ja laajenivat, niin että näytti siltä kuin käärme olisi irvistellyt viholliselleen. Mutta juuri kun sen voimakas ruumis oli pääsemäisillään luiskahtamaan sakaalin raskaina painavien käpälien alta, mustaselän veitsenterävät hampaat lävistivät myrkyllisen matelijan selkärangan, jolloin se heti meni hervottomaksi ja oli aivan avuton. Kuoleman uhkaus, joka oli leimunnut noissa umpeen menemättömissä hopeanvalkoisissa silmissä, himmeni ja sammui vähitellen. Taistelu oli päättynyt. Sakaali ei kuitenkaan hetkeksikään irroittanut otettaan, ennenkuin käärmeen hirvittävä pää oli irti kiemurtelevasta ruumiista. Sitten se, heilauttaen raskaan ruumiin selkäänsä, lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se katosi akaasian niukkaan varjoon tuskin huomattavaan koloon ja kierteli toisiaan leikkaavien käytävien kautta soikeaan holviin, jonka pohjalla oli kuivaa ruohoa ja jossa yhdeksän pyöreää, pehmeää, nälkäistä penikkaa tervehti sitä iloisesti vikisten. Ne oli vieroitettu vasta edellisenä päivänä ja nyt ne saivat ensimmäiseksi tukevaksi ateriakseen syödä kyllikseen tasangon kaikkein myrkyllisimmän käärmeen lihaa.

Siitä päivästä alkaen ei sakaalivanhemmista kumpikaan enää astunut jalallaan luolaan, vaikkakin toinen oli aina vartioimassa jossakin lähellä pensaikossa. Alussa ne toivat saaliinsa luolan suulle; milloin kaniinin kokoisen sokerirotan, milloin afrikkalaisen riekon, kalliomurmelin tai jyrsijän, joka puree kuin kärppä ja hyppää kuin kirppu Mutta olipa saaliina mitä tahansa, jokin odottavista penikoista sieppasi sen aina suuhunsa ja laahasi suureen alhaalla sijaitsevaan arkihuoneeseen, jossa kaikki yhdeksän hiljaa ja vihaisesti murahdellen jakoivat saaliin keskenään.

Eräänä iltana penikat kuulivat taaskin ulkoa tuttua hiljaista hillittyä haukuntaa, joka merkitsi: »Päivälliselle!» Ryömien toistensa yli ne tulivat luolan suulle, mutta siellä ei näkynytkään mitään. Mutta ne kuulivat vieläkin kutsun, ja niiden tarkkaan pieneen kuonoon tunkeutui vasta tapetun riistan heikkoa, lämmintä hajua. Nuuskien nälkäisesti työntyi yhdeksän teräväkuonoista päätä ensi kerran luolan ulkopuolelle ja vainusi, että ruokaa oli jossakin kauempana.

Vihdoin uskaltautui poikueen isoin ja rohkein pois luolasta uuteen maailmaan. Se näytti siitä niin merkillisen autiolta ja tyhjältä. Punaisen maakaton asemesta, joka oli niin matalalla, että siihen ylettyi koskettamaan, häämötti ylhäältä tähdekäs taivas Epäselviä hahmoja keinui ja kahisi yötuulessa, ja villejä, kimeitä ääniä kuului ylhäältä, raakkui läheisessä viidakossa ja kantautui vaikeroivina ja valittavina päivän paahtamalta tasangolta.

Se oli seikkailijalle liikaa, ja se kääntyikin jo palatakseen takaisin, kun läheisyydessä piileskelevän mustaselkänaaraksen hiljainen rohkaiseva kutsu kuului vielä kerran ja herkullista ruoan hajua löyhähti kuivasta lehtikasasta parin kolmen metrin päässä luolan suusta. Penikan jännittynyt pieni ruumis värähteli kiihkosta kuin äänirauta, ja se hiipi askel askeleelta kasaa kohti kahdeksan mustan silmäparin seuratessa sen kulkua.

Penikka ei ollut milloinkaan ennen metsästänyt eikä nähnytkään mitään sellaista, mutta ei ainoakaan sen sakaali-esi-isistä olisi väijynyt saalistaan taitavammin kuin tämä pikku pedonalku väijyi tuota lehtikasaa sinä yönä. Se hiipi tuuma tuumalta sitä kohden, riistan hajun käydessä yhä voimakkaammaksi. Sitten se kyyristyen äkkiä ponnahti ilmaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli vihaisesti muristen upottanut pienet hampaansa lihavaan kalliomurmeliin, jonka emo Mustaselkä oli tappanut ja piilottanut lehtien alle harjoittaakseen penikoitaan.

Nähtyään urhoollisen penikan pääsevän voitolle kuolleesta murmelista muutkin poikueen jäsenet rohkaisivat mielensä, hyökkäsivät ulos ja jakoivat saaliin jäännökset sen kanssa.

Kun ne raastoivat ja pureskelivat ja jyrsivät saalistaan, tuli perheen emäkin esille ja tarkasteli ylpeänä niitä, päätellen luultavasti kaikkien muiden sakaaliäitien tapaan, että hänen lapsensa olivat koko tasangon parhaimmat, rohkeimmat ja reippaimmat penikat.

Mutta juuri silloin, kun pieni poikue lopetteli päivällistään, tapahtui jotakin, mikä täydellisesti muutti toisenlaiseksi tämän merkillisen uuden maailman, jonka ne vastikään olivat löytäneet. Kaukana mustan sinipunervan taivaanrannan yläpuolella näkyi heikkoa kajastusta, ja itäinen taivas alkoi hohtaa hopeakenttänä, johon kaukaiset puut muodostivat seepianruskeita läikkiä. Sitten äkkiä maan laita alkoi kiiltää kuin kultainen päärme, ja hunajanvärinen kuu vieri hitaasti taivaalle. Sen valossa etelän kirkkaat tähdetkin, kuten Centaurin Bangula ja Etelän Ristin Adena, jopa itse suuri Canopuskin vaalenivat ja himmenivät. Kun varjojen maailma muuttui hyytyneen kullan satumaaksi, isä sakaali aloitti läheisessä viidakossa heimonsa yölaulun.

Alkaen hiljaisella, matalalla valituksella se nousi puoli oktaavia, kunnes pääsi jylisevään crescendoon, joka vaiensi hyenojenkin mielettömän naurun. Sitten sen puoliso liittyi lauluun, ja vuorotellen yhtyivät siihen penikoidenkin kimeät äänet Ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, nämä villit äänet värisivät nousevan kuun valossa kunnes laulajia kohti liiteli varjo, josta kiiluivat vihaiset silmät, punaiset kuin sula kupari. Sillä hetkellä perheen pää oli nähtävästi syventynyt merkillisen läpitunkevan ulvontansa huippukohdan tulkitsemiseen. Järkevä sakaali on kuitenkin oppinut tietämään, että valppaus niin yön kuin päivänkin joka hetkenä on hengen hintana tasangolla, koska kaikki ajattelemattomat siellä joutuvat surman suuhun. Niinpä tapahtui, että juuri varjon liitäessä kohdalle, vanha sakaali keskeytti laulunsa äkkiä ja päästi lyhyen haukahduksen, mikä sen rodulla on vaaran merkki.

Nopeasti kuin tuulen heilauttaman oksan varjot penikat livistivät niiden ja luolan välisen alueen poikki, samalla kun ylhäältä kuului sellaista ääntä, kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä. Siellä pimeässä vaaniva kuolema, iso huuhkaja, napsutteli vihaisesti käyrää nokkaansa, kunnes syöksyi poikueen viimeisen kimppuun. Juuri kun sen käyrät kynnet olivat tunkeutua syvälle penikan selkään, urossakaali hyökkäsi sitä vastaan selkäkarvat pystyssä. Pensaikosta kuului kahinaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi puoliso sen vieressä; sen hampaat kimaltelivat kuin valkoiset tikarit sen muristessa linnulle, joka oli uskaltanut uhata sen penikoita. Sellainen ylivoima oli jo liikaa julman huuhkajankin karaistuneelle rohkeudelle. Napsauttaen nokkaansa vielä kerran se häipyi pimeään.

Muutamia päiviä myöhemmin emo Mustaselkä kutsui penikkansa ulos niin hyvin päivällä kuin yölläkin, ja jälleen sama penikka johti toisia. Kun se livisti tuon viittäkymmentä metriä leveän alueen poikki, joka oli luolan ja sen päivällisen välissä, vanha sakaali katseli sitä hämmästyneenä. Kaikilla sen veljillä ja sisarilla oli ruskeankeltaiset kyljet ja hopeanmusta selkä, mistä niiden heimo oli saanut nimensä, mutta jostakin merkillisestä sattuman oikusta poikueen johtaja oli kuin susi-esivanhempien jälkeläinen. Se oli lähes kolmattaosaa isompi kuin muut penikat ja niin punainen kuin punainen kettu, eikä sen ruumiissa ollut ainoaakaan mustaa karvaa. Se näytti myös perineen kokonsa ja värinsä mukaisen rohkeuden ja sellaisen ripeyden, joka vielä jyrkemmin erotti sen sukulaisistaan. Mutta huolimatta sen väristä, emä hyväksyi sen todelliseksi _rooiksi_, kuten hollantilaiset nimittävät mustaselkiä, ja siitä päivästä alkaen se alkoi opettaa sille ja muille pennuilleen niitä elämän ja kuoleman läksyjä, joista jokaisen eläimen täytyy olla täydellisesti perillä, joka haluaa elää koko ikänsä tasangolla.

Siispä sakaaliemo opetti pennut pensaikossa, jota suojelivat tuulenkaadot ja kuuden tuuman pituisista piikeistä muodostuneet säleiköt, valkoiset kuin vaalenneet luut. Ne oppivat käyttämään juomavetenään kaktuksien ja erämaan meloonien kullankeltaista mehua, ja kun ruokaa oli vähän, tulemaan toimeen päiväkausia vatsa tyhjänä. Se opetti niitä pelkäämään ylhäältä kuuluvaa siipien havinaa ja maasta kuuluvaa sihinää, jotka molemmat ennustivat pienille sakaaleille kuolemaa. Ne oppivat tietämään senkin, että peloittavan myrkyllinen sarvikyy väijyy tavallisesti kuumassa hiekassa, siihen silmiään myöten hautautuneena, että maasika, jolla on muulin korvat, suden pää ja kengurun jalat, on vaaraton, mutta että mesimäyrä, ainoa eläin koko maailmassa, jonka selkä on harmaa ja vatsa musta, on jätettävä rauhaan, Samoin on asian laita pitkäjalkaisiin servaleihin, isoihin punaisiin kissoihin nähden, ja penikoiden piti erittäinkin varoa täplikästä kuolemaa, leopardia. Ne oppivat tietämään, että vaikka juovikas maasusi onkin sakaalia paljoa suurempi, se on tosiasiassa hampaaton ja haluton taisteluun, sekä että hyenat ovat huolimatta hirveistä leuoistaan, joilla voi purra vaikka kiven murskaksi, arkoja pelkureita. Faaraorotat ja genettikissat ovat oivallista riistaa, jos väijyjä vain on kyllin nopea sieppaamaan kynsiinsä sellaisen eikä välitä muutamista salamannopeista puraisuista. Lopuksi ne oppivat sen ensimmäisen ja viimeisen ehdon että niiden koko ajan täytyi olla varuillaan ja silmät auki.

Asuessaan vielä luolassaan pieni perhe sai tutustua kaikkein verenhimoisimpaan, julmimpaan ja vaarallisimpaan elävistä olennoista — ihmiseen. Koettaessaan hankkia nälkäiselle perheelleen parisenkymmentä naulaa lihaa päivässä urossakaali oli tunkeutunut muutamien mailien päässä sijaitsevaan uudistaloon ja tuonut sieltä muutamia kananpoikia ja pari angorakiliäkin Maanviljelijä tiesi sellaisen häikäilemättömyyden merkitsevän, että jossakin lähistöllä majaili sakaaliperhe, ja pitkään haettuaan hän löysikin luolan.

Varhain eräänä aamuna, kun taivas oli ylt'yleensä sininen ja kullanvärinen ja kun aurinko loisti kuin majakka juuri taivaanrannan yläpuolella, mustaselän perhe heräsi maan kaivamiseen ja koirien haukuntaan, joita mustat ja valkoiset metsästäjät olivat tuoneet mukanaan. Mutta kaikissa sakaalien luolissa on takaovikin. Metsästäjät tiesivät sen ja tutkivat paikkaa tarkkaan, kunnes löysivät ja tukkesivat pari pientä aukeassa tasangossa näkyvää aukkoa. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tienneet, että vanha viekas sakaali-isä oli kaivanut ne vain näön vuoksi ja kätkenyt todellisen pakoaukon keskelle tiheikköä.

Kun penikat kuulivat kuoleman lähestyvän niitä pimeässä, ne livahtivat kuin varjot käytävään ja ryömivät vuorotellen okaisten mimosapensaiden väliin, missä ne kohtasivat molemmat vanhat mustaselät, jotka olivat levottomina hiiviskelleet luolan läheisyydessä. Tällä kertaa Punainen Rooi, joka oli sisaruksiaan urhoollisempi, poistui viimeiseksi luolasta. Kun metsästäjien äänet alkoivat kuulua lähempää, se kiiruhti toisiaan leikkaavien käytävien kautta liittyäkseen veljiensä joukkoon, mutta silloin tapahtuikin jotakin kauhistuttavaa.

Kun se aikoi lähteä ryömimään pitkin kapeaa käytävää, joka johti turvaan, se huomasi olevansa liian iso mahtuakseen aukosta. Kaivaen hurjasti käpälillään se alkoi suurentaa sitä, mutta ei ollut enää aikaa. Lapioiden kolahtelu alkoi kuulua yhä selvemmin sen takaa, ja ennenkuin se olisi ehtinyt kaivaa itselleen tien ulos vapauteen, miesten ja koirien kirjava joukko olisi saanut sen kiinni.

Silloin jokin vainotuilta varhaisemmilta sukupolvilta periytynyt itsesäilytysvaisto tuli sille avuksi. Ei kukaan ollut opettanut sille maan alla asuvien viimeistä keinoa, mutta se oli tänä epätoivon hetkenä yhtä tyyni kuin vanha ja kokenut sen rotuun kuuluva olisi ollut. Kiiruhtaen takaisin sellaiseen kohtaan, jossa käytävä teki mutkan, se kaivoi sen seinään juuri mutkan taakse niin ison kuopan, että sen notkea täyteläinen ruumis mahtui siihen. Sitten se raapien maan takaisin kaikilla neljällä käpälällään sai aukon suun suljetuksi viimeisessä silmänräpäyksessä.

Noudattaessaan käytävän suuntaa metsästäjät sivuuttivat mutkan koirien vainuamatta sakaalia, jonka erotti niistä vain kuuden tuuman vahvuinen löyhä maakerros. Makuupaikassaan Punainen Rooi saattoi kuulla kaivajien huutoja ja kiroilemista heidän tullessaan aukolle, josta perheen muut jäsenet olivat paenneet. Vasta sitten kun äänet olivat häipyneet kuulumattomiin, Punainen Rooi kaivautui esille piilopaikastaan ja livahti pois liittyäkseen toisiin, jotka olivat piiloutuneet tiheimpään pensaikkoon.

Sen päivän jälkeen eivät pojat milloinkaan enää palanneet hajoitettuun luolaansa, vaan elelivät aukealla tasangolla vanhojen sakaalien silmälläpidon alaisina ja vartioimina, jotka opettivat niille erämaiden kaiken viekkauden ja viisauden.

Melkein heti sen jälkeen kuin ne alkoivat asua aukealla tasangolla, vanhat sakaalit opettivat niille joukkometsästystä. Ne aloittivat kääpiöantiloopista, _duikerista_, joka on lautasten kohdalta vain parin jalan korkuinen eikä paina tuskin kymmentä kiloa. Vanhempien ohjatessa nuoret mustaselät hajaantuivat ketjuun ja kiitivät tasangon poikki, kunnes jäniksen tapaan ruohikkoon piiloutunut kääpiöantilooppi, jolla on ohuet neulanterävät sarvet, syöksähti esille kätköstään. Kuin pommi se ponnahti ilmaan ja suuntasi kulkunsa lähintä tiheikköä kohti ja pomppi kuin kumipallo yli pensaiden, voidakseen pitää takaa-ajajansa näkyvissään. Ehdittyään pensaikkoon se sukelsi tiheään lehvistöön ja tehden suoran kulman alkoi kulkea polvissa läpi pensaikon, kunnes luuli päässeensä piiloutumaan niin hyvin, ettei sitä mikään voinut löytää. Kuin kettukoirakatraan johtaja vanha urossakaali vei penikoistaan puolet viidakon läpi suoraan pienen antiloopin piilopaikkaan, sen terävän vainun milloinkaan erehtymättä suunnasta, toisenpuolen jäädessä vartioimaan viidakon laitoja ja emä Mustaselän sijoittuessa kauaksi tukimieheksi siltä varalta, että antilooppi ehkä murtautuisi toisen puolustuslinjan läpi. Yhä uudestaan takaa-ajettu eläin ponnahti pakoon aivan lauman edestä ja hyökkäsi aukealle, mistä yksi tahi useammat vartiossa olevat sakaalit karkoittivat sen takaisin. Vihdoin se pääsi pujahtamaan huonosti vartioidusta paikasta ja syöksyi vilahduksessa vihollisketjun läpi ja kiiti sitten tasangon poikki, emäsakaalin enää ollessa sen ja vapauden välissä. Kun tämä lähestyi, se pysähtyi paossaan valmistautuen pujahtamaan naarassakaalin ohi sellaisilla salamannopeilla käännöksillä, joista duikeri on tunnettu. Mutta juuri kun se hiljensi vauhtiaan, vilahti läheisen pensaan takaa jotakin ruskeaa, ja Punainen Rooi syöksyi antiloopin niskaan hämmästyneen emänsä odottavien leukojen edessä.

Myöhemmin lauma oppi metsästämään suurempaa punaista antilooppia, jonka rengasmaisin kohoutumin varustetut sarvet taipuvat eteenpäin ja joka ahdistettuna piiloutuu vesikuoppiin niin syvälle, että vain sieraimet ovat näkyvissä. Vihdoin koitti sellainenkin päivä, jolloin sakaalit erottivat johtajahärän nopeiden säiläantilooppien laumasta. Sellainen iso eläin on lautasiltaan viiden jalan korkuinen, ja sen komeat käyrät lähellä toisiaan sijaitsevat sarvet ovat terävät kuin pistimet; niitä pelkää leijonakin. Säiläantilooppi-uros oli niin nopea ja kestävä, että viekkaat sakaalivanhemmat tavoittivat sen vasta myöhään iltapäivällä ajettuaan sitä moneen vuoroon. Kun se ryhtyi pitämään puoliaan, oli mustaselkien koko rohkeus ja taito tarpeen sen kaatamiseen, ja lopussa juuri Punainen Rooi iski jälleen ensimmäisenä hampaansa sen kurkkuun.

Siitä päivästä alkaen Punainen Rooi alkoi metsästää yksinään, ja toisetkin noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä, kunnes koko lauma hajaantui n. sadan neliömailin laajuiselle tasangolle. Tämän jälkeen toveruus oli lopussa, ne eivät enää tunteneet toisiaan.

Jonkin ajan kuluttua sakaaliperheen hajaantumisesta rupesi villin väen keskuudessa raivoamaan nälänhätä, jollainen silloin tällöin sattuu tasangolla. Laitumet paahtuivat paljaiksi, monet ruohonsyöjät muuttivat muualle, riistaa oli vähän ja sekin kovin arkaa. Mustaselän perheen hajaantuneiden jäsenten oli pakko henkensä pitimiksi syödä sammakoita, toukkia, sisiliskoja ja muita nälkäannoksia. Vain Punainen Rooi, joka oli nyt kookkaampi maasutta, halveksi moista ravintoa. Kun se lopulta ei itse enää löytänyt riistaa, se uskalsi ruveta »kärkkyjäksi».

Valkoiset miehet, jotka tekevät johtopäätöksiään, ovat tuhat vuotta luulleet kaikkien sakaalien seuraavan leijonaa sen metsästysretkillä. Jo kauan sitten bushmannit, järkevät mustat kääpiömetsästäjät, jotka tietävät villistä väestä enemmän kuin muut ihmiset, koska he elävät niiden parissa, saivat selville, että vain urhoollisimmat ja järkevimmät sakaalit uskaltavat seurata eläinten kuninkaan jälkiä. Kaikkien niiden, jotka tahtovat saada osansa kuninkaan tappamasta riistasta, täytyy kulkea kuolema kupeellaan, koska leijona herkeämättä vaanii jokaista kutsumatonta vierasta, joka syö itsensä kylläiseksi sen pöydästä; ja vaikk'ei kärkkyjän tarvitsekaan kärsiä puutetta eläessään, sen elämä saattaa tosiaankin muodostua hyvin lyhyeksi.

Valittuaan komean mustan leijonan isännäkseen Punainen Rooi pani henkensä alttiiksi jokaisella metsästysretkellä.

Tämä tarkasti rajoitettu leijonan ja sakaalin välinen toveruus alkoi erään seebran taposta. Eräänä paahtavan kuumana iltapäivänä muuan tuollainen viisas kesytön juovikas eläin suuntasi kulkunsa myötätuuleen kohti akaasiametsikköä, jonka varjo loi kuivuneelle ruoholle tummia läikkiä. Kun yksinäinen olento lähestyi puita, irtaantui äkkiä keskeltä katvetta tumma hahmo, joka osoittautui mustaksi leijonaksi, ja syöksyi sitä kohti kuin salama. Verrattomana kilpajuoksijana seebra kääntyi oitis ja lähti kiitämään pakoon tasangon poikki.

Onnettomuudeksi ei mikään eläin, lukuunottamatta pitkäjalkaista metsästävää leopardia, jaksa laukata kahtasataa metriä nopeammin kuin takaa-ajava leijona. Pitkillä vaivattomilla hypyillään tasangon Musta Kuolema kiiti kolme jalkaa samalla aikaa kun seebra kaksi ja sai sen kiinni ennen kuin oli päättänyt pitkän syöksysarjansa, johon leijona hyökätessään melkein aina lopettaa takaa-ajonsa. Pudottuaan pakenevan eläimen selkään tuo suuri kissa ojensi toisen voimakkaan etukäpälänsä ja väänsi seebran pään sivulle katkaisten heti sen kaulan; sitten se tarttui hirvittävillä leuoillaan uhrinsa raskaaseen ruumiiseen, laahaten sen takaisin varjoon, nauttiakseen sen siellä kaikessa rauhassa.

Kesken ateriansa tasangon musta kuningas sattui kohottamaan päätään parhaiksi nähdäkseen ruskean varjon katoavan pensaikkoon, jolloin se totesi, että sen tämän jälkeen täytyi metsästää kahden puolesta, ellei sen onnistuisi tappaa tahi karkoittaa pois tuota kärkkyjää. Kamalasti murahtaen se painoi päänsä alas, kunnes suuri harja muodosti kehän sen ympärille. Sitten se paljastaen kaikki terävät hampaansa karjaisi uhkaavasti vertahyydyttävän haasteensa, joka tähän saakka oli aina karkoittanut kaikki sen tapaamat eläimet. Mutta omituista kyllä sillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tuohon kärkkyjään, joka kieltäytyi lähtemästä hurjaan pakoon.

Murahtaen hurjasti leijona palasi ateriansa ääreen ja syödessään vartioi leimuavilla silmillään sakaalia. Kun tuo kylmäverinen ruskea peto ryömi lähemmäksi, musta hallitsija ponnahti ilmaan karjaisten toisen kerran hirvittävästi ja hyökkäsi kuin lumivyöry Punaista Rooita kohti. Leijonan vauhti lyhyellä matkalla on suurempi kuin sakaalin ja jos vain viimemainittu olisi hätäytynyt silmänräpäykseksikään, se olisi menettänyt henkensä. Mutta hätäytyminen oli sellaista ylellisyyttä, johon Punaisella, Reoilla ei ollut milloinkaan varaa, ja vaikka se kiitikin eteenpäin niin kovaa vauhtia kuin suinkin pääsi, se piti kuitenkin olkansa yli silmällä takaa-ajajaansa. Juuri kun leijona oli päässyt melkein iskumatkan päähän, sakaali kääntyikin äkkiä ja kiiti samassa halki tasangon toiseen suuntaan. Leijonan jalat olivat liian pitkät niin jyrkkien käännösten tekemiseen; ennenkuin se ehti hidastuttaa vauhtiaan sen verran, että pääsi kääntymään sakaalin perään, tämä oli jo päässyt monta metriä edelle. Sama toistui yhä uudestaan. Joka kerta kun leijona oli saavuttamaisillaan tuon notkean nopean olennon, tämä pääsi jyrkällä käännöksellä tahi ristihyppäyksellä pitkän matkan päähän.

Jättiläiskissa ajoi takaa koiraa, edestakaisin poikki tasangon. Punainen sakaali olisi milloin tahansa päässyt turvaan viidakkoon, jossa leijona ei olisi voinut seurata sitä, mutta se piti parempana panna henkensä nopeutensa ja ovelien syrjähyppyjensä varaan. Ja se voitti, sillä leijona luopui vihdoin takaa-ajosta ja palasi äreänä päivällisensä ääreen. Lopetettuaan ateriansa se poistui keinuvaan tapaansa, niinkuin sen on tapana tehdä, kun sillä ei ole kiirettä mihinkään. Kuljettuaan ohi puun painautui se äkkiä pitkäkseen korkeaan ruohoon ja katosi silmänräpäyksessä näkyvistä. Piilostaan se katseli, kuinka sakaali lähestyi raatoa niin turvallisesti kuin jos se itse olisi tappanut seebran, ja kuinka se valmistautui aloittamaan herkullista ateriaansa.

Erinomaisen huolellisesti ja kärsivällisesti, jotka ominaisuudet ovat tehneet leijonasta niin kuuluisan metsästäjän. Musta Kuolema alkoi väijyä sakaalia, mutta tulos oli aina sama. Säännöllisesti kävi niin, että kun leijona oli päässyt niin lähelle kuokkavierastaan, että juuri aikoi syöksyä sen niskaan, sakaali pyörähti rauhallisesti, mutta nopeasti päivällispöydästään aukealle tasangolle, missä leijona ei voinut saavuttaa sitä; sen se jo oli oppinut näkemään.

Tällainen oli tämän metsästystoveruuden alku, joka oli hyödyksi sakaalille, mutta toivottomaksi kiusaksi leijonalle. Hiljaa, nopeasti ja kylmäverisesti Punainen Rooi seurasi isäntäänsä kaikilla sen tekemillä pyyntimatkoilla ja söi säännöllisesti osansa sen surmaamasta eläimestä.

Mielisuosiolla ei tasangon herra kuitenkaan alistunut moiseen järjestykseen. Yhä uudestaan se asettui väijyksiin palaten takaisin omia jälkiään pitkin hiiviskellen koettaessaan, vaikka turhaan, päästä eroon kiusallisesta loisestaan. Aina kuitenkin sakaalin terävä vainu ilmaisi ajoissa leijonan tarkoitukset, ja juuri kun se oli joutumaisillaan kauhean kissan kynsiin se livahtikin turvaan aukealle tasangolle, jonne se vielä saattoi pysähtyä iloisesti irvistelemään, kun pettynyt leijona tuli äkeänä esille piilopaikastaan ja poistui majesteetillisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassakaan sellaisia olentoja kuin sakaaleja.

Sitten kevät saapui nopeasti, kuten aina troopillisessa vyöhykkeessä. Uusi ruoho levisi pitkin kuivunutta tasankoa kuin viheriä tuli, ja viikon kuluttua se oli aivan täynnä kukkia, tuoksuja ja värejä.

Ja juuri silloin, lokakuisessa lemmenhurmassaan, Punainen Rooi tapasi sen. Ihmissilmistä se olisi näyttänyt tavalliselta nopealta mustaselkä-sakaalilta. Mutta Rooin mielestä se oli kaikki, mikä on kaunista, hienoa ja ainakin toistaiseksi saavuttamatonta. Turhaan se lauloi sille öisin laulunsa, jotka olivat täynnä mitä kauneimpia ulvahduksia, värähtelevää vaikerointia ja nopeita haukahduksia, musiikkia, joka pakotti täplikkäät hyenatkin vetäytymään pois kilpailusta. Rooi ajoi naarasta takaa päiväkausia, mutta se karttoi Rooita melkein aina ja murahteli ja näykki tätä, kun tämä sattumalta tavoitti sen. Mutta Rooi suhtautui kaikkeen tyynesti. Joskus se, eroten leijonasta, metsästeli omaan laskuunsa ja lahjoitti naarakselle lihavia jäniksiä ja meheviä portimoita, itse koskematta niihin. Joskus se salli sen, molempien hengen ollessa vaarassa, jakaa kanssaan leijonan tappaman saaliin, mutta vasta karkoitettuaan pois kaikki muut sakaalit, jotka rohkenivat yrittää samaa.

Mutta ei mikään näistä huomaavaisuudenosoituksista näyttänyt pystyvän liikuttamaan kaunottaren sydäntä. Se salli niiden tapahtua, mutta siinä olikin kaikki.

Sitten oli muutamina päivinä äkillinen, mahdoton helle, jollaista joskus sattuu Afrikassa loppukeväästä. Metsästeleminen ei ollut koko tasangolla milloinkaan ollut huonompaa, ja kaikki riista pysytteli kuopissaan ja luolissaan. Kuin laiha ruskea varjo Punainen Rooi seurasi mustan leijonan kintereillä, ja sen takana, kaukana taustalla, näkyi sen valitun sakaalinaaraksen terävä kuono ja pieni pää. Hiljaisina ja valppaina ja nälissään nämä kolme metsästelivät tasangolla ja tutkivat turhaan tiheiköt ja viidakot. Ei minkäänlaista syötävää näyttänyt olevan missään liikkeellä.

Kerran leijona tapasi muurahaissiilin, haarniskavarusteisen muurahaisten syöjän, jonka kovasuomuinen ruumis on ananaksen tahi maissin tähkän näköinen. Kylmäverinen eläin kiertyi heti läpitunkemattomaksi palloksi, johon eivät leijonankaan hampaat pystyneet. Kun leijona oli jatkanut matkaansa, molemmat sakaalit jyrsivät nälkäisinä turhaan matelijamaista eläintä ja seurasivat sitten leijonaa.

Vihdoin, kun kaikki kolme juuri aikoivat pujahtaa surkastuneen orapihlajametsikön siimekseen, pysähdytti kuumassa ilmassa äkkiä tuntuva haju leijonan ja sakaalit kuin naulattuina paikoilleen. Ihmisen sieraimista se olisi tuntunut raskaalta, kuumalta, kummalliselta ja oudolta, mutta äkkiä pysähtyneelle kolmikolle se merkitsi äkkikuolemaa ja sellaisen vihamielisen voiman läheisyyttä, jota ei edes eläinten kuningaskaan uskaltanut uhmata.

Koska oli henki kysymyksessä, leijonan keltaiset ja sakaalien mustat silmät tarkastelivat edessä leviävän maan jokaista neliöjalkaa, kunnes ne samanaikaisesti äkkiä keksivät vähemmän kuin viidentoista jalan päässä parinkymmenen jalan pituisen, paikoitellen ruskeaksi palaneeseen, paikoitellen vielä viheriään ruohikkoon piiloutuneen kalliopythonin äärettömät kiemurat. Levätessään siinä tuo kuoleman kehä oli vaipuneena kuin syviin mietteisiin. Tuossa suuressa satulanruskeassa ruumiissa oli siellä täällä mustareunaisia ruskean lehden karvaisia läikkiä, ja koko liikkumaton kasa sekoittui ja sulautui täydellisesti kuihtuneeseen kasvullisuuteen, jonka varjossa se oli melkein piilossa.

Suuren käärmeen kiemuroiden muodostaman ympyrän halkaisija oli ainakin seitsemän jalkaa, ja sen keskellä, ruumiin paksuimman kohdan varassa, lepäsi pitkäkäinen vihainen pää, suu täynnä taaksepäin taipuneita hampaita, jotka olivat litteät ja terävät kuin keihäät. Kiemuraläjän keskeltä kiiluivat punaiset, luomettomat silmät, joiden terät olivat kohtisuorassa. Ei edes petojen terävä katsekaan kyennyt saamaan selville, nukkuiko python vai ei. Siitä kuitenkin riippui elämä tahi kuolema, sillä kun kalliopython kerran tekee hyökkäyksen, ei ainoakaan sen hirmuisten hampaiden saavutettavissa oleva ihminen eikä eläin voi vapautua niiden otteesta. Jouduttuaan kerran kiinni ei edes leijona, huolimatta jättiläisvoimistaan ja ketteryydestään, voi mitään teräksenlujille kiemuroille, jotka suuri käärme kietoo sen ympärille. Se puristaisi leijonan yksinkertaisesti kasaan, sen kaikki ruhjovat kiemurat murskaisivat sen ruumiin jokaisen luun. Maailmassa ei ole enää olemassa montakaan eläintä, jotka pelkillä voimillaan saattavat uhmata tuota pariakymmentä jalkaa pitkää kiinteää lihaskimppua, joka muodostaa jättiläiskäärmeen ruumiin. Kuningaskäärme, julma etelä-amerikkalainen vesikäärme anaconda ja intialainen python kasvavat pitemmiksi, mutta parinkymmenen jalan pituinen ja noin sadan kilon painoinen kalliopythonkin on jo tarpeeksi suuri peto leijonankin kartettavaksi.

Musta kuningas tuijotti hetkisen nälkäisesti kiemuroihin kiertyneeseen kuolemaan pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana siitä kuolemanrajasta, johon kymmenen jalan säteellä piirretty käärmeen hyökkäyspiiri ulottui, ja katseli sitten surullisesti pitkin tasankoa.

Silloin otti sen kuokkavieras, punainen sakaali, joka niin usein oli paennut henkensä edestä leijonaa ja hyvillä mielin tyytynyt juhlimaan sen aterian jäännöksillä, vastaan taisteluhaasteen, johon eläinten kuningas ei ollut uskaltanut suostua. Ehkä se johtui nälästä tahi sen suonissa virtaavasta suden verestä, tahi mahdollisesti tuon toisen, solakan, sorean sakaalin läheisyys antoi Punaiselle Rooille sen äkillisen, mielettömän rohkeuden puuskan, jollaista ei ainoakaan sen heimolainen ollut milloinkaan osoittanut. Sen sijaan, että Rooi olisi sivuuttanut vaanivan surman turvallisen matkan päässä, se ryömikin kuolemanrajan laidalle jokainen lihas jännittyneenä ja pingoittuneena, niin että sitä katselivat ihmetellen sekä sen takana piileskelevä sakaalinaaras että kauemmaksi pysähtynyt leijona, joka oli keskeyttänyt matkansa huomatessaan kärkkyjänsä omituiset puuhat.

Aivan sen merkitsemättömän kohdan viereen, jonka takana odotti äkillinen, hirvittävä kuolema, punainen sakaali ryömi. Koska se vielä oli hengissä, se tiesi suuren pythonin nukkuvan.