Part 6

Muutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan porsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli opettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi äkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat sille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat myöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois jokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei kertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki aluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi sitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen läheisyyteen. Kovasti rohkaisten sika äkkiä hypähti aukealle sen pensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti heti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen nähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin lähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen näyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei vaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään. Hitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan porsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon kylkiluut olivat paljaina.

Kun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja hämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut toiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien pehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli uskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.

* * * * *

Kuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa kohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon villikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan tiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta, tahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan viidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa ei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon keskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden latvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat heti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat soiden takaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa seuduissa pakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan sen toiselle rannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät vallan hyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa kuin antautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville vaaroille.

Ensin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat hiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia, kiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden ylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat kuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla touhusivat langurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat hyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain täplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä, jotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja ja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja, kettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli suostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu viidakossa.

Kokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt monta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen, turvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne saattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle päätielle.

Pienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka harjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin pituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin kukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se sattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä suuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään kaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä kääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset hampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain hieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa silmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien julma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki pelottavilla tikareillaan.

Kun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui äkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja tunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen sitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan punakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä loimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet pienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen julmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin hirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein maahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet kiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan niiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa eläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden tulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua. Näytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta solmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta, että se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen pari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa sivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että jälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä leukoja.

Äkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja babirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän kuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi mustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.

Sanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää kuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas. Savun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä olivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa. Kun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä kuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä. Kuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran vain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti murahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut tietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja sen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat hitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin babirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista tapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan ylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole minkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.

Röhkäisten pari kertaa sillä tavoin, mikä osoittaa babirussan joutuneen murharaivon valtaan, karju hyökkäsi kohti. Syntyi merkillinen kaksintaistelu. Suuri paksunahkainen, joka sulki tien villisialta, painoi viisi tonnia ja oli yli kolmen metrin korkuinen. Villisika painoi ehkä puolitoistasataa kiloa ja oli kippuran häntänsä päästä ylöspäin työntyvän kärsänsä päähän saakka tuskin puolentoista metrin pituinen. Mutta vastustajan suhteettomasti suurempi paino ja koko samoinkuin oma kuolemanvaara olivat lakanneet merkitsemästä sille mitään. Kuin ammuttu se hyökkäsi, ja ennenkuin suuri eläin ehti liikahtaakaan, karju oli työntänyt terävät torahampaansa norsun toiseen etujalkaan polven kohdalle sitkeän nahan läpi. Niiden partaveitsen terävät reunat viilsivät paksun nahan halki kuin paperin, veren tulvahtaessa silmänräpäyksessä haavoista. Toitottaen kimakasti norsu yritti tallata pienen kiusanhenkensä jalkoihinsa ensin toisella, sitten toisella etujalallaan, mutta babirussa oli liian ketterä jäädäkseen sitä odottamaan ja vastasi viiltämällä syvän haavan norsun toiseenkin etujalkaan. Nostaen aran kärsänsä vaaran ulottuvilta musta liikkuva vuori yritti sitten iskeä runsaasti puolentoista metrin pituiset syöksyhampaansa villisian ruumiiseen, mutta tämä pysytteli lähellä norsun ruumista kääntyillen niin nopeasti, että se väisti jokaisen iskun viiltäen samalla viiltämistään käyrillä torahampaillaan, kunnes norsun ryppyiset, mustat, patsasmaiset etujalat olivat aivan verestä punaisina. Tuskien hurjistuttaman paksunahkaisen aivot, jotka ovat melkein yhtä kehittyneet kuin ihmisen, keksivät kohta uuden hyökkäystavan, jolle ei babirussan nopeuskaan voinut mitään. Nojaten eteenpäin suuren ruumiinsa, kun sen hurjistunut vastustaja jälleen hyökkäsi syöksyhampaiden ulottuville, norsu äkkiä polvistui. Karju olisi yhtä hyvin voinut vastustaa romahtavaa seinää. Sen läheisyydessä ei ollut paikkaa, johon norsun suuret jalat eivät olisi ylettyneet; vertahyytävään kiljaisuun, jonka babirussa aina päästää joutuessaan surman suuhun, villisikalauman vanhan johtajan elämä sammui.

Kolmen kuukauden kuluttua viidakkopalosta iski se miekka, joka aina uhkaa kaikkia villiinväkeen kuuluvia, pieniä ja suuria, vielä kerran villisikaperheen niskaan. Vanha babirussa ei enää vienytkään poikuettaan joelle juomaan. Siellä väijyi niin monta kuolemaa, etteivät porsaat olleet siellä turvassa keskellä kirkasta päivääkään. Sen sijaan se opasti ne salaisia polkuja viidakon sydämeen, missä syvällä vihreiden puiden ja toisiinsa kietoutuneiden köynnösten siimeksessä oli tummansininen vesilammikko. Sinne kaikki nuo kahdeksan saapuivat kerran kuuman päivän päättyessä, kun koko lammikko hohteli safranin ja purppuran värisenä länteen painuvan hehkuvan auringon valossa. Sinä päivänä, kuten aina ennenkin, vanha emä kiersi lammikon ympäri, ennen kuin se salli poikueen tulla lähelle. Kun ei vaarasta näkynyt eikä kuulunut merkkiäkään, hajaantuivat janoiset pikku elukat pitkin rantaa ja joivat tarpeekseen kylmää vettä.

Niiden takana huojui korkea papyrusryhmä heikossa tuulen hengessä, joka liikutteli viidakon ylimpiä oksia. Lumpeet hohtelivat kuin suuret tähdet sinistä vettä vasten. Sikojen juodessa liikahtivat kaislat hieman, tuskin enempää kuin heikossa tuulessa, ja lumpeiden valkoista taustaa vasten kuvastui epäselvästi jotakin, jossa oli keltaisia, ruskeita ja mustia pilkkuja. Sitten, hitaasti kuin kellon minuuttiosoitin, kohosi tyynestä vedestä tuhoa ennustava kolmikulmainen pää, jonka kohtisuorat, punaiset silmät olivat luomettomat. Silmänräpäystä myöhemmin, äkkiä kuin kierretty jousi laukeaa, sininen vesi kuohahti valkoiseksi vaahdoksi, kun ilman halki singahtivat kuin heitetty keihäs _ural-sawan_, kuningaspytonin, kaikista käärmeistä suurimman ja voimakkaimman litteä pää ja jäntevä, teräksenvoimakas ruumis.

Ennenkuin käärmettä lähinnä oleva porsas ehti edes kohottaa päätään, jättiläiskäärme oli upottanut käyrät litteät hampaansa sen lihavaan ruumiiseen ja kietoutunut sen ympäri kahteen kertaan puristaen kuin teräsköysi.

Kuullessaan porsaan pelästyneen vinkaisun vanha babirussa syöksyi rinnettä alas niin kovaa vauhtia, ettei niin raskaan eläimen olisi luullut moiseen kykenevän. Vaikka sillä ei ollutkaan lajinsa koiraksen peloittavia aseita, se ahdisti kuitenkin käärmettä niin salamannopeilla iskuilla, että suuren raatelijan nahka repeytyi kappaleiksi ainakin metrin pituudelta ja pitkät, veriset lihasuikaleet osoittivat, kuinka syvälle emän pienet torahampaat olivat tunkeutuneet.

Kuninkaallinen käärme sähisi raivoissaan. Päästäen irti pikku porsaan hervottoman ruumiin se yritti kietoa raivostuneen babirussaemän kiemuroittensa ruhjovaan syleilyyn. Mutta ison sian ruumis oli kuitenkin niin kulmikas ja paksu ja se pyörähteli niin nopeasti, ettei pyton päässyt kietoutumaan sen ympärille, kun taas sika yhä tunki torahampaansa matelijan täplikkään nahan läpi syvälle sen alla piileviin teräksenlujiin lihaksiin.

Käärme näytti äkkiä huomaavan taistelun turhaksi. Viuhahduttaen ruumistaan kuin suurta ruoskaa se kiemurteli äyrästä ylös ja katosi tiheään viidakkoon.

Vanha babirussa nuuski pientä ruumista, jonka jättiläiskäärme oli päästänyt irti. Mutta sen jokainen luu oli murskana, joten emä kiiruhti johtamaan pois seitsemää porsasta, jotka sillä vielä oli jäljellä.

Sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, valkoinen babirussa oppi viidakon lakeja, toisen toisensa perästä. Sitten se äkkiä alkoi kasvaa kuin korvatakseen menetetyn ajan, ja kun nuo seitsemän vuoden vanhoina erosivat elääkseen siitä alkaen erillään toisistaan ja emästään, se oli kookkain ja viisain kaikista.

Liekö johtunut valkoisen sian väristä vai sen luonteen merkillisestä erakkomaisuudesta, että se vuosien vaihtuessa pysyi yksinäisenä vielä sittenkin, kun se oli varttunut täydelleen urhoollisen ja taistelunhaluisen vanhan isänsä kokoiseksi. Se ei ollut milloinkaan mukana keväisissä taisteluissa, jolloin urokset kohtasivat toisensa jossakin _maidanissa_, merkillisessä ympyränmuotoisessa aukkopaikassa, joita näkee siellä täällä viidakon sydämessä ja joissa villikarjut tappelevat keskenään valitsemistaan naaraksista.

Kun babirussa oli viiden vuoden vanha ja tullut täysikasvuiseksi ja -voimaiseksi, koitti kerran kevätyö, jolloin taivas oli ylt'yleensä kullankeltainen ja vaaleanpunainen, jolloin tummat puut kuvastuivat sitä vasten keskiöisinä vihreinä läiskinä ja jolloin joen poikki kiemurtelevat köynnökset loivat kummallisia sinisiä varjoja sepian väriseen veteen. Oli hyvin hiljaista, ikäänkuin yö ja taivas ja äänettömät puut olisivat kaikki odottaneet jotakin tapahtuvaksi. Äkkiä ilmestyi idän taivaalle hehkua kuin aamunsarastusta: täysikuun laita kurkisti näkö piirin reunalta. Vaaleana kuin vesikupla se kieri taivaanrannan yläpuolelle, sen värin muuttuessa samalla punakeltaiseksi. Viidakko muuttui valkoisen hohtavaksi kuin jos siihen olisi satanut lunta.

Ilma oli silmänräpäyksessä täynnä ääniä. Sammakkojen alttoäänet raksuttivat pimeässä, tiukulintu heräsi, ja sen viehättävät äänet helisivät puiden välissä; gibbonit, hyvin pitkäkäsivartiset ihmisenmuotoiset apinat kajahduttivat kaikuvan huutonsa, viidakon ilosävelen, hyppiessään oksalta oksalle. Tiheiköt olivat täynnä kuiskauksia ja kutsuja, villinväen jalkojen tassutusta ja töminää niiden rientäessä sinne tänne keväisissä asioissaan.

Unikot availivat hitaasti kermanvärisiä terälehtiään täyttäen viidakon tuoksuaalloillaan heikkojen hyvähajunpuuskien leyhkiessä neilikanmustista puunrungoista. Viidakko oli täynnä tuoksua ja soittoa villinväen sukeltaessa kuutamon taikakehään.

Viidakon piiloisimpiin tiheikköihin, jonne eivät alkuasukasmetsästäjätkään milloinkaan tunkeutuneet, kokoontuivat kaikki babirussalaumat suureen kokoukseen. Siellä karjut taistelivat keskenään torahampaat kalisten, naaraksien pysytellessä katselijoina. Ilma oli täynnä uhkaavaa röhkinää ja tuskan kiljuntaa, kun pari parin jälkeen kohtasi toisensa kehän muotoisella taistelutantereella ja tappeli kärsä kärsää vasten nopeasti pyörähdellen, väistellen ja iskien toisiaan naamaan, niin että koko tienoo kajahteli niiden käyrien torahampaiden kalinasta. Ja lähitienoon puut olivat täynnä langur-apinoita, joita tulla touhusi viidakon kaikilta kulmilta katselemaan taistelua.

Pari toisensa perästä taisteli, kunnes jompikumpi haavoittuneena ja murjoutuneena ja saamistaan haavoista vuotavan veren sokaisemana pakeni kehästä jättäen voittajan uuden tappelijan uhmattavaksi.

Äkkiä, kesken tulisinta kamppailua, kuului nopeaa jalkojen kapsetta, ja aukealle hyökkäsi valkoinen babirussa, joka oli kaikkia muita kookkaampi. Siitä saakka kuin Maikal-viidakon villisikojen johtaja oli menettänyt henkensä norsun kanssa tapellessaan, ei ollut sellaista kilpailijaa ilmestynyt kevätkokoukseen. Sen sileä pinta hohteli valkoisena kuutamossa, ja huolimatta suuresta koostaan se pyörähteli kehässä yhtä nopeasti kuin karjujen nuorin.

Tappelijoiden kääntyessä katsomaan tulokasta ja apinoiden hälistessä ja rykiessä kiihkoissaan tukahdutti äkkiä urostiikerin kiljunta kaikki muut viidakon äänet. Tiikeri tavallisesti vaikeroi tahi naukuu. Joskus se röhkii kuin sika, ja juoksuaikana sen ääni on merkillisen helisevä kuin sambar-uroshirven. Ainoastaan harvoin se kiljahtaa täydellä voimalla; silloin sen äänessä on kauhistuttavaa jylinää ja samalla kuitenkin murhanhimoista murinaa.

Tiikeri seisoi kirkkaimmassa kuunvalossa korkealla pengermällä kiistatantereen laidalla kuin kultapuitteissa jokaisen onyksinmustan viirun näkyessä selvästi sen turkin punakellervää pohjaväriä vasten. Sen häntä, jonka ympäri täplät kiersivät renkaina, pieksi juovaisia kupeita tuhoa ennustavasti, ja kun se tuijotti villisikalaumaan, se näytti säälimättömän julmuuden ruumistumalta. Suuren pedon silmät paloivat kuutamossa viheriöinä kuin hehkuvat smaragdit ja niiden hirvittävissä syvyyksissä piili kaikki se verenhimo ja hävittävä hurjuus, jotka ovat tehneet tiikeristä viidakon hirmun.

Jälleen tuntui koko maa vavahtavan sen kiljunnasta. Apinat katosivat puiden latvoista kuin varjot, ja aukean ympärille kokoontuneitten villisikojen piiri hajosi kuin akanat tuulessa harjasniskojen kiiruhtaessa turvaan lähitiheikköön. Vain valkoinen babirussa ja muutamat muut suurimmat ja urhoollisimmat karjut kääntyivät äreinä jättiläiskissaan päin. Ennenkuin suuren pedon hirvittävän äänen kaiku oli lakannut kuulumasta, se jo hyökkäsi. Se oli seisonut hetkisen julmana ja liikkumattomana paikallaan kuutamossa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo kiiti rinnettä alas kuin kauneuden ja voiman ja pelon ihme. Vaikka sen vauhti olikin nopeampi kuin kilpajuoksijan, se liikkui kuitenkin notkeasti, vaivattomasti ja kuin kävellen. Sen pitkä ruumis näytti aivan kuin häviävän sen luonnottoman suuren pään taakse, samalla kuin sen ammottavasta suusta kuului sähisevää murinaa ja sen harvassa olevat hampaat kimaltelivat ja välkkyivät kuutamossa.

Harjasniskojen pieni ryhmä seisoi hetkisen silmäkkäin raivostuneen pedon kanssa, mutta juuri kun tämä oli ne saavuttamaisillaan, ne hajaantuivat ja pakenivat suin päin. Kaikki, paitsi yksi. Valkoinen babirussa pysyi paikallaan sen pienten, punaisten silmien hehkuessa kuin granaatit, ja se painoi päänsä alemmaksi, voidakseen paremmin heiluttaa pitkiä torahampaitaan. Liekö ainoakaan seikkailija tahi ritari konsanaan astunut kilpakentälle vaarallisempaa vihollista kohti tahi osoittanut peloittavampaa rohkeutta ylivoimaa vastaan kuin villisika tuona keväisenä yönä.

Tiikeri oli oikea hirviö. Se oli hyvinkin kahden metrin pituinen ja painoi pitkän matkaa yli kahdensadan kilon. Babirussan ruumis ei vastannut puoltakaan vastustajan painosta ja pituudesta. Sitäpaitsi tiikerillä oli varusteina kynnet, jotka olivat kuin terässirpit, ja hampaat, joiden voittaneita ei ole ollut siitä lähtien kun sapelihammastiikeri kuoli sukupuuttoon; painoonsa nähden se on nopein kaikista pedoista ja niin voimakas, että se tappaa täysikasvuisen puhvelin yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla ja kantaa raatoa hampaissaan pitkät matkat.

Sellaista hirvittävää nopeuden ja voiman yhdistymää vastaan suuri karju asetti teräksestä ja kovista jänteistä luodun ruumiinsa, jota suojeli mitä parhain harjaksinen siannahkapanssari, Sitäpaitsi ei maailmassa ole ainoaakaan jaloiltaan nopeampaa villikarjun painoista eläintä, jos sillä vain on jalkojensa alla sellainen luja pohja kuin tantereeksi tallattu tappeluaukion pinta. Valkoisen karjun julmien leukojen kummankin puolen olivat partaveitsenterävät torahampaat, joiden kärjetkin olivat terävät kuin pistomiekka. Niskan ja hartioiden sitkeiden lihasten antaessa pontta hampaiden iskuille ne saattoivat viiltää yhtä peloittavia haavoja kuin gurkhojen veitset ja malaijisoturien aaltoteräiset käyrät tikarit. Metsäkarju saattoi sitäpaitsi asettaa viidakkojen juovikkaan surmanhengen villille raivolle vastapainoksi kylmäverisen hurjuutensa, joka oli aivan yhtä vaarallinen.

Kolmen metrin päässä paikasta, jossa babirussa seisoi asennossa kuin nyrkkeilijä, suuri kissa teki hyppynsä. Kun sen pitkä, notkea ruumis lennähti karjun kohdalle, loimuavan oranssinvärisenä hopeanvalkoisessa kuutamossa, ja sen monisirppiset käpälät olivat vetäytyneet taaksepäin valmiina hirvittävään, kaapivaan iskuun, johon tiikeri luottaa, karju hyökkäsi eteenpäin kammeten samalla sivulle ja kohotti äkkiä päätään. Heti tiikerin nahka kylkiluiden alapuolelta tahraantui vereen. Murahtaen peloittavasti juovikas murhamies suuntasi iskun, joka, jos se vain olisi sattunut kohdalle, olisi riistänyt hengen babirussankin teräksisestä ruumiista. Mutta viimeksimainitun nopeus pelasti sen jälleen. Pyörähtäen salaman nopeasti se väisti iskun, ja vaikka tiikerin käyrät kynnet viilsivätkin verisiä viiruja sen valkoiseen nahkaan, eivät haavat sentään olleet hengenvaarallisia.

Sitten alkoi suurenmoinen ja julma taistelu. Tiikeri hyökkäsi jälleen läheltä, ja sen onnistui tällä kertaa pudottautua karjun viettävään selkään. Se aikoi upottaa torahampaansa syvälle ahdistettavansa kurkkuun ja samalla katkaista niskan vääntämällä sen päätä taaksepäin. Sellainen temppu kaataa kyllä puhvelin, mutta tiikerin oli sallittu ainoastaan kerran yrittää sen sovelluttamista babirussaan. Karjun niska oli niin lyhyt ja paksu, että siitä oli mahdoton saada otetta, ja vaikka tiikerin kynnet tunkeutuivat syvälle karjun lihaksiin, ei se voinut pitää kiinni tuota viettävää, liukasta, pyörivää ruumista. Kun tiikeri liukui maahan, babirussa olisi tarvinnut vain tuuman verran voittaakseen taistelun siinä paikassa. Kirkaisten kimeästi raivosta valkoinen karju riistäytyi irti tiikerin otteesta ja vastasi hyökkäykseen suuntaamalla ahdistajaansa kaksinkertaisen iskun tikarimaisilla torahampaillaan, jotka tunkeutuivat syvälle suuren kissan kurkkuun sivuuttaen nipin napin kaulavaltimon.

Salamannopeasti juovaturkki ponnahti taaksepäin ja alkoi hirmuisesti muristen kiertää babirussaa hyökäten aina väliin, iskien nopeita kaapaisevia iskujaan Karju väisti joka kerran hyökkäyksen hyppäämällä syrjään ja vastasi terävien torahampaittensa viiltävällä ylöspäin suunnatulla pistolla, ja sen raivoisa röhkinä sekaantui tiikerin sähinään ja apinoiden hälinään ja kiihkeihin kirkaisuihin.

Babirussan leukapielistä tippui verta ja vaahtoa. Sen punaiset silmät kiiluivat kuin rubiinit sen tarkatessa tiikerin jokaista notkahdusta ja liikettä, ja vaikka sen monet haavat vuosivatkin verta, se oli käänteissään yhtä salamannopea kuin ennenkin.

Taistelusta tuli äkkiä loppu. Vaikka babirussa kiljuikin raivosta, ei se sallinut taistelun punaisen usvan hetkiseksikään lamauttaa varovaisuutta ja kylmäverisyyttä, joihin villikarju aina turvautuu taistellessaan, olipa se kuinka raivostunut tahansa.

Kissapedon ylenpalttinen ärtyminen koitui lopulta sen tuhoksi. Koska se ei ollut tottunut siihen, että ainoakaan sen vastustaja kykeni pitkälliseen vastarintaan, babirussan iskut ja väistöt kiihoittivat sen vähitellen sellaiseen raivoon, että se vihdoin pani kaikki viimeisen hypyn varaan — ja hävisi.

Tiikerin ponnahtaessa koholle babirussa hyppäsi syrjään sen käpälien tieltä juuri ja juuri väistäen niiden iskun; samassa se pyörähti solakoiden, jäntevien, nopeiden jalkojensa potkaisulla ympäri, ja jättiläiskissan pudotessa maahan se viilsi käyrillä repivillä torahampaillaan tiikerin vatsan halki pitkin pituuttaan. Suuri punakellervä mustaviiruinen ruumis seisoi hetkisen liikkumatta paikallaan, kuuman veren ruiskutessa haavoista suurina suihkuina. Sitten se vaipui hitaasti kasaan.

Samassa tuokiossa karju jo ehti polkemaan tiikerin ruumista jaloillaan iskien välähtelevät torahampaansa yhä uudestaan sen juovikkaiseen turkkiin, kunnes suuri peto käheästi kiljahtaen retkahti pitkäkseen, sen leimuavat silmät peitti kuoleman kaihi; ja ruumiin värähdellessä kauan aikaa suonenvedon tapaisesti sen hurja henki lähti autuaammille metsästysmaille.

Suuri babirussa seisoi hetkisen tiikerin voimakkaan ruumiin vieressä vapisten heikkoudesta ja väsymyksestä, mutta yhä jaloillaan. Toiset karjut ryhmittyivät vähitellen penkereen juurelle, jossa se seisoi haavoittuneena, veren tahraamana ja uupuneena, mutta silti Maikal-viidakon babirussien kiistämättömänä johtajana.

KHAMBU

Ehkä siksi, että poika oli pieni, nopea ja viisas, hänen äitinsä oli kuukautta ennen kuolemaansa ristinyt hänet »Khambuksi», joksi masailaiset nimittävät tasangon nopeaa pientä hiirtä.

Lochan, »Leijona», Induna [induna = alkuasukaspäällikkö], joka oli erään masai-heimon osaston päällikkö, oli hänen isänsä; ja Khambu uskoi lujasti, ettei maailmassa ollut olemassa hänen isänsä vertaista miestä, sillä tämän kasvot olivat niin ylpeät ja pelottomat ja hänen vartalonsa niin komea.

Kun Induna johti komppaniansa juhlalliseen tanssiin Ghamban, suuren kuninkaan eteen, joka hallitsi mahtavia masailaisia, Khambu piiloutui pensaikkoon leimuavien nuotioiden muodostaman kehän taakse, ja kun hänen isänsä hypähti kehään leopardin talja uumillaan ja mustia kotkansulkia päälaelle kootussa tukassaan, pienen pojan sydän oli haljeta ylpeydestä. Kun puurummut nyyhkyttivät ja jyrisivät ja _kuuduu_-torvet rämisivät räikeästi, Hiiri huusi toisten kanssa »Bajetel», kuninkaallisen tervehdyksen, jonka vain kuningas on oikeutettu kuulemaan, mutta kun tuhannet äänet huusivat »Ghamba!» tuon pyhän sanan jälkeen, Khambu piipitti piilostaan pensaikosta »Lochan!», vaikk'ei kukaan muu kuullut hänen ääntään kuin Etelän tähdet, jotka välkkyivät tummansinervällä taivaalla kuin lamput.

Sitten koitti leijonanmetsästyspäivä. Julma mustaharjainen, voimakkaimmillaan oleva peto oli kaatanut kuninkaan karjalaumasta hiehon. Tapahtumasta tuotiin seuraavana aamuna sana Ghamballe, joka joi pombeaan (oluttaan) kuninkaallisen majan edustalla.

— Kuka vartioi kylää tänään? hän kysyi äänensä helähtäessä ikäänkuin rautaovi olisi paiskattu kiinni.

— Lochan, kuului tusinan verran ääniä vastaavan, ja hetkisen kuluttua Induna saapuikin paikalle palveluksessa olevan masailaisen soturin täydessä aseistuksessa. Sarvikuonon nahasta valmistetun pitkän kilpensä päällä hän kantoi heimonsa hirvittävää keihästä, ja toinen, lyhyempi pistokeihäs oli pistetty hänen vyönsä alle. Vaikka hän kumarsi kunnioittavasti, Ghamba huomasi närkästyksekseen hänen ryhdissään jonkinlaista pelotonta huojuntaa ja keinuntaa ja kiinnitti huomionsa siihen, että hän pelkäämättä uskalsi katsoa hallitsijaansa silmiin. Sellaiset soturit, jotka katsovat kuningastaan silmiin, voivat saada masailaisten keskuudessa äkillisen ja ikävän lopun.

— Kokoa sotilaasi ja tuo minulle ennen iltaa sen ruskean koiran pää ja vuota, joka on uskaltanut tappaa minulta hiehon! hallitsija komensi. Lochan kumarsi syvään ja poistui nopeasti ehtien kuitenkin vaihtaa muutamia sanoja Hiiren kanssa, joka valmisti Indunalle aamiaista samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän menneinä päivinä.

— Lähden nyt, poikani, metsästämään leijonaa, hän sanoi hitaasti. Jos kävisi niin, etten palaa, matkusta äitisi sukulaisten matabeleläisten luo. He pitävät kyllä huolta Hiirestäni hänen vuokseen.

Ja Induna antoi suuren käsivartensa levätä hetkisen pojan hennoilla hartioilla pienokaisen seisoessa hänen edessään ja kuunnellessa vakavasti.

— Enkö minä saa lähteä mukaan? Khambu kysyi vihdoin nyökäyttäen pientä pyöreätä päätään merkiksi, että hän ymmärsi.

— Et saa. Leijonanmetsästys ei sovi lainkaan Hiirelle. Jää sinä vain tänne siksi aikaa, kunnes palaan tahi kunnes kuulet minun kuolleen. — Sanottuaan sen hän poistui kokoamaan sotilaitaan.

— Lähden mukaan joka tapauksessa, Khambu tuumi itsekseen uppiniskaisesti.

Niinpä tapahtui, että kun Lochanin joukkoon kuuluvat sata miestä samoilivat edestakaisin tasangon poikki yhä laajentaen ketjuaan ja pitäen valkoisen hiehon raadeltua haaskaa sen keskipisteenä, Khambu oli aina heidän takanaan yhtä rauhallisena ja nopeana kuin kaimansa.

Saapuvilla oli muitakin miehiä katselemassa leijonan ajoa, valkoinen päällikkö aseenkantajineen. Seurueen johtaja kertoi Lochanille, että valkoinen päällikkö oli ollut neljä vuotta kaukaisen meren takaisen maan kuninkaana. Tämä oli punakka, sinisilmäinen ja ruskeaviiksinen mies, joka käytti silmälaseja, ja puhuessaan hän paljasti valkoiset, tasaiset hampaansa, ikäänkuin hän olisi aikonut purra. Lochan vilkaisi häneen ohimennen — sinä päivänä hän ajatteli enemmän leijonia kuin kuninkaita.

Äkkiä, ajajaryhmän lähestyessä tuuheaa pensaikkoa, kuului sen uumenista uhkaavaa murinaa. Leijona oli pensaikossa ilmoittaen murinallaan tappavansa jokaisen, joka vain uskaltaisi häiritä sitä.

Hetkisen kuluttua masailaisten soturien ketju kiertyi pensaikon ympärille, ja kaikkein ensimmäisenä käveli Induna itse eteenpäin kannattaen pitkää kilpeään vasemmalla käsivarrellaan ja heiluttaen oikealla kädellään heittokeihästään, jossa oli toista metriä pitkä kaksiteräinen kärki ja tukeva rautainen varsi.

— Astu esiin, mustaharja! Sinua kutsuu päällikkö! hän huusi. Äkkiä leijona olikin hänen edessään kuin ruskea pilvi, jossa piili kuolema. Liikkumatta katsoa mulkoillen silmien leimutessa tuuheiden kulmakarvojen varjossa, se asettui miestä päin. Sitten se painoi päänsä alemmaksi, kunnes sen musta harja varjosti sen naamaa, ja sen huulet kiertyivät kokoon paljastaen hampaat, jotka olivat pitkät kuin valkoiset tikarit.

Juuri sillä hetkellä, kun suuren pedon lihakset jännittyivät hyppyyn, välähti ilmassa jotakin kirkasta, ja toista metriä pitkä terä tunkeutui kyyristyneen leijonan ruumiin läpi. Päästäen jylisevän kiljaisun ruskea ruumis ponnahti ilman halki kynnet ojossa kuin mustat sirpit, mutta suuren rumilaan ehtiessä kohdalle mies hyppäsi sivulle ja iski pistokeihäänsä syvälle pedon kylkeen.

Kiljahtaen hirvittävästi leijona kohosi pystyyn ja tarttui pitkään kilpeen kynsillään. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat sen reunan yli miehen silmiin, sitten pedon paino kaatoi miehen maahan. Kaatuessaan Lochan peitti itsensä pitkällä kilvellään vetäen päänsä ja jalkansa sen alle kuin kilpikonna.

Leijona puri ja kynsi hetkisen turhaan sitkeää nahkaa, mutta työntäen vihdoin mustat kyntensä sen alle se repäisi sen kuin lehden miehen käsistä. Kun suuri peto nyt hyökkäsi eteenpäin upottaakseen hampaansa vastustajansa avuttomaan ruumiiseen, tulikin loppu. Sen kita jäi ammottamaan selälleen, vihaiset silmät muuttuivat lasimaisiksi, ja syvään huoaten kuin kuoleva ihminen se tuupertui hengetönnä suulleen ollen vähällä musertaa miehen mäsäksi painollaan. Kun Induna ponnahti jaloilleen, huohottaen ja veren tahraamana, kotkansulkien heilahdellessa hänen tukassaan, piipitti kimeä ääni pensaan takaa:

»Bajete! Lochan, Leijona!» Sotilaat toistivat karjuen huudon, ja kuninkaallinen tervehdys vyöryi kuin ukkonen tasangon poikki.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuli valkoinen päällikkö esille masailaisten muodostaman kehän takaa, missä hän oli katsellut pedon ja miehen kaksintaistelua.

— Suurenmoista! hän huudahti. Tule metsästämään kanssani, niin teen sinusta rikkaan miehen!

— Palvelen Ghambaa, enkä ketään muuta, vastasi Lochan, kun sanat oli tulkittu hänelle.

Kun hän seisoi siinä painaen toisella jalallaan kuolleen leijonan päätä valkoisen päällikön onnittelujen ja omien sotilaittensa kumeiden huutojen kaikuessa vielä hänen korvissaan, hän oli kuin Voiton pronssipatsas. Mutta hänen sydämensä oli kuolettavan levoton. Masailaisten keskuudessa sellaiset miehet, joille suodaan kuninkaallinen tervehdys, eivät tavallisesti elä pitkää aikaa eivätkä kuole miellyttävällä tavalla, ja syrjäsilmällään hän oli huomannut tuhoaennustavien kasvojen ilkeän irvistyksen. Hän tiesi miehen kuninkaan vakoojaksi, jollaisia oli aina pari, kolme jokaisessa joukko-osastossa.

Saman päivän iltana, kun Lochan palasi kylään tuoden kuolleen leijonan pään ja taljan hallitsijalle voitonmerkiksi, Ghamba otti hänet hyvin sydämellisesti vastaan.

— Minulle on tuotu sana rohkeudestasi, hän sanoi ystävällisesti. Aiomme mielihyväksemme järjestää sopivan palkinnon sinulle! Ja hän hymyili synkästi.

Indunan rohkeus lannistui, sillä Ghamba, tuo suuri, musta paholainen, hymyili vain silloin, kun hän suunnitteli murhaa.

Seuraavana päivänä Lochan istui majansa edustalla Khambun kanssa illallisen jälkeen. Kun ilta hämärtyi, tasangon messinkinen kimallus pehmeni ensin himmeäksi kullaksi, sitten utuiseksi punerrukseksi, ja tasankoa ympäröivät korkeat vuoret näyttivät tulevan hämärässä lähemmäksi.

— Elämämme on kuin lintu, joka lentää majaan pimeästä, leijailee jonkin aikaa valossa ja palaa sitten takaisin yöhön, hän sanoi, ja Hiiri katsoi isäänsä ymmärtäväisen näköisenä.

— Miehen pitää kuolla urhoollisesti, hän jatkoi hitaasti. Saattaa käydä niin, että hän palaa elämään jälleen.