Part 7

Kun Induna lakkasi puhumasta, rikkoi hiljaisuuden rumpujen kumea pärinä, niiden kumahdusten vähitellen hukkuessa naisten kimeihin huutoihin. Induna nousi huoaten jaloilleen.

— Aikani on koittanut; noidat ovat tulleet, hän sanoi pujottaessaan kilven vasempaan käsivarteensa ja tarttuessaan toisella kädellään keihääseen.

— Jää sinä tänne ja lähde aamulla, heti päivän valjettua, äitisi sukulaisten luo, äläkä koskaan unohda isääsi, joka rakasti sinua hyvin hellästi.

Sanottuaan sen hän lähti.

Nuotiot rätisivät kuninkaallisen majan ympärillä, jonka edustalla kuninkaan suuri ruho lepäsi kantopaareilla. Soturi toisensa jälkeen liittyi suureen kehään, joka kiersi ympäri koko aukeaman, Ghamba nousi äkkiä seisoalleen, ja kaikki vaikenivat heti kuin lyönnistä.

Hänen kookas ruumiinsa seisoi hetkisen päin odottavia alamaisia, ja hän katseli heitä kylmillä silmillään kuin epäjumala Sitten hänen sanansa kaikuivat hänen eteensä kokoontuneille riveille kuin kuolinkellojen kumina.

— Joukossamme on ilkeä velho, hänen äänensä jyrisi. Hän on vehkeillyt kuninkaanne henkeä vastaan. Tänä iltana pitää noitieni tutkia häntä — tutkia häntä tarkasti!

Hän vaipui takaisin kantopaareilleen.

Hänen syvän äänensä lakatessa kuulumasta riensi suureen ympyrään joukko kauhistuttavan näköisiä naisia huutaen ja kiljuen.

Toiset olivat vielä nuoria, toiset parhaimmillaan, mutta kaikkien kasvot näyttivät epäinhimillisen julmilta. Lyijynharmaan saven keskeltä, jota oli tahrittu heidän otsaansa ja poskiinsa, heidän silmänsä kiiluivat kuin hyökkäykseen valmistuneen mustan silmälasikäärmeen silmät, ja ihmisten sormiluista tehdyt kaulanauhat kalisivat ja kilisivät heidän liikkuessaan.

Kuin tuoreille jäljille päässeet koirat he töytäilivät edestakaisin, ja kuta lähemmäksi he tulivat aukiota ympäröivää elävää rengasta, sitä pelokkaammin miehet kaihtivat raivotarten käärmesilmien hurjaa hehkua, vaikka he olivatkin karaistuneita sotureita.

Syöjätärten johtaja pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kuin saalista vainuava koira. Sitten hän äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa, joka oli hirvittävämpää kuin rumpujen pärinä, ryömi eteenpäin askeleen kerrallaan kaula ojossa ja silmät liikkumattomina tuijottaen sinne päin, missä Lochan seisoi soturiensa edessä. Vaikka tuo peloittava olento tuli hitaasti, mutta kuolettavan varmasti yhä lähemmäksi, ei Indunan ylpeissä kasvoissa näkynyt pelon merkkiäkään.

Kun raivotar oli noin metrin päässä Lochanista, hän pysähtyi ja kiljaisi äkkiä kovalla äänellä:

— Kuolema velholle! puiden hänelle nyrkkiään.

Liikkeen tapahtuessa iski mustanvihreä, lähes parin metrin pituinen puukäärme, jota noita oli kantanut muiden tietämättä käsivartensa ympärillä, vihaisesti Indunan kasvoja kohti. Mutta vielä nopeammin kuin käärme iski Lochan kumartui sivulle, ja kun matelijan hoikka ruumis välähti hänen ohitseen, hän sivalsi sen poikki partaveitsen terävällä keihäänsä kärjellä.

Noidan kasvot näyttivät tulen valossa ruumistuneen paholaisen naamalta.

— Tappakaa, tappakaa hänet! hän huusi suun ammottaessa nelikulmaisena kuin kreikkalaisen korkokuvan raivottaren kasvoista. Hän on vehkeillyt kuninkaan henkeä vastaan ja tappanut pyhän käärmeen!

Saatuaan Ghambalta merkin neljä hänen jättiläismäistä vartiaansa astui lähemmäksi.

— En ole velho, vaan uskollinen mies. Jos minä kuolen, ei kenenkään miehen henki ole turvassa! Siinä kaikki, mitä Induna sanoi vartioiden viedessä hänet pois.

Viidakossa vallitsi jälleen yö. Tähdet tuikkivat kuin loistavat jalokivet sinisellä taivaalla, ja laskeutuvan kuun valossa näyttivät köynnökset himmeältä viheriältä verkolta, joka oli koristettu valaisevilla valkoisilla kukilla. Pieni huuhkaja huhui pimeässä, ja marakatit vaikeroivat puiden välissä kuin eksyneet lapset. Äkkiä saalista vaanivan leopardin kumea, katkonainen yskintä vaimensi kaikki muut äänet.

Hetkisen kuluttua pimeässä livahti kuusi tummaa varjoa. Paksujen oksien lomitse siivilöityvä kuunvalo sattui noidan tuhoaennustaviin kasvoihin. Hänen jäljessään, suukapula suussa ja käsivarret sidottuina, käveli Induna kuninkaan pyövelien saattamana, jotka pakottivat häntä kiirehtimään askeliaan, sillä leopardin ollessa saalista pyytämässä ei ole hyvä olla ulkoisalla.

Pientä ryhmää seurasi seitsemäs olento pienenä ja äänetönnä ja muiden tietämättä. Kun Ghamba oli luovuttanut Indunan pyöveleilleen ja noidille surmattavaksi niin pitkällisellä kidutuksella kuin noita vain saattoi keksiä, Khambu oli seuraillut kuusipäistä joukkoa ja sinä yönä noudattanut sen jälkiä viidakon halki, missä kuolema väijyi pimeässä.

Syöjätär pysähtyi vihdoin vanhan, hylätyn sudenkuopan reunalle, joka kerran oli ollut peitetty heikoilla oksilla ja ruoholla, mutta joka nyt näytti mustalta tien keskellä sijaitsevalta rapakolta.

Saatuaan noidalta merkin neljä pyöveliä taluttivat tuomitun miehen kuopan reunalle, ja hetkisen Induna ja nainen seisoivat vastakkain. Vaikka suukapula oli työnnetty miehen suuhun niin raa'asti, että molemmista suupielistä tippui verta, hän kohtasi kuitenkin pelkäämättä syöjättären katseen, niin että syöjättären käärmeensilmät alkoivat vilkuilla ja katsella muualle.

Kuin suuttuen heikkoudestaan hän kääntyi raivoissaan miesten puoleen ihmisenluista kootun kaulanauhan kalahdellessa hänen liikkuessaan.

— Miksi te tuijotatte minuun, saastaiset koirat? hän kirkui. Heittäkää velho kuolemaan!

Käskyä noudattaen pyövelit tarttuivat Indunan sidottuihin käsivarsiin ja tyrkkäsivät hänet kuoppaan, joka ammotti mustana kuin hauta. Pudoten vahingoittumatonna kolmisen metriä syvän haudan pehmeälle pohjalle hän katsoi ylös ja näki noidan kasvojen tuijottavan häneen hämärässä valossa.

— Odota siellä kuolemaasi! kuului syöjättären kuiskaus kuin käärmeen sähinä. Ennenkuin lähden, valmistan sille tien!

Viittansa alta noita kaivoi ruukun, joka oli täynnä villimehiläisten hunajaa. Hän siveli hunajalla maahan viiruja, jotka lähtivät säteettäin kuopasta kuin pyörän puolapuut. Hänen takanaan seisovat neljä miestä katsahtivat salaa toisiinsa, ja heidänkin säälimättömissä kasvoissaan näkyi hetkisen jotakin kauhun tapaista.

Masailaisilla on monta surmaamistapaa, joista ei ole hyvä puhua. Rotan kidutuksen ja papukaijan rankaisemisen ovat varmasti keksineet hornan henget, mutta kumpikaan niistä ei ole niin hirvittävä loppu kuin se, jonka noita oli valmistanut omaan heimoonsa kuuluvalle vangitulle Leijonalle.

Kaataen lopun hunajan kuopan reunoille hän poistui apureineen tummansinisen taivaan laajan kuvun kaartuessa tähtien täplittämänä tutkimattomana viidakon yllä.

Äkkiä kuului tien takana kasvavien pienten marulapuiden välistä kahinaa ja pieni tumma olento ilmestyi kuutamossa kuopan reunalle Kun suukapulaan ja nuoriin köytetty päällikkö valmistautui kohtaamaan kuolemansa kuin mies, kuului ylhäältä ääni, jota hän ei ollut osannut toivoa enää milloinkaan kuulevansa tässä maailmassa.

— Isä! kuiskasi hento ääni. Täällä olen minä, sinun oma Hiiresi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuoppaan läheisestä puusta leikattu köynnös, ja hetkistä myöhemmin poika seisoi isänsä vieressä. Vetäisten Lochanin pistokeihään huotrasta Khambu leikkasi poikki Indunan siteet sen partaveitsen terävällä kärjellä ja otti pois suukapulan.

Molemmat seisoivat hetkisen paikallaan katsellen toisiaan; sitten Indunan pitkä vartalo huojui ja vapisi, kun hän yritti turhaan puristaa poikaa hajaantuneilla käsivarsillaan. Hänen kielensä oli niin ajettunut, ettei hän saattanut puhua, mutta kun Hiiri hieroi hänen puutuneita lihaksiaan, oli Lochanin syvällä sijaitsevissa silmissä tuota kuolematonta rakkautta, joka liittää ihmisen, mustan yhtä hyvin kuin valkoisenkin, jumalalliseen.

Päällikkö säpsähti äkkiä, ja epäselvä, varoittava sana tunkeutui hänen ajettuneiden huuliensa välistä. Viidakossa vallitsi nyt outo hiljaisuus, ja kaikki sammakkojen ja hyönteisten yöäänet olivat äkkiä vaienneet.

Silloin tuntui hiljaisuudessa jonkinlainen kuiskaus ryömivän maata pitkin kuoppaa kohti kuin kulovalkean ritinä. Kuullessaan äänen päällikkö koetti epätoivoisesti tarttua köynnökseen avuttomilla käsillään. Säikähtäen isänsä kasvojen ilmettä Khambu hieroi ja puristeli hänen puutuneita lihaksiaan niin kovasti kuin hänen jäntevän pienen ruumiinsa voimat vain sallivat. Hänen hääriessään tuo kaukainen kuiskailu kävi äänekkäämmäksi ja tuntui tulevan yhä lähemmäksi.

Mutisten jotakin epäselvästi Lochan käski viitaten kädellään poikaa pakenemaan, niin kauan kuin oli aikaa.

Mutta välittämättä isänsä merkistä Khambu hieroi vimmatusti vielä muutamia minuutteja, kunnes hidas veri alkoi jälleen virrata miehen suonissa pistellen kuin tuhansilla neuloilla. Kun isä vihdoinkin saattoi liikuttaa käsiään, vieläpä tarttua kömpelösti köynnökseen, Hiiri kääri köynnöksen Indunan rinnan ympärille kainaloiden alle ja kiipesi sitten, siirrellen käsiään, köynnöstä myöten kuopan reunalle.

Siellä näytti kuutamossa koko maan pinta liikkuvan ja kulkevan. Hunajan hajun houkuttelemina lähestyi kuoppaa tuollainen muurahaisarmeija, jotka lakaisevat viidakkoa kuin tuli. Sokeina ja mustina ja lukemattomina kuin merenhiekka ne käyrillä repivillä leuoillaan hävittivät kuin tuli jokaisen niiden tielle sattuvan elävän olennon. Tuo sihisevä kuiskailu, joka oli pakottanut viidakon vaikenemaan, oli tiheikköjen läpi ponnistelevien miljoonien pienten jalkojen kahinaa. Ei ihminen eikä eläin voinut pelastua hengissä niiden kynsistä, ja muutamien minuuttien kuluttua ne vyöryisivät sudenkuopan laidan yli vastustamattomasti ja tuhoisina kuin sula laavavirta.

Kuoleman armeija oli jo niin lähellä, että pienten murhamiesten tiukkaan sulloutuneiden ruumiiden kuuma löyhkä pisteli Khambun sieraimia kuin mehiläisparven haju. Painaen jalkansa kuopan laitoihin Khambu kiskoi hurjasti Indunan rinnan ympärille kiedotusta köynnöksestä, mutta hänen vähäiset voimansa riittivät tuskin hievahduttamaan köynnöksen toiseen päähän sidotun miehen painavaa ruumista.

Hitaasti ja hellittämättä liikkuivat tuholaisten mustat rivit päästen jo niin lähelle, että poika kuuli heikkoa kalahtelua, kun niiden kovat, kimaltelevat ruumiit koskettivat toisiinsa. Kumartuen kuopan laidan yli hän huusi:

— Kiiruhda! ja jälleen hetkisen kuluttua: Joudu! Joudu!

Purren hammasta Induna koetti turhaan pakottaa puutuneita käsivarsiaan tottelemaan, hyönteisarmeijan jalkojen kahinan ja sihinän käydessä yhä kovemmaksi ja kuuluessa yhä lähempää.

Ylhäältä kuului jälleen Hiiren tuskallinen kuiskaus, jolloin Lochan tarttui köynnökseen hampaillaan. Kaivaen jalkansa syvälle pehmeään maahan kuopan seinään hänen onnistui kiivetä sen puoliväliin, ennenkuin putosi takaisin.

Sitten hän näki, tuntien hirvittävää kammoa, kuopan reunan yli, jossa hän oli vangittuna, tulvivan liikkuvien pienten mustien ruumiiden virran. Hänen mieleensä muistui haavoittunut puhveli, jonka kimppuun hän oli nähnyt vaeltajamuurahaisten hyökkäävän. Avuton eläin oli tempoillut ja ammunut, kunnes oli menettänyt henkensä noiden hirmuisten hyönteisten kauheiden mustien aaltojen alla, joiden repivät leuat olivat uskomattoman lyhyessä ajassa jyrsineet jokaisen lihan hitusenkin tuosta suuresta ruumiista.

Tämän hirmuisen muiston iskiessä kiduttavana hänen aivoihinsa ehti ensimmäinen kiinteä rykelmä näitä pieniä mustia tuholaisia kuopan pohjalle. Niiden sokeat päät ojentuivat ylöspäin, ja käyrät leuat avautuivat ja sulkeutuivat kuin terävät, mustat terässakset hyönteisten lähtiessä etenemään tuonnimmaista seinää vasten painautunutta miestä kohti.

Silloin juuri, surman jo aukoessa suutaan, saapui pelastus. Oli kuin hengen vaara olisi ajanut kuuman veren jälleen Lochanin käsivarsien puutuneisiin ja puristuksissa olleisiin suoniin. Tuskallisesti vihlaisten hänen voimansa palasivat, hän tarttui epätoivoisesti pitkään köynnökseen ja kiipesi sitä pitkin ylös juuri samalla hetkellä, jolloin mustan armeijan kärki saapui paikkaan, jossa hänen jalkansa olivat seisoneet silmänräpäystä aikaisemmin.

Ylemmäs ja yhä ylemmäs hän kiipesi, kunnes hän pääsi jälleen viidakon viileään, tuoksuvaan yöhön, missä helmiäisen valkea kuutamo väritti puut maidonkarvaisiksi. Mutta hänen alapuolellaan kiehui suden kuoppa kuin pata, pohja mustanaan parveilevia muurahaisia.

Induna lepäsi kauan aikaa liikkumattomana viidakon ruohikossa hengittäen syvään ja tuskin itsekään uskoen vielä pelastumistaan todeksi.

— Lähdetään jo pois, hyvä isä! Hiiri kuiskasi hänen korvaansa. Tiedän, minne nuo välähtelevät hampaat ovat leiriytyneet, tuo vesien takaa saapunut Bwana Bomba, joka katseli, kuinka sinä tapoit leijonan. Hänen luonaan ei meidän tarvitse pelätä kuningastakaan.

Hänen puhuessaan alkoi kuulua läheisen viidakon sinipunervista tummenneista hirvittävintä kaikista äänistä — leijonan julmaa kehräämistä sen leikkiessä avuttomalla saaliillaan kuin kissa hiirellä, joka ei pääse pakoon.

Kuullessaan äänen Khambu kohotti paljastettua keihästä, jonka hän oli tuonut mukanaan, kiivetessään kuopasta. Ennenkuin hänen takanaan lepäävä Induna huomasikaan, kuului viidakosta kahinaa, ja hetkiseksi peitti ilman halki suhahtava tumma rumilas täydenkuun näkyvistä. Kun hyökkäävän leijonan suuri ruumis ehti pojan yläpuolelle, pieni miehen alku painoi vaistomaisesti keihään tukevan varren pään maahan ja piti sitä siinä paikallaan kaikin voimin. Sitten kookas, karvainen ruumis paiskasi hänet rajusti maahan, ja musta aalto tuntui nielaisevan hänet kitaansa.

Kun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi isänsä nylkevän parhaillaan suurta petoa, joka itse oli seivästänyt itsensä keihääseen, niin että aseen pitkä terä oli lävistänyt sen sydämen.

—- Me emme tule valkoisen miehen luo tyhjin käsin, Induna huomautti kääriessään leijonan päätä nyljettyyn nahkaan.

— Se oli mainio pisto, hän sanoi heidän kuljettuaan viitisentoista kilometriä.

—- Sinusta kehittyy mainio soturi, Leijonantappaja, hän tuumi vielä kerran tuntia myöhemmin.

— Pidä vain varasi, ettet ylpisty, hän sanoi lopuksi päivällisen jälkeen seuraavana päivänä. Jumalat rakastavat vain sellaisia, jotka ovat nöyräsydämisiä.

Sinä iltana suuren valkoisen kansan suuren päällikön nuotiotulen valokehään astui komea olento, jolla oli tukassa masailaisen päällikön kotkansulat ja kädessä kaksi keihästä, ja jolla oli seurassaan pieni poika, joka aivan horjui suuren leijonan pään ja vuodan painosta.

Kun tulkki oli kertonut Indunan tarinan, meren takaa saapunut päällikkö iski nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen leirijakkaransa edessä, ja hymyili niin iloisesti, että välkkyvät hammasrivit näkyivät.

— Sanokaa Lochanille, Leijonalle, hän virkkoi, että hän on luonani turvassa kaikilta Afrikan noidilta ja pirullisilta päälliköiltä. — Mitä, onko tässä toinenkin leijonantappaja! hän jatkoi, kun poika laski hänen eteensä ruskean vuodan ja irvistelevän pään.

— Ei, piipitti Khambu, joka muisti, että hänen piti olla nöyräsydäminen. Minä olen vain Hiiri, joka auttoi Leijonaa!

LODI

Hitaasti muuttui mustanharmaiden okaisten puiden väri hopeiseksi, Afrikan tuikkivat tähdet himmenivät, ja taivaan sini vaaleni sinipunervaksi. Sitten täysikuu kieri apinanleipäpuiden yläpuolelle, joita häämötti siellä täällä tasangolla kuin suunnattomia, vaanivia hirviöitä. Alussa kuun kehrä näytti vaalealta valokuplalta, sitten välkkyvältä kultakilveltä, ja pysähtyi vihdoin keskitaivaalle kuin hohtava, hehkuvanvalkoiseksi kuumennettu pallo, joka loi hopeasiltojaan pensaikkoihin ja metsikköihinkin. Erehtyen luulemaan kirkasta kuutamoa päivän sarastukseksi alkoivat murmelit valittaa tiheiköissä, ja mangopuista rupesi kuulumaan pienten metsäkyyhkysten sointuvaa kuherrusta.

Äkkiä tässä merkillisessä, hiljaisessa kuutamossa, joka muutti kaikki värit mustiksi tahi hopeisiksi, alkoi kuulua valittavaa naukumista. Samassa ilmestyi tasangolle pitkäkoipinen kissa, jolla oli hehkuvat silmät ja mustatäpläinen, harmaankeltainen turkki, nuuskien nälkäisestä yöilmaa.

Pensaskissa eli servaali tulee hyvin harvoin aukealle. Tällä kuitenkin oli pätevät syyt rohkeuteensa — neljä pyöreää, palleroista poikasta, jotka se oli piilottanut suuren keltapuun onttoon oksaan. Senvuoksi se uskalsi lähteä tutkimusretkelle, kun sen erehtymättömän tarkka vainu oli ilmaissut sille, että leijona oli jossakin lähellä kaatanut sassabyn, kaikista antiloopeista nopeimman, ja kätkenyt raadon suureen mimosapensaaseen.

Tavallisissa oloissa servaali olisi ennemmin uskaltanut lähestyä kiemuraan kiertynyttä kalliopythonia tahi hypätä jokeen, jossa krokotiilit väijyvät, kuin yrittää leijonan kanssa saaliinjaolle. Täplikkään kissan saalistus oli kuitenkin onnistunut huonosti edellisenä yönä, ja poikasten hoitamisesta ja suojelemisesta johtunut kaksinkertainen työ pakotti sen heti hankkimaan ruokaa. Niinpä se ryömi, jokainen lihas jännittyneenä, valmiina pakenemaan kuin lepattavan lehden varjo, jos vaara hiemankaan näyttäisi uhkaavan, tuuma tuumalta sitä paikkaa kohti, johon eläinten kuningas oli kätkenyt puoleksi syödyn saaliinsa.

Pienen kissapedon lähestyessä pensasta sen sieraimiin tunkeutui omituista kuumaa, inhoittavaa löyhkää, ja pieni hälyytyskello, joka aina kilisee kaikkien villiinväkeen kuuluvien korvassa, tuntui helisevän: »Leijona! Leijona! Leijona!» Mutta servaalilla oli kova nälkä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta; se sai sen halveksimaan tuota varoitusta ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Tuijottaen kiinteästi se tutki jokaisen varjon, ennenkuin ryömi eteenpäin raadeltua antiloopin ruhoa kohti, mutta eivät edes senkään kiiluvat silmät huomanneet ruskeaa kuolemaa, joka oli painautuneena ruskeaksi palaneeseen ruohikkoon. Sukuunsa kuuluvien eläinten hirvittävään viekkaaseen tapaan leijona kyyristyi kaatamansa eläimen viereen antaakseen peloittavan ja varoittavan esimerkin kaikille pienemmille eläimille, jotka uskalsivat tulla häiritsemään sitä.

Pienen kissan jännittynyt, notkea vartalo ryömi eteenpäin, kunnes se murahtaen hiljaa tyytyväisenä upotti hampaansa syvälle kuolleen antiloopin reiteen. Ikäänkuin sen kosketus olisi laukaissut jousen, suuri käpälä suhahti ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pensaskissan täplikäs ruumis lepäsi jäykkänä sassabyn luumunvärisen ruumiin vieressä varoituksena kaikille viidakon varkaille, ettei niiden ole hyvä koskea niiden kuninkaan tappamaan eläimeen.

Kuolema väijyi kuitenkin yhä vielä tiheikössä tyytymättä tähänkään veroon. Kun leijona painautui jälleen pitkäkseen kuoppaan, jonka sen ruumis oli painanut pitkään ruohikkoon, ilmestyi kuutamossa hetkiseksi näkyviin vain metrin ja neljänneksen pituinen, notkea mies. Hänen vaaleankeltainen ihonsa, laiha ruumiinsa ja pieninä tupsuina kasvava harva tukkansa ilmaisivat hänet bushmanniksi, tuohon pienten soturien rotuun kuuluvaksi mieheksi, jotka aikoinaan karkoittivat tieltään kivikauden ihmiset, etelä-Afrikan ensimmäiset asukkaat. Huolimatta pienuudestaan bushmannit ovat maailman parhaimpia ja urhoollisimpia metsämiehiä, sillä ainoastaan he uskaltavat ahdistaa luolaansa piiloutunutta tahi kaatamansa eläimen viereen painautunutta leijonaa ja surmata sen pelkän nahan ja teosta koituvan kunnian vuoksi.

Yksinäinen kääpiö miehekseen, joka oli voidellut ruumiinsa kaneelinkuorikeitoksella, jottei leijona voisi vainuta häntä, oli auringonlaskusta saakka ollut piilossa haaskan läheisyydessä ja odottanut rotuunsa kuuluvien miesten kärsivälliseen tapaan, että suuri kissa antaisi merkkejä läsnäolostaan. Hänellä oli aseistuksena ainoastaan pieni, heikko jousi ja sulattomia ruoko nuolia, joissa oli luukärki, joten tuntui mahdottomalta ajatella, että hän rohkenisi ahdistaa eläinten kuningasta, mutta kun leijona vihdoinkin tuli näkyviin, ei bushmanni epäröinyt hetkistäkään. Tiheiköstä, jossa hän seisoi piilossa, kuului heikko näpsähdys, ja nuoli surisi ilman halki kuin mehiläinen tunkeutuen leijonan ruskeaan lapaan. Murahtaen suuri kissa sipaisi vartta käpälällään katkaisten sen heti, mutta luukärki jäi syvälle lihaan. Metsästäjä ei ampunut toista kertaa, vaan kyyristyi vain odottamaan tietäen, ettei ainoakaan elävä olento voi pitkää aikaa kestää sellaisen nuolenkärjen pistoa, joka on kastettu myrkyllisen lehtimadon ruumiiseen ja sitten vielä sivelty myrkkypuun nesteellä.

Leijona ei osoittanut moneen minuuttiin pienintäkään elonmerkkiä. Sitten se äkkiä ponnahti seisoalleen ja suoristautuen täyteen korkeuteensa päästi hirvittävän, kumean karjunnan, joka vapisuttaa ilmaa kuin ukkosen jyrähdys. Sen suuri ruumis huojui hieman, vihaiset silmät liekehtivät keltaisina, ja kiljaisten peloittavasti vielä kerran tasangon murhamiesten kuningas kaatui kuolleena maahan.

Koko sen yön neljä pientä pehmoista palleroista servaalin penikkaa odotti turhaan emäänsä tulevaksi. Seuraavana päivänä kolme niistä jo naukui äänekkäästi nälissään. Neljäs penikka ei vikissyt ollenkaan. Kun iltapäivä kului puoliväliin eikä emää vieläkään kuulunut, se pisti pyöreän päänsä ulos oksan ontelosta ja koetti laskeutua maahan, jolloin se äkkiä menetti tasapainonsa ja putosi puun juurelle. Sieltä baas Vogel [baas, buureilla tilanomistajien y.m. tavallinen puhuttelusana vastaa lähinnä isäntiä. Suom.] löysi sen ollessaan kotimatkalla tasangon poikki plantaashilleen, joka oli suurin etelä-Afrikan koko siinä osassa. Vaikka servaalin poikanen olikin heikko raukka ja oli pudotessaan pelästynyt ja kolhiintunut, se yritti urhoollisesti vastustaa vanhaa buuria köyristäen selkäänsä ja sähisten hiljaa ja varoittavasti ikäänkuin ilmaistakseen tekevänsä jotakin hirvittävää, jos sitä vain häirittäisiin. Baas Vogelia se huvitti suuresti.

—- Lähde minun mukanani kotiin, pikku veitikka, hän sanoi sillä merkillisellä murteella, jota hän aina itsepäisesti tahtoi käyttää. Saattaa olla hyvinkin mahdollista, että sinä pystyt tappamaan muutamia noita kirottuja ruokomyyriä, jotka syövät viljani heti, kun olen kylvänyt sen.

Kun vanha buuri saapui plantaashilleen, pieni pensaskissa oli niin heikko, ettei se jaksanut edes seisoa, sillä se ei ollut saanut lainkaan ravintoa kokonaiseen vuorokauteen. Oli ilmeistä, että jollei se oitis saisi ruokaa, sen viimeinenkin elämänkipinä sammuisi. Talossa ei ollut maitotilkkaakaan eikä muutakaan vieroittamattomalle poikaselle sopivaa ravintoa, eikä kukaan näyttänyt tietävän, mitä oli tehtävä. Tänä kohtalokkaana hetkenä »Pilkku», kotikissa, sattui kulkemaan kuistin poikki ollessaan matkalla paikkaan, jossa sen oma poikue odotti sen vierailua. Kehräten äänekkäästi ja koukistaen häntänsä korkeaksi kaareksi selkänsä yläpuolelle se tunkeutui halveksien neuvottoman ihmisryhmän läpi, joka katseli avutonna nälkäistä servaalin poikasta. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tasangon orpo imi kiihkeästi elämää ja voimaa ehtymättömästä lämpimän maidon lähteestä, joka niin vieraanvaraisesti tarjoutui sen käytettäväksi.

Siitä päivästä servaalikissasta tuli plantaashin talouden tärkein jäsen. Alkuasukastyönjohtaja Tali risti sen »Lodiksi», joka betshuaanankielessä merkitsee »onnea».

»Pilkun» hoidossa se kasvoi nopeasti, ja se vieroitettiin ennenkuin kotikissan omat poikaset. Plantaashin väki sai ensimmäisen tiedon Lodin ruokajärjestyksen muutoksesta eräänä aamuna, kun se seurasi baas Vogelia kanatarhaan. Kun kyyhkysparvi laskeutui nokkimaan maahan heitettyjä jyviä, hyppäsi Lodi, joka oli piiloutunut buurin kookkaan ruumiin taakse, yhdellä ponnahduksella isäntänsä pään yli ja putosi kuin pieni tiikeri keskelle aterioivaa lintuparvea. Ennenkuin parvi ehti lähteä lentoon, pikku peto oli aseistettujen käpäliensä nopeilla, keveillä iskuilla toimittanut toiseen maailmaan kerrassaan neljä niistä. Siihen Lodin vapaus loppui moniksi pitkiksi päiviksi, sillä se pantiin sen jälkeen kahleisiin.

Muutamien kuukausien kuluttua Lodista oli kasvanut komea kissa, joka oli lautasilta yli puolen metrin korkuinen, ja sen notkea, harmaankeltainen ruumis, jossa oli pyöreitä, mustia täpliä, oli ainakin metrin pituinen, mihin rengasmaisten täplien koristama häntä lisäsi vielä kolmanneksen. Sen silmät olivat kuin kiiltävät topaasit, ja sen jalat ja käpälät olivat punaiset.

Joskus isäntä vei sen huvikseen mukanaan tasangolle ja päästi sen siellä irti vitjoista, jotta se sai metsästää omin päin. Kun se oli pitkäkoipinen, notkea ja laiha, vanha buuri katseli huvikseen, miten uskomattoman nopeasti ja varmasti sen lemmikki otti kiinni metsähiiriä ja ruokomyyriä. Mutta ennen pitkää se alkoi väijyä jalompaa riistaa. Kerran nuo ystävykset sattuivat yllättämään riekkoparven, ja kun ne pyrähtivät maasta lentoon, Lodi ponnahti parin metrin korkeudelle ilmaan ja sieppasi yhden linnun kiinni lennosta, vaikka afrikkalainen riekko suhahtaa ilmaan nopeasti kuin luoti samoinkuin amerikkalainen sukulaisensa. Toisena päivänä Lodi huomasi metsäkyyhkysen puhdistavan sulkiaan läheisessä puussa. Kyyristyen matalaksi servaali ryömi pitkin maata kuin käärme käyttäen hyödykseen pienintäkin suojaa, sen kellanharmaan ruumiin sulautuessa täydelleen keltaiseksi palaneeseen ruohoon ja kuihtuneisiin sanajalkoihin. Ryömien melkein litteänä maata pitkin suuri kissa äkkiä ponnahti kohtisuoraan ilmaan ainakin kolmen metrin korkeuteen, sieppasi linnun oksalta ja toi sen buurille lounaaksi paistettavaksi.

Sitten koitti onneton päivä, jolloin baasin poissaollessa vanha Tali vei Lodin saalistusretkelle. Myöhään iltapäivällä, kun taivaanrannassa kohoavat puut piirtyivät tummanpunaisina leimuavaa oranssinväristä taivasta vasten, nämä molemmat laahustivat kotiin päin tyhjin käsin viileässä, vihertävässä valaistuksessa.

Äkkiä syöksähti laajasta kaislikosta, jossa kuhisi keltaisia peipposia ja malakiitinvärisiä mesilintuja, sinertävä duiker, eteläafrikkalaisista antiloopeista pienin, joka on ainoastaan jäniksen kokoinen. Se liikkui niin nopeasti, että se näytti sinertävän ruskealta läiskältä keltaista ruohoa vasten. Silmänräpäyksessä ruskea viiru syöksyi sitä kohti, ja ennenkuin säikähtynyt Tali ehti estää, servaali oli kadonnut. Turhaan hän matki pensaskissan pitkää, vaikeroivaa nau'untaa, jolla hän oli tottunut kutsumaan Lodia takaisin. Kaislat vain ritisivät, kaukaiset sanajalat heiluivat, ja pieni duiker, joka laukkasi henkensä hädässä pensaskissa aivan kintereillään, katosi näkyvistä. Tali etsi ja kutsui pimeään saakka, ennenkuin hän palasi kotiin ja ilmoitti vanhan buurin lemmikin katoamisesta.

Baas Vogel suuttui kovasti kuullessaan uutisen.

— Kirottu aasi! hän jyrähdytti. Lähde huomenna matkaan, äläkä palaa ilman Lodiani, tahi muuten minä muserran jokaisen luun vaivaisesta mustasta ruumiistasi!

Kuten aina, niin myöskin vanhaan buuriin nähden piti paikkansa sananlasku: haukkuva koira ei pure, mutta betshuaanalainen suhtautui uhkaukseen vakavasti. Varhain seuraavana päivänä hän nojautuen ohueen sauvaansa ja ottaen pussillisen jauhoja evääkseen lähti tasangolle.

Koko pitkän päivän hän kuljeskeli edestakaisin tasangolla kilometrin, penikulman toisensa jälkeen hakien ja kutsuen kadonnutta Lodia. Servaalista ei näkynyt jälkeäkään ennenkuin myöhään iltapäivällä, jolloin vanhus kuuli läheisyydestä kaislikosta äkkiä ritinää, ja sieltä loikkasi aukealle Lodi, joka oli heittänyt kuolleen duikerin poikittain selkäänsä, Betshuaanalainen ja pensaskissa palasivat riemuiten plantaashille, ja vanha buuri ihastui niin lemmikkinsä urotyöstä, se kun oli ottanut juoksemalla kiinni sinisen duikerin, ettei hän ainoastaan antanut anteeksi vanhalle alkuasukkaalle, vaan lahjoitti hänelle vielä ylimääräisen annoksen nuuskaa edellisenä päivänä lausumiensa kovien sanojensa hyvitykseksi.

Tuhlaajapojan paluun tuottamaa iloa vähensi jonkinverran tapaus, joka sattui muutamia päiviä sen jälkeen. Lodi oli kahleissa aitauksen ulkopuolella, joka oli erotettu muusta alueesta suurisilmäisellä rautalankaverkolla. Verkon oli määrä suojella siipikarjaa servaalin yhä uudistuvilta äkillisiltä hyökkäyksiltä. Vanha ulkomailta tuotu Wyandotte-rotuinen valkoinen kukko ärsytti aina Lodia työntämällä päänsä verkon läpi ja varastamalla sen ruoan tähteitä.

Eräänä aamuna Lodin ruokakuppi sattui jäämään vain parinkymmenen senttimetrin päähän verkosta. Käyttäen hyväkseen suotuisaa tilaisuutta valkoinen kukko työnsi päänsä verkon läpi ja sieppaili palasia kupista. Sähisten raivosta servaali hyökkäsi joka kerran kukkoa kohti, mutta vanha kiekuja oli laskenut ketjun pituuden tuumalleen, ja jokainen kissapedon hyökkäys katkesi kesken, kun vitjat tempaisivat sen aina rajusti takaisin varkaan kylmäverisesti ahmiessa kupuunsa sen päivällistä.

Tehtyään kolmannen onnistumattoman yrityksen Lodi näytti tykkänään heittävän toivonsa. Laskeutuen maahan niin lähelle kuppia kuin vitjoiltaan pääsi se ummisti silmänsä, ja taivuttaen käpälänsä kaksinkerroin alleen se vaipui nähtävästi uneen sypressin varjoon, joka kohosi korkealle sen yläpuolelle piirtyen tummanvihreänä kesäistä taivasta vasten.

Vanha kukko katsoi Lodiin epäluuloisesti hyvän aikaa. Vihdoin se oli työntävinhän päänsä verkon silmästä ja nokkaisevinaan jotakin kupista. Kissa ei liikahtanut eikä raottanut silmiäänkään. Viekas kukko toisti saman tempun puolikymmentä kertaa servaalin osoittamatta millään tavoin suuttumustaan. Vihdoin kukko oli nähtävästi aivan varma siitä, että suuri kissa todellakin nukkui; silloin se työnsi päänsä kauaksi verkon läpi, sieppasi kupista suupalan ja nieli sen kumeasti kotkottaen. Se teki saman tempun toistamiseen. Kun sen punainen heltta ja harja sukelsivat kuppiin kolmannen kerran, ojentautui pitkä, täplikäs käpälä yht'äkkiä kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kukon päätön ruumis räpytteli aitauksen ulkopuolella kissan terävien kynsien mestaamana.

Isäntä suuttui hirveästi, kun hänelle ilmoitettiin kukon kuolemasta,

-— Senkin täplikäs pikku paholainen! hän noitui ja manaili. Ensin laukkaat tiehesi, niin että parhaimman mieheni täytyy olla kokonainen päivä poissa työstä. Sitten katkaiset kaulan hienolta, suurelta, valkoiselta kukoltani, joka oli tuhannen sinunlaisesi arvoinen. Nyt minä sinulle näytän!

Lodi vain räpytteli karviaismarjanvihreitä silmiään ja kiehnäsi hyvitellen päätään isännän sääreen. Mutta sen hellyydenosoitukset eivät tuottaneet sille mitään hyötyä, sillä seuraavana päivänä se teljettiin pienisilmäisestä rautalankaverkosta valmistettuun häkkiin, eikä se enää päässyt juoksemaan aitauksessa kahlehdittunakaan. Ahtaalla vankilalla oli huono vaikutus sen luonteesen; ennen pitkää se saattoi sähähtää jokaiselle, joka yritti lähestyä sitä. Kerran aamulla Kosi, kafferipoika, jonka tehtäviin kuului Lodin häkin puhdistaminen, härnäsi ärtyisää eläintä harjallaan. Servaali sähisi uhkaavasti, mutta Kosi siitä vain yltyi, kunnes peto murahtaen niin, että se kuulosti kylmän raudan rouhimiselta, hyökkäsi raolleen jääneestä ovesta, väisti harjan, jota poika heilutti edessään, ja ponnahti pojan kurkkuun. Jollei baas Vogel olisi silloin sattunut kulkemaan ohi, raivostunut eläin olisi tappanut kiusaajansa. — Vanhan Talin onnistui kuitenkin pelastaa lemmikkinsä pälkähästä.

— Näin omin silmin, hän todisti, kuinka tämä kelvoton kafferi, mutakokkare, härnäsi Täplää harjallaan. Tuo maasian ilkeä penikka olisi ansainnut vielä paljoa kovemman rangaistuksen!

Alussa oli Pilkku pelastanut Lodin hengen, ja viimeinen ja pienin sen poikasista hankki jälleen vapauden emonsa ottolapselle.

Tämä poikanen oli pienen pieni, musta kuin mustetäplä, ainoastaan tylppä kuono oli valkoinen. Kun se ensi kerran sattui lähestymään Lodin häkkiä, se oitis rakastui silmittömästi tähän ensi näkemältä. Juosten häntä pystyssä verkon luo se naukui ja koetti turhaan hieroa valkoista kuonoaan servaalin mustaan kuonoon. Lodi murisi raivoisasti ja olisi tappanut toisen silmänräpäyksessä, jos vain olisi ulottunut siihen Säikähtämättä tätä vastaanottoa Musti jatkoi ystävällistä lähentelyään, kunnes Lodi vihdoin alkoi vastata sen väsymättömiin ponnistuksiin. Suuri villikissa ja kotikissan pieni poikanen saattoivat sitten levätä tuntikausia kerrallaan niin lähellä toisiaan kuin rautalankaverkko vain salli kurahdellen ja kehräten ja ikäänkuin keskustellen pitkään kissojen tavalla.

Joskus ne saattoivat leikkiä toistensa kanssa juosten edestakaisin verkon kummallakin puolella ja ollen silloin tällöin leikillään hyökkäävinään toistensa kimppuun verkon läpi.

Vihdoin eräänä päivänä Tali avasi varovasti oven ja työnsi poikasen häkkiin. Lodi tuli lähemmäksi, köyristi selkäänsä, kehräsi äänekkäästi ja loikki iloissaan sinne tänne, vieraansa yli ja ympäri, äärettömästi ihastuksissaan. Sitten se paneutui pitkäkseen ja nuoli Mustin ylt'yleensä ystävällisesti pitkällä, karhealla kielellään hieroen hellien kuonoaan sen pehmeään turkkiin.