Part 11

Tämäkin otus työnsi vakavasti talttojaan kaarnaan kuin olisi ollut työssä tuntipalkalla. Useimmat _Seitsenvuorten_ asukkaat tahtovat elää näkymättömissä, erittäinkin silloin, kun ovat syöntipuuhissa. Mutta piikkisika ei välitä sellaisesta vaiteliaisuudesta. Sen yksinkertainen jyrsivä elämä oli julkista maailmalle, ja se söi kulkiessaan äänekkäästi ja pelkäämättä, koska vain harvat eläimet uskaltavat ahdistaa sitä. Susi ja ilves ovat yrittäneet, mutta saaneet surmansa. Kalastajanäätä pysähtyi katselemaan vesi kielellä tuota lihavaa, velttoa otusta, joka aterioi korkealla sen yläpuolella.

Huolimatta näennäisestä varomattomuudestaan ei piikkisika ollut suinkaan niin suojaton kuin miltä näytti. Syödessään se käänsi päänsä puun latvaa kohti, niin että sen häntä, joka oli täynnä teräviä, väkäisiä piikkejä, saattoi iskeä monta myrkyllistä pistoa jokaisen eläimen naamaan ja silmiin, joka uskaltaisi julkeasti hyökätä sen kimppuun takaapäin. Kun ne piikit kerrankaan upposivat eläimen lihaan, haavoittunut kohta rupesi ajettumaan ja märkimään piikkien tunkeutuessa yhä syvemmälle.

Musta peto katseli kauan aikaa välinpitämätöntä piikkisikaa. Tiheiden metsien musta kärppä on jollakin salaperäisellä tavalla vastaanottamaton sen piikkien pistosten vaikutuksille. Se saattaa nielläkin niitä suuria määriä tuntematta minkäänlaisia ilkeitä jälkiseurauksia. Kun ne tarttuvat mustan kissan ruumiiseen, ne putoavat tavallisesti pois, mutta vaikka ne jäisivätkin lihaan, eivät ne milloinkaan aiheuta tulehduksia niissä kudoksissa, joiden läpi ne kulkevat. Mutta koira, jota ne ovat pistäneet, ajettuu hirvittävästi ja kuolee tavallisesti verenmyrkytykseen.

Huolimatta vastaanottamattomuudestaan ei tämä »surma» kuitenkaan halunnut panna omaa suojelevaa sallimustaan liian kovalle koetukselle. Sadat sen naamaan ja huuliin tarttuvat, väkäiset piikit eivät suinkaan terästäisi sen näköä eivätkä ruokahalua, ja se alkoikin katsella ympärilleen keksiäkseen jonkin keinon, jonka turvissa se saattaisi lähestyä piikkisikaa edestäpäin.

Kymmenisen metrin päässä kasvoi pitkä honka, joka oli kuusta monta metriä korkeampi. Poiketen syrjään polultaan musta kärppä kiipesi männyn vastakkaista kuvetta ylös äänettömästi kuin orava eikä pysähtynyt, ennenkuin oli päässyt puoliväliin paksua oksaa, joka ojentautui kuusta kohti ja oli sitä paljoa korkeammalla. Ihmisestä olisi tuntunut mahdottomalta, että mikään eläin olisi suunnitellut sellaista hyppyä, mutta musta kissa tiesi tarkalleen, mihin se kykeni. Siirtyen oksan latvaan se heittäytyi ilmaan kuusta kohti. Suurenmoisessa kaaressa sen musta ruumis kiiti ilman halki noin viidentoista metrin korkeudella maasta, alussa pyöreänä karvapallona, mutta joka metrillä ojentuen, kunnes notkea otus hypyn tärkeimmällä kohdalla jännittäytyi täyteen pituuteensa samalla tavoin kuin korkeushyppääjän ruumis näyttää liitävän ilmassa riman yläpuolella. Eteen- ja alaspäin suuri kärppä kiiti ilman halki, ja juuri kun se näytti olevan putoamaisillaan maahan, tarttuivat sen pitkät kynnet kuusen heiluviin ylimpiin oksiin tunkeutuen syvälle kaarnaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä piikkisian himmeät siansilmät tuijottivat tyhmistyneinä toisiin silmiin, jotka hehkuivat kuin tuli.

Piikkisian ruumis näytti paisuvan toista vertaa suuremmaksi, kun sen käyrät, kolmenkymmenen senttimetrin pituiset piikit kohosivat pystyyn sen selässä ja sen peloittava häntä läimähdytteli ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, kun säikähtynyt jyrsijä koetti perääntyä noiden tuhoa ennustavien silmien tieltä, jotka leimusivat sitä vastaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Äkkiä, nopeasti kuin hyökkäävä käärme, surman lujat leuat syöksähtivät eteenpäin ja pureutuivat kuin sangat kiinni piikkisian suojattoman kuonon ympärille. Sitten jännittäen tukevia sääriään, niin että niiden suuret lihakset olivat kovat kuin rautatangot, kalastajanäätä tempasi jyrsijän irti puusta ja heilahduttaen saaliinsa ilmaan viskasi sen oksien välitse kaukana alhaalla leviävälle jäätikölle. Musta kärppä oli maassa melkein yhtä pian kuin sen uhrikin, ja hetkistä myöhemmin piikkisika, joka oli liian huumaantunut putoamisesta voidakseen puolustaa itseään, heitti henkensä raivoisan ahdistajansa hampaissa. Tämä söi piikkisian välittämättä sen piikeistä, samalla tavoin kuin ihminen syö ostereita, kätki loput lihavasta haaskasta tiheikköön ja palasi onkaloonsa nukkuakseen kellon ympäri.

Myöhään seuraavana yönä surma palasi paikkaan, johon se oli kätkenyt piikkisian tähteet. Mutta sen lähestyessä suurta kuusta alkoi syvältä sen kurkusta kuulua sanomattoman uhkaavaa murinaa, kun jokin harmaa eläin, joka oli yhtä suuri kuin se itse, vilahti kuin aave tiheikössä, ja tuokion ajan ison pesukarhun irvistelevä naama oli päin mustan kärpän hehkuvan viheriöitä silmiä.

Pesukarhu oli vakava ja yksinäinen, vanha uros, joka ei ollut huolinut lähteä talviasuntoonsa muiden heimolaistensa tavoin heti ensimmäisen lumisateen jälkeen. Etsiessään rinteiltä ruokaa se oli sattumalta löytänyt mustan kissan piilottaman haaskan, ja kun se oli kova tappelupukari kuten muutkin sukulaisensa, se oli nyt tullut aukealle taistellakseen sattumalta löytämästään aarteesta. Hetkisen musta ja harmaa eläin seisoivat tasaisella valkoisella tantereella vastakkain kuin salamannopeat nyrkkeilijät kehässä. Ja kuitenkin oli palkinnon voittamisessa, josta ne aikoivat ryhtyä taistelemaan ensi sarastuksen heikossa valossa, kysymys elämästä ja kuolemasta.

Musta teki ensimmäisen hyökkäyksen. Paljoa nopeammin kuin ainoankaan kaksijalkaisen nyrkkeilijän nyrkit sen leuat suhahtivat pesukarhun kurkkua kohti. Pysytellen kauniisti tasapainossa neljällä solakalla käpälällään harmaa eläin väisti vastustajansa ensi hyökkäyksen. Viistoon suunnatulla huitaisulla se puolestaan sivalsi kalastajanäädän mustia kylkiä, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, vikisten samalla vihaisesti. Suuren kärpän mustaan turkkiin ilmestyi oitis pitkiä, punaisia viiruja. Välittämättä haavoistaan ja haluamatta käyttää peloittavia kynsiään musta kissa ojensi tylpän päänsä vielä kerran yrittäen jälleen mieliotettaan. Tällä kertaa se onnistui; kaksi terävää hammasriviä pureutui kiinni nahkapoimuihin, jotka suojelevat pesukarhun kaulaa. Hetkisen mustan surman omituiset, vinot silmät leimusivat vihreinä aivan lähellä pesukarhun liekehtiviä silmiä.

Viimeksimainittu sai kiittää onneaan, että sen nahka oli höllä ja sitkeä. Jos mustan surman terävät hampaat olisivat sattuneet tuumankaan lähemmäksi kurkkua, pesukarhun henki olisi heti ollut vaarassa. — Tarttuen kalastajanäädän kurkkuun etukäpälillään kuin pienillä ihmiskäsillä pesukarhu koetti kaikin voimin työntää takaisin mustaa petoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi. Ei kuitenkaan pesukarhu eikä mikään muukaan sen painoinen eläin ole voimiltaan tuon julman taistelijan, surman, vertainen. Huolimatta harmaan tappelijan epätoivoisista ponnistuksista tunkeutuivat suuren kärpän raateluhampaat yhä lähemmäksi kaulavaltimoa, joka oli piilossa höllän nahan poimujen alla. Silloin äkkiä nopeasti vääntäen päätään ja kääntyen syrjään pesukarhu riistäytyi irti, haavoittuneena ja verissään, mutta ei vakavasti vahingoittuneena.

Ensimmäisen kerran vuosikausiin vanha, harmaantunut metsästäjä tunsi tavanneensa ylivoimaisen vastustajan. Koettaen pelastautua pakenemalla se pyörähti ympäri ja lähti kiitämään täyttä vauhtia hankea pitkin. Mutta vaikka se pani parastaan, katkaisivat takaa-ajajan hypyt melkein heti välimatkan. Yhä uudestaan tuon unikeon, joka olisi ollut turvassa ontossa puussaan, täytyi kääntyä ja harpata henkensä edestä, mutta aina vahingokseen. Musta kärppä oli nopeampi, sen kynnet ja hampaat olivat pitemmät, ja mikä pahinta, sen melkein yliluonnolliset voimat eivät suoneet pesukarhulle minkäänlaisia mahdollisuuksia säännölliseen taisteluun. Kun molemmat pedot näin hyppivät ja loikkivat ristiin rastiin hangella, ne sattuivat kampeamaan lähelle suurta valkoista tammea, joka kohosi erillään muista vuoren ylimmän rinteen reunalla. Pesukarhu heti puuhun kuin orava luullen nähtävästi voivansa pitää paremmin puoliaan ylhäällä, koska maakamaralla taisteleminen näytti koituvan sille turmioksi.

Kalastajanäätä seisoi hetkisen liikkumatonna. Sitten vasta, kun pesukarhu oli pääsemässä puun latvaan, se seurasi sitä liukuen runkoa ylöspäin notkeasti kuin tumma tulenliekki. Takaa-ajo ei tullut pitkäksi. Pesukarhu on kyllä nopea ja varmaliikkeinen, mutta sen kintereillä olikin sinä, aamuna Pohjois-Amerikan nopein kiipijä. Orava saattaa kiitää puun latvasta toiseen nopeammin kuin ihminen juoksee maassa; näätä pyydystää ruoakseen oravia, mutta mustakissa sieppaa näädänkin kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.

Ennenkuin pesukarhun harmaa ruumis edes ehti tammen latvaan, musta murhamies hyökkäsi sen kimppuun. Tarttuen tukevaan oksaan takakäpälillään musta kissa iski molempien etukäpälöittensä kaikki kynnet pesukarhun luisuihin hartioihin ja veti vastustamattomalla voimalla ponnistelevan eläimen irvisteleviä leukojaan kohti. Pesukarhu rimpuili turhaan vapautuakseen surman otteesta, puri, repi ja raastoi, mutta nuo teräksen vahvat käpälät vetivät sitä armottomasti yhä lähemmäksi, kunnes suuri kärppä iski ulvahtaen hiljaa hirvittävästä tyytyväisyydestä leukansa uhrinsa kurkkuun kuin terässangat. Muutamien minuuttien kuluttua pesukarhun ruumis oli kätkössä samojen pensaiden alla kuin piikkisian raatokin.

Viikon kuluttua pesukarhun kuolemasta valkeni kerran päivä, joka oli harmaa kuin aave. Aina väliin kietoi lumikuuro vuorten korkeat huiput läpinäkymättömään harsoonsa. Tammien kuihtuneet lehdet olivat tummanruskeat, ja niissä oli punaisia täpliä, ja alakasvisto näytti tummanpunaiselta lunta vasten hehkuen karmiininpunaisina täplinä paikoissa, missä oli kuusaman vesoja. Vaaleankeltainen kuloheinä heilui tuulessa kuin naisen tukka.

Juuri mäntyjen latvojen yläpuolella liiteli suuri haukka edestakaisin, sen harmaansinisen ruumiin melkein sulautuessa talviseen taivaaseen. Musta päälaki ja rinnan harmaa poikkiviiva ilmaisivat linnun pohjoisten alueiden kyyhkyshaukaksi, jonka pakkanen ja nälkä ja ankara talvi olivat karkoittaneet kotipaikoiltaan.

Äkkiä linnun vihaiset keltaiset silmät alkoivat hehkua kuin tuli, ja nopeasti kuin kiitävä pilvi se leijaili kohti paikkaa, missä jokin musta eläin näkyi makaavan lumessa aukealla matalan huipun juurella. Kun iso haukka lähestyi liikkumatonta otusta, se leijaili hetkisen epäröiden ilmassa. Nietoksessa tarpova eläin ponnisteli päästäkseen pois lumesta, mutta näytti vaipuvan aina takaisin uupuneena, pää velttona retkottaen ja silmät puoliummessa.

Kovan nälän ahdistamana kyyhkyshaukka kohotti äkkiä kuperat siipensä ja syöksyi maahan kuin harmaa välähdys jännittäen terävät kyntensä suoriksi pudotessaan. Mutta juuri kun käyrät kynnet olivat tunkeutumaisillaan syvälle otuksen mustaan turkkiin, tapahtui merkillistä.

Kuin laukaistun jousen lennättämänä suuri kärppä ponnahti parin metrin korkeudelle maasta, tarttui kyyhkyshaukkaan ilmassa ja iski tikarinterävät hampaansa petolinnun kaulaan. Ilmojen ylpeä rosvo oli joutunut kuolemanloukkuun, jonka kärppä oli virittänyt oma musta ruumiinsa syöttinä, ja kuolleen linnun komeat siivet laahasivat kohta lumessa, kun musta kissa raastoi sitä lähimpään pyyntiluolaansa, joita sillä oli lukemattomia.

Haukan sitkeä, jänteinen liha oli ainoa ravinto, mitä musta kissa oli saanut moneen päivään, sillä niin huonoa oli saalistaminen Seitsenvuorilla tuona ankarana kuukautena. Sitten kerran valkeni sellainen kristallinkirkas päivä, jollaisia on kaikkina talvina. Kuuset näyttivät piirtyvän melkein mustina sinistä taivasta vasten, ja pyökkien punaisenharmailta oksilta kuului sinooberinpunaisten ja oranssinväristen ja keltaisenruskeiden käpylintujen hälisevää ääntelyä. Etäisyydessä vuorten seitsemän huippua kohosivat tummansinisinä ryhmissä kasvavien kuusten synkän vihreää taustaa vasten.

Musta kärppä lähti liikkeelle kelohongan kolosta kuin varjo, silmät kovasta nälästä kiiluen. Nälkä oli pakottanut sen lähtemään saalistamaan päivällä. Juuri kun se pääsi maahan, ravasi komea punainen kettu sen ohi nopeaan, kevyeen tapaansa. Talvisessa auringonpaisteessa se oli kuin sekava rykelmä ruskeanpunaisia, ruosteenkarvaisia ja keltaisenruskeita täpliä, ja värien kirkkautta vielä tehostivat tummankeltaiset ja hopeiset läikät ja hentojen, solakoiden jalkojen kiiltävän musta väri. Pitkähännän kiitäessä ohi musta kissa hyökkäsi sitä kohti murahtaen nälissään vihaisesti. Kääntäen päätään nopeasti sivulle kettu näytti tarkastelevan takaa-ajajaansa kuin huvikseen, melkeinpä suopeasti, ja kun hyppivä musta peto tuli lähemmäksi, se paransi vaivatonta vauhtiaan ja katosi vilahduksena läheisen harjanteen taakse.

Sitten alkoi merkillinen takaa-ajo — jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksu. Ketun hämmästyttävän nopeaa vauhtia, oveluutta ja kepposia vastaan musta kissa pani rautaisen kestävyytensä ja sukunsa hellittämättömän sitkeyden.

Alussa kettu näytti päättäneen tehdä kilpailusta suoraan suuntautuvan kilpajuoksun. Se laukkasi metsäisen rinteen poikki, sitten suoraan vuoren huipulle ja alas sen toista rinnettä sellaista vauhtia, että metsiä ja vuoria jäi kilometreittäin sen ja vainoojan väliin. Vasta kun se oli tullut etäisimpien saalistusmaittensa rajoille saakka, se kiersi takaisin mieluummin kuin uskaltautui tuntemattomille seuduille sellainen takaa-ajaja kintereillään.

Surma tunsi varmaankin tämän kettujen tavan, sillä kun jäljet alkoivat kääntyä suuressa kaaressa vasemmalle, se poikkesi niiltä kokonaan syrjään. Juostessaan suoraan vuoren juurta kohti se tapasi ne jälleen muutamien kilometrien päästä laukattuaan vain kolmanneksen ketun juoksemasta matkasta. Kalastajanäätä teki montakin kertaa samanlaisia oikaisuja sinä päivänä säästäen siten monta väsyttävää kilometriä ja käyttäen siis samaa menetelmää, jolla punainen juoksijakuningas itsekin oli ottanut kiinni monta jänistä.

Vihdoin myöhään iltapäivällä kettu alkoi, huomattuaan ettei se voinut päästä vainoojastaan eroon vauhdillaan, turvautua heimonsa kaikkiin keinoihin ja temppuihin. Aluksi se laukkasi edestakaisin pitkin omia jälkiään ja hyppien niiden toiselta puolelta toiselle koetti haihduttaa mustan takaa-ajajansa. Sellaiset keinot olivat kuitenkin mustaan kissaan nähden tehottomia, sillä sen erehtymätön kuono haistoi oitis takaa-ajetun eläimen tekemän mutkan, hypyn ja käännöksen.

Kun aurinko alkoi painua läntiselle taivaalle, takaa-ajetun ketun tie johti kohtisuoran kallionkielekkeen lähelle. Jäljet kulkivat valkotammen oksien alitse, jotka varjostivat jyrkännettä, tunkeutuivat sitten synkkään metsään noin neljänsadan metrin matkan ja loppuivat sinne. Heti musta kärppä, joka yhä laukkasi nopeasti murhanhimossaan, alkoi kiertää yhä laajenevissa ympyröissä ketun jälkiä keskittäen jännittyneen ruumiinsa kaiken vauhdin ja vihaisten aivojensa viekkauden jälkiin, joita se tähän saakka oli seurannut varmasti kuin itse kuolema.

Jonkin aikaa näytti aivan siltä kuin vanhan ketun viekkaus olisi pelastanut sen. Vaikka suuri kärppä olisi kiertänyt ja nuuskinut kuinka tarkasti tahansa, ei se löytänyt poisvieviä jälkiä ketun käpälien lumeen painamien merkkien luota, vaikka seurasi niitä takaisinkinpäin melkein kilometrin verran. Oikealla oli jyrkänne, joka kohosi kohtisuorasti kalliorinteestä, ja näytti aivan siltä, että takaa-ajettu otus oli saattanut pelastautua ainoastaan jälkien metsänpuolelle.

Musta kissa laukkasi yhä nopeammin edestakaisin muodostaen lumeen laajoja, yhteen punoutuneita ympyröitä, joiden halkaisijana olivat ketun jäljet, sen syvällä sijaitsevien silmien leimutessa raivosta, kun sattui näin paha ja eksyttävä viivytys. Mutta vieläkään ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä pitkän tien kummallakaan puolen. Vihdoin musta kärppä pysähtyi tammen pitkien oksien varjoon, ja sen suuri pää kääntyi hitaasti puolelle ja toiselle, kun se tarkasteli lumikenttää nähdäkseen edes vilahduksenkaan ketusta.

Äkkiä se huomasi, että tammesta oli pudonnut hiukan lunta kolmisen metrin päähän siitä jyrkänteeseen päin. Hypähtäen äkkiä se tarttui suuren oksan latvaan, joka melkein hipoi maata, ja kiipesi sitä pitkin kuin suuri, musta orava. Hetkistä myöhemmin se oli ratkaissut kadonneiden jälkien arvoituksen. Riippuvan oksan laajassa haarukassa näkyivät ketun käpälien jäljet, ja juuri ne olivat pudottaneet lumikasan, joka oli ilmiantanut sen. Pakolainen oli laukannut pitkälti tammen sivu, kääntynyt sitten takaisin ja ponnahtanut yhdellä ainoalla hyppäyksellä tuohon haarukkaan, josta lumi oli karissut. Seuratessaan sen jälkiä oksaa pitkin musta kissa saapui kohdalle, jossa toinen suuri oksa pisti kallionreunan yli. Sen oksan juuressa näkyivät ketun jäljet jälleen, kun se oli hypännyt kolmisen metriä alempana esiinpistävälle pienelle kallionkielekkeelle, mistä se salaista, mutkittelevaa polkua pitkin oli laskeutunut jyrkänteen juurelle.

Ehkä jokin ahdistettu eläin, jota kettu itse oli ajanut takaa, oli näyttänyt sille tämän vaarallisen pelastumistien. Vain viimeisenä keinona se oli lopulta pannut oman henkensä alttiiksi tehdessään tuollaisen hypyn sellaiselle polulle, jossa jalan vähäisinkin lipeäminen tahi lumen luisuminen jalkojen alta olisi saanut sen syöksymään syvyyteen jyrkänteen juurelle.

Suuri kärppä katsahti vain kerran tietä, jota pakolainen oli kulkenut, ja suuntasi sitten katseensa syvyyksiin, jotka ammottivat sen edessä. Huimaavan korkean jyrkänteen juurella kasvava pitkä kuusi näytti sille suippoa latvaansa ja lumen peittämiä sitkeitä, maahan painuneita oksiaan. Epäröimättä hetkistäkään musta kissa ponnahti ilmaan ojentaen laajat käpälänsä suoriksi ja köyristäen lyhyttä ja paksua ruumistaan kiitäessään suoraan alaspäin kaukana alhaalla kasvavaa puuta kohti. Tuokiossa se oli tunkeutunut kuin paikaltaan vyörähtänyt kivi notkeiden oksien ja kimmoisten havujen lävitse pudota tupsahtaen lopuksi syvään kinokseen puun juurelle.

Perin harva eläin olisi uskaltanut tehdä sellaista surmanhyppyä; vielä harvemmat olisivat kestäneet sellaisen putoamisen aiheuttaman tärähdyksen. Musta kissa on kuitenkin kuin pelkkää karaistua terästä ja sitkeää nahkaa, ja hetkistä myöhemmin tämä alkoi jälleen noudattaa löydettyjä jälkiä yhtä vihaisen kiihkeästi kuin alussakin, lyhennettyhän uhkarohkealla hypyllään monta minuuttia ketun saamasta pitkästä etumatkasta.

Laukatessaan yhä nopeammin, kuta pitemmälle tunnit kuluivat, suuri kärppä näki auringon häviävän taivaalta, samoin tähtien seuraavana yönä, kunnes uuden päivän valjetessa vainooja ja vainottu kiertivät hitaasti vuoren ympäri kuin musta-punainen valjakko, sillä niin lähellä ne jo olivat toisiaan. Ketun harmaapäinen häntä, joka oli heilunut koholla ylpeänä kuin kypäritöyhtö, viisti maata, ja juostessaan kettu kulki mutkissa hoiperrellen uupumuksesta. Mutta vaikka musta kissa olisi kuinka koettanut, ei se saanut lyhennetyksi välimatkaa.

Kun aurinko paistoi kirkkaasti keskimmäisen huipun yläpuolella, kettu pysähtyi äkkiä ja pusersi etukäpälillään lumiveden tuuheasta hännästään, joka oli märkä kuin pesusieni. Ja kun suuri kärppä jo lähestyi sitä, se porhalsi jälleen juoksuun hetken levosta virkistyneenä, ja vapautuneena painosta, joka oli hidastuttanut sen kulkua, se jätätti heti mustan kiusanhenkensä kauas jälkeensä. Kun kettu lähestyi pitkän harjanteen lakea, selveni sen äkillisen loppukirin syy, sillä se pujahti ovelasti piilotetun luolan käytävään, jota kohti se koko yön oli koettanut suunnata kulkunsa. Nähdessään sen kalastajanäätä paljasti hampaansa äänettömään odotuksen murahdukseen, sillä eläin, joka kaivautuu maahan, kun kärppä on sen kintereillä, on tavallisesti kuoleman oma. Punaisella ketulla oli kuitenkin vielä varalla viimeinen maan alla asuvien eläinten pelastuskeino, tunkeutuessaan luolaansa minuuttia ennen kuin musta surma ehti sen suulle.

Luolan pääkäytävä haarautui muutaman metrin päässä aukosta kolmeksi sivukäytäväksi, jotka veivät makuuhuoneeseen, ruokakomeroon ja keittiöön, johon laitoksen hylkytavarat oli sievästi haudattu. Lähellä käytävän aukkoa oli kuitenkin puolittain mutkan takana piilossa neljäs käytävä, joka johti salaiseen varauloskäytävään, jollainen on jokaisessa oikein suunnitellussa ketunluolassa. Pujahdettuaan tähän sivukäytävään kettu alkoi kuopia maata epätoivon vimmalla, ja ennenkuin sen saama »lykkäys» oli puoleksikaan kulunut, se oli saanut peitetyksi salakäytävän suun parinkymmenen senttimetrin vahvuisella multakerroksella.

Suuri kärppä ryntäsi suinpäin luolaan juuri samassa tuokiossa kun kettu livahti ulos kuin ruskea varjo puolensadan metrin päässä kasvavaan tiheikköön, jonka keskelle varauloskäytävä päättyi. Kuin musta hornan henki kiiti raivostunut surma tunnelista toiseen ymmärtämättä kuitenkaan pysähtyä salakäytävän tukitun suun kohdalle. Kun se alkoi jälleen lähteä ulos ruvetakseen kiertämään luolan suuta, löytääkseen kadonneet jäljet, se huomasi pari lihavaa riekkoa ruokakomerosta. Nähdessään ne se unohti kaiken muun, paitsi kovaa nälkäänsä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta, ja muutamien minuuttien kuluttua se kylläisenä kiertyi pyöreäksi, lämpimäksi palloksi ja nukkui pimeän tuloon saakka. Ennenkuin se oli herännyt oli jo lumimyrsky, ahdistettujen eläinten pelastus, lakaissut jokaisen päivän kuluessa tallatun jäljen ja polun umpeen näkymättömiin.

Samalla aikaa kaukana vuoren toisella puolen nukkui pyyntiluolassaan punainen kettukin, lämmin häntä kääriytyneenä kuin huopapeite pehmeän kuonon ja käpälien paljaiden pallukkakäsnien ympärille. Kettu oli väsynyt, nälissään ja koditon, mutta kuitenkin se oli onnellisempi kuin useimmat muut eläimet, sillä se oli sentään niitä muutamia harvoja armoitettuja, jotka olivat pelastuneet ehein nahoin pälkähästä, vaikka itse _Seitsenvuorten_ Musta Surma oli ollut kintereillä.

VALKOINEN TIIKERI

Ainakaan siitä lähtien, kun Salomonin laivasto purjehti Tarsokseen ja toi sieltä kultaa ja hopeaa ja norsunluuta ja riikinkukkoja ja apinoita, ei Malakan niemimaa ole muuttunut Vieläkin sen aarniometsien ketterät, pienet, hiljaiset miehet pyydystävät isoja riikinkukkoja ansoillaan ja vangitsevat langur-apinoita onttoihin kurpitsapalloihin korkeiden puiden latvoista; vieläkin kiistelevät seladang-härät, tiikerit, sarvikuonot ja jättiläiskäärmeet viidakon valtiudesta, ja vieläkin ovat semarangit, kääpiökansa, niiden valtiaina sen ikuisen sisäisen mahdin voimalla, joka tekee ihmisestä eläinten herran.

Siellä viidakossa, tyynenä yönä, kun hopeinen kuutamo siivilöity! puiden latvojen lomitse kuin sulava lumi, syntyi Teloa Hänen äitinsä Mala oli semaranginainen ja risti tyttärensä punakeltaisen kämmekän mukaan Teloaksi eli Metsäntähdeksi.

Neljätoista ihmeellistä vuotta tyttö eli viidakossa heimonsa keskuudessa luonnontilassa ja vapaana kuin hirvi, jonka ääntely herätti hänet aamuisin. Hänen päivänsä olivat täynnä pieniä hauskoja seikkailuja. Joskus ne supistuivat ihmeellisen, kauniin punaisen kukan löytämiseen, jonka hän pisti kauas otsalle valuvan, sinimustan tukkansa suureen kiemuraan tahi kiinnitti palmikoidusta kaarnasta punottuun hameeseensa, jollainen hänellä oli vaaleankeltaisen satiinin näköisen ihonsa verhona. Joinakin päivinä hän etsi viidakosta _lansateja_, synkkien metsien valkoisia hedelmiä, _mangostaaneja_ ja _anona-_ l. _leirimoijapuun_ hedelmiä tahi pyydysteli _paroja_, hitaita, hedelmiä syöviä kaloja tyynistä lammikoista, tahi kääpiöantilooppeja lempieläimikseen.

Hänen mukanaan oli aina Nion, pienen heimon päällikön poika. Tämä opetti, miten tytön piti kiivetä pisimpiin puihin nojaamalla vyötäistensä ja puun rungon ympäri kierrettyyn köynnökseen ja kuinka oli matkittava sadelintuja, joiden äänet tuntuvat putoilevan puiden latvoista kuin sulat hopeatipat. Yhdessä he pyydystivät linnunsiipiperhosia, joiden siivissä oli sametinmustia ja vihreitä täpliä, _minivetejä_, jotka liitelivät metsässä punaisina kuin tulen liekit, ja siniselkäisiä, punarintaisia _trogoneja_.

Sitten sattui Pehangin malaijien ryöstöretki. Heidän kylänsä oli viidakon laidassa, he olivat Parakin sulttaanin alamaisia, ja heidän oli määrä luovuttaa hänelle joka vuosi kaksi orjaa tahi kaksi norsun syöksyhammasta. Koska oli vaarattomampaa metsästää ihmisiä kuin norsuja, orjakauppiaat tunkeutuivat joka vuosi semarangien viidakkoon.

Kaikki tapahtui päivän koitteessa. Metsä lepäsi vielä mustana kuin sametti, johon oli sinne tänne siroteltu valkoisia päivänkakkaroita kuin tähtiä, ja köynnökset muodostivat himmeitä, vihreitä verkkoja puiden seepianvärisiä varjoja vasten. Sitten aurinko puhkaisi pimeyden ikäänkuin suunnattoman suuren sulatusuunin ovet olisi äkkiä aukaistu selälleen, ja hiljaisuuden rikkoivat lintujen ja eläinten tuhannet äänet. Aivan lähellä paikkaa, jossa semarangit nukkuivat nuotioittensa ääressä niiden savu ainoana peitteenään, kajahti äkkiä urosfasaanin huutava, kimakka ääni. Siihen kuului heti vastauksia leiripaikan kaikilta puolilta. Tuskin äänet olivat lakanneet kuulumasta, kun heimon vanha, harmaantunut johtaja ponnahti jaloilleen ketterästi kuin kissa. Hänen harjaantuneet korvansa olivat erottavinaan lintujen huudossa jotakin vierasta ja outoa.

— Ylös, ylös, veljet! hän huusi. Ihmismetsästäjät ovat kimpussamme!

Hänen niin sanoessaan oli jokainen pieneen joukkoon kuuluva äkkiä jaloillaan, seisten hiljaa kuin säikähtynyt eläin. Samassa kajahti malaijien hurja sotahuuto, ja ryöstäjät hyökkäsivät heidän kimppuunsa kaikilta suunnilta. Metsäihmiset hajaantuivat kuin viiriäisparvi. Toiset sukelsivat tiheikköön, toiset kiipesivät riippuvia köynnöksiä pitkin puihin notkeina kuin apinat. Ainoakaan ei yrittänyt vastarintaa. Teloa viipyi hetkisen taluttaessaan turvaan vanhaa, ryppyistä isoäitiään. Juuri kun hän oli saanut työnnetyksi mummon piiloon okaisen viidakon tiheimpään pensaikkoon, kiertyi voimakas käsivarsi kuin teräsköysi hänen ympärilleen, ja hetkisen kuluttua oli hänen ranteensa köytetty lujasti yhteen. Nion hyökkäsi miehen kimppuun, mutta toinen orjakauppias sivalsi poikaa _barongilla_, pelottavalla malaijilaisella veitsellä. Heiluva köynnös vähensi iskun voimaa, mutta pojan ihossa näkyi kuitenkin heti punaista, ja Teloan viimeinen muisto leikkitoveristaan, kun tämä hävisi puiden latvojen sekaan, olivat tuskien ja surun vääristämät kasvot.

Hetkisen kuluttua maailma musteni hänen silmissään, eikä hän tiennyt mitään, ennenkuin tuli tajuihinsa vanhan Ahmadin talossa. Ahmad oli sen kylän vanhimpia, jossa häntä aiottiin säilyttää siihen saakka, kunnes sulttaani lähettäisi hakemaan veroaan. Vaikka häntä ei kohdeltukaan huonosti, häntä vartioitiin kuitenkin herkeämättä niin yöllä kuin päivällä, ja hän kulutti suurimman osan ajastaan bamburuo'oista valmistetulla pienellä parvekkeella, joka riippui katosta rakennuksen nurkassa kuin pääskysen pesä.

Teloan oltua kylässä jonkin aikaa ilmestyi sinne ihmistiikeri. Vanha Ahmad itse ensimmäisenä näki vilahdukselta tämän hirmuisen vieraan. Ukko oli kävellyt mutkittelevaa polkua viidakon läpi, kun äkkiä oli riikinkukko ilmestynyt aukealle hänen eteensä rinta loistaen vihreänä ja sinisenä. Ahmad kyyristyi pensaan taakse katsomaan, kuinka tuo kuninkaallinen lintu kulki pyrstö levällään pää pystyssä hitaasti eteenpäin. Sen edessä näytti olevan tiellä levällään kuin palanen itämaista mattoa, jossa oli ruskeita, keltaisia ja mustia ympyröitä ja täpliä. Mutta »maton» reunassa näkyivät hirvittävän _Russellin_-käärmeen litteä, julma pää ja tuijottavat, jäätävät silmät. Kaikki malaijit ja eläimet pelkäävät yhtä paljon sitä käärmettä.

Kun viidakon kaunistus tuli lähemmä, käärme näytti joutuvan äkillisen raivon valtaan. Kiertäen täplikkään puolentoista metrin pituisen ruumiinsa säännöttömiin kiemuroihin se sähisi vihaisesti silmien hehkuessa kuin mustat timantit.

Harvat eläimet uskaltavat uhmata Russellin-käärmeen julmien leukojen välissä väijyvää kuolemaa. Riikinkukko on näitä harvoja. Tämäkin upea lintu jatkoi matkaansa pysähtymättä. Kun se tuli aivan lähelle, käärme avasi suunsa, sen heiluvat myrkkyhampaat tunkeutuivat esiin kuin käyrät peitsen kärjet, ja tuokiossa sen litteä pää iski kumahtaen riikinkukon pullollaan olevaan rintaan. Yksi ainoa metallinhohtoinen höyhen leijaili hitaasti maahan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lintu oli lujasti tarttunut noihin paksuihin kiemuroihin terävillä kynsillään. Käärme iski uudestaan, mutta sen myrkkyhampaat eivät päässeet tunkeutumaan paksun höyhenpuvun läpi, joka suojeli linnun rintaa kuin haarniska. Kun matelijan julmat leuat avautuivat kolmannen kerran, riikinkukko näytti äkkiä menettävän kärsivällisyytensä ja erotti yhdellä ainoalla teräksenlujien kynsiensä viilloksella käärmeen pään paksusta ruumiista yhtä helposti kuin ihminen repäisee paperisuikaleen poikki.

Hetkistä myöhemmin, kun komea viidakon kukko alkoi syödä käärmeen valkoista lihaa, Ahmad ryömi eteenpäin, tuuma tuumalta, sillä riikinkukko on viidakon valioriistaa, ja ukon ikivanhan tussarin kantomatka oli varsin lyhyt. Suunnatessaan lopuksi kömpelön aseensa lintua kohti hän näki jotakin, mikä kerrassaan haihdutti hänen mielestään kaiken muun, paitsi yhtä ainoaa kiihkeää toivoa: että hän olisi jossakin muualla. Hänen ja tuon mistään tietämättömän linnun väliin ilmestyi äkkiä pensaikosta suuren tiikerin tuhoa ennustava pää. Vanha Ahmed oli nähnyt tiikereitä ennenkin ja nuorena ollessaan metsästänytkin niitä, mutta milloinkaan ei hän ollut kohdannut moista petoa. Pari kolme kertaa vuosisadassa syntyy Malakan niemimaan viidakoissa valkoinen tiikeri, tuollainen harvinainen albiino, jollaisia on kaikkien nisäkkäiden, jopa ihmistenkin joukossa. Sellainen hirviö ryömi nyt viidakosta tuuma tuumalta vanhan miehen säikähtyneiden silmien edessä. Tavallinen tiikeri olisi ollut oranssinkeltainen ja mustajuovainen, mutta tämä oli kermanvalkoinen kuonosta hännän päähän saakka, ja sen turkin juovatkin näkyivät niin heikosti kuin läikesilkin aaltomaiset kimaltavat kuviot.

Painautuen maahan vanha metsämies ryömi takaperin pitkin tietä. Samassa tiikeri syöksyi loistavanvärisen linnun niskaan. Vaikka peto oli ainakin kahden metrin pituinen ja painoi puolisentoistasataa kiloa, se kohosi ilmaan kevyesti kuin höyhen. Riikinkukko ehti vain kerran kiljaista kauhuissaan; samassa tuokiossa tiikeri jo hävisi tiheikköön komea lintu hampaissaan.

Heti kun Ahmad pääsi ensimmäiseen tien mutkaan, hän suoristautui ja kiiti tuulena kylään lennättäen uutisen valkoisen tiikerin tulosta. Sinä iltana eivät heimon miehet puhuneet, istuessaan suuren leipäpuun juurella, joka kasvoi keskellä toria, mistään muusta kuin oudosta pedosta, joka oli saapunut heidän viidakkoonsa. Useimmat läsnäolijoista uskoivat, ettei valkoinen tiikeri ole, samoinkuin pohjoisten seutujen ihmissusikaan, mikään muu kuin kammottava, ilkeä ihminen, joka milloin tahansa saattaa omasta vapaasta tahdostaan muuttua eläimeksi.

— Muistan vieläkin, sanoi Igi, joka oli heimon paras metsästäjä, että kun olin poika ja asuin kaukana tuolla etelässä, kylässämme oli kaksi veljestä, jotka havaitsimme ihmistiikereiksi, koska he kakistelivat suustaan höyheniä samalla tavoin kuin tiikeritkin syötyään lintuja.

— Äitini kertoi minulle, rohkeni Toku niminen tulokas huomauttaa väliin, että hänen orpanansa oli ollut naimisissa sellaisen miehen kanssa. Kerran yöllä vaimo heräsi ja kaipasi miestään, ja kun hän katsoi ikkuna-aukosta, hän näki suuren tiikerin lähestyvän majaa pitkin polkua. Ovella tiikeri muuttui hänen miehekseen, ja vaimo ehti parhaiksi pujahtaa takaisin vuoteeseen ja olla nukkuvinaan, kun mies tuli huoneeseen. Seuraavana päivänä hän pakeni miehensä luota, pakeni pois koko kylästä vaatimatta milloinkaan takaisin myötäjäisiään. Se todistaa hänen puhuneen totta, Toku lopetti viisaan näköisenä kertomuksensa.

Orgoba, pappi, tunsi vaistomaisesti, että julma vieras oli Shivan, Hävittäjän, lähettämä paholaistiikeri, koska kyläläiset eivät olleet kunnioittaneet häntä tarpeeksi eivätkä maksaneet kymmenyksiään säännöllisesti, kun taas Ulti, parturi, oli aivan varma siitä, että tuo outo eläin oli vampyyri.

Kukaan ei saanut varmaa selkoa siitä, oliko valkoinen peto pahahenki, vampyyri vaiko ihmistiikeri, mutta ennen pitkää se osoitti olevansa ainakin ihmissyöjätiikeri. Kaksi päivää sen jälkeen kuin se oli ensikerran nähty, se hyökkäsi osapuilleen sillä hetkellä, jolle malaijilaiset ovat antaneet nimeksi »hetki, jolloin puhvelit menevät juomaan» ja joka on kello viiden tienoissa iltapäivällä, Barugan, koronkiskurin, kimppuun kylän laidassa, tappoi hänet yhdellä ainoalla hirvittävällä iskulla ja laukkasi sitten ruumis hampaissaan pitkin kyläkatua. Asukkaat hajaantuivat silmittömässä kauhussaan sen tieltä kuin akanat tuuleen.